Euroopan unioni elää vaikeita aikoja, mutta se ei merkitse Eurooppa-projektin loppua. Kriisien kautta EU on tähänkin asti mennyt eteenpäin, harvoin tyylikkästi vaan paremminkin kompuroiden, mutta niin että se  on tullut ulos kriisistä aikaisempaa ehommassa kunnossa. Tätä me Suomessakin toivomme myös velkakriisin suhteen, jossa on onneksi vihdoin alettu katsoa totuutta silmiin. Silloisen opposition edustajana äänestin viime vuoden keväällä Kreikan ensimmäistä tukipakettia vastaan. Ymmärsimme että tarvittiin kiireisiä toimia koko finanssijärjestelmään kohdistuneen romahdusuhan torjumiseksi, mutta emme pitäneet valittu tietä kestävänä. Sittemmin toistuneet tilanteet ovat osoittaneet arviomme oikeaksi. Hyvän rahan heittäminen huonon perään ei ole kestävä ratkaisu. Portugalin tukipaketti vaalien jälkeen voitiin hyväksyä, koska sitä suurella todennäköisyydellä saattoi pitää toimivana ratkaisuna, mutta samalla sovittiin siitä, että Suomen osallistuminen mihinkään tuleviin tukipaketteihin edellyttäisi vakuuksien saamista.

Vaikka virallinen totuus edelleen on, ettei valitulta tieltä voi poiketa, ovat sekä markkinavoimat että hallitukset tosiasiassa varautuneet B-suunnitelmaan. Halpoja ja helppoja ratkaisuja ei ole, mutta näyttää siltä että kaikista pahin vaihtoehto olisi sittenkin pois laskuista. Oli alunperinkin epä-älylistä suoraviivaisesti verrata jonkin euromaan velkojen uudelleenjärjestelyä finanssikriisin laukaisseeseen Lehman Brothersin konkurssiin, joka taas johtaisi kahdeksan prosentin BKT-laskuun Suomessa. Pahimman vaihtoehdon toteutumattomuus ei tarkoita sitä, että jäljellä olisi vain hyviä, vaan kaikki ovat ongelmallisia. Niitä tulee arvioida paitsi kokonaiskustannusten myös näiden jakautumisen oikeudenmukaisuuden kannalta niin, että sijoittavastuukin on niissä mukana, samoin kuin siltä kannalta mikä ratkaisu parhaiten luo myös mahdollisuuksia elpymiselle. Se  tuskin on sellainen kurjistamisohjelma, jota velkamaille pahimmillaan halutaan syöttää.

Toisaalta on niin, että olemme edenneet paremmin tulevien kriisien ehkäisemisessä kuin nykyisen hoidossa. Vuonna 2013 on käytössä myös sijoittajavastuuta toteuttava pysyvä Euroopan vakausmekanismi sekä six-packin nimellä kutsuttu talouspolitiikan koordinaatiota ja vakaussopimuksen valvontaa tehostava lainsäädäntöpaketti. Kun nämä ovat olemassa, six-pack ehkä jollain seven-upilla vielä parannettuna – ei kuitenkaan eurobondeilla –  on vaikea nähdä mitä lisäarvoa esitykset uusista huippukokouksista toisivat, ainakaan silloin jos niillä halutaan korvata säännöspohjainen yhteisöpolitiikka. 

Tarvitaan sääntöjä ja niiden tasapuolista valvontaa. Voidaan väittää, että jos vakaussopimuksen velka- ja alijäämäsääntöjä olisi noudatettu jo silloin kun Ranska ja Saksa niitä rikkoivat emme olisi tänään tässä kriisissä. Samalla on myös totta, että säännöt saisivat olla älykkäämpiä niin, että ne paremmin ottavat huomioon työllisyyden ja kasvun tarpeet suhdannekierorn eri vaiheissa. Ei ole viisasta pakottaa valtioita laskusuhdannetta jyrkentäviin leikkauksiin. 

Vain eurooppalaisin toimin ei vakautta ja kestävää kehitystä kuitenkaan saada ja IMF:n osallistuminen velkakriisin hoitoon on ollut välttämätöntä. Yhtä välttämätöntä on myös käydä maailmanlaajuisesti parantamaan finanssimarkkinoiden valvontaa ja säätelyä mm. niillä keinoilla, joita Suomen hallitusohjelmassakin on mainittu.  

On myös tärkeää pitää Eurooppa yhdessä. Ruotsalaiskollegat Carl Bildt ja Anders Borg ovat äskeisessä artikkelissaan aiheellisesti varoittaneet siitä, että euroryhmän ympärille ei voi eikä tule rakentaa mitään koko Euroopan sisäpiirihallitusta.

18.9. 2011

Kirjoitin hallituksen elisen budjettiriihen aikana facebookin seuraavan päivityksen: ”Rutikuiva budjettiriihi tilanteessa, jossa kaikki on jo suurinpiirtein sovittu ja ministerineuvottelut toteutettu kirjeenvaihdolla ei ole kestävä malli, vaikka nyt ymmärrettävä. Jatkossa saadaan hallitustyöskentelystä toivottavasti aidosti interaktiivisempaa. UM elää tämän budjetin kanssa, eikä kehykään kuole vaikka kipeää tekeekin.” Toisin kuin Yle uutisoinnissaan yritti esittää, ei tämä ollut jupinaa budjetin sisältöön sen enempää kuin neuvottelumenettelyyn nähden. Päinvastoin, jos minulle olisi tiedotustilaisuudessa osoitettu jokin kysymys olisin heti todennut yhtyväni kaikkiin ministeri Panglossin lausuntoihin, joita hallitusryhmien vetäjät olivat jo budjetista ehtineet antaa.

Se miksi menettelytapa budjettineuvotteluissa oli nyt poikkeuksellinen johtui pitkien hallitusneuvottelujen sanelemasta uudesta kireäastä aikataulusta, mutta yhtä lailla siitä että hallitusneuvotteluissa myös pitkälti ratkaistiin kaikki tähän budjettiin liittyvät isot linjakysymykset. Näin oli nyt hyvä, mutta jatkossa joudutaan väistämättä palaamaan myös aikaavievempiin ja perusteellisempiin neuvottelumenettelyihin.

Ulkoministeriölle budjetti ja seuraavien vuosien kehykset merkitsevät väistämätöntä laihdutuskuuria, joka johtaa siihen että Suomen on lakkautettava huomattava määrä ulkomaanedustuksensa toimipisteitä, vaikka odotukset ja tarpeet edustustoverkoston kattavuuden ja palvelukyvyn parantamisesta ovat samanaikaisesti kasvaneet. Erityisen ongelmalliseksi tämä tulee niissä paikoissa, joissa lähetystöjen ja henkilökunnan turvallisuuden varmistaminen edellyttää poikkeuksellisen raskaita ja kalliita ratkaisuja, joiden tarpeesta Kabulin toissapäiväinen terrori-isku on vakava esimerkki. Niin pitkälle kuin mahdollista tätä täytyy koittaa lieventää tehostamalla pohjoismaiden yhteistyötä ja joissain tapauksissa myös lisäten ja kehittäen Baltian maiden kanssa tehtävää yhteistyötä.

On silti hyvä muistaa, että ulkoministeriön vähäiset tarpeet ja ongelmat on osattava asettaa oikeaan suhteeseen kestävän kehityksen, talouspolitiikan, työllisyyden ja hyvinvointivaltion todella merkittävien ja paljon vaikeampien suurten tulevaisuuslinjojen rinnalla.

15.9. 2011

Viiden pohjoismaan ja kahdeksan Afrikan maan ulkoministerit kokoontuivat viikon alussa Malmön lähellä epäviralliseen tapaamiseen. Tämä Ruotsin silloisen ulkoministerin Anna Lindhin aloitteesta kymmenen vuotta sitten syntynyt Afrikan ja Pohjolan välillä vuorotteleva vuotuinen kokoontuminen on osoittautunut erittäin antoisaksi ja hyödylliseksi. Pohjoismaiden ja Afrikan ulkoministerit toki tapaavat keskenään ja yhdessäkin hyvin lukuisissa kansainvälisissä kokouksissa ja vaihtelevissa kokoonpanoissa, seuraavan kerran jo reilun viikon päästä YK:ssa New Yorkissa. Tämä pohjoismaat-Afrikka tapaaminen on kuitenkin sekä oman että muiden kokemusten mukaan siinä suhteessa ainutlaatuinen, että täällä ei kenenkään tarvitse eikä toivota lukevan puheenvuoroja papereista vaan saman ja yhden ministeripöydän ympärillä käyty keskustelu on täysin avointa ja luottamuksellista niin, että jokainen voi ilmaista itsensä vapaasti. Kun yksimielisyyteen tai yhteisiin kantoihin ei tarvitse pyrkiä on paradoksaalinen lopputulos se, että yhteisymmärrys vahvistuu juuri siitä, että puolin ja toisin voidaan avoimesti käsitellä myös erimielisyyksiä.

Nämä eivät tosin tässä ryhmässä kovin isoja ole. Kaikki mukana olevat Afrikan maat ovat demokratioita ja useimmilla niistä myös talouden kehitysnäkymät ovat, alhaiset lähtökohdat huomioon ottaen, varsin myönteisiä – huomattavasti myönteisempiä kuin monien Euroopan maiden talousnäkymät juuri nyt. Niinpä keskusteluja ei sävyttänyt enää huoli vain Afrikan kehitysnäkymistä, vaan myös afrikkalaisten kasvava huoli siitä, saavatko eurooppalaiset asiansa kuntoon. Tämä kertoo siitä, mitä keskinäinen riippuvuus globalisoituvassa maailmassa tarkoittaa. 

Pohjoismaat ovat hoitaneet asiansa muita Euroopan maita paremmin, siksi myös Malmössä näkyi afrikkalaisten vahva kiinnostus siihen mikä on pohjoismaiden suhteellisen menestyksen salaisuus. Oli kiintoisaa todeta, miten pohjoismaiset ministerit esittelivät hyvin samantapaisesti pohjoismaisen mallin vahvuuksia poliittisesta taustastaan riippumatta, vaikka täällä Pohjolassa näkemyksemme siitä miten niitä ylläpidetään ja kehitetään voivat mennä jo enemmän ristiin.

10.9. 2011