Viiden pohjoismaan ja kahdeksan Afrikan maan ulkoministerit kokoontuivat viikon alussa Malmön lähellä epäviralliseen tapaamiseen. Tämä Ruotsin silloisen ulkoministerin Anna Lindhin aloitteesta kymmenen vuotta sitten syntynyt Afrikan ja Pohjolan välillä vuorotteleva vuotuinen kokoontuminen on osoittautunut erittäin antoisaksi ja hyödylliseksi. Pohjoismaiden ja Afrikan ulkoministerit toki tapaavat keskenään ja yhdessäkin hyvin lukuisissa kansainvälisissä kokouksissa ja vaihtelevissa kokoonpanoissa, seuraavan kerran jo reilun viikon päästä YK:ssa New Yorkissa. Tämä pohjoismaat-Afrikka tapaaminen on kuitenkin sekä oman että muiden kokemusten mukaan siinä suhteessa ainutlaatuinen, että täällä ei kenenkään tarvitse eikä toivota lukevan puheenvuoroja papereista vaan saman ja yhden ministeripöydän ympärillä käyty keskustelu on täysin avointa ja luottamuksellista niin, että jokainen voi ilmaista itsensä vapaasti. Kun yksimielisyyteen tai yhteisiin kantoihin ei tarvitse pyrkiä on paradoksaalinen lopputulos se, että yhteisymmärrys vahvistuu juuri siitä, että puolin ja toisin voidaan avoimesti käsitellä myös erimielisyyksiä.

Nämä eivät tosin tässä ryhmässä kovin isoja ole. Kaikki mukana olevat Afrikan maat ovat demokratioita ja useimmilla niistä myös talouden kehitysnäkymät ovat, alhaiset lähtökohdat huomioon ottaen, varsin myönteisiä – huomattavasti myönteisempiä kuin monien Euroopan maiden talousnäkymät juuri nyt. Niinpä keskusteluja ei sävyttänyt enää huoli vain Afrikan kehitysnäkymistä, vaan myös afrikkalaisten kasvava huoli siitä, saavatko eurooppalaiset asiansa kuntoon. Tämä kertoo siitä, mitä keskinäinen riippuvuus globalisoituvassa maailmassa tarkoittaa. 

Pohjoismaat ovat hoitaneet asiansa muita Euroopan maita paremmin, siksi myös Malmössä näkyi afrikkalaisten vahva kiinnostus siihen mikä on pohjoismaiden suhteellisen menestyksen salaisuus. Oli kiintoisaa todeta, miten pohjoismaiset ministerit esittelivät hyvin samantapaisesti pohjoismaisen mallin vahvuuksia poliittisesta taustastaan riippumatta, vaikka täällä Pohjolassa näkemyksemme siitä miten niitä ylläpidetään ja kehitetään voivat mennä jo enemmän ristiin.

10.9. 2011

Puolan EU-puheenjohtajuuskauden ulkoministereiden epävirallinen ns. Gymnich kokous – nimi muuten tulee linnasta Kölnin lähellä Saksassa, jossa ensimmäinen tällainen kokous on järjestetty – pidettiin perjantai-lauantaina Sopotissa Gdanskin vieressä. Tärkein keskustelu käytiin Lähi-idästä jonka osalta EU pyrkii mahdollisimman yhtenäisesti toimimaan YK:ssa sellaisen päätöslauselman puolesta, joka tukisi rauhanprosessia ja parantaisi palestiinalaisten asemaa matkalla kohti kahden valtion malliin perustuvaa rauhansopimusta.

Muutoinkin Pohjois-Afrikka ja Lähi-itä olivat keskeisimmät aiheet. Libyan suhteen ilmassa oli tyytyväisyyttä siitä, että YK:n mandaatin mukaisesti toteutettu operaatio Libyan kansannousun tukemiseksi on päättymässä Gaddafin tappioon. Vaikeasti poispestävän tahran tähän itsetyytyväisyyden kilpeen jättävät kuitenkin kokouksen päätyttyä julkitulleet tiedot siitä, miten läheisessä ja menetelmiltään omia arvojamme vastaan sotivassa yhteistyössä monet länsimaat Gaddafin kanssa vielä vähän aikaa sitten ovat olleet.

Toivoa sopii, että tämä edesauttaa hautaamaan vanhan suurvaltojen ja vähän pienempienkin maiden kansainvälisten suhteiden hoidossa noudattetun periaatteen: ”he may be a son-of-a-bitch, but he is our son-of-a-bitch”, eli roistojenkin kanssa ollaan yhteistyössä, jos he ovat ”meidän roistojamme”.

Nyt Libyassa korostetaan aivan oikein, että maan olojen vakauttamisen, jälleenrakennuksen ja demokratian toteuttamisen täytyy tapahtua libyalaisten itsensä johdolla ja että kainsainvälisen yhteisön asiana on auttaa tässä heitä heidän toiveittensa mukaisesti YK:n johdolla. Tähän olemme Suomenkin puolesta ilmaisseet valmiutemme. YK:n rauhanturvaoperaatiota tai edes sotilastarkkailijoita ei kuitenkaan olla maahan lähettämässä, sillä Libyan siirtymähallinto ei halua aseistettuja auttajia maahan. Poliisi-operaatio saattaa kuitenkin tulla kyseeseen, ja sellaiseen Suomikin on valmis osallistumaan. Muutoinkin tarjoamme käyttöön osaamistamme ja apuamme, jota on jo keväästä alkaen maahan annettu lähes kolmen miljoonan euron edestä.

Libya on varakas maa ja sen öljytuotantokapasiteetti ja infrastruktuuri näyttävät selvinneen sodasta kohtuullisen vähäisin vaurioin.Se tietysti houkuttelee paikalle myös saalistajia, mistä kertovat  myös vahvistamattomat epäilyt jo tehdyistä kulissientakaisista diileistä maan öljyvarojen jakamisesta. Se että suomalaisetkin yritykset toivovat tekevänsä taas kauppaa ja pääsevänsä mukaan Libyassa toteutettaviin hankkeisiin on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, vaikka se ei sellaisenaan voi olla Suomen ulkopolitiikkaa ohjaava tavoite.

4.9. 2011