Unesta herättäjän aate-elämäkerta

Yrjö Kallisen elämäntyössä ja -katsomuksessa on neljä kantavaa asiakokonaisuutta: sosialidemokraattinen työväenliike, osuustoiminta, rauhanliike ja teosofia. Näistä kolme ensimmäistä yhdistää minutkin Kalliseen ja vielä siten, että näiden sisäisissä asetelmissa olemme jotenkin olleet samalla kulmalla. Vaikka Kallisen elämätyö kaikkien näidenkin osalta oli merkittävä, ei se selitä sitä, miksi Matti Salmisen uutuusteos on jo peräti kolmas hänestä julkaistu elämäkerta. Paikkansa ihmisten mielissä Kallinen on lunastanut ihmisten syvimpiä tuntoja kolkuttavana puhujana. Hänen ajatuksensa kumpusivat teosofiasta, mutta kun hän puhui ja kirjoitti ihmisenä olemisen peruskysymyksistä: henkisestä kasvusta ja ihmisen hyvinvoinnista, kansojen välisestä yhteisymmärryksestä ja rauhantilasta tai elintasokilpailun vaaroista, sisäisen rauhan tarpeellisuudesta ja aidon onnen yksinkertaisuudesta, ei kuulijan tarvinnut tietää mitään teosofiasta vaikuttuakseen komeasti kumpuavasta sanomasta. Kallinen ei teosofiaansa salannut, mutta ei liioin sitä erityisen avoimesti julistanut.

Vuonna 1886 syntynyt ja vain kansakoulun käynyt Kallinen oli jo ennen kahdettakymmenettä ikävuottaan omaksunut sekä teosofian, pasifismin että sosialistisen aatemaailman omakohtaisen etsinnän kautta. Hänenkin elämänsä joutui rajuun koettelemukseen vuoden 1918 kansalaissodan aikana, jolloin hän huolimatta yrityksistään estää aseellinen yhteenotto punaisten ja valkoisten joukkojen välillä Oulussa joutui vangituksi ja tuomittiin kapinallisena kuolemaan, mitä tuomiota ei kuitenkaan koskaan toimeenpantu. Hän kuitenkin sai virua vankiloissa aina vuoteen 1921. Vapauduttaan hän ilman mitään katkeruuden osoituksia jatkoi kärsimysten jalostamin aattein siitä mihin oli jo ennen koettelumuksiaan päätynyt.

Matti Salminen kirjaa Kallisen elämäntyön kokonaisuudessaan ja tuo hänen henklökohtaisesta elämästään ja naissuhteistaan uutta tietoa esiin. Kirja ei kuitenkaan pyri olemaan elämäkerta, vaan keskittyy käsittelemään Kallisen aatemaailmaa käyttäen aineistonaan myös Kallisen aiemmin julkaisemattomia tekstejä. Kallisen teosofinen julistus on kuitenkin se osa Kallista, joka on minulle ollut vieraampaa, eikä ole Salmisen vika jos se edelleen sellaisena tämänkin kirjan lukemisen jälkeen pysyy. Pedanttina historiantutkijana olisinkin toivonut, että Salminen olisi myös samalla vähän huolellisemmin ja perusteellisemmin käsitellyt Kallisen elämäntyön muitakin osia.

Kallisen elämä on usein jo vähän kliseenomaisesti kiteytetty paradoksina esitettyyn kuvaukseen pasifistista puolustusministerinä. Sodan jälkeen osuustoimintaliikkeen puhujana suosittu ja tunnettu Kallinen asetettiin SDP:n ehdokkaaksi vuoden 1945 vaaleissa, joissa hän myös tuli valituksi. Kun Paasikivi seuraavana vuonna valittiin presidentiksi tuli SKDL:ään siirtyneestä aiemmasta sosialidemokraatista Mauno Pekkalasta pääministeri ja Yrjö Kallisesta kansliaministeri hänen hallitukseensa. Alun perin oli ajateltu Pekkalan toimivan samalla myös puolustusministerinä, mutta seuraavana päivänä tämä salkku annettiin Kallisen hoidettavaksi. Hän otti sen vastaan ehdolla, ettei hänen tarvinnut tehdä mitään päätöksiä sotilasasioista, vaan ne päätökset allekirjoittivat hänen sijaisensa. Tämä sopi erittäin hyvin kenraaleille, jotka tulivat näin sopuisasti toimeen pasifistiministerinsä kanssa.

Kallisen omaan kertomukseen nojaten Salminen kirjoittaa, että Kallinen olisi sanellut asiasta ”salaisen sopimuksen” valtioneuvoston pöytäkirjaan. Tällaisia ”salaisia” työnjakosopimuksia ei tietenkään ole mahdollista tehdä, minkä Salminen olisi todennut, jos olisi tarkistanut asian valtioneuvoston pöytäkirjoista. Se että Salminen muutoinkin nojaa varsin yksipuolisesti Kallisen omiin kirjoituksiin ja haastatteluihin ei ole puute, kun on kyse Kallisen ajattelun esittelemisestä ja analysoinnista, mutta Kallisen muuta elämäntyötä käsiteltäessä se jättää paljon enemmän toivomisen varaa. Erityisesti tämä koskee Kallisen poliittisesti aktiivisinta kautta yhden kauden kansanedustajana 1945-48, jolloin Kallisen rooli sosialidemokraattien lojaalin sisäisen opposition näkyvänä edustajana ansaitsisi perusteellisemman tutkimuksen.

Se että Kallinen oli koko ajan riidoissa Väinö Leskisen ja Unto Varjosen kaltaisten asevelisosialistien kanssa ei ole yllättävää, sillä niin kaukana toisistaan sekä toimintatavoiltaan, elämäkatsomukseltaan ja arkipolitiikassakin he toisistaan olivat. Enemmän voi yllättää se, että vaikka pasifisti Kallinen sodankin aikana kuului rauhanoppositioon ja arvosteli myös sosialidemokraattista politiikkaa, niin hänen ja Väinö Tannerin henkilökohtaiset välit säilyivät aina hyvinä ja keskinäisen kunnioituksen leimaamina. Sitä ei suinkaan häirinnyt se, että Tanner oli tarkkojen lukujen osuustoimintajohtaja,  joka ei idealistisista hömpötyksistä sen enempää politiikassa kuin uskonnossa piitannut ja Kallinen tässäkin kaunopuhujana ja mystikkona hänen vastakohtansa.

Huhtikuu 2011