Simon Sebag Montefiore, Catherine the Great and Potemkin. The Imperial Love Affair, Phoenix, 618 s., St.Ives 2007

Prince of Princes: The Imperial Love Affair 

Vuosisadan rakkaustarina ja Venäjän imperiumin nousu
 
Venäjää yhdessä keisarinna Katariina II kanssa yli kahden vuosikymmenen ajan hallinnut ruhtinas Grigori Potemkin tunnetaan parhaiten käsitteestä Potemkinin kulissit. Pelkällä sukunimellä Wikipedia haku tuottaa ensin lukuisia viittauksia Sergei Eisensteinin elokuvaan Panssarilaiva Potemkin. Elokuvaklassikko ei kuitenkaan kerro itse Potemkinista mitään ja Potemkinin kulissit – oikeammin käsite kuuluisi kääntää ”Potemkinin kylät” – on jo yleiskieleen vakiintunut käsite, jonka alkuperä on Potemkinin järjestelyissä Katariinan ruhtinaallisen Krimin matkan onnistumisen varmistamiseksi v. 1787. Jos luotamme Simon Sebag Montefioreen on kyse alunperin vain kateellisten kilpailijoiden keksinnöstä ruhtinaan ja hänen saavutustensa mitätöimiseksi. Potemkin ei hänen mukaansa pystyttänyt mitään tilapäisrakenteita saatikka pahvikulisseja harhauttamistarkoituksessa, vaikka kateelliset hovikilpailijat ja ulkovaltojen lähettiläät näin kuiskuttivatkin. Se mitä Katariina matkallaan näki oli aitoa uutta, jota Potemkin oli alkanut suunnittelemaan ja rakentamaan jo heti Krimin valtauksen jälkeen vajaa kymmenen vuotta aikaisemmin. Kaikki ei tietenkään ollut valmista, mutta sitä ei myöskään yritetty peitellä.

Montefiori maalaa kirjassaan rehevän ja elämänmakuisen kuvan Potemkinista ja hänen ainutlaatuisesta suhteestaan Venäjän keisarinnaan. Olivatko he myös vuonna 1774 solmitun salaisen avioliiton kautta yhteenliitetyt on avoin kysymys, johon Montefiori vastaa yksiselitteisesti kyllä. Tosin hänelläkään ei ole esittää yhtään ”savuavaan aseeseen” verrattavaa vakuuttavaa todistetta, kuten avioliittotodistusta, mutta aihetodisteet ja ennen muuta näiden kahden ällistyttävän laajasta kirjeenvaihdosta tehdyt johtopäätökset puoltavat hänen käsitystään. Heidän suhteensa ei kuitenkaan perustunut sukupuolisuhteeseen eikä aviolliseen uskollisuuteen kuin vain lyhyen aikaa, molemmat ovat notooristi tunnettuja runsaista suhteistaan nuorempiin miehiin ja naisiin, joita he eivät yrittäneetkään salata toisiltaan. Joidenkin mielestä Potemkin jopa suorastaan valikoi ja esitteli Katariinalle hänen tulevat uudet suosikkinsa, mutta ihan näin pitkälle menevään tulkintaan ei Montefiore kuitenkaan yhdy.

Katariinan ja Potemkinin suhdetta ei voi tarkastella aikansa etusivun rakkaustarinana, vaan myös valtiollisena suhteena jossa prinssipuoliso oli tosiasiallinen kanssahallitsija. Sellaisena hän oli myös hyvin menestyksellinen. Hänen johdollaan Venäjä taisteli sarjan sotia Turkkia vastaan ja laajensi valtakunnan Mustalle merelle saakka, vaikka Konstantinopolin valtaaminen ei kuitenkaan onnistunut. Potemkin oli sekä taitava strategi, rohkea sotilas että kyvykäs ja aikaansaava hallintomies, vaikka ajan tavan mukaan sekoittikin kevyesti toisiinsa oman ja valtion kassan. Hän sai kaikkiin hankkeisiinsa täydellisen tuen Katariinalta, joka jatkuvasti muisti suosikkiaan toinen toistaan juhlavimmilla arvonimillä ja mitä arvokkaimmilla jalokivillä ja muilla lahjaesineillä, ja tietysti myös kymmeniä tuhansia eläviä sieluja eli maaorjia käsittelevillä läänityksillä.

Katariina ja hänen ruhtinaansa olivat laajasti lukeneita ja valistusajan ihanteet omaksuneita vallankäyttäjiä. Potemkin armeijan päällikkönä pyrki muuttamaan sotilaiden raakaa kohtelua inhimillisemmäksi ja Etelä-Venäjän yksinvaltiaana kehitti aluettaan tarmokkaasti erilaisilla rakennus- ja asuttamishankkeilla. Hänen hankintoihinsa kuului suuri määrä muista maista tuotettuja käsityöläisiä, puutarhureita, oppineita ja muusikkoja. Viime mainittuja tarvittiin, koska Potemkin halusi tavanomaisillakin aterioillaan kuunnella orkesterimusiikkia, suurista juhlista puhumattakaan. Hankintoihin kuuluivat myös Benthamin veljekset Jeremy ja Samuel, joista jälkimmäinen teknisenä innovaattorina ja laivastoyksikön komentajana antoi konkreettisemmin vahvistusta Venäjälle kuin hänen filosofiveljensä. Jeremy Bethamin konkreettisin saavutus oli Englantiin rakennettu panoptikon-vankila, mutta sekin oli veljen alunperin luonnostelema.

Montefiori kuvaa elävästi näiden kahden poikkeuksellisen monipuolisesti lahjakkaan hallitsijan suhdetta samoin kuin hovin elämää ja juhlamenoja, mutta myös ajan politiikkaa, sotia ja taisteluja. Vaikka Katariina saattoi nimittää Preussin hallitsijaa diktaattoriksi, eivät hän ja Potemkin mitään demokraatteja olleet ja olivat hyvin huolestuneita Ranskan vallankumouksen leviämisestä, jos ei nyt sentään Venäjälle niin kuitenkin Puolaan.

Katariina ja Potemkin kävivät myös Kustaa III:n aloittamaa sotaa pari vuotta Ruotsin kanssa, mutta se kuittautuu ohimenevänä sivujuonteena, eikä esim. Yrjö Mauno Sprengtportenia mainita koko kirjassa. Mielenkiintoinen on tieto, että Potemkin olisi jossain vaiheessa ohimennen heittänyt ajatuksen harvaanasutun Suomen tyhjentämisestä ja väestön siirtämisestä Venäjälle. Laajamittaiset väestösiirrot eivät suinkaan ole Venäjällä vasta Stalinin keksintö, vaan Potemkin toteutti niitä jo valloittamillaan Etelä-Venäjän alueilla.
 
Potemkinin elämäkerta on alunperin ilmestynyt vuonna 2000 ja ensimmäinen taskupainos kohta sen jälkeen. Tässä taskupainoksessa on tehty outo ja harvinainen ratkaisu: kaikki alaviitteet ovat tekstisssä tallella, mutta ne on poistettu kirjan lopusta maininnalla, että näin on tehty tilan säästämiseksi ja että halukkaat voivat tarkistaa lähdeviitteet tekijän kotisivulta. En tällaisia kirjoja lukiessani välttämättä enempää kuin satunnaisesti tarkista jotakin lähdettä, mutta nyt sekin on jäänyt tekemättä, eikä nettitarkistusmahdollisuutta ole silloin käsillä, kun kirjaa lukee lentokoneessa tai hotellihuoneessa. Tällaisessa kirjassa, jossa tekijä esittää aika reipastakin kritiikkiä aiempaa Potemkin-kuvaa muokanneista lähteistä sillä on historianharrastajille tavallista suurempi merkitys. Sebag Montefiore polemisoi tosin lähinnä Potemkinin aikalaisten ja kohta hänen kuolemansa jälkeen Potemkin-kuvaa maalanneiden kanssa eikä tekstissä ole yhtään viittausta Henri Troyatiin, John Alexanderiin tai muihin Katariina Suuresta kirjoittaneisiin elämäkertureihin.

 Tammikuu 2010

(Kirja on ilmestynyt myös suomeksi WSOY:n kustantamana nimellä  Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri)

 

Raha ratkaisee

Kehittyvien osavaltioiden Amerikan Korkein oikeus päätti äänin 5–4, että on maan perustuslain vastaista asettaa yritysten ja yhteisöjen ehdokkaille antamalle vaalirahoitukselle minkäänlaista kattoa, koska se rajoittaa näiden sananvapautta. Tällaisiin tuloksiin voidaan päätyä maassa, jossa läpipoliittinen tuomioistuin tekee läpipoliittisia ratkaisuja, mutta ilman mitään poliittista vastuunkantoa.

Presidentti Obama reagoikin tähän välittömästi jo suuressa vuosikatsauspuheessaan kongressille, jossa pyysi kongressia korjaamaan lain nopeasti sellaiseen muotoon, että se poistaa oikeuden epäilyt. Ennen kuin laki saadaan aikaiseksi ja menee uudestaan korkeimpaan oikeuteen toivotaan tietysti, että joku konservatiivituomareista on tullut niin seniiliksi, että presidentti voi nimittää tilalle täysjärkisen. Toki USA:n pitkän historian aikana on Korkein oikeus tehnyt edistyksellisiäkin ratkaisuja ja tulkintoja, kuten rotuerottelun lopettamispäätös vuonna 1954. Mutta oikeidenkaan ratkaisujen ei tulisi olla riippuvaisia tuomioistuimen vaihtelevista kokoonpanoista.

Suomessa ei perustuslakituomioistuinta ole eikä toivottavasti tule. Euroopan Unionin jäsenenä olemme kuitenkin mukana yhteisössä, jossa Euroopan tuomioistuin käyttää aika lailla samankaltaista poliittista tulkintavaltaa, vaikkakaan ei yhtä laaja-alaisesti kaikkeen lainsäädäntöön ulottuen. Näin tuomioistuimen ratkaisuilla on EU-lakien sovellutusta usein laajennettu ja ulotettu sellaisille aloille, joihin lainsäätäjä ei ole sitä tarkoittanut. Tästäkin on aika ajoin yritetty käynnistää keskustelua siinä tarkoituksessa, että luotaisiin parlamentille ja neuvostolle jokin nopeutettu ja yksinkertaistettu – ja komission esityksenanto-oikeuden monopolista riippumaton – mekanismi, jolla ne voisivat muuttaa jotain säädöstä silloin, kun tuomioistuimen siitä antama tulkinta ei vastaa lainsäätäjän tarkoitusta.

31.1. 2010

Serbia halua Eurooppaan

Suuren valiokunnan valtuuskunta vieraili Länsi-Balkanilla. Olen edellisen kerran käynyt Belgradissa viisi vuotta sitten ja ilmapiirin muutos on ollut tällä välin todella huomattava. Viisi vuotta sitten yksi tehtäväni oli patistaa pääministeri Vojeslav Kostunicaa yhteistyöhön ICTY:n kanssa kahden tunnetuimman sotarikoksista etsityn serbin, Karadzicin ja Mladicin luovuttamiseksi Haagin tuomiostuimen eteen. Se että Karadzic sinne sittemmin toimitettiin oli tärkeä edistysaskel, mutta ei Kostunican ansiota. Nyt pienehköä nationalistipuoluettaan oppositiossa johtavan Kostunican kerrotaan saaneen pääministerinä ollessaan tiedon myös Mladicin piilopaikasta, mutta pysyneen siitä hyvin hiljaa. Nyt pari vuotta sitten tapahtuneen hallituksen vaihdoksen jälkeen ICTY:n pääsyyttäjä arvoi Serbian yhteistyön tuomioistuimen kanssa olevan jo lähes täydellistä. Tämä on osaltaan mahdollistanut monta viime kuukausiin ajoittunutta edistysaskelta EU:n ja Serbian lähentymisessä. Vakaus- ja assosiaatiosopimusta unionin kanssa ollaan osittain jo panemassa täytäntöön, serbien pitkään toivoma viisumivapaus EU:n kanssa on toteutettu ja joulukuussa Serbian hallitus oli jo valmis jättämään jäsenhakemuksensa unionille. Hallitus on myös käynnistänyt määrätietoisen uudistuspolitiikan ollakseen valmis nopeasti etenemään jäsenyysneuvotteluissa kun ne alkavat.

Eurooppaan suuntautunutta uudistuspolitiikkaa johtavan presidentti Boris Tadicin kokoon harsimalla Mirko Cvetkovicin johtamalla hallituksella on ollut vain niukka yhden paikan enemmistö, mutta EU-jäsenyydellä on paljon laajempi tuki. Näin erityisesti sen jälkeen kun äärinationalitisesta radikaalipuolueesta irtaantui kolmannes sen edustajista ja muodosti uuden EU-myönteisen maltillisen edistyspuolueen. Gallupeissa kansasta yli 70 prosenttia kannattaa EU-jäsenyyttä, toisin kuin Nato-jäsenyyttä, jolla on vain 30 prosentin kannatus. Se onkin vain yhden pienen puolueen ohjelmassa. 

Ei pidä kuitenkaan luulla, että jäsenyys EU:ssa odottaisi jo nurkan takana. Sisäisten uudistusten tie on pitkä ja maan talous myös suurissa vaikeuksissa. Rikollisuus, korruptio ja vanhan valtakoneiston ihmisoikeusloukkausten perintö painavat myös edelleen, samoin kuin parisataatuhatta sisäistä pakolaista, joista Kosovosta paenneet romanit ovat kaikista surkeimmassa asemassa. Kosovon kysymys, jonka Serbia on vienyt Haagin kansainväliseen tuomioistuimeen, on myös iso kivi kengässä ja siitä täytyy tavalla tai toisella päästä kaikkien osapuolten hyväksymään yhteisymmärrykseen ennenkuin EU-jäsenyys on mahdollinen. Vielä ei ole näköpiirisssä sitä taikatemppua, jolla tämä ympyrä neliöitäisiin, mutta onneksi juuri kukaan Serbiassa ei enää kuvittele että tähän olisi aseellista ratkaisua.

28.1. 2010

Luento Belgradin yliopistossa 26.1.2010 (seloste)

Suuren valiokunnan puheenjohtaja Erkki Tuomioja Belgradissa: Jäsenyysperspektiivi EU:n ulkopolitiikan vahvin ase

Suuren valiokunnan valtuuskunta vierailee parhaillaan Länsi-Balkanilla. Ensimmäisessä matkakohteessa Serbiassa ohjelmaan sisältyy suuren valiokunnan puheenjohtajan kansanedustaja Erkki Tuomiojan (sd.) luento Belgradin yliopistossa. Pehmeän ja kovan voiman käyttöä EU:n yhteisessä ulkopolitiikassa käsittelevässä luennossaan puheenjohtaja Tuomioja muistuttaa, että Euroopan unionia voidaan pitää maailmanhistorian menestyksekkäimpänä rauhanprojektina. Unionin lähialueilla jäsenyysperspektiivi onkin vahvin käytettävissä oleva ase, vaikka EU:lla on myös perinteistä sotilaallista voimaa, maailman monipuolisimmat kriisinhallintavälineet ja suurin osa sen jäsenmaista on Naton jäseniä.

Tuomioja johdattaa kuulijat aiheeseen historian kautta: hänen mukaansa valtioiden absoluuttiseen itsemääräämisoikeuteen pohjautuva maailmanjärjestys on tullut entistä teoreettisemmaksi rakennelmaksi, jonka perustan keskinäinen riippuvuus on rapauttanut. Tuomiojan mukaan väestönkasvua ei voida ohittaa yhtenä globalisaation tärkeimmistä syistä. Maailman väestö on muutamassa vuosikymmenessä kolminkertaistunut, mikä on rasittanut maapalloa ja sen luonnonvaroja tavalla, jonka kestämättömyys on vasta hiljattain ymmärretty. Kansallisen edun edistäminen voimapolitiikalla – toisten valtioiden ja luonnon kustannuksella – ei enää ole yhtä tuottavaa. Menestyksen ja hyvinvoinnin takana on yhä useammin osaaminen ja tieto, ei raaka voima.

Puheenjohtaja Tuomioja toivoo, että eurooppalaiset ymmärtävät tämän muutoksen ja sen vaikutukset voimapolitiikkaan syvällisesti. Monien amerikkalaisten mielestä Eurooppa tekee välttämättömyydestä hyveen korostamalla pehmeän voiman käyttöä ja nauttii samalla amerikkalaisten antamasta sotilaallisesta suojelusta. Tuomiojan mukaan Obaman hallinto on kuitenkin ottanut erilaisen asenteen, minkä ansiosta transatlanttinen jakolinja on vähemmän dramaattinen kuin aiemmin. Maailmassa on kuitenkin USA:n ja EU:n ohella muita toimijoita, mikä näkyy etenkin G 20 -ryhmän kehittymisessä tärkeimmäksi G-foorumiksi.

Euroopan unioni ei Erkki Tuomiojan mielestä ole sotilaallinen suurvalta eikä aio sellaiseksi tullakaan. Silti sen jäsenillä on kansalliset armeijat, joiden toiminta keskittyy kuitenkin nykyisin enemmän kriisinhallintaan kuin puolustukseen. EU:n ja Naton välillä on läheinen yhteistyö, ja kaikki EU:n jäsenmaat ovat mukana unionin yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ja myös Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. EU:lla on myös kovaa voimaa kriisinhallintajoukkojen muodossa. Sotilaallinen voima ei kuitenkaan määrittele EU:n roolia: unioni on kansainvälisenä organisaationa ainutlaatuinen. Sillä on myös käytettävissään ainutlaatuisen laaja instrumenttipaletti kansainvälisessä kriisinhallinnassa; tämä käsittää sekä sotilaallisen kriisinhallinnan että siviilikriisinhallinnan kaikki eri alat.

Euroopan unionin lähialueilla unionin vahvin ase onkuitenkin jäsenyysperspektiivin tarjoaminen: rauhan ja vakauden alue on laajentunut unionin myötä. Tämä on ollut voimallinen houkutin naapurimaille, ja näkyy esimerkiksi juuri Länsi-Balkanilla. Jäsenyys ei toki ratkaise automaattisesti kaikkia konflikteja, mutta sen ansiosta konflikteja ei juuri enää edes kuvitella ratkaistavan sotilaallisin keinoin. Tuomioja varoittaa mitätöimästä tätä eurooppalaista perspektiiviä julistamalla, että laajentumisen rajat on saavutettu, kohtelemalla sopimusmaita epätasa-arvoisesti tai jättämällä itse noudattamatta arvoja, joita muille saarnataan.

Lissabonin sopimus selkeyttää ulkopolitiikan johtoa EU:ssa mutta ei poista yhtenäisyyden vaatimusta. EU:n ulkopoliittinen ääni on tullut yhtenäisemmäksi, mutta työtä riittää vielä. Tavoitteiden selkeys, kaikkien toimijoiden sitoutuminen ja keskinäinen yhteisymmärrys ovat välttämättömiä edellytyksiä kansainvälisten operaatioiden onnistumiselle. Diplomatian ja monikulttuurisuuden on perustuttava ihmisoikeuksien kunnioittamiselle. Ihmisoikeusrikkomuksia ei voida koskaan pitää toissijaisuusasiana tai valtion sisäisenä asiana, Tuomioja päättää luentonsa.

Tammikuun kihlaus ja nykypäivä

Viikonvaihteessa on muisteltu 70 vuotta sitten talvisodan synkimpinä hetkinä julkistettua ”tammikuun kihlausta”, jossa työmarkkinajärjestöt allekirjoittamassaan yhteisessä julistuksessa tunnustivat toisensa neuvotteluosapuolina, jotka tulisivat neuvottelemaan kaikista toimialansa kysymyksistä tavoitteinaan niiden ratkaiseminen yhteisymmärryksessä. Helsingin Sanomissa kirjoittava Lauri Ihalainen on oikeassa, kun hän toteaa, ettei ole reilua rinnastaa talvisotaa nykyisiin yhteiskunnallisiin haasteisiin, vaikka myös näihin vastaamisessa olisi hänen mielestään edelleen tarvittu ”pitkäkestoista, kaikkia koskevaa raamittavaa työllisyystupoa”. Minäkin olen sitä mieltä, että suomalaisen sopimusyhteiskuntaperinteen hylkääminen on aiheuttanut suurta vahinkoa, mutta vähemmän varma olen siitä, että se enää kaikilta osin olisi korjattavissa paluulla menneeseen maailmaan. Tammikuun kihlaus oli ääriesimerkki siitä, mihin sodanjälkeinen muuallakin kuin Suomessa vaikuttanut työmarkkinajärjestöjen yhteistyö perustui: työnantajien ja omistavan luokan pelkoon, että bolshevismi ulkoisena tai sisäisenä vihollisena veisi kaiken, elleivät he ryhtyisi kohtelemaan työntekijöitään säällisemmin. Kommunismin heikentyminen ja lopulta romahdus pari vuosikymmentä sitten poisti monia pidäkkeitä ja on mahdollistanut osittaisen paluun varhaiskapitalismin aikaiseen menoon.  Toinen suuri muutos on globalisaatio. Siihen viittaa Ihalainenkin kysyessään, ”ovatko elinkeinoelämän päättäjät alkaneet pitää oman firman kansainvälistä menestymistä ainoana tavoitteena. Samalla ajattelussa jää entistä vähemmälle se, miten Suomi pärjää.” Tämä on totta, sillä omistajapatruunat, jotka kokivat olevansa jonkinlaisessa vastuussa koko Suomen menestyksestä tai ainakin siitä riippuvaisia, ovat jääneet historiaan. Tilalle ovat astuneet ”corporate governance” -opeista (ja niiden mukaisista optioista) motivaationsa ammentavat managerit, jotka useimmiten ovat anonyymien kansainvälisten sijoittajien hyvin palkattuja renkejä. Vahvaa ammatillista järjestäytymistä tarvitaan työelämän kehityksen valossa jopa aikaisempaa enemmän ja työehtosopimuksista kannattaisi myös koko kansantalouden vakaan kehityksen turvaamiseksi edelleen sopia mahdollisimman laajalla pohjalla. On syytä korostaa sopimisen kohteena olevan nimenomaan työelämän asiat. Se että uudelleen palattaisiin aikaan, jolloin työmarkkinajärjestöt sopivat työehtosopimusten ohella niin veroista, eläkkeistä, sosiaalipolitiikasta kuin paljon muustakin – kaikesta muusta paitsi ulkopolitiikasta, kuten SAK:n johtaja saattoi aikoinaan lausua – ei ole sen enempää mahdollista kuin toivottavaakaan. Muodollisesti kolmikannassa tapahtunut sopiminen jätti eduskunnan jokseenkin äänettömäksi yhtiömieheksi, eikä tällaiseen voi olla paluuta. Sekin on todettava, että tupopöydistä ovat puuttuneet kaikista heikommassa asemassa olevat ihmiset. Muutoinhan ei olisi mahdollista, että viime vuosikymmenien aikana erimuotoisen perustulon varassa elävät ihmiset ovat jääneet kauas jälkeen yleisestä ansiotason kehityksestä sillä seurauksella, että köyhyysrajan alle on vajonnut koko ajan enemmän suomalaisia. 25.1. 2010