Cancunin ilmastokokous on uutisoitu jonkunasteisena menestyksenä. Se kertoo lähinnä ennakko-odotusten huomattavasta devalvoitumisesta vuoden takaiseen Kööpenhaminan kokoukseen nähden, sillä edelleen jäätiin kauas siitä mihin jo Kööpenhaminan valmisteluissa tähdättiin. Paras tulos Cancunista onkin se, että neuvotteluformaatti toimii jotenkin ja että suurten toimijoiden – USA, Kiina, Intia, EU, kehitysmaat – kesken näyttäisi olevan aikaisempaa laajempi yhteisymmärrys siitä, että kaikkien on ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi oltava mukana talkoissa ja että tavoitteena on pysäyttää ilmaston lämpeneminen kahteen asteeseen. Valitettavasti paperinen periaatteellinen yhteisymmärrys ei riitä, sillä jo pahasti myöhässä olevat käytännön toimet puuttuvat edelleen. Ja vaikka lupaukset pantaisiin heti toimeen, on ilmastomuutoksen pysäyttäminen kahteen asteeseen jo tosiassa mahdotonta. Iso osa kehitysmaille luvatusta 100 miljardin dollarin ilmastorahastosta tulee menemään pelkästään sopeutumistoimiin ja niiden vahinkojen korjaamiseen, joita ilmastomuutos joka tapauksessa aiheuttaa, niin että päästömäärien rajoittamiseen jää lopulta vielä aika vaatimaton rahasumma – eihän koko summa ole edes yhtä paljon kun euromaat panivat Kreikan pelastamispakettiin.

12.12. 2010

HS-raadilta kysyttiin tarvitaanko Suomessa nykyisin yleistä asevelvollisuutta. Yleisen asevelvollisuuden tähän asti vankka kannatus on alkanut jonkin verran heikentyä ja muutkin kuin rauhanjärjestöt ovat jo valmiita siitä yleisen eurooppalaisen kehityksen myötä luopumaan. Itse olen ollut kuitenkin rauhanjärjestöaktiivien joukossa jonkinasteinen toisinajattelija. Minusta pääkysymys on tarvitseeko Suomi armeijaa ja mihin. Niin kauan kun sitä katsotaan tarvittavan pidän asevelvollisuusarmeijaa – joka voi perustua myös ns. valikoivaan aselvollisuuteen – parempana vaihtoehtona kuin ammatti- tai kokonaan vapaaehtoisuuteen perustuva armeijaa.  Tähän voi päätyä myös siitä tosiasiasta, että osallistuminen kansainväliseen rauhanturvatoimintaan on ollut jo pitkään käytännössä tärkein armeijan käyttötarkoitus. Vapaaehtoisista reserviläisistä kootut rauhanturvajoukot soveltuvat erityisen hyvin tällaisiin tehtäviin. He tuovat mukanaan myös monipuolisen siviiliosaamisensa, jota myös pyritään täysimääräisesti hyödyntämään – vaikkapa monietnisen koripallojoukkueen valmennuksessa, kuten nyttemmin samassa tehtävässä siviilinä jatkavan suomalaismajurin johdolla Bosnia-Hertsegovinassa.  Suomalaisen rauhanturvaamisen vahvuus on juuri sotilas-siviili-yhteistyössä ja suomalaiset osaavat paljon ammattiarmeijoita paremmin rakentaa siltoja (joskus kirjaimellisestikin) eri väestöryhmien välille ja rakentaa hyvät suhteet paikalliseen väestöön. Tällaisten taitojen hallinta ei myöskään ole mitenkään heikentänyt suomalaisten sotilaallista osaamista. 9.12. 2010

Valtakunnanlehden itsenäisyyspäivän liitteenä oli monikansallisen Mediaplanet-yhtymän tuottama Turvallisuus -niminen mainosliite. Aseita ja erilaisia turvallisuuspalveluja myyvien ilmoitusten joukossa oli mm. puolustusministeri Häkämiehen tervehdysja joku ihan asiajuttukin paloturvallisuudesta. Jäin kuitenkin taas suremaan sitä, että viranomaisetkin joutuvat olemaan mukana kaupallisissa turvallistamishankkeissa näkyvämmin ja paremmin resursoituna kuin siinä työssä, joka tehokkaimmin lujittaisi arjen turvallisuutta.

Suomalainen poliisi on jo pitkään koettanut muistuttaa siitä, että syrjäytyminen ja huono-osaisuuden lisääntyminen on pahin suomalaisiin kohdistuva turvallisuusuhka. Se ei suinkaan ole puheista huolimatta vähentynyt vaan päinvastoin kasvanut. Eriarvoisuuden kasvu ja yhteiskunnan jakaantuminen yhä selvemmin menestyjiin, selviytyjhiin ja luusereihin kasvattaa pelon ja turvattomuuden ilmapiiriä ja luo kaupallistettavaa kysyntää turvakameroille, lukkosepille ja vartiointiliikkeille.

Äskettäin mietintönsä luovuttanut Suomi-brändityöryhmä esittää suomalaisten markkinointia kansainvälisinä rauhanrakentajina ja ongelmienratkaisijoina. Suhtaudun allergisesti kaikenlaiseen mielikuvapolitikointiin, johon tämä brändäys-hömppäkin kuuluu. Todellisuus on tärkeintä ja ratkaisevaa niin politiikassa kuin maan markkinoinnissa. Jos Suomi saisi katkaistua eriarvoistumisen kierteen ja olisi yhteisvastuun leimaama tasa-arvoisten ihmisten rauhallinen ja turvallinen maa säästäisimme huomattavan paljon myös mainostoimisto- ja brändäyskuluissa.

6.12. 2010

Julkisen sektorin tuottavuus on yksi yhteiskuntapolitiikan vaikeimpia kysymyksiä. Monet elleivät peräti useimmat sen kohottamiseen tähtäävistä ohjelmista ovat aikaansaaneet enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Varoittavin esimerkki on valtionhallinnon ns. tuottavuusohjelma, jolla ei alusta alkaenkaan ole ollut mitään tekemistä tuottavuuden kanssa. Kyse oli puhtaasti julkisen sektorin alasajosta yksityisen hyväksi, mitä pidettiin niin tärkeänä tavoitteena, että kustannukset saivat noustakin, kunhan väkeä saatiin siirretyksi pois julkisen sektorin palkkalistoilta. Tämän on nyttemmin todennut myös eduskunta, jonka tarkastusvaliokunta yksimielisesti esittää koko ohjelmasta luopumista. Väärin nimetty tuottavuusohjelma on tehnyt tuottavuudesta laajalti suorastaan kirosanan. Se on vahinko, sillä aidon tuottavuuden parantaminen myös julkisella sektorilla ei tietenkään ole pahasta, vaan päinvastoin välttämätöntä. Ongelmana kuitenkin on, että tavaratuotantoon tai kaupallisiin palveluihin soveltuvat tuottavuuskriteerit eivät lainkaan sovi julkisiin palvelutehtäviin. Jo kolmisenkymmentä vuotta sitten hämmästelin kaupungin töissä ollessani Helsingin ensimmäistä kallilla rahalla teetettyä konsulttityötä terveydenhuollon tuottavuudesta, josta saattoi tehdä sen johtopäätöksen, että paras tapa kohentaa tuottavuutta olisi potilaskuolleisuuden nopeuttaminen.

Mitään parannusta tuottavuusajattelussa ei ole sen jälkeen tapahtunut. Nyt on esimerkiksi nähty miten Helsingin terveydenhuolto soveltaa Tehyn kanssa tehtyä palkkasopimusta niin, ettei etupäässä vanhuksista koostuvien pitkäaikaispotilaiden hoitajilla ollut mitään mahdollisuutta päästä osalliseksi ns. tuloksellisuuserästä. Hoitoajan pituus riippuu jokseenkin yksinomaan siitä, milloin paikka hoitolaitoksessa vapautuu, joka taas on työnantajan eli kaupungin päättäjien ratkaisuista kiinni.

Tuottavuuden sijasta julkisten palvelujen osalta pitäisi ottaa kohteeksi vaikuttavuuden arviointi. Moni nyt pelkkänä kustannuseränä tarkasteltu toiminto on arvioitava sellaisesta paljon laajemmasta näkökulmasta, mihin kaupallinen markkinalogiikka ei koskaan yllä. Lopputulos voi kuitenkin olla myös yhteiskunnan kokonaistaloudellisen kestävyyden kannalta parempi.

3.12. 2010