Joulun alla valkovenäläiset kävivät äänestämässä presidentinvaaleissa. Maata diktatorisesti jo 16 vuotta hallinnut presidentti Aleksander Lukashenka oli ennen vaaleja lievästi löysännyt kansanvaltaa kiristäviä ruuveja ja oppositioehdokkaiden sallittiin jopa näyttäytyä hallituksen kontrolloimissa tiedotusvälineissä. Tilanne oli silti ihan riittävästi Lukashenkan hallinnassa niin ettei hänen tarvinnut pelätä tappiota. Ei edelleenkään ole poissuljettua, etteikö hän olisi voinut olla suosituin ehdokas jopa täysin vapaissa vaaleissa. Pienet näennäismyönnytykset vaalien vapaudelle saivat EU-mailta vaalien alla kiitoksia ja poikivat lupauksia suhteiden parantamisesta vaalien jälkeen. Vaalien jälkeiset tapahtumat brutaaleine poliisimellakoineen ja oppositioehdokkaiden pahoinpitelyineen tulivat kuitenkiin jääkylmänä suihkuna suhteiden lämmittämiselle. Lukashenka näyttää puolustautuneen väitteillä opposition väkivaltaisesta käyttäytymisestä ja yrityksestä vallata hallintorakennuksia. Useimmat vaalitarkkailijat eivät kuitenkaan raportoineet mitään tällaista, vaan totesivat tapahtumien kulussa olleen selviä merkkejä Lukashenkan asialla olleiden provokaattoreiden toimista. Tapahtumille ei löydy kovin järkevää selitystä. Miksi Lukashenka ehdoin tahdoin vaarantaisi suhteiden parantamisen EU-maiden kanssa, jotka tuskin olisivat vaalivilpistä huolimatta muuta kuin rypistelleet kulmakarvojaan, jos hallitukselle vaarattomien mielenosoittajien olisi annettu purkaa paineitaan ilman väkivaltaa? Yksi selitys on, että Lukashenka vain käytti tilaisuutta vahvistaakseen kansalaisten ja oppositiovoimien terrorisoimiseen perustuvaa valtajärjestelmäänsä. Siihen, että hän siihen nyt turvautui antoi selkänojan äskettäinen suhteiden uudelleenlämpeneminen Venäjän kanssa, joka oli välillä jo esittänyt lähes samankaltaista kritiikkiä Valkovenäjän vallankäytöstä kuin länsinaapuritkin. Se varovainen EU:n ja Valkovenäjän suhteiden lämmittäminen, jota minäkin olen puoltanut, ei voi nyt jatkua. Vaalien manipulointi ja opposition fyysinen mukilointi ja vangitseminen ei voi jäädä seurauksitta. Myös Venäjän on vastattava, hyväksyykö modernisaatiopyrkimyksiinsä Euroopan tukea toivova valtio tällaisen käyttäytymisen naapurissaan. 28.12. 2010
Michael Jonas, Kolmannen valtakunnan lähettiläs. Wipert von Blücher ja Suomi, (alkup. Wipert von Blücher und Finnland. Alternativpolitik und Diplomatie im ”Dritten Reich”) Ajatus, 568 s., Juva 2010
Aristokraatti hitlerismin ihmiskasvoisena edustajana
Aiemmin maansa Persian lähettiläänä toiminut Wipert von Blücher lähetettiin Helsinkiin maansa lähettilääksi vuonna 1935. Hän pysyi asemapaikallaan aina syyskuuhun 1944 saakka, jolloin sotaonnen myötä kelkkansa kääntänyt Suomi katkaisi suhteensa saksalaiseen aseveljeen ja ryhtyi myös, valvontakomission patistamana, asein karkottamaan saksalaisia Lapista. Von Blücher palasi Saksaan disponibiliteettiin ja sodan päätyttyä amerikkalaiset internoivat myös hänet denatsifiointiprosessin osana, mutta vapauttivat hänet sitten 1947. Von Blücher kirjoitti sen jälkeen useita kirjoja, mm. omat Suomen kohtalonaikoja -nimiset muistelmansa, joita Suomessa luettiin ahkerammin kuin Saksassa. Hänen Suomen kaudestaan kirjoittamansa vuonna 1950 julkaistut muistelmansa oli se, mistä Arvi Korhosen popularisoima ns. ajopuuteoria – ”Suomi tempautui suurpolitiikan pyörteisiin niin kuin vuolas virta tempaa mukaansa ajopuun” – sai nimensä.
Natsi-Saksan palveluksessa von Blücher edusti keisarinaikaisen saksalaisnationalistisen ulkopolitiikan jatkuvuutta ja arvoja. Sodan jälkeen hänen kaltaisensa Wilhelmstrasse-diplomaatit – siis tätä jatkuvuutta edustaneet diplomaatit erotuksena von Blücherin okkultisiksi voimiksi kutsumista natsi-ideologeista – pyrkivät energisesti puolustautumaan kaikkia sotarikossyytöksiä vastaan. Jotkut heistä, kuten ministeriön sodanaikainen kansliapäällikkö Ernst von Weizsäcker, tuomittiin myös vankeuteen. Weizsäcker liittyi natsipuolueeseen vuonna 1938, kuten von Blücher oli neljä vuotta aiemmin yrittänyt tehdä. Puolue kuitenkin siinä vaiheessa torjui Blücherin hakemuksen, jota hän ei enää myöhemmin uusinut. Jonas ei näe tätä jäsenhakemusta kuitenkaan enempänä kuin karriääriin liittyneenä suojanokituksena.
Von Blücher ei ollut itse antisemitisti eikä millään lailla osallinen juutalaisvainoihin. Hän myös raportoi toistuvasti miten Saksan juutalaisvastaiset toimet rasittivat Saksan mainetta Suomessa. Samalla hän kuitenkin oli valtakunnanjohdolle aina lojaali eikä hänellä ollut yhteyksiä ja tuskin sympatiaakaan kansallisten oikeistopiirien Hitlerin vastaiselle salaliitolle vuonna 1944. Talvisodan aikana hän ei salannut ystäviltään suomalaissympatioitaan tilanteessa, jossa virallinen Saksa noudatti tiukkaa Neuvostoliiton suuntaan kallellaan olevaa puolueettomuutta, mikä edesauttoi läheisten henkilösuhteiden ja vaikutusvallan rakentamista ja ylläpitämistä, kun Saksa kesällä 1940 alkoi ottaa Suomen suojelukseensa valmistautuessaan idän sotaretkeen.
Suomen sodanaikaisesta ulkopolitiikasta Jonasin tutkimus ei tuo juurikaan uutta, vaan paremminkin vahvistaa vakiintuneita tulkintoja ja käsityksiä. Mielenkiintoisinta tutkimuksessa on se, miten siinä selvitetään suomalaisten oikeistopoliitikkojen Saksan suhteita ja Blücherin ahkeraa lobbausta heidän keskuudessaan. Hänen merkittävin ja ehkä aiemmassa tutkimuksessa liian vähälle huomiolle jäänyt lobbaussaavutuksensa – sellaisena hän sen itse koki –oli ulkoministeri Rudolf Holstin savustaminen virastaan vuonna 1938. Vuonna 1940 suomalaisia ei enää erityisemmin tarvinnut houkutella saatikka uhkailla mukaan Saksan kanssasotijaksi. Blücherillä oli epäilemättä merkittävä rooli suomalaisten tuntojen välittäjänä Berliinin suuntaan ja sen korostaminen, ettei aateveljeys ja rotupolitiikka ollut tässä erityinen vetonaula, mutta suhteiden kokonaisuuden arvioimiseksi on aina muistettava sotilaslinjan toiminta, josta lähettiläs ei aina ollut kaikilta osin edes tietoinen.
Michael Jonas kirjoittaa von Blücheristä kunnioittaen ja myötätuntoisesti. Se ei kuitenkaan ole sumentanut hänen tutkijanotettaan, joka jättää mahdollisuuden vähempää ymmärtämystä heijastaville tulkinnoille.
Jonas tuntee lähteensä ja aiemman tutkimuskirjallisuuden hyvin eikä epäröi käsitellä kriittisesti myös suomalaisten tutkijoiden töitä. Näistä hän käsittelee erityisen kriittisesti Markku Jokisipilän vuonna 2004 ilmestynyttä väitöskirjaa Aseveljiä vai liittolaisia. Jokisipilän keskeisin ja huomiotaherättävin väite oli, että kannaksen suurhyökkäyksen kesällä 1944 alettua Suomeen lentänyt ulkoministeri Ribbentropp käytti bluffia saadakseen Rytin antamaan sitoumuksen jatkaa sotaa Saksan rinnalla. Tämän tulkinnan Jonas kohtuullisen vakuuttavasti torjuu. Muutoinkin Jonas katsoo Jokisipilän saaneen huomiota tutkimukselleen ”epätavallisilla ja usein epärealistisilla teeseillä”. Tähän Jokisipilän reippaaseen tapaan polemisoida vanhemman tutkimuksen kanssa kiinnitin itsekin huomiota hänen kirjaansa arvioidessani.
Tältä kannalta Helsingin Sanomien ratkaisua antaa Jonasin kirja juuri Markku Jokisipilän arvioitavaksi voi myös oudoksua. Jokisipilä ei arviossaan sanallakaan puutu Jonasin viittauksiin omaan tutkimukseensa. Tätä voi pitää korrektina, mutta HS olisi voinut antaa teoksen jonkun kokonaan asianosattoman arvioitavaksi, niin että tämäkin polemiikki olisi mahtunut mukaan.
Joulukuu 2010
Perusturvan jälkeenjääneisyys on korjattava. Kolumni uutispäivä Demarissa 21.12. 2010
Perustoimeentulon turvaaminen on puhuttanut eduskuntaa, syystäkin. Sen sijaan että kiistellään siitä, kenen syy on eri muotoisen perustoimeentulon jälkeenjääneisyys verrattuna yleiseen talous- ja ansiotulojen kehitykseen, olisi rakentavampaa hakea yhteisymmärrys siitä mitä asiantilan korjaamiseksi tulisi tehdä.
Kansalaisyhteiskunnan puolella yhden vastauksen on tarjonnut Vapaus Valita Toisin-verkoston käynnistämä Ei riitä!-kampanja alimpien työttömyys- ja sairauspäivärahojen korottamiseksi 120 eurolla kuukaudessa. Tällainen korotus ei tietenkään ratkaise kaikkia perustulon tai köyhyyden ongelmia, mutta olisi ensimmäisenä toimenpiteenä tehokkain tapa vähentää suurinta köyhyyttä.
Eri muotoisen syyperusteisen perusturvan – täyden kansaneläkkeen, alimpien työttömyys- ja sairauskorvausten ja opintotuen – pitäisi olla sellaisella tasolla, että se normaalioloissa riittää toimeentuloon ilman, että sen varassa elävä joutuu myös turvautumaan toimeentulotukeen. Takuueläke korjaa eläkkeiden osalta asiaa, mutta muun perusturvan jälkeenjääneisyyden vuoksi näin ei pitkään ole ollut. 120 euron korotus nostaisi sen vain takaisin sille tasolle, jolla se toista vuosikymmentä sitten oli.
Ei riitä!-kampanjassa ei otettu kantaa siihen, mitä pitäisi tehdä samanaikaisesti ansiosidonnaiselle työttömyysturvalle. Riittävän perusturvan ja ansiosidonnaisen turvan yhdistelmä on osa hyvin toimivaa pohjoismaista mallia jota voi varauksetta puolustaa. Se ei suinkaan romutu siitä, jos nyt jälkeenjäänyt perusturva nostetaan aiemmalle tasolleen suhteessa ansiosidonnaiseen turvaan. Ay-liike korostaa aivan oikein, ettei työttömiä tule asettaa toisiaan vastaan. Perusturvan parantaminen ei sitä tarkoita, tai jos tarkoittaa niin mitä on ajateltava siitä, että ansiosidonnaisia etuisuuksia on viimeksi sosiaalitupossa korotettu samalla kun perusturva jätettiin entiselle tasolleen?
Vapaus valita toisin on teettänyt oman satakaksikymmentä-komitean mietintönsä siitä, miten tämä korjaus tehtäisiin. Arja Alhon kirjoittamassa mietinnössä esitetään lakimuutoksia myöten yksi malli sen toteuttamiseksi. Siinä otetaan huomioon myös, että työttömyysperuspäivärahan korotus nostaa nykylainsäädännön mukaan myös ansiosidonnaisia etuisuuksia pieneltä osin, mutta näinkin toteutettuna kokonaiskustannus jää alle 140 miljoonan euron. Bruttomenot ovat suurempia, mutta koska etuisuudet ovat veronalaisia ja vähentävät toimeentulotuen tarvetta, jää kustannus kaikkiin viime vuosiin suuriin verohelpotuksiin nähden marginaaliseksi.
Osasyyllisiä siihen, että tällainen jälkeenjääneisyys on syntynyt on useita, mutta pelkkä syyttely ei tuo korjausta. Siksi sitäkin ankarammin on moitteet kohdistettava niihin, jotka eivät nyt sitoudu epäkohdan korjaamiseen viimeistään uuden hallituksen aloittaessa työnsä. Sen jälkeen sosiaaliturvan järkiperäistäminen ja parantaminen vaatii uutta kaksisata-komiteaa tekemään sen työn, mihin sata-komitea ei kyennyt.
Absurdia kilpailuttamista
Uutinen kertoo, että ajokortin hinta nousee, kun insinööriajotestin järjestäminen kilpailutettiin ja ainoan tarjouksen tehnyt yksityinen yritys teki 40 prosenttia nykyhintaa korkeamman tarjouksen. Kysessä on sama firma, jolle aiemmin toteutettu autokatsastuksen yksityistäminen on pohjustanut mukavan monopoliaseman. Kilpailun järjestäneen liikenteen turvallisuusviraston Trafin – taas yksi näitä nimikummajaisia – mukaan tarjous on ollut pakko hyväksyä. Tässä on jälleen surullinen esimerkki siitä, mihin 90-luvulla alkanut yksityistämis-, ulkoistamis- ja kilpailuttamisvimma johtaa. Julkisia monopoleja on syytä usein epäillä, mutta yksiselitteistä on, että vielä pahempi asia on yksityinen monopoli. Tällaisiahan on vähitellen kilpailuttamisen kautta päässyt Suomeenkin pesiytymään. Jos todella on niin että nykylait eivät anna muuhun menettelyyn mahdollisuuksia on lakien tarkistaminen saatava uuden hallituksen työlistalle. 18.12. 2010
Ideologiset virkamiehet vievät vallan näköalattomilta poliitikoilta
Valtiovarainministeriö esitti viime viikolla laskelmansa Suomen talouden ns. kestävyysvajeesta ja vaati 10 miljardiksi arviomansa vajeen kuromista umpeen seuraavalla vaalikaudella. Kun puolueet eivät heti lämmeneet ministeriön madonluvuille on Raimo Sailas jälleen haukkunut ne. Hänen mielestään ne syyllistyvät itsepetokseen, kun eivät ole heti asettuneet virkamiesten ruotuun vaan yrittävät vikistä vaalien yli. Mitä julkisen talouden vajeeseen tulee on se tosiasia, johon tulevien hallitusten on puututtava. VM:n lähtökohdissa on kuitenkin kolme virheellistä premissiä. Sen kasvuennusteet, jotka tietenkin ratkaisevasti määrittävät vajeen todellisen kehityksen, ovat kauniisti sanoen varovaisia. Toiseksi ministeriö esittää etupainotteista ohjelmaa vajeen kukistamiseksi jo yhden vaalikauden puitteissa. Kolmanneksi ministeriö katsoo, että vajeesta 3/4 on katettava menoleikkauksilla ja enintään 1/4 verojen korotuksilla. Kasvuennuste voi osua oikeaankin, vaikka se poikkeaa alakanttiin useimpien ekonomistien näkemyksistä.Sellaisena se kuitenkin, tarkoitetusti tai tiedostamatta, palvelee myös VM:n virkamieskunnan uusliberalismista sävynsä saaneita ideologisia näkemyksiä julkisen talouden kurittamistarpeesta. Etupainotteisuus on jo selvemmin poliittinen valinta, puhumattakaan siitä että leikkaus/veronkorotus-suhteen määrittäminen on nimenomaan ideologinen valinta virkamiehiltä, jotka sitä paitsi ovat itse ajaneet Suomen taloutta tähän tilaan ylimitoitetuilla veroaleohjelmillaan. Realistisempi kasvuennuste, pitempi tasapainottamisaikataulu ja leikkausten ja veronkorotusten suhteen muuttaminen päinvastaiseksi kuin VM esittää tekee tulevan talouspolitiikan linjauksista jo aivan erinäköiset kuin mitä VM ajaa. Seuraavat hallitusneuvottelut tulevat joka tapauksessa olemaan taloustilanteenkin vuoksi tavallista vaikeammat, emmekä edes tiedä minkälaisen lisälaskun eurokriisi vielä Suomellekin tuottaa. On politiikan häpeä, että puolueilla ei mielikuvapolitikoinnilta riitä aikaa ja tahtoa pitkäjänteisten ja kestävien tavoitteellisten toimintaohjelmien laatimiseen. Se jättää silloin tilaa sellaiselle demokratiaa halventavalle virkamiesten politikoinnille ja ohjaksien haltuunotolle, jolle iso osa mediaakin nykyisessä politiikanvastaisessa ilmapiirissä kernaasti taputtaa.
15.12. 2010
