Nokia ja HS

Nokia vaihtoi pääjohtajaa, mitä oli jo pidempään ounasteltu. Iso uutinen ja merkityksellinen erityisesti Suomessa, jossa Nokia on hallitsevan kansallisikonin asemassa. Se näkyy myös uutisoinnissa alkaen Helsingin Sanomista, joka pääkirjoituksessaan ja uutissivuillaan uskollisesti välittää Nokian sisäpiirin kertomuksen siitä, miksi vaihdos tehtiin ja estottomasti suitsuttaa uutta johtoa. On jotenkin surullista seurata, miten kiihtyvällä nopeudella Helsingin Sanomien kunniakasta riippumattoman journalismin perintöä hukutetaan liiketaloudellisten ja poliittisten erityisintressien palveluksessa.

11.9. 2010

Energiaverosekoilu ja turvemafia

Hallituksen energiaverosekoilu nousi aiheestakin pääkysymykseksi eduskunnan torstain kyselytunnilla. Lähtökohta, että energiaverotusta kiristetään suhteessa kunkin energialähteen tuottamiin ympäristöhaittoihin, on oikea – eikä oppositiossakaan pidä säikähtää sitä että energian hinta nousee – mutta sen jälkeen kaikki muu on mennyt pieleen. Hallitus näyttää jopa Kataista myöten ymmärtäneen tehneensä pahan mokan kivihiilen ja maakaasun kohtelussa toisiinsa nähden. Liian vähälle huomiolle on sen sijaan jäänyt se miten kaikkein pahimman saastuttajan eli turpeen erikoissuojelu jatkuu.

Turpeensuojeluketjussa on monia mielenkiintoisia toimijoita, alkaen VTT:n turveteollisuuteen kytketystä teknologiajohtajasta ja Mauri Pekkarisesta, joka puolitti turveverotuksen tason VM:n alunperinkin turhan lepsusta esityksestä. VTT on muutenkin samanaikaisesti menettänyt ison osan tieteellisestä uskottavuudestaan tutkijoittensa suun tukkimiseen pyrkivien ja ilmeisesti jo perustuslain kanssa ristiriitaisten lausunnonanto-ohjeittensa johdosta.

10.9. 2010

UNESCO:n maailmanperintölistaus

YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO on vuodesta 1978 alkaen ylläpitänyt luetteloa maailmanperintöön kuuluvista arvokkaista kohteista, joissa on mukana sekä luonnon- että kulttuuriperintöön kuuluvia kohteita. Listalla on jo yli yhdeksänsataa kohdetta, joista yhdeksän Suomessa. Kohteista on myös erikseen nimetty osa vaaranalaisiksi arvioituja kohteita. Listaus velvoittaa vuonna 1972 solmittuun sopimukseen liittyneitä maita huolehtimaan kohteiden asianmukaisesta suojelemisesta, jota varten on myös mahdollista saada rahoitusta sopimuksella perustetusta rahastosta suojelua tehostamaan.  Maailmanperinnöstä huolehtiva sopimus on varmasti vaikuttanut monen laiminlyödyn tai uhanalaisen kohteen pelastamiseen, mutta aukoton ei sopimus ja sitä ylläpitävä järjestelmä ole eikä listaaminen yksin suojele kohdetta. Viimeksi on UNESCO:n 21 jäsenisen maailmanperintökomitean vähän aikaa sitten tekemä päätös poistaa Galapagos-saaret vaaranalaisten kohteiden listalta herättänyt paljon arvostelua. Tämä tapahtui Ecuadorin esityksestä, joka koki saarten aseman vaaranalaisen määrittelyyn itselleen loukkaukseksi. Ecuador on kyllä tehnyt työtä saarten ainutlaatuisen luonnon ja eläinlajiston suojelemiseksi, mutta ympäristönsuojelijat kokivat päätöksen ennenaikaisena ja kyseenalaisena signaalina siitä, että kaikki olisi nyt kunnossa. UNESCO oli pari vielä vuosikymmentä sitten kriisissä, joka liittyi heikkoon hallintoon ja sananvapautta rajoittavien maiden pyrkimykseen luoda kyseenalaisena pidetty ”uusi kansainvälinen tiedotusjärjestys”. UNESCO on toipunut tästä muutaman ison rahoittajamaan vetäytymiseen johtaneesta kriisistä, mutta ongelmia on edelleen. Maailmanperinnöstä huolehtiminen kuuluu järjestön keskeisiin ja arvostetuimpiin tehtäviin, mutta siinäkin on parantamisen varaa. Luottamusta järjestelmään kalvaa myös se, etteivät maailmanperintökomitean keskustelut, äänestykset ja päätöksenteon pohjana olevat asiantuntijalausunnot ole julkisia ja avoimia.  7.9. 2010

Clifford Kinvig, Churchill’s Crusade. The British Invasion of Russia 1918-1920, Hambledon, 373 s., Norfolk 2006

1283672609_crusade.JPG

Churchillin ristiretki
 
 
Bolshevikkien vallankaappaus Venäjällä marraskuussa 1917 johti Venäjän irtaantumiseen maailmansodasta ja Brest-Litovskin rauhansopimukseen Saksan kanssa keväällä 1918. Saksaa vastaan sotineiden liittoutuneiden ensimmäinen huoli tästä koski niiden Pohjois-Venäjälle toimittamien sotatarvikkeiden päätymistä Saksan käsiin, mikä saksalaisten noustua huhtikuussa maihin Suomessa käynnisti brittien yhdessä ranskalaisten ja amerikkalaisten kanssa toimeenpaneman maihinnousun Kuolan niemimaalle. Siperiaan lähetettiin joukkoja, joiden alkuperäinen tarkoitus oli auttaa sinne jumiutunutta Tshekkilegionaa palaamaan Eurooppaan. Eniten joukkoja Siperiaan lähetti kuitenkin Japani, jolla oli ihan omia suunnitelmiaan vasallivaltion perustamisesta Kauko-Itään.
 
Saksan romahdettua ja maailmansodan marraskuussa 1918 päätyttyä muuttui interventiopolitiikan luonne avoimesti Venäjän sisällissodan osaksi, jossa tarkoituksena oli bolshevikkien kukistaminen ja valkoisten voimien valtaan palauttaminen. Liittoutuneet osallistuivat näiden valkoisten kenraalien hankkeiden tukemiseen pohjoisessa (Miller), luoteessa (Judenits), etelässä (Wrangel) ja idässä (Koltshak). 
 
Innokkain interventiopolitiikan ajaja oli brittien sotaministeri Winston Churchill. Hänen osuutensa oli jopa siinä määrin keskeinen, että sotahistorioitsija ja kenraali Clifford Kinvig on voinut nimetä sen suorastaan Churchillin ristiretkeksi. Churchill vastasi interventiopolitiikasta vuoden 1919 alusta alkaen Lloyd Georgen hallituksen sotaministerinä. Hän toimi oman toiveajattelunsa ja bolshevisminvihansa pohjalta hyvin omavaltaisesti ja johti useissa kohdin selvästi harhaan muuta hallitusta, joka Churchilliä paremmin ymmärsi sotaan väsyneiden kansalaisten innottomuuden uusiin seikkailuihin. Lopputulos oli selvä tappio ja vetäytyminen Venäjältä, mitä tuskin olisi ollut vältettävissä edes suuremmilla ja paremmin johdetuilla brittijoukoilla tilanteessa, jossa sotakoalition heikoin lenkki olivat ne valkoiset kenraalit, jotka oli määrä astuttaa bolshevikkien paikalle.
 
Churchill itse oli kuitenkin reaalipoliitikko ja brittinationalisti, joka seuraavassa maailmansodassa havaitsi lopulta liittoutuneensa Stalinin kanssa ehdittyään vielä talvisodan aikana suunnitella ranskalaisten kanssa apujoukkojen lähettämistä Suomeen puna-armeijaa vastaan, tai ainakin matkalle sattuvien Kiirunan kaivosten miehittämiseksi. 
 
Suomalaisia tämä brittien maailmansodan jälkeinen interventiopolitiikka kosketti monilla tavoin. Intervention alussa britit kokosivat Kuolan alueelle paenneista punakaartilaisista ns. Muurmannin legioonan, jonka eräänlaisena poliittisena komissaarina toimi brittien everstiluutnantin uniformuun puettu Oskari Tokoi. Joukon alkuperäinen tarkoitus oli brittien kanssa torjua liittoutuneiden Venäjälle toimittaman sotakaluston päätyminen Saksan haltuun ja Saksan kanssa liittoutuneiden valkosuomalaisten rajan yli suuntautuneet retkikunnat, mutta sen käyttökelpoisuus brittien aloittaessa bolshevikkien karkottamiseen tähdänneet operaatiot oli vähäinen. Se hajotettiin sen jälkeen kun britit pääsivät sopimukseen rivimiesten armahtamisesta ja palauttamisesta Suomeen. Nyt alkoi uusi vaihe suomalais-brittiläisissä suhteissa, kun brittiläiset asemiehet ja laivastoyksiköt saivat vapaasti majoittua Suomeen ja johtaa täältä käsin iskuja Kronstadtia ja Pietaria vastaan, ilman että tästä oli varsinaista sopimusta maitten välillä olemassa.
 
Suomi on Kinvigin perusteellisessa tutkimuksessa vain sivuosassa. Tämäkin kirja kuitenkin herättää sen verran uteliaisuutta, että toivoisi jonkun historioitsijan vielä tarttuvan tarkemmin tähän vaiheeseen Suomen historiassa, erityisesti suomalais-brittiläisten suhteiden kannalta. Kinvigin kuvaus Churchillin johtamasta interventiosta on kuitenkin hyvin kirjoitettu tiivis ja asiapitoinen kattava katsaus aiheeseen. 
 
Syyskuu 2010

Vaalit Ruotsissa

Olin avittamassa Ruotsin sosialidemokraattien vaalityötä Södertäljessä, Tukholmassa ja Västeråsissa. Ruotsissa gallupit ovat jo vuosien ajan menneet villiä sahausliikettä ja joka toinen on ennakoinut porvariallianssin ja joka toinen punavihreän liittoutuman voittoa. Ikävä kyllä ne ovat viime viikkoina vakiintuneet enemmän allianssin eduksi. Minkäänlaista luovutusmentaliteettia ei sosialidemokraattien keskuudessa ole kuitenkaan nähtävissä.  Tällainen sekaantuminen Ruotsin vaaleihin ei ole pelkkää altruismia, vaan yhtä lailla meidän intressiemme valvontaa. Pohjoismaat ovat sitkeästi sinnitelleet kaikkien kansainvälisten kauneuskilpailujen kärkikymmeniköksi ja viimeksi on Suomi Newsweekissä jälleen rankattu maailman parhaaksi maaksi elää. Yhä useamman silmissä tällainen kehu alkaa kuitenkin näyttää ontolta menneiden saavutusten muistelemiselta sitä myöten, kun pohjoismaisen hyvinvointivaltion alasajo etenee ja eriarvoisuus lisääntyy. Tässäkin suhteessa Ruotsi ja Suomi ovat samankaltaisessa tilassa ja jos Ruotsin porvarihallitukselta katkaistaan nyt vaaleissa siivet antaa se myös meille ensi kevään vaaleissa uutta toivoa.

On Ruotsissa tapahtunut hyvääkin kehitystä. Suomesta tuettu pitkään jatkettu työ ruotsinsuomalaisten aseman ja kielioikeuksien parantamiseksi on alkanut kantaa jo hedelmää, kun Ruotsissa on astunut voimaan uusi laki suomea ja muita virallisiksi vähemmistökieliksi määriteltyjä kieliä käyttävien oikeuksista, vaikka paljon on edelleen tehtävää. Ruotsinsuomalaisten itsetunto on kuitenkin ilahduttavasti vahvistunut ja sillä on iso merkitys myös oikeuksien toteutumiselle, sillä ilman ruotsinsuomalaisten omaa toimintaa ja aktiivisuutta ei edistystä tapahdu. Tärkeää on, että tämä aktiivisuus näkyisi myös vaaleissa, sillä ruotsinsuomalaisten osanotto vaaleihin on ollut muuta väestöä alhaisemmalla tasolla.

4.9. 2010