Ulkoasiainvaliokunta oli eilen Yhdysvaltain lähetystössä aamukahvilla keskustelemassa Yhdysvaltoja Wienissä mm. kansainvälisessä atomienergiajärjestössä IAEA:ssa edustavan suurlähettiläs Glyn Davisin kanssa. Tiiviissä keskustelussa puhuttiin lähinnä Iranista ja laajemmin lähi-idästä. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi tästäkin tilaisuudesta jäi, että presidentti Obamalla on valtaisan paljon aidosti hyviä pyrkimyksiä – jotka toteutuessaan olisivat moninkertaisen Nobelin rauhanpalkinnon arvoisia – mutta niiden pahimpana esteenä on kotikentän horjuvuus. Obaman suosioluvut ovat alhaalla ja republikaanit saattaavat syksyn vaaleissa taas ottaa haltuunsa kongressin enemmistön, jolloin kaikki hyvät pyrkimykset jäävät USA:n oikeiston neandertal-siiven panttivangiksi. Tilanne on jo nyt ollut pitkään se, että kaikki ydinkokeet kieltävä Comprehensive Nuclear Test Ban Treaty eli CNTB-sopimus vuodelta 1996 odottaa voimaan tullakseen Yhdysvaltain senaatin ratifiointia. Presidentti Obama toivoo ratifiointia, mutta ei halua viedä sopimusta senaatin käsittelyyn ellei ole varma sen läpimenosta, mikä vaatii 2/3 enemmistön. Jos tämä nykyisessäkin senaatissa on epävarmaa, niin vielä vaikeampaa se on vaalien jälkeen. Sopimuksen jatkuva roikottaminen löysässä hirressä kalvaa maata ja uskottavuutta Yhdysvaltain presidentin pyrkimykseltä tavoitella ydinaseetonta maailmaa. Se ei myöskään helpota yrityksiä Iranin oletetun ydinaseohjelman pysäyttämiseksi. Obaman avaukset suhteiden parantamiseksi Iraniin ovat toistaiseksi tulleet torjutuiksi Iranin vanhoillisimpien voimien toimesta. Nämä voimat saattavat itse asiassa toivoa republikaaneille menestystä vaaleissa, vahvistaisihan se heidän viholliiskuvaansa Suuresta Saatanasta. Se sisältää kuitenkin suuria riskejä heille itselleen, mutta myös koko maailmalle, sillä lisää liipasinherkkiä höyrypäitä lähi-itä ei todellakaan tarvitse. 30.9. 2010
Ruotsin vaalit
Pohjoismaiden neuvoston valiokunnat kokoontuivat vaalienjälkeisessä Ruotsissa. Jotkut ovat pitänneet vaalitulosta niin historiallisena, että se tarkoittaisi suorastaan sosialidemokraattisen Ruotsin kuolemaa. Se tuntuu kuitenkin vahvasti liioitellulta. Vaikka kokoonnuimme sverigedemokraattien vahvalla kotiseudulla ei katukuvassa sen enempää ihmisten mielenmaisemissakaan mitään järjestelmämuutosta voinut aistia.
Ruotsin vaalitaistelusta minulle siihen pieneltä osin osallistuneena jäänyt kuva oli se, että blokkien väliset erot yritettiin supistaa puolin ja toisin aika näköalattomiksi kruunumääräisiksi eroiksi erilaisten porkkanalupausten välillä. Näissä oloissa puoluejohtajien persoonallisuudet ja muut toissijaiset asiat saivat kenties kohtuuttoman ratkaisevan merkityksen. Niinhän oli jo edellisissä vaaleissa: pidän edelleen hyvin todennäköisenä, että ellei Anna Lindhin elämä olisi päättynyt traagiseen murhaan, hän olisi vienyt neljä vuotta sitten Ruotsin sosialidemokraatit vaalivoittoon, mihin jo vallankäyttöönkin väsähtänyt Göran Persson ei enää uskottavasti kyennyt. Eikä ole mitään syytä olettaa, että Lindhin hallitus olisi hoitanut asioita Reinfeldtin hallitusta huonommin ja siksi jäänyt vaille uusittua mandaattia.
Aiemmin Ruotsin moderaatit julistivat järjestelmämuutosta ja säikäyttivät Ruotsin hyvinvointivaltiota arvostavat äänestäjät pysymään sosialidemokraattien takana. Reinfeldtin noustua oikeistopuolueen johtoon on puolue huolellisesti välttänyt Ruotsin hyvinvointivaltiomallin avointa haastamista. Moderaatit julistautuivat työväenpuolueeksi ja lupasivat toteuttaa työllisyyttä parantavaa ja laajaa hyvinvointivaltiota ylläpitävää politiikkaa paremmin, kuin mihin sosialidemokraatit kykenivät. Tosiasiassa Ruotsin porvarihallituksen politiikka on ollut useimmiten varovaista, mutta selvästi oikeistolaista ja uusliberalismista inspiraationsa saanutta, vaikka retoriikassa moderaatit etenivät jo edellisten vaalien työväenpuolueesta Ruotsin ainoaksi työväenpuolueeksi!
Suomessa yli 30 prosentin ääniosuus olisi sosialidemokraateille unelmatulos ja monille muillekin nykymaailman sosialidemokraateille hieno saavutus, mutta Ruotsissa se oli raskas tappio. Suomen ja Ruotsin poliittiset olot eivät koskaan ole yksi yhteen toisiaan heijastavia, mutta kun Ruotsin demarit nyt paneutuvat siihen miksi ja miten näin on heille käynyt, on siinä pohdinnassa myös runsaasti meillekin tärkeää opittavaa.
23.9. 2010
David James Smith, Young Mandela, Weidenfeld & Nicolson, 340 s., Chatham 2010
Ikonin nuoruuskuva riisuu sädekehää
Nelson Mandelan elämänkaaren vaiheet tunnetaan laajasti. Valkoisten viranomaisten viraltapaneman heimopäällikön poika Rolihlahla – Nelson nimi hänelle annettiin vasta koulussa – kohosi jo 50-luvulla Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmää vastustaneen African National Congressin tosiasialliseksi johtajaksi. Toiminta järjestön johdossa teki hänestä etsinkuulutetun ja vei hänet maan alle, kunnes hän ja valtaosa ANC:n johdosta saatiin kiinni. Mandela tuomittiin ensin viideksi vuodeksi vankeuteen 1962 ja kaksi vuotta myöhemmin uudessa oikeudenkäynnissä elinikäiseen vankeuteen pahamaineiselle Robben Islandin vankilasaarella.
27 vuotta vankeudessa vietettyään Mandela vapautettiin vuonna 1990. Valkoinen hallitus oli jo vuosia aikaisemmin aloittanut salaiset neuvottelut Mandelan kanssa ymmärrettyään, että apartheid ei voisi enää kestää ja että oli parempi purkaa järjestelmä ilman väkivaltaa. Mandelasta tuli demokraattisen Etelä-Afrikan ensimmäinen presidentti. Oli Mandelan ansiota, että siirtyminen demokratiaan kyettiin toteuttamaan ilman laajaa väkivaltaa ja että hän kykyni voittamaan myös valkoisen vähemmistön luottamuksen sovintopolitiikallaan.
Tänään 92-vuotias Mandela on kunnioitettu ja rakastettu väkivallattomuuden ja oikeudenmukaisuuden yleismaailmallinen ikoni. Siksi onkin ollut vain ajan kysymys, milloin joku ottaa tehtäväkseen myytin purkamisen ja Mandelan palauttamisen inhimillisiin mittasuhteisiin. Tehtävään on tarttunut brittijournalisti David James Smith, jonka kriittinen Mandela-elämäkerta ulottuu vuoteen 1964 saakka. Siinä verrataan Mandelan haamukirjoitetusssa omaelämäkerrassa ja muussa hänet virallisen myytin asemaan nostaneessa kirjallisuudessa esitettyä kuvaa siihen, mihin Smith omassa perusteellisesti haastatteluihin ja aikalaislähteisiin perustuvassa työssään on päätynyt.
Kyllähän eroja todella löytyy, alkaen siitä että Mandelan ensimmäinen avioliitto ennen Winnien kanssa solmittua toista avioliittoa ja ensimmäisessä avioliitossa syntyneet lapset ovat ikoni-kuvasta lähestulkoon häivytettyjä. Mandela ei ollut ensimmäisen ja tuskin toisenkaan avioliittonsa aikana mikään malliaviomies, vaan harrasti muita suhteita ja laiminlöi lapsiaan, ja mahdollisesti myös löi ensimmäistä vaimoaan. Ainakin väite on rekisteröity kirjassa, joskaan pitävää näyttöä sille ei esitetä. Mandelalla, jolla nuorempanakin oli kyky kommunikoida empaattisesti hyvin erilaisten ihmisten ja myös poliittisten vastustajiensa kanssa, ei edes vanhempana ollut samaa taitoa kaikkien perheenjäsentensä kanssa.
Iso osa kirjasta on tätä Mandelan henkilökohtaisen elämän selvittämistä. Näin Smith täydentää ja tasapainottaa sinänsä tervetulleella tavalla liiankin kiiltokuva-ikoniksi korotetun Mandelan kuvaa, mutta ei kuitenkaan niin että se oikeastaan missään kohtaa vähentäisi Mandelan ansioita ja osuutta niissä asioissa, joista häntä ansaituisti kunnioitetaan. Kirjassa käydään myös läpi Mandelan osuus ANC:n ja sen käynnistämän aseellisen vapaustaistelun – joka tosin koskaan ei ylätnyt yksittäisiä sabotaasitekoja laajempiin mittoihin – johtajana. Tämä osuus kertoo kyllä monista Mandelan ja muun ANC:n johdon tekemistä virheistä, mutta se paremminkin korostaa kuin vähentää Mandelan ansioita vapautussankarina.
Yksi kirjassa läpkäyvä teema on ANC:n ja Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen keskinäinen täysin symbioottinen suhde. Aika ajoin on väitetty, että Mandelakin olisi salaa ollut kommunistisen puolueen jäsen, mutta tälle väitteelle ei kirjasta löydy tukea, vaikka se hyvin kuvaakin Mandelan läheiset suhteet kommunistipuolueen etupäässä valkoisiin johtajiin. Sekin on osoittautunut Etelä-Afrikan onneksi, sillä se esti ANC:tä liukumasta mustien afrikanistien joukkoon, jotka halusivat muiden väestöryhmien sulkemista vapautustaistelun ulkopuolelle.
Elokuu 2010
Kolmannen vuosituhannen köyhyyspolitiikkaa
Niin YK:n vuosituhatjulistuksessa kuin Euroopan Unionin uudessa 2020-strategiassa on hyväksytty kunnianhimoiset tavoitteet köyhyyden vähentämiseksi. Vaikka millenium-tavoitteiden saavuttamisessa ei ole edetty vielä toivotulla tavalla, voi Euroopan köyhyystavoitteiden saavuttaminen osoittautua vaikeammaksi kuin muualla maailmassa. Kun maailmanlaajuisesti on tapahtumassa tuloerojen tasaantumista parhaiden menestyvien kehitysmaiden nousun myötä, niin vanhassa maailmassa ei ole vieläkään irtaannuttu uusliberalismin tuloerojen kasvua suosittavista ajatuksista. Reaktiona finanssikriisiin myös keskusta-oikeistolaiset hallitukset olivat valmiita palaamaan keynesiläiseen elvytykseen ja ajamaan finanssimarkkinoiden tiukempaa säätelyä. Markkinavoimien vapaan temmellyksen näytettyä tuhovoimansa on valtiolliset väliintulot taas tunnustettu tarpeellisiksi ja hyväksyttäviksi. Tosin valmius viedä julistustasolla annettuja lupauksia täytäntöön näyttää taas uhkaavasti hiipuvan. Finanssitransaktioverolla on edelleen EU-jäsenmaiden enemmistön kannatus, mutta siihen ei olla niin sitoutuneita, että sen vuoksi haluttaisiin ottaa todellinen kädenvääntö EU:n jarrumiesten Ruotsin ja brittien kanssa.
Mutta parhaatkaan EU-hallitusten pyrkimykset eivät vielä ole sisältäneet todellisia toimia tuloerojen kasvun hillitsemiseksi. Päinvastoin, kuten Suomenkin hallituksen linjauksista näkyy, ollaan valmiita viemään verotusta entistä enemmän tasaverotuksen suuntaan samalla kun valmistaudutaan tulonsiirtoihinkin ulottuviin menoleikkauksiin. Näissä oloissa köyhyyspolitiikan näyttävimmäksi keinoksi on nousemassa pahimman kurjuuden ulkoistaminen. Ranskassa se tapahtuu romanien karkottamiselle EU-säännöstöjä uhmaten takaisin kotimaihinsa. Kenties seuraavaksi aiotaan ottaa mallia Yhdysvaltain suurkaupunkien asunnottomuuden hoidosta, johon ratkaisuksi on New Yorkissa keksitty yhdensuuntaisten lippujen ja matka-avustusten antaminen asunnottomille, jotta heidät saataisiin mahdollisimman kauaksi jonnekin missä joku suostuu heidät vastaanottamaan edes vähäksi aikaa pois silmistä.
18.9. 2010
Suomi rauhanvälityksen suurvallaksi?
Kun Suomen hallituksen johtavat ministerit ovat ilmaisseet halunsa tehdä Suomesta rauhanvälityksen suurvalta oli hyvin paikallaan, että tiistaisen XV presidenttifoorumin aiheena oli ”Kestävä rauha – rauhanturvaamisesta kriisinhallintaan”. Varsin laajalti erilaista kriisinhallintakokemusta omaavan keskustelijajoukon monissa puheenvuoroissa tuotiin esiin paljon hyviä ja rakentavia ajatuksia siitä, miten tätä rauhanvälitystä voitaisiin edistää. Kaikki olivat myös yksimielisiä siitä, ettei rauhanvälityksen suurvallaksi tulla vain oman ilmoittautumisen perusteella vaan se edellyttää paljon muuta osaamista ja resurssointia, alkaen myös kaiken suomalaisen osaamisen kokoamisesta ja koordinoimisesta. Ihan yhtä yksituumaisia ei kuitenkaan oltu sen suhteen, miten hyvin Suomen kriisinhallintaresurssit ovat nykyisin käytössä. Erityisesti osallisuus Afganistanin sotaan yhtäältä ja toisaalta tapahtunut YK-operaatioihin osallistumisen alasajo nähtiin ongelmina. Näin ainakin minulta tilaisuuteen pyydetyssä puheenvuorossa rauhan saavuttamisen ja säilyttämisen nykyisistä ja tulevista haasteista.
14.9.2010
