Kepulaista kirkkopolitiikkaa
 
Jaakko Olavi Antilan tuore väitöskirja käsittelee politiikkaa aikoina, joita olen itsekin seurannut jo jonkinlaiselta politiikan näköalapaikalta, mutta kirkkopolitiikka ei koskaan ole kuulunut suurimpiin mielenkiintoni kohteisiin. Mittailin toki kirkkoa yhteiskunnallisena toimijana, mutta se miten se kannanottoihinsa päätyi ja minkälaista valtataistelua siellä sisäisesti käytiin ei erityisemmin kiinnostanut. Kun en edelleenkään suunnittele sen enempää kirkkoon kuin keskustapuolueeseen liittymistä ei Antilan kirja varsinaisesti käyttötietoa anna, mutta lisää kuitenkin ymmärrystäni siitä miten molemmat ovat toimineet ja luultavasti edelleenkin tekevät. Tuskin kirkkopolitiikka on edelleenkään niin yksinkertaista, kun arkkipiispan vaalissa hävinnyt Ruokonen antoi Kotimaassa ymmärtää väittäessään sosialidemokraattien varsinais-suomalaisen tehokoneen ratkaisseen voiton kilpailijan hyväksi.
 
Olen kyllä rekisteröinyt sen, että kenttäpiispan vakanssia on jotenkin pidetty keskustapuolueen mandaattipaikkana, minkä Antila lähestulkoon vahvistaa. Antila kertoo myös, miten muissakin 70-luvun piispan vaaleissa keskusta on ollut liikkeellä, vaikkei aina menestynytkään. Motiivina näyttää tosin ensi sijassa olleen liian liberaalina ja suorastaan sosialidemokraattien tukemana pidetyn ehdokkaan torjuminen.
 
Puolueiden kirkkopolitiikkaa, etenkään keskustan, ei voi kuitenkaan ymmärtää vain sen perinteisen poliittisen analyysin pohjalta, miten puolue hahmottaa kirkon ja siihen vaikuttamisen, vaan se vaatii myös sen selvittämisen miten kirkko yleensä ja sen piirissä vaikuttavat järjestäytyneet virtaukset vaikuttavat politiikassa. Keskustan kohdalla kysymys kuuluu, kuinka paljon vanhalestadiolaiset ohjasivat puolueen kirkkopolitiikkaa. Kepun pohjoisten piirien kansanedustajien joukossa on aina ollut ja on edelleen edustajia, jotka ovat saaneet mandaattinsa lestadiolaisilta.
 
Kepulla oli 70-luvulla istuneessa Kirkko ja valtio-komiteassa edustajinaan kansanedustajat Orvokki ja Reino Kangas. Siinä missä edellinen haki neuvoa puolueensa kirkkopoliittiselta toimikunnalta komitean viimeistellessä mietintöään, kävi jälkimmäinen hakemassa ohjeensa lestadiolaisten Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistyksen (SRK) johdolta.
 
Kirkkopoliittinen toimikunta asetettiin vuonna 1970 keskustan kirkkopoliittisia linjauksia tekemään. Taustalla oli reagointi kirkonkin aseman kyseenalaistaneeseen 60-luvun radikalismiin sekä puolueita aktivoinut seurakuntavaalien vaalitavan muutos v. 1970. Perinteisillä arvoilla ratsastaneiden vennamolaisten ja Suomen Kristillisten Liiton haaste koettiin kepussa vakavana uhkana, mutta kirkollisvaalityössä päävastustajana pidettiin kuitenkin SDP:tä. Keskeinen vaikuttaja puolueen kirkkopolitiikassa oli, ainakin Antilan kirjassa saamansa huomion perusteella, myös vuonna 1966 kristillissosiaalisin tunnuksin perustettu Keskusta-Klubi 66. 
 
Antilan tuore teologisessa tiedekunnassa hyväksytty väitöskirja on ihan kelvollista historiantutkimusta, mutta tulee tuskin herättämään laajempaa reagointia. Minulle siitä välittyi ennen kaikkea se, miten arvokonservatiiviselta pohjalta silloinen ja ilmeisesti pitkälti nykyinenkin keskustapuolue politiikassa toimii.
 
Huhtikuu 2010

Baijerin pyhimysperheen läpivalaisu
 
 
Franz-Josef Strauss oli Saksan sodanjälkeisen ajan värikkäin ja kiistellyin poliitikko, CDU:n Baijerilaisen sisarpuolueen kristillis-sosiaalisen unionin CSU:n suveereeni ja itsevaltias johtaja kolmen vuosikymmenen ajan. Hän pääsi Adenauerin hallitukseen ensimmäisen kerran vuonna 1953 ja toimi vuosina 1956-62 puolustusministerinä, mutta joutui lopulta eroamaan lukuisten skandaalien ja hämäräperäisten liikeyhteyksien seurauksena järjestettyään toimiansa voimakkaasti arvostelleen Spiegel-lehden toimituksen poliisimiehityksen ja kahden toimittajan pidättämisen. Muodollisena eron syynä oli se, että hän oli valehdellut liittopäivillä osuudestaan tapahtumiin.
 
Neljä vuotta myöhemmin Strauss kuitenkin onnistui tekemään paluun Kiesingerin suuren koalitiohallituksen finanssiministeriksi kolmeksi vuodeksi ennen kuin sosialidemokraatit ottivat hallitusjohdon. Kun kristillisdemokraattien oppositiokausi venyi siirtyi Strauss vuonna 1978 Baijerin pääministeriksi. Hän oli CDU/CSU:n liittokansleriehdokas vuoden 1980 vaaleissa mutta joutui jäämään Baijeriin aina kuolemaansa saakka vuonna 1988. 
 
Kortteliteurastamon omistajan poikana vuonna 1915 syntynyt Strauss eli lapsuutensa natsien valtakunnallisen päämajan naapurissa Münchenissä, mutta ei katolisen paikallispuolueen kannattajana kuitenkaan hurahtanut liikkeeseen mukaan, mutta sopeutui natsikomentoon ja oli mukana natsien ammattikorporaatioissa. Sodan jälkeen amerikkalaiset nostivat kielitaitoisen Straussin sopivan komprettoitumattomana Schongaun paikallishallinnon johtoon. Siitä alkoi kunnianhimoisen Straussin jo vuonna 1949 CSU:n pääsihteeriksi ja liittopäiville vienyt poliittinen ura.
 
Strauss profiloitui vasemmistoa vastaan kovasanaisesti hyökkänneenä ja Neuvostoliittoa ydinaseilla uhanneena oikeistopoliitikkona sekä Willy Brandtin uuden idänpolitiikan vastustajana. Hänessä oli kuitenkin enemmän populismia ja pragmaatikkoa kuin ideologia, ja myöhemmin hän Baijerin pääministerinä ällistytti kannattajiaan kaveeraamalla jopa DDR:n Honeckerin kanssa. Straussin urasta ja politiikasta on julkaistu kymmenittäin kirjoja, mukaanlukien hänen postuumisti julkaistut muistelmansa. Hänen toiveensa mukaisesti ne julkaistiin ensin sarjana miljoonan DM:n tarjouksen niistä tehneessä Spigelissä.
 
Itävaltalaisen Thomas Schulerin kirja ei ole täydellinen Strauss elämäkerta vaan jättää hänen politiikkansa, aatemaailmansa ja vaikutuksensa esittelyn ja arvioinnin lähes kokonaan sivuun. Kirja pyrkii nimensä mukaisesti olemaan jonkinlainen perhe-elämäkerta, joka viimeisellä sadalla sivulla käy läpi Straussin lesken ja hänen kahden poikansa ja yhden tyttärensä vaiheet Franz-Josef Straussin kuoleman jälkeen. 
 
Straussin lapset olivat halukkaita jatkamaan isänsä  politiikan ja henkilökohtaisen taloudellisen aseman varmistamisen menestyksekkäästi yhdistänyttä uraa, mutta heiltä se ei onnistunut yhtä hyvin. Isä selvisi skandaaleista ilman oikeudenkäyntejä ja onnistui vielä Spiegel-jupakan pakkoeron jälkeenkin palaamaan huipulle. Voi olla, että hänenkin olisi ollut vaikeampi selvitä hänen kuolemansa jälkeen esiintulleista kompromettoivista uusista hänen liiketoimiaan koskeneista tiedoista. Vanhempi poika Max tuomittiin jopa vankilaan veronkierrosta pimitettyään asekauppapalkkioita, mutta ylempi tuomioistuin vapautti hänet näytön puutteessa. Tytär Monika Hohlmeier eteni aina Baijerin opetusministeriksi saakka ja havitteli osavaltion pääministeriyttä, mutta joutui eromaan osallistuttuaan puolueensa sisäisen vaalivilpin peittelyyn. Mutta hänkin on tehnyt paluun politiikkaan ja istuu nyt CSU:n mandaatilla europarlamentissa.
 
Nykyinen paavi Josef Ratzinger kuului kardinaaliaikoinaan Straussin perheystäviin. Hän ei tietenkään ole raottanut rippisalaisuutta Straussin useiden naisystävien tai hämärien bisnesten suhteen, mutta Schulerin kirjassa nekin tulevat valotetuksi.
 
Saksassa Straussin perheen pimeään puoleen keskittyvä Schulerin kirja on saanut aika kriittisen vastaanoton, paitsi tietysti ikoninvartijoilta, myös historian ja politiikan asiantuntijoilta. Vähemmän vaativille muille kuin saksalaislukijoille kirja käy kuitenkin kohtuullisen kelvollisesta johdatuksesta edelleenkin intohimoja herättävän miehen ja perheen värikkäisiin vaiheisiin.
 
Huhtikuu 2010