Mustafa Kemal Atatürkin perintö Turkissa on kaksijakoinen. Se on luonut perustan, jolla Turkista on kehittynyt moderni ja sekulaari valtio, joka kolkuttelee Euroopan Unionin ovea. Toinen puoli perinnöstä on kuitenkin militaristinen ja autoritaarinen valtarakenne, jossa armeijalle on varattu kaikkien demokraattisten periaatteiden vastaisesti perustuslaillinen asema sekulaarin valtion valvojana. Tätä armeija on useita kertoja käyttänyt myös suoran sotilasvallan pystyttämiseen ja kun se vuonna 1980 kirjoitti Turkin voimassaolevan, armeijan roolin takaavan perustuslain.

Turkin nykyinen maltillisen islamistisen AK-puolueen hallitus yrittää muuttaa perustuslakia niin, että armeijan erityisasema poistuisi ja se alistettaisiin normaaliin siviilivalvontaan. Tämä on tietysti yksi niistä välttämättömistä uudistuksista, joita Turkin on tehtävä ennen kuin se voidaan ottaa EU:n jäseneksi. Muutoksen vastustajat kuitenkin lietsovat pelkoa, että sen tarkoituksena on avata tie sekulaarin valtion murentamiseen AK:n islamistisen ohjelman mukaisesti. AK-puolueessa saattaa tällaisiakin haluja löytyä, mutta niillä ei ole onnistumisen mahdollisuuksia niin kauan kun puolue tosissaan haluaa viedä Turkin Euroopan Unioniin.

EU:n on tehtävä selväksi, että niin armeijan erityisaseman purkavat perustuslakiuudistukset kuin sekulaarisen valtion purkamisyritysten yksiselitteinen torjuminen ovat tinkimättömiä ehtoja Turkin EU-jäsenyydelle. Jotta tällaisella sanomalla olisi merkitystä on EU:n oltava yhtä selvä sen suhteen, että kaikki jäsenyysehdot täyttävä Turkki on tervetullut Unioniin.

4.4. 2010

Helsingin Sanomien päätoimittajana 19 vuoden ajan toiminut Janne Virkkunen on tästä päivästä alkaen siirtynyt muihin tehtäviin ja kohta myös eläkkeelle. Voin tunnustaa oman viharakkaussuhteeni hänen toimittamaansa lehteen. Vuosien varrella on minulla ollut paljon tilaisuuksia antaa hänellekin suoraa palautetta lehdessä näkemistäni rimanalituksista ja puutteista. Hän on nämä tyynesti ottanut vastaan, arvatenkin siksi, että on usein ollut, voimatta sitä aina myöntää, samaa mieltä kritiikin kanssa. Tyyneyttä on myös helpottanut tieto siitä, että lehden rimanalituksetkin ovat yleensä nousseet kilpailijoiden rimaa korkeammalle.  Helsingin Sanomien journalistiselle tulevaisuudelle on ratkaisevaa, ovatko seuraavatkin päätoimittajat uskollisia hyvän journalismin vaikeasti määriteltäville ja vielä vaikeammin toteutettaville periaatteille aikana, jolloin koko mediamaailmaan kohdistuvat liiketoiminta- ja muut paineet vaikuttavat päinvastaiseen suuntaan. Siitä että Hesarikin on joutunut antamaan näille periksi on koko ajan lisääntyvää näyttöä.  Eilisessä, erinomaisesti lehden tehtäviä hyvän journalismin hengessä käsitelleessä jäähyväisyläkerrassaan Janne Virkkunen korosti mm. sitä, että lehden ”on pidettävä valtaeliitti varpaillaan”. Kaunis periaate, mutta miten sen käy silloin kun Helsingin Sanomien kaltaisen mediavaikuttajan sekä toimituksellinen että liiketaloudellinen johto (toivottavasti ne pysyvät jatkossakin erillään) ovat aina itse osa tätä valtaeliittiä ja käyttäytyvät sen mukaisesti? Tähän jos mihin pätee kysymys quis custodiet ipsos custodes, eli kuka valvoo näitä valvojia itseään? Nykyisestä Julkisen Sanan Neuvostosta ei siihen ole, ja aina tarvitaan myös lakeja osoittamaan sananvapauden rikollisen väärinkäytön rajat, mutta valvojaksi ei valtiotakaan tule huutaa. Tässä on paikka kansalaisyhteiskunnasta nousevalle systemaattiselle mediakritiikille.

1.4. 2010