120-vuotias Helsingin Sanomat osoittaa kiitettävää journalistista terävyyttä esittäessään kymmenen kriittistä kysymystä elvytyksestä valtiovarainministeri Jyrki Kataiselle, joka toisin kun Vanhanen myös vastaa lehden epämiellyttäviin kysymyksiin. Vastaukset eivät vakuuttaneet niitä tekemässä olleita talousasiantuntijoita ja kertovat samalla kokoomusministerin ideologisista mieltymyksistä ja ennakkoluuloista paljastavasti.

Kritiikin keskeinen kohde on elvytystoimien aloituksen hitaus ja niiden riittämättömyys sekä veronalennusten hallitseva osuus elvytystoimissa. Elvytyskeinona veroalennukset ovat menolisäyksiin ja tulonsiirtoihin nähden huomattavasti tehottomampia ja suosivat suurituloisia, eivätkä pysyviksi tarkoitettuina edes täytä elvytyksen kriteereitä. Kataisen ei kritiikkiä pysty kumoamaan vaan vastaa avoimesti, että ”meillä on ollut rakenteellinen tarve laskea veroja”. Tämä yhdessä menokehyksiin takertumisen ja ns. tuottavuusohjelman kanssa tarkoittaa sitä, että kyse on tietoisesta halusta ajaa alas julkista taloutta ja hyvinvointivaltiota. 

Työllisyysrahojen leikkaukseen koskevaan kysymykseen tulee myös paljastava vastaus: ”työllisyysrahat olivat 2000-luvulla ylimitoitettuja, niitä oli ihan perusteltua siirtää muualle”. Huomautuksen, että Suomi laittaa paljon muutoinkin vähemmän rahaa työvoimapolitiikkaan kuin muut Pohjoismaat Katainen väistää kertomalla, että tässä ei oteta huomioon mitä on tehty koulutuspaikoissa, joiden lisäämiseen on laitettu ”useita miljoonia”. HS:n haastattelijan lepsuutta on, ettei tähän huomauteta, että useampikaan miljoona ei selitä useiden satojen miljoonien eroa Tanskan ja Ruotsin työvoimapolitiikkaan.

Muutenkin Kataista olisi pitänyt grillata tehokkaammin. Esimerkiksi väite, että ”tuloverokevennykset ovat ylivoimaisesti nopein tapa” elvyttää ei pidä paikkaansa, nopeampia ja vaikutuksiltaan tehokkaampia olisivat kaikista pienituloisimmille suunnatut tulonsiirrot, jotka kuitenkaan eivät mahdu porvarihallituksen julkisen talouden supistamiseen tähtäävään ideologiseen viitekehykseen.

16.11. 2009

Lakia työvoimapalveluista ollaan muuttamassa. Tarkoitus on rajata työllistäville tahoille annettava palkkatuki 200 000 euroon kahden vuoden aikana. Tätä perustellaan sillä, että näin tuki voidaan tulkita ”vähämerkitykselliseksi” niin, ettei sitä katsottaisi kilpailua vääristäväksi valtion tueksi. Tässä on ikävä esimerkki siitä, miten kilpailufundamentalismi uhkaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Käytännön seuraus muutoksesta olisi kolmannen sektorin järjestöjen tarjoamien työllistämismahdollisuuksien raju leikkaus. Myös sosiaalisen yritystoiminnan edellytykset heikkenesivät. Muutos kohdistuisi juuri kaikista vaikeimmin työllistettäviin ihmisiin, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia ilman tällaista asialle ilman voitontavoittelua omistautuneiden järjestöjen tukityöllistämistä löytää työtä avoimilta työmarkkinoilta. Järjestöt ovat kuitenkin tukityöllistäjinä onnistuneet varsin hyvin mahdollistamaan monelle paluun normaaliin työelämään. Jos tätä toimintaa nyt leikataan kasvaa vastaavasti kuntien vastuu työn järjestämisestä, minkä tiedämme käytännössä mahdottomaksi erityisesti vaikenevan työllisyyden ja kuntatalouden paineiden olosuhteissa.  Kun työ- ja elinkeinoministeriö kiiruhtaa ennakoimaan sellaista EU-tulkintaa joka tällaiseen leikkaukseen pakottaisi, on se itsessään jo markkinafundamentalismia myötäilevä kannanotto. Tässä asiassa on perusteltua harata vastaan niin kauan kuin mahdollista ja vähän sen ylikin, siinä toivossa, että järki kuitenkin voittaisi lopulta myös Unionissa. Olisi EU:n hyväksyttävyydelle uusi kolhu pakottaa jäsenvaltiota tekemään muutoksia, jotka sotivat myös EU:n omaa tavoitetta, valtiontukien yksinkertaistamista ja parempaa kasvuun ja työllisyyteen kohdentamista vastaan. 15.11. 2009

Vielä jäljellä olevien valtionyhtiöiden vielä jäljelläolevat hallintoneuvostot ovat pitkään olleet teurastuslistalla. Nyt kuitenkin hallituspuolueiden ryhmänjohtajat eduskunnassa ovat päättäneet hylätä ministeri Häkämiehen esityksen Fortumin ja Neste Oilin hallintoneuvostojen lakkauttamisesta. Hyvä näin. Kun en enää ole yhdenkään yrityksen hallintoneuvostossa enkä sellaiseen ehdolla, voin nyt vapaasti puolustaa niiden säilyttämistä. Ärsykkeen tähän antoi Hesarin asiaa koskeva ennakkoluuloisessa ja populistisessa politiikkavastaisuudessa marinoitu uutisointi. Siinä jopa yllettiin paheksumaan sitä, että valtionyhtiöiden hallintoneuvoston jäsenet saavat tehtävästään palkkion, vaikka se yksityisten pörssiyritysten palkkioihin nähden onkin vaatimaton.

Se että yhtiöllä on hallintoneuvosto ei välttämättä ole Hesarinkaan mielestä itsessään suurin epäkohta vaan se, että niissä ”asiantuntijoiden” asemesta onkin mukana, horribile dictu!, poliitikkoja. Mutta onko näiden talouselämän kuuluisien ns. asiantuntijoiden jättämä jälki yhtään parempaa kuin kansalaisten reaalimaailmaan vähän paremmin ankkuroituneiden, kerran neljässä vuodessa valitsijoiden luottamustestiin asettuvien poliitikkojen?

Jos hallintoneuvostot ovat liian usein jääneet pimentoon ja toimivat ”hyödyttöminä porinapoppoina” on vika myös yhtiöjärjestyksessä, jos se ei selvästi määrittele hallintoneuvoston asemaa ja tehtäviä. Oman kokemukseni perusteella en ole toki valtionyhtiöiden hallintoneuvostoja idealisoimassa, mutta en myöskään pidä oikeana niiden demonisoimista. En tiedä, että ne olisivat missään aiheuttaneet vahinkoa mutta tiedän, että joskus ne ovat antaneet selvästi hyödyllisen panoksen yhtiön kehittämiseen, usein myös siinä muodossa, että on estetty toimivaa johtoa tekemästä liian suuria virheitä. Poliitikot hallintoneuvostoissa eivät esimerkiksi ole ideoineet yhtiöiden ökyoptioita, vaan ne ovat olleet itse itseään palkitsevien ”asiantuntijoiden” aikaansaannoksia. Ja eikö ole ihan oikein, että suomalaisten valtionsa kautta omistamat yhtiöt joutuvat hallintoneuvostonsa kautta ottamaan huomioon sen, mitä omistajat yhtiöiden toimintatavoista ajattelevat, vaikka se ei kävisikään yhteen kvartaalikapitalismin lyhyen aikavälin osakekurssinousun maksimoinnin kanssa?

12.11. 2009

Finanssikriisi on pannut yllättävää ja tervetullutta vauhtia pohdintoihin siitä, miten voitaisiin ottaa käyttöön kaikkiin kansainvälisiin varainsiirtoihin kohdistuva transaktiovero. Sen tarkoituksena olisi samanaikaisesti sekä hillitä spekulatiivisia pääomaliikkeitä että tuottaa tarvittavia lisävaroja kehitysrahoitukseen ja olla myös olla rahoittamassa ilmastosopimuksen tulevia kustannuksia. Tällaisen veron kannattajien joukko on koko ajan kasvanut myös EU:ssa. Ennen viimeistä G 20 kokousta Ranskan presidentti Sarkozy liittyi joukkoon ja nyt on näin tehnyt myös Britannian pääministeri Gordon Brown.

Brownin ulostulo on jonkinlainen järkytys veron vastustajille, jotka tähän asti ovat luottaneet siihen että Cityn erikoisasemaa vartioivat britit viime kädessä estävät varainsiirtoveron käyttöönoton ja muutoinkin kaatavat kaikki todelliset finanssimarkkinoiden säätelytoimet.

Järkyttyneisiin kuuluvat myös hallitusrintaman edustajat Osmo Soininvaaraa myöten. Viimemainittu pitää Brownin ehdotusta vain poliittisena pelinä, mikä on mielenkiintoista sikäli, että vihreät ovat tähän asti puheissaan pelanneet aivan samaa peliä. Veroa aina vastustanut valtiovarainministeri Katainen on johdonmukaisempi ja pitäytyy toistamassa skeptikkojen itse itseään toteuttavia kommentteja veron käyttöönoton vaikeuksista, jos siihen ei saada kaikkia maita mukaan. Kuten viimeksi tällä foorumilla totesin, sama kuitenkin koskee lähes kaikkea kansainvälistä yhteistyötä, jossa vapaamatkustajat koettavat saada helppoja etuja muiden kustannuksella. Tällaisista vaikeuksista huolimatta kansainvälinen säätely on kuitenkin edennyt, etenkin jos riittävän suuri joukko näkee uudistuksen välttämättömäksi ja on valmis myös sellaisiin toimiin, jolla vapaamatkustajat toista kautta joutuvat maksumiehiksi.

On alentavaa ja surullista seurata, miten Suomesta Vanhasen porvarihallituksen johdolla on tullut kaikkeen innovatiiviseen kansainväliseen yhteistyöhön varauksellisesti suhtautuva ja yhä enemmän pohjoismaisesta viiteryhmästä loitontuva sisäänpäinkääntynyt jarrumies.

9.11. 2009

Kun Lissabonin sopimus lopulta on tulossa voimaan, on sen seurauksena myös tehtävä joukko uusia päätöksiä siitä, miten uusituissa rakenteissa toimitaan. Näin Euroopan unionissa ovat enää muodollista nuijankopautusta vailla päätökset, joilla uusitaan ministerineuvoston työjärjestys ja tehdään viralliseksi päätöksentekoelimeksi muuttuvalle valtioiden- ja hallitusten päämiesten Eurooppa-neuvostolle oma työjärjestys. Kyse on vain osin tekniikasta, sillä tässä yhteydessä tehdään myös merkittäviä unionin avoimuuskäytäntöön vaikuttavia ratkaisuja. Siitä alkaen kun perustuslakia tohinalla alettiin laatia on toitotettu sitä, kuinka tarkoituksena on avata ja selkiyttää unionin toimintaa, lisätä demokratiaa ja avoimuutta ja tuoda unionia lähemmäksi EU:n byrokraattisia käytäntöjä vierastavia eurokansalaisia. Lopputulos itse sopimuksen suhteen on lähempänä kukkaroa kuin alkuperäistä takkia, mutta vähän eteenpäinmenoa kuitenkin. Viime metreillä ovat kuitenkin vanhan EU:n huonoimmat puolet taas muistuttaneet olemassaolostaan, kun em. työjärjestykset on laadittu paremminkin salailua kuin avoimuutta lisäävällä tavalla.  EU:n julkisuuskäytäntö on alusta alkaen perustunut yksinkertaistetusti siihen periaatteeseen, että kaikki on salaista ellei erikseen päätetä sen olevan julkista. Sittemmin on tätä joidenkin maiden, mm Suomen ponnistuksin koetettu kääntää siihen muotoon, että kaikki on julkista ellei erikseen perustellusta syystä päätetä jonkin asian salassapidosta. Nyt hyväksyttäviin uusiin työjärjestyksiin on jälleen otettu mukaan artikloita, jotka merkitsevät paluuta vanhaan periaatteeseen. Esim. Eurooppa-neuvoston päätöksistä todetaan nimenomaan, että milloin niistä on päätetty äänestämällä niin äänestystulos on salassa pidettävä, ellei neuvosto erikseen päätä, että se voidaan julkistaa.  Sellainen käsitys, että kaikki pohjoismaat seisoisivat yhtenä rintamana Euroopan unionin salailukäytännön muuttamiseksi avoimeksi, on valitettavasti väärä. Tällä kertaa ei ole kyse siitä että Suomi olisi pettänyt, vaan itse asiassa Suomi jäi ainoana esittämään avoimuutta laajentavia muutoksia ensin Slovenian ja nyt Ruotsin puheenjohtajamaana esittelemiin päätösehdotuksiin. Ruotsin rooli joutuukin tässä varsin outoon valoon. 6.11. 2009