Mirko Harjula, Viro 1914–1922. Maailmansota, vallankumoukset, itsenäistyminen ja vapaussota, SKS, 331 s., Helsinki 2009

Virolaiset sotimassa
 
 
Suomalaiset, kuten Seppo Zetterberg ja Martti Turtola, ovat viime vuosina ahkerasti paneutuneet Viron historiaan ja kirjoittaneet siitä. Aihetta ovat käsitelleet myös Leena Hietanen ja Johan Bäckman, mutta edellisistä poiketen he eivät pyrikään olemaan vakavasti otettavia historiantutkijoita vaan esiintyvät avoimen poleemisina pamfletisteina. Nyt Virosta kirjoittaneiden suomalaisten joukkoon on liittynyt myös Mirko Harjula. Mikään pamfletisti hän ei ole, mutta ei myöskään originelli tutkija tai taitava kokonaiskuvan maalaaja.  
 
Harjulan kirja ei siis ole sellainen kaikki neljä alaotsikkoa kattava historia Viron tapahtumista kuin mitä kirjan tyhjentävänoloinen nimi antaisi odottaa. Se ei myöskään perustu arkistotutkimuksiin tai uusiin lähteisiin, eikä se liioin tuo uusia tulkintoja tai avaa uusia näkökulmia. Vaikka kirjoittajan ambitio on voinut olla korkeampi, jää teos lähinnä jonkinlaiseksi luettelonomaiseksi käsikirjaksi Viron sotavuosien ajalta.
 
Samankaltaista luettelointia oli myös Harjulan edellinen teos suomalaisista Venäjän sisällissodassa. Luetteloilla ja listauksilla on omat ansionsa, tässä tapauksessa se, että Viron sotavuosien joukot, aseet ja taistelut tulevat luetelluiksi huomattavan täsmällisesti. Samalla selviää, miten Viron vapaussota oli merkittäviltä osin myös sisällissotaa, jossa neuvostojoukoissa taistelleilla virolaisilla oli merkittävä osuus, joka jatkui Venäjän sisällissodan muilla rintamilla sen jälkeen kun Viron ja Neuvosto-Venäjän välille oli solmittu rauha Tartossa vuonna 1920.
 
Näennäinen tarkkuus luetteloinnissa ei kuitenkaan välttämättä kerro luotettavuudesta. Karkea virhe on esimerkiksi kenraali Alexander Tõnissonin ja Viron moninkertaisen päämiehen Jaan Tõnissonin esitteleminen veljeksinä sekä tekstissä että liitteenä olevissa elämäkertatiedoissa, vaikka todellisuudessa he eivät olleet kuin enintään etäistä sukua.
 
Harjula on niitä, joiden käsikirjoitus vaatisi ehdottomasti pätevän kielentarkastuksen ennen painoon viemistä. Kiinnitin jo hänen yllä mainitun, suomalaisia Venäjän sisällissodassa käsittelevän kirjansa yhteydessä huomiota välillä holtittomaan kielenkäyttöön ja on valitettavaa, ettei kustantaja –  joka kaiken lisäksi on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura – ole minkäänlaista kielenhuollollista tukea nytkään antanut. Harjulan tyylitaju horjahtelee, kieli kangertelee ja sanoja käytetään joskus oudosti, kuten ”lieni”-sanaa  lienee-verbin imperfektinä tai ”muiluttaa” silloin kun kirjoittaja tarkoittaa ”soluttaa”. Lukijan oloa voi silti helpottaa muutoin raskasta tekstiä keventävä tietty tahaton komiikka. 
 
Kesäkuu 2009

Uudet vaalit?

Vihreät mepit Satu Hassi ja Heidi Hautala ovat vaatineet uusia vaaleja vaalirahoitussotkujen vuoksi katsoen, että on käynyt ilmi kuinka rahoitus on vaalitulosta vääristänyt ja sen kautta hallituspohja suorastaan ostettu. Tämä antaa aiheen muutamaan huomautukseen. Suomessa eduskunnan hajottaminen ja ennenaikaisten vaalien toimeenpano on perustuslakiuudistuksen myötä haluttu tehdä aikaisempaa vaikeammaksi niin, että pääministerin on ensin tehtävä siitä aloite ja presidentin se erikseen hyväksyttävä. Tämä järjestelmä on hyvä enkä siihen perustuslakiuudistuksissa enempi kajoaisi. Tarkoitus on ollut, ettei hallitusta liian kevein eväin hajotettaisi ja että ennenaikaisiin vaaleihin päädyttäisiin pääsääntöisesti vain jos parlamentaarisen enemmistöhallituksen muodostaminen ei onnistu, eikä aina välttämättä silloinkaan. Myös jokin yleinen kriisi saattaa olla peruste uusiin vaaleihin. Mikään näistä edellytyksistä ei tässä tilanteessa vielä täyty. Kehittyvien maakuntien Suomen vaalirahoitussotku haisee ja sen pitäisi johtaa sekä henkilövaihdoksiin puolueissa että vaalirahoitusta koskevan lainsäädännön muutoksiin ja ehdottoman avoimuuden toteuttamiseen, mutta on aika epähistoriallista nähdä tämä Suomen viime vuosikymmenten historian valossa jotenkin ainutkertaisen korruptiivisena uutuutena ja sen vuoksi vaatia uusia vaaleja.  Uusien vaalien vaatiminen tilanteessa, jossa hallitus tai ainakin sen johto on toimillaan menettänyt uskottavuutensa ja/tai luottamuksensa on sinänsä normaaliparlamentaarinen menettely. Oppositiolle, joka viimeisen kahden vuoden ajan on äänestänyt hallitukselle monista syistä epäluottamusta, se istuu hyvin. Mutta mitä on sanottava siitä, jos vaatimuksen esittää sellainen edustaja, joka on koko ajan istuvaa hallitusta tukenut ja pitää täysin luontevana oman puolueensa hallitusvastuuta? Eikö sen, joka on tässä tosissaan tule aloittaa jättämällä tällainen ostettu hallituspohja? 3.7. 2009