New Labourin spintohtori 

Asia josta käytetään käsitettä ”spin”, eli uutisten esittäminen, käsittely ja muokkaaminen sekä toimittajiin ja tiedotusvälineisiin vaikuttaminen toivotun tuloksen aikaansaamiseksi, ei ole uusi keksintö. Spin-tohtorointi pyrkii samaan tulokseen kuin propaganda, mutta se on tätä selvästi kehittyneempi,  haastavampi ja nykyiseen avoimesta poliittisesta kontrollista vapaaseen mediamaailmaan paremmin sopiva vaikuttamistapa. Spinnaus on myös parhaimmillaan paljon huomaamattomampi ja siksi tehokkaampi vaikuttamistapa kuin propaganda. Molempia on harjoitettu iät ja ajat, mutta monet ovat sitä mieltä että spinnaus kehitettiin huippuunsa kahden aikamme tunnetun, alussa menestyksekkään ja kadehditun poliitikon, Bill Clintonin ja Tony Blairin palveluksessa.
 
Molemmilla oli käytössään asiantunteva koneisto, mutta siinä missä Clintonia itseään pidetään poliittisen kommunikoinnin mestarina oli Blair enemmän esikunnastaan riippuvainen. Hänen ylivoimaisesti tärkein luottohenkilönsä oli hänen avustajansa ja ystävänsä Alastair Campbell.
 
Campbell ei ollut mikä tahansa lehdistöavustaja vaan jo titteliltäänkin komealta kalskahtavasti Director of Communications and Strategy. Hän oli monessa suhteessa pääministerin korvaamaton avustaja, jota voi pitää merkittävimpiin kabinettiministereihin verrattavana vaikuttajana.Tämän voi päätellä Campbellin päiväkirjoista, joita ei rasita turha vaatimattomuus, mutta se vastaa pitkälti muidenkin brittikommentaattoreiden ja poliitikkojen käsitystä. 
 
Alistair Campbellista tuli Blairin lehdistöavustaja pian sen jälkeen kun Blairista oli tullut Labourin johtaja oppositiossa ja Labourin vaalivoiton jälkeen hän siirtyi tämän mukana Downing Streetiin kuudeksi vuodeksi. Se kuinka keskeinen Campbellin ja hänen mediataitojensa tai keskiluokkaa kosiskelevan Kolmas tie -retoriikan osuus oli Blairin ja New Labourin nousussa ei ole varmuudella arvioitavissa, ottaen huomioon että John Majorin skandaalien ryvettämät konservatiivit olisivat tuskin voittaneet edes Michael Footin saatikka Neil Kinnockin tai John Smithin johtamaa Labouria. Mutta jos Cambellilla tähän oli ansionsa, niin hän kantaa myös osavastuun Blairin suosion laskusta, kun mediamanipulaattorin maine alkoi lopulta käydä hallitukselle rasitteeksi. Campbell tosin antaa päiväkirjoissaan ymmärtää, että Blair epäonnistui eniten silloin kun ei noudattanut hänen neuvojaan. Siten Blairin katastrofaalinen esiintyminen naisjohtajien instituutissa, joka päätyi siihen että siihen saakka suosiossa paistatellutta pääministeriä buuattiin, olisi ollut sellainen josta Campbell häntä varoitti. Mutta Irakin sotaan ryhtymisestä hän ei suinkaan päämiestään varoittanut vaan oli omilla mediaoperaatioillaan osavastuussa sittemmin paljastuneesta sotaa pohjustaneen disinformaation levittämisestä.
 
Vaikka Campbell paikoin antaa ymmärtää olleensa jonkun piirun verran vasemmistolaisempi kuin päämiehensä, jonka ”oikeistolaisia” selkäydinreaktioita Campbell muutaman otteeseen lievää ideologista etäisyyttä markkeeraten kirjaa, olivat he kuitenkin temperamentiltaan ja näkemyksiltään erittäin läheiset. Blairia on luonnehdittu myös kontrollifriikiksi, joka halusi viimeistä piirtoa myöten pitää langat käsissään ja koko hallituksen ja puolueen valvonnassaan, ja Campbell on paremminkin yllyttänyt kuin hillinnyt näitä päämiehensä taipumuksia. Kaksikosta Campbell oli kuitenkin taktisemmin ajatteleva. Kun Blairille usein riitti perusteeksi se, että oli hänen mielestään oikein toimia jonkun näkemyksen mukaisesti, Campbell otti enemmän huomioon myös sen, miten kanta oli parhaiten läpivietävissä. Hän myös varoitti Blairia Margaret Thatcherin liiallisesta julkisesta kehumisesta samanaikaisesti kun hän suhtautui Labourin aikaisempiin johtajiin yliolkaisesti ja vähätellen.
 
Campbellin päiväkirjojen julkaistu versio on vahvasti lyhennetty alkuperäisaineistosta ja siitä on nimenomaisesti puhdistettu esim. Blairin ja hänen seuraajansa Gordon Brownin antagonistista suhdetta kuvaavia jaksoja. Mutta sekin mitä on jätetty julkaistuun versioon tekee kyllä hyvin selväksi, miten jännitteiset pääministerin ja hänen valtiovarainministerinsä välit olivat. Kyse ei ollut poliittisista linjariidoista, sillä molemmat olivat New Labourin keskustahakuisen ja keskiluokkaa myötäkarvaavan poliittisen linjan arkkitehteja, vaan henkilökohtaisesta kilpailusta kahden (entisen) ystävän välillä, joista molemmat pitivät itseään suuriin tehtäviin kutsuttuina.
 
Muista labour-poliitikoista Blairin ja Campbellin epäluulot kohdistuivat ennen kaikkea ulkoministeri Robin Cookiin ja kehitysyhteistyöministeri Clare Shortiin, jotka molemmat lopulta pääministerin helpotukseksi erosivatkin hallituksesta Irakin sodan vuoksi. Poliittisista linjaeroista huolimatta Campbell kuitenkin arvosti Cookin kykyjä ja huumoria, mutta Shortissa hän ei nähnyt mitään hyvää ja yllytti monta kertaa päämiestään erottamaan tämän.
 
Blairin ja Campbellin ehdoton luottohenkilö hallituksessa oli Peter Mandelson. Mandelson oli kaksikon jälkeen seuraavaksi tärkein New Labourin strategia-arkkitehdeista ja niin korvaamaton, että vaikka hän joutui kahteen otteeseen eroamaan hallituksesta jäätyään kiinni omia toimiaan koskeneista epätosista lausunnoista, niin Blair lopulta nimitytti hänet Euroopan komissioon. Muista New Labourin nousun tärkeistä henkilöistä on mainittava australialais-amerikkalainen mediakeisari Rupert Murdoch, jonka Sun-lehden tukea Blairille pidettiin yhtenä puolueen vaalivoiton avaimena. Murdochin politiikka sijoittuu muutamaa piirua Thatcherista oikealle, mutta se ei haitannut molemminpuoliseen hyötylaskelmointiin perustunutta Blairin ja Murdochin suhdetta, jota jälkimmäinen käytti omien talousintressiensä edistämiseen.
 
Campbellin päiväkirjat kertovat siitä miten politiikkaa tehtiin useimmiten medianäkökulmalle alistetusti, mutta varsin vähän sen todellisista vaikutuksista ja valinnoista. Rekisteröitäköön sekin, että maailmalla Kolmas tie-guruna tunnettua Anthony Giddensiä ei koko kirjassa kertaakaan mainita. Blairin ja Campbellin New Labouria ei todellakaan pidä nostaa miksikään esikuvaksi, mutta heistä ja heidän politiikastaan ja toimintatavoistaan kannattaa kuitenkin ottaa oppia, olkoon että tärkeimmät opetukset ovat siinä miten asioita ei tule tehdä. 
 
Elokuu 2008

Kurt Wallander

Olen lukenut useimmat Henning Mankellin dekkareista ja yleensä niistä pitänyt. Aivan erityisesti olen pitänyt sarjasta, jossa päähenkilö on ystadilainen rikoskomisario Kurt Wallander. Siihen että pitäisi jostain kirjasta ei kuitenkaan riitä pelkästään se, että kirjailija edustaa sellaista radikaalia yhteiskunnallista katsomusta, heikomman puolelle asettautumista ja varsinkin viimeisissä teoksissa korostunutta voimakasta globalisaation ja – näin voinee sanoa taustaltaan ja asenteiltaan hyvin 60-lukulaisesta kirjoittajasta – imperialismin vastaista asennoitumista, joka miellyttää minua. Tarvitaan myös sujuvuutta, arkirealismia ja rikosromaaneihin parhaimmillaan kuuluvaa huolellista paneutumista yksityiskohtiin, jotta kirjan parissa jaksaisi viihtyä ja viipyä. Tätä kaikkea on Mankell parhaimmillaan myös tarjonnut.

Jo vuonna 1998 ilmestynyt (ja vuonna 2000 suomennettu) Firewall (Brandvägg) on viimeinen varsinainen Wallander-sarjan dekkari, joskin sen jälkeen on vielä ilmestynyt Innan frosten jossa päähenkilö on pitkään itseään etsinyt ja lopulta poliisiksi päätynyt Kurt Wallanderin tytär Linda. Pyramiden on kirjoitettu ja julkaistu vuosi Firewallin jälkeen ja on kokoelma pidempiä itsessään jo kirjanmittaisia novelleja tapauksista Wallanderin poliisiuran varhaisemmilta vuosilta.

Harvat sarjat jaksavat kantaa loputtomiin ja myös Mankellin oli korkea aika lopettaa Wallander-sarja, joka monista ansioistaan huolimatta alkoi jo toistaa itseään. Lukijaväsymystä ei helpota myöskään Mankellin viipyileväksi tai suorastaan jaarittelevaksi kuvattu kerrontatyyli. Tätäkin enemmän minua on viimeisimmissä Wallander-kirjoissa kuitenkin häirinnyt juonirakenteen paisuminen ja karkaaminen käsistä tavalla, jossa sekä peruskuvion että sen yksityiskohtien uskottavuus – joihin Wallander-sarjan tyyppiset rikosromaanit perustuvat – joutuu liian suurelle koetukselle.

Tästä Brandväggin uskottavuutta kalvavasta eräänlaisesta megalomaniasta Pyramiden on kuitenkin jokseenkin vapaa ja jää nyt viimeksi lukemanani Mankellin dekkarina mieleen myös hänen parhaanaan.

Elokuu 2008

Suomalaisen poliisin mystifioitua psykohistoriaa
 
Ilkka Levä on tuoreessa väitöskirjassaan käsitellyt kiintoisaa ja tärkeää aihetta miten poliisiin kohdistuvat odotukset ja poliisin toimintatapa ovat vuosikymmenten kuluessa muuttuneet. Tätä tarkastellaan vuonna 1930 sattuneen Rovaniemen murhapolttotapauksen ja muutaman myöhemmän murrosvaiheen esimerkkitapausten valossa. Tiedekunnan julkaiseman yhteenvedon mukaan ”keskeinen muutos poliisin työidentiteetin tasolla on väittelijän mukaan suhtautuminen voimankäyttöön. Aiemman kansallisvaltion teräsmiehen keskeiseksi poliisihyveeksi korotettiin hiljaisuus ja kyseenalaistamaton toiminta. Siirryttäessä markkinatalouspuheen kyllästämään jälkiteolliseen yhteiskuntaan on keskeiseksi poliisihyveeksi kohonnut neuvottelutaito”.
 
Jos tiedekunnan yhteenveto on vielä kutakuinkin ymmärrettävää tekstiä, niin isot osat väitöskirjasta jättävät hämmennykseen sellaisenkin lukijan, joka luulee ymmärtävänsä jotain myös tieteellisestä kielenkäytöstä. Esim. seuraava kappale kirjan sivulta 124 huutaa suomentajan perään:
 
 ”Miten tällaiset poliisivoimiin tehtävät investoinnit sitten toimivat? Mitä ne tuottivat poliisille tai poliisivoimia auttaville voimille? Tähän voidaan vastata vasta sen jälkeen, kun muistetaan, että tiedostamaton on saatavilla ainoastaan tiedostamattomien representaatioiden kautta, mutta siten, että emme voi päätellä mitään suoraan näistä representaatioista. Halun luonnetta ei siis voi päätellä mistään sitä koskevista tietoisista kielloista. Kaikki metafyysiset olettamukset ovat tämän mukaisesti ajatellen vain vainoharhaisia molaarisia investointeja, jotka loukkaavat haluntuotannon molekulaarisia investointeja. On kuitenkin havaittava myös se, että kaikessa vainoharhaisuudessaan em. olettamukset ovat sinällään yleisinhimillisiä ja lausumina ymmärrettäviä (= niiden lausujaa ei tarvitse patologisoida ”toiseksi”).”
 
Tällaisia esimerkkejä kielenkäytöstä ei kirjasta tarvitse etsimällä etsiä, vaan niitä tulee vastaan lähes joka sivulla. Ei ole sinänsä harvinaista, että väitöskirjoilta edellytetty työn teoreettisen viitekehyksen kuvaus voi  olla samankaltaista muille aukeamatonta salakieltä, mutta silloinkin esim. historian alaan kuuluvissa töissä itse tutkimuksellinen leipäteksti on yleensä kohtuullisen helposti aukeavaa normaalia kieltä. Joskus myös niin, ettei pakollisen teoreettisen osuuden ja muun tekstin välille edes löydy erityisempää yhteyttä. 
 
Levän väitöskirjaa ei tällaisesta kaksijakoisuudesta voi moittia. Silti siitäkin toki löytyy runsaasti  kohtuullisen pitkiä selkokielisiä jaksoja, jotka antavat uutta tietoa ja avaavat uusia näkökulmia myös perinteisempään historiantutkimukseen tottuneille lukijoille.
 
Näillä huomautuksilla en suinkaan ota etäisyyttä psykohistoriaan tai yleisemminkään siihen, että perinteistä historiantutkimusta laajennetaan muiden tieteiden näkökulmilla ja menetelmillä. Mutta lisääkö se, että Levän väitöskirjan teoreettisessa viitekehyksessä –  kuten kirjan takakansi mainostaa – sijansa ”saavat niin psykohistoria, jälkikoloniaalinen feministitutkimus kuin myös ranskalaisten antioidipalistien, filosofi Gilles Deleuzen ja psykiatri Félix Guattarin kehittelemä halun filosofia” jotain todellista historian ymmärrystämme, vai onko se paremminkin sitä sekoittamassa? Kaikessa tieteessä tulisi pyrkiä mahdollisimman selkeään ja täsmälliseen ilmaisuun. Epäselvästi sanottu on usein myös epäselvästi ajateltu.
 
Elokuu 2008