Etusivu 2005
15.7.2005

Erkki Wessman: Kronstadtin kapina 1921 ja sen perilliset Suomessa

Pilot-kustannus, 237 s., ei painopaikkaa 20041121431430_Wessman.jpg

Kronstadtin kapinalliset Suomessa

 Kronstadtin saarella Pietarin edustalla sijaitsee Pietari Suuren perustama merilinnoitus ja laivastotukikohta, joka rakennettiin samoihin aikoihin kuin Pietarin kaupunkikin. Saaren varuskunta ja sinne sijoitetut Itämeren laivaston yksiköt kuuluivat Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen kärkikaartiin. Bolshevikeillä oli Itämeren laivastossa vahva asema, mutta niin oli myös muilla vallankumouksellisilla liik­keillä, ennen kaikkea sosialistival­lankumouksellisen puolueen (esserrien) vasemmis­tosiivellä sekä punamustaa lippua liehutta­neilla anarkisteilla.

 Kun Kronstadtin varuskunta kolme ja puoli vuotta lokakuun val­lankumouksen jälkeen nosti jälleen kapinalipun ja vaati neuvosto­vallan palauttamista ilman bolshevikkien diktatuuria, oli tämän vallankumouksen etujoukkona juhlitun tukikohdan kapina shokki Leninille ja bolshevikeille. Bolshevikeillä ei ollut aikomusta­kaan neuvotella kapinallisten kanssa saatikka suostua heidän vaatimuksiinsa. Trotskin ja Tuhatsevskin johdolla puna-armeija kukisti kapinan verisesti jään ylitse toimeenpannulla hyökkäyk­sellä. Myöhemmin, kun molemmista mainituista oli tullut epähenki­löitä, kunnia kapinan kukistamisesta annettiin NKP:n historiassa Voroshiloville.

 Kronstadtissa oli maaliskuussa 1921 puhjenneen kapinan aikana 50 000 asukasta, joista sotilaita ja matruuseja n. 27 000. Heidän kapinansa kukistaman lähetettiin yli 100 000 sotilasta. Joukkoja täydensivät vielä bolshevikkien parhaillaan koolla olleen puo­lueko­kouksen osanottajat, joiden sotilaallinen merkitys oli kenties kyseenalainen, mutta ideologinen into sitäkin voimakkaam­pi. Kapinallisilla ei ollut mitään sotilaallisia voitonmahdolli­suuksia ja heidän toiveensa oli, että mantereen tyytymättömät varuskunnat olisivat yhtyneet heihin. Näin olisi saattanut käydä­kin, jos poikkeuksellisen voimakas talvi ei olisi vanginnut laivas­toa Kronstadtiin. Jääpeite avitti tehokkaasti myös Krons­tadtin valloitusta.

 Vaikka tuhansia kaatui ja tuhansia teloitettiin kapinan kukista­misen yhteydessä selvisi osa kapinallisista kuitenkin hengis­sä. 8000 kronstadtilaisen onnistui paeta jään yli Suomen puolel­le. Val­koinen Suomi sijoitti heidät ensin Turkinsaaren keskis­tysleirille, jollaiseksi sitä virallisestikin silloin vielä kutsuttiin ennen kuin käyttöön otettiin eristysleirin nimike. Vähitellen pakolaiset hajaantuivat eri puolille maailmaa, mutta vajaa kaksituhatta heistä jäi pysyvästi Suomeen.

 Erkki Wessmanin Kronstadtin pakolaisen pojan Pertti Huusarin ja valokuvaaja Veikko Lintisen avustamana kokoama kirja kertoo näiden Kronstadtin venäläisten kohtaloista ja elämästä Suomessa. Useimmat heistä sopeutuivat uuteen kotimaahansa hyvin ja suoma­laistuivat vähitellen, eikä ketään heitä yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta toisen maailmansodan jälkeenkään palautettu Neuvostoliittoon. Tämä kronstadtinsuomalaisten elämänvaiheiden kuvaus onkin kirjan parasta, mielenkiintoisinta ja uutta sisäl­tävää antia ja siinä Wessmanin journalistinen osaami­nen pääsee oikeuk­siinsa.

 Sen sijaan Kronstadtin kapinan kuvaus ja taustoittaminen jää kovin puutteelliseksi ja virheitä sisältäväksi. Wessmanin kirjas­ta saa sen käsityksen, kuin kapinalliset olisivat olleet jatkoa bolshevikkia vastaan sisällissodassa taistelleille neuvos­tovallan vastustajille, vaikkakin astetta enem­män demo­kratiaan nojaavia kuin Judenitshin, Wrangelin ja Koltshakin kaltaiset vanhat val­koiset kenraalit. Oleellista kuitenkin oli Kronstadtin kapinan liittymi­nen Venäjän vahvaan vasemmistonarodnikien traditioon, jonka ku­mouksellisinta siipeä edustivat vasemmistoessärrät – jotka osal­listuivat hallitusvastuuseen bolshevikkien kanssa lokakuun vallankumouksen jälkeisessä Leninin johtamassa kansanko­missaarien neuvostossa – ja anarkistit.

 Tämä kaikki jää Wessmanilta hämärän peittoon. Kirjan tekstissä kyllä viitataan Paul Avrichin perusteelliseen tutkimukseen Krons­tadtin kapinasta (Kronstadt 1921, Princeton 1970), mutta ilmei­sesti vain toisen käden lähteenä. Kirjan suppeassa lähde­luette­lossa Avrichin teos ei esiinny.

 heinäkuuu 2005

 

5.7.2005

”Avtalssamhällets slut?”, kolumni, Hufvudstadsbladet, 5.7.2005

 

 Är allt bra nu igen efter  att papperslockouten och gränsö­vervakarnas strejk har avslutats med avtal, som alla har funnit rimliga? Det har många med skäl betvivlat.

 För det första var det förvånadsvärt att vi överhuvudtaget fick en s.k. inkomstpolitisk helhetslösning. Aldrig tidigare har det varit tänkbart att man skulle godkänna en omfattande in­komst­po­li­tisk lösning i en situation, där landets största export­gren, dvs skogindustrin från första början ställde sig utanför lösnin­gen, med en lång lista av andra branscher som också tog avstånd från lösningen. Det var kanske lättare att acceptera därför, att det var pappers arbetsgivarsida, inte facket, som sade nej till inpo-lösningen.

 Tidigare beskrevs konstellationen som antingen en centraliserad inpo-lösning eller en strid på arbetsmarknaden. Nu fick vi båda. Det är uppenbart, att inpon inte blev så viktig i första hand p.g.a. förhållandena på arbetsmarknaden. Den var viktig därför, att med den blev det möjligt att genomdriva sådana skat­telättnader som överskred de ramar man hade kommit överens om i regeringsprogrammet. Särkskilt avskaffandet av förmögen­hetsskatten skulle ha varit föremål för en mycket mera kri­tisk behan­dling, om man hade försökt få den accepterad utan kopp­lingen till inpon.

 Att skattepolitiken anknyts till avtalsrörel­sen är i många av­seenden tvivelaktigt, även om det i vissa fall har bidragit till stabilitet och sund ekonomisk politik. Det står i alla fall klart, att det inte längre  går att köpa mode­ration på arbetsmarknaden med skattelättnader, i synnerhet då det alltmer kommer att vara fråga om de förmåner som arbetsgivar­sidan vill ha som pris för sitt deltagande i avtalen.

                   x         x         x

 Den andra frågan som papperlockouten reser är, vad skall överhuvudtaget hända med trepartssamarbe­tet och de omfattande och centraliserade kollektivavtal som varit kärnan i vårt avtals­samhälle och uppvisat goda resultat? Det är inte bra att sprida pessimism beträffande deras framtidsutsikter, men klart är, att nu behöver vi en grundlig utvärdering och analys av läget. Det krävs större flexibilitet, för att avtalsmekanismen också i framtiden kan vara den till­gång  den hittils har varit. Men det är inte bara löntagarna, utan minst lika mycket arbetsgivarna, som bör uppvisa denna nödvändiga flexibilitet.

1.7.2005

”Löytöjäni vanhasta kirjallisuudesta”, Vanhan kirjallisuuden päivät, avaustilaisuus, Vammala 1.7.2005

 Kirjallisuus on koko ihmiskunnan yhteistä pääomaa joka karttuu koko ajan. Vaikka painokset voivat loppua ja harvinaiset ensipai­nokset tuhoutua tulipaloissa, on nykymaailmassa silti vaikea kuvi­tella sellaista korvaamatonta menetystä mitä esim. muinaisen Aleksandrian kirjaston tuho aikanaan merkitsi.

 Pelkkänä eri muodoissa kirjastoissa tallennettuna pääomana ei kirjallisuus vielä elä. Yhtä vähän kuin toimettomana makaavasta rahasta ei ole hyötyä eikä iloa ellei sitä panna liikkeelle, ei myöskään kirjallisuudesta jos sitä ei levi­tetä ja jollei se ole kaikkien saatavilla.

 Kirja näyttää kaikesta erilaisista synkistä ennusteista huoli­matta säilyttäneen hyvin asemansa. Päättynyt vuosi 2004 osoittau­tui ainakin kustantajien näkökulmasta kaikkien aikojen kirjavuo­deksi Suomessa. Ennätykset saavutettiin sekä julkaistujen nimik­keiden määrässä että kirjojen kokonaismyynnissä.

 Hyvä näin. Määrä ei kuitenkaan välttämättä korreloidu laadun kanssa. Ikuisuuskysymys on, kuinka korkeana julkaisukynnystä tulee pitää. Voiko sellaisesta enää ylipäätään puhua, kun nyky­teknologia mahdollistaa omakustanteiden julkaisemisen jo varsin pienin ponnistuksin?

 Jos julkaisukynnys on laskenut, en kuitenkaan laskisi sitä omakustan­teiden syyksi. Omakustanteillakin on oma paikkansa kirjojen maailmassa, ja tästäkin aluskasvillisuudesta voi joskus tehdä arvokkaita ja yllättäviä löytöjä.

 Siihen että kustannusmaailmassa on vaivih­kaa tapahtu­nut sel­lainen muutos, että kustannusvirkaili­jan ammatti on alka­nut muistuttaa enemmän markkinointimiehen ja vähemmän kirjalli­suus­toimittajan ammattia, on muita syitä. Varhemmin kustantajat saattoivat nähdä paljon vaivaa ja käyttää paljon aikaa selvästi lahjakkaiden, mutta vielä hiomattomien uusien kirjailijaehdokkai­den opastamiseen, neuvomiseen ja tukemiseen.

 Parasta palvelusta kirjailijalle eivät tee ne, jotka ovat val­miit julkaisemaan minkä tahansa käsikirjoituksen jos vain arve­levat sen myyvän, vaan he jotka ovat valmiit tekemään kirjoitta­jan kanssa pitkään työtä hänen tekstinsä ja kirjoittamistaitonsa kehittämi­seksi. Samaa kärsivällistä otetta tarvitaan myös niissä tapauksis­sa jossa helppo vaihtoehto olisi lähettää epäkypsä ja vielä jul­kaisukelvoton käsikirjoitus takaisin paluupostissa. Tällaisessa yhteistyöstä raakileesta helmeksi kehittyneestä kir­jailijasta hyvä esimerkki on Timo K. Mukka.

 Pitkäjänteisestä – ja joskus jännitteisestä – ja kirjallisuutta rikastuttavasta kustantaja-kirjai­lija yhteistyösuhteesta on kustantamisen historia täynnä esimerk­kejä. Pelkään, että tällai­sta kohtaamme nykyisessä kustantamisen maailmassa yhä harvemmin. Sekin yksi syy siihen, miksi löydöt vanhasta kirjallisuudesta voivat ajan kuluessa vain kasvaa arvossa.

 Mistä vanhaa kirjallisuutta saa? Ei ainakaan hypermarkettien tarjouskirja­hyllyistä. Yhä vaikeampaa on niitä saada enää myös­kään kirjalli­suuden myyntiin erikoistuneista kirja­kaupoista, joissa tuotteen shelf life lyhe­nee vuosi vuodel­ta. Onneksi meillä on antikva­riaatteja ja Vanhan kirjallisuuden päivät.

 Mutta vielä suurempi onni on kuitenkin suomalainen kir­jastolai­tos. Kun Tuusulan rantatiellä iltalenkillä kohtaan kunnan kirjas­toauton tulee hyvä mieli. Sitäkin huolestuneempi olen, kun seu­raan sitä miten kirjastot pärjäävät kuntatalouden ahdingossa ja säästötalkoissa. Vaatimukset priorisoinnista tulkitaan liian monessa paikassa piilokehotukseksi leikata kirjastoilta. Kirjas­topalvelut ovat syystä suomalaisen hyvinvointivaltion ylpeyden aihe eikä niitä voida heikentää sen enempää hankinnoista kuin palvelupisteistä tinkimällä tekemättä suurta ja korvaamatonta vahinkoa.

                  x           x           x

 Siirryn nyt puheenvuoroni vielä avoimemmin subjektiiviseen osaan. Ne jotka ovat seuranneet kirjavinkkejäni kotisivultani tietävät, että olen arvioinut pääasiassa uusia ja tietokirjalli­suuden piiriin kuuluvia kirjoja. Kirjoja tarttuu mukaani lähes jokaisesta kirjakauppakäynnistä, jollaiseen ministeriöni matkan­järjestäjät osaavat jo varata tilai­suuden maailmalla kiertäessä­ni jos vain suinkin mahdollista.

 Maailmalla tapaa myös Tyrvään mallin mukaisia kirjakauppoja, joissa on sekä uutuuksia että antikvaarinen osasto. Tällaisia kirjakeitaita soisi olevan enemmänkin. Pari vuotta sitten löysin New Yorkista USA:n 50-luvun ulkoministerin Dean Achesonin muis­telmat. Muistelmia on monenlaisia, sellaisia joista on historian­tutkimukselle hyötyä ja sellaisia jotka ovat nautinnollisia lukuelämyksiä, tai eivät kumpaakaan tai molempia; Achesonin Present at the the Creation kuuluu viimemainittuun kategoriaan.

 Vasta myöhemmin havaitsin, että kirjasta löytyi myös Achesonin omakätinen omistuskirjoitus. Se oli vähän samanlainen löytö kuin parikymmentä vuotta sitten Akateemisen alennusmyynnissä, josta kolmella markalla sain Urho Kekkosen Puheita ja kirjoituksia kolmannen osan, nahkakansiin sidotun ja tekijän nimikirjoituksel­la varustetun numeroidun laitoksen. Mutta kirjakaupan merkonomi oli varmaan katsonut, että epäkurantista varastotavarasta oli vihdoin päästävä halvalla eroon.

 Jo 30-luvulla laajan kirjallisen tuotantonsa aloittanut Urho Kekkonen kannattaa mainita tässä siksikin, että riippumatta miten hänen maineensa presidenttinä historian pörssissä on heilahdel­lut, on hän edelleen arvonsa säilyttäneenä kynän­käyttäjänä polii­tikkojen ehdotonta kärkikaartia.

 Se että kirjan kannessa komeileva tekijänimi on TVstä tuttu julkkis on kuitenkin lukijalle useammin varoitusmerkki kuin suositus. Poikkeuksiakin toki on. Näyttelijät ovat yllättävän usein osoittautuneet hyviksi kirjoittajiksi, kuten Lasse Pöysti, Dirk Bogarfe, David Niven tai Pirkko Saisio – viimemainittu tosin taitaa olla hyväksi näyttelijäksi osoittautunut kirjailija. Julkkisaralta oikeastaan vain huippu-urheilijoiden nimellä jul­kais­tuista nimikkeistä ei äkkisiltään tule mieleeni yhtään suosi­teltavaa löytyä, huippu-urheilusta ja -urheilijoista tehdystä kirjallisuu­desta kylläkin. Kevytmoukari oli se kirja joka avasi minulle tien Per-Olof Enqvistin minua miellyttäneiden romaanien maailmaan.

 Pari kuukautta sitten espanjalainen virkaveljeni Miguel Mora­tinos jakoi EU-neuvoston kokouksessa kaikille ministerikolle­goilleen 400-vuotisjuhlapainoksen Cervantesin klassikosta Don Quijote, minun kannaltani tosin valitettavasti alkukielisenä laitoksena.

 Sellaista käsitettä kuin maailmankirjallisuus ei olisi, ellei kirjoja myös käännettäisi. Maailmankirjallisuus ei myöskään ole vain sitä, mikä on kirjoitettu tai käännetty englanniksi. Siksi on edelleen tärkeätä, että rohkaisemme ja tuemme käännöstyötä ja myös sellaisten kirjojen julkaisemista käännettyinä, jotka eivät välttämättä ainakaan aluksi olisi kaupallisia menestyksiä. Tämä koskee sekä muista kielistä suomeen että suomesta muihin kieliin kääntämistä.

 Kirjallisuuden kääntäminen on tärkeää myös kulttuurien vuorovai­kutuksen ja keskinäisen ymmärryksen kannalta. Siitä miten paljon tässä on koko maailmassa vielä tehtävää kertoo se ällistyttävä tieto, että koko arabimaailmassa käännetään arabinkielellä vain n. 330 kirjaa vuosittain, kun esim. Suomessa käännösnimikkeiden määrä vuodessa on n. 3000. Liialliseen suomalaistyytyväisyyteen ei kuitenkaan sikäli ole aihetta, ettei meilläkään käännetä arabiasta suomeksi kuin vain muutama kirja vuodessa.

 Suomalaisen kirjallisuuden laajempi kääntäminen lisäisi myös suoma­laisministerin mahdollisuuk­sia muistaa suomalaiskir­jallisuu­della EU-kolleegoitaan, vaikka hänellä ei vielä muutamaan sataan vuo­teen olekaan tilaisuutta tehdä sitä yhtä vanhalla suomalais­klassikolla kuin Mora­tinos. Mikä siis olisi sopiva suomalaislah­ja? Käännöksen laatu on tärkeä tekijä, kun muistaa esim. joitain vuosia sitten Espanjassa sur­keana piraattikäännöksenä ilmestyneen Tuntemattoman sotilaan saaman vastaanoton. Muutoin Väinö Linna, kuten Mika Waltarikin (eikä vain Sinuhe egyptiläisen vuoksi) on turvallinen valinta.

 Mutta mikä olisi sellainen suomalaisteos, jonka kollegani voisivat kokea todellisena löytönä? Sen jätän teidän kaikkien pohdittavaksi. Ehkä teemme sen löydön täällä Vammalassa.

27.6.2005

Tapio Bergholm: Sopimusyhteiskunnan synty I. Työehtosopimusten läpimurrosta yleislakkoon. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto 1944-1956

Otava, 623 s., Keuruu 2005

SAK ja sopimusyhteiskunta

 Keskeiset työmarkkinajärjestöt SAK ja STK olivat talvisodan hädän hetkellä yhteisellä julkilausumalla tunnusta­neet toisensa ja ilmaisseet val­miutensa ryhtyä yhteistyöhön. Tällä ns. tammi­kuun kihlauksella ei kuitenkaan ollut vielä suuria välittömiä vaikutuksia työmarkkinakäyttäytymiseen. Työehtosopi­musjär­jestelmä yleis­tyi ja työmark­kinaosa­puolista tuli keskeisiä talous- ja yhteis­kuntapoliittisia vaikut­tajia vasta jatkosodan päätyttyä, mutta silloin sitäkin näkyvämmällä tavalla.

 SAK:n nousu sodan­jälkei­sen Suomen keskei­sek­si talous- ja yhteis­kuntapoliitti­seksi vai­kuttajaksi kulminoi­tui 1.3. 1956 alkanee­seen liki kolme viikkoa kestäneeseen yleis­lakkoon. Vaikka SAK oli ehtinyt sodan jälkeen uhata yleislakolla jo viisi kertaa aiemmin järjestö oli kuitenkin yllättävän valmis­tau­tumaton koi­tokseen. Lakon organi­saatio ja lakko-ohjeet joudut­tiin suurelta osin improvisoi­maan. Tähän nähden yleis­lakko sujui kuitenkin yllättä­vän järjes­täy­tynees­ti. Yleislakon aikainen nahistelu bensa-ase­milla on päätynyt melkein kaikkien aikakautta käsittelevien historiankirjojen kuvitukseen – myös tässä Bergholmin kirjassa – mutta paljon näitä pikkukahinointia olennaisempi asia on, ettei koko Suomen lamauttanut satojen tuhansien ihmisten työtaistelu aiheuttanut yhtään hengenmenetystä tai oleellisia omaisuudentuho­ja.

 Yleislakon yhteydessä pelättiin myös kommunistien liikehdintää, mutta kuten Bergholm osoittaa, niin kommunistit toimivat lakon aikana erittäin solidaarisesti ja vastuullisesti. Heille ei kuitenkaan annettu mitään roolia SAK:n päätök­senteossa eikä heitä myöskään tästä maltillisuudesta ja lojaa­lisuudes­ta muutoinkaan palkittu. Kommunistien ja sosialidemokraattien sodanjälkeisen armottoman valtataistelun muistot ja mustelmat olivat vielä niin tuoreita, ettei luottamusta puolin ja toisin syntynyt. Sosialide­mokraatit olivat jo SAK:ssakin yhä enemmän oman sisäisen puo­lueriitansa repimiä, mutta toisin kuin TUL:ssä he eivät ay-liik­keessä päästäneet kommunisteja käyttämään sitä hyväkseen.

 Muodollisesti SAK voitti yleislakon ja sen keskeisin vaatimus 12 markan yleiskorotuksista tuntipalk­koihin toteutettiin. Inflaatio kuitenkin söi tämän saavu­tuk­sen puolessa vuodessa. Edessä oli ay-liikkeenkin jakanut SDP:n hajaannus ja työväenliikkeen vaikutus­vallan kymmenen vuotta kestänyt laskukausi.

 Tapio Bergholmin SAK historia on selvästi enemmän painottunut yhteiskunta- ja talouspolitiikkaan ja vähemmän yleis- ja järjes­töpolitiikkaan kuin aikaisempi ammattiyhdistysliikkeen historian­kirjoitus. Tällaisena se on arvokas lisä historiantutkimukselle, ja vaikka sopimusmarkkojen yksityiskohtainen vyörytys välillä vähän raskaalta tuntuukin, on teksti myös säilynyt luetta­vana. Toivotta­vasti sopimusyhteiskunta on vielä elossa ja hyvi­ssä voimissa kun kirjan seuraava osa lähivuosina ilmestyy. Ilmassa on näet merkkejä siitä, että joku saattaa vielä joutua otsikoi­maan ay-liikkeen historian uusimman osan sopimusyhteiskun­nan tuhoksi.

 kesäkuu 2005

22.6.2005

”EU:n kriisi on vakava, mutta ei tappava”, kolumni, Uutispäivä Demari, 22.6.2005

Erkki Tuomioja

  EU:n kriisi on vakava, mutta ei tappava

  – kolumni Uutispäivä Demariin 22.6. 2005

 Eurooppa-neuvosto oli neuvoton sen suh­teen, mitä tehdä Ranskan ja Hollannin kansanäänestyksissä hylä­tylle perustusla­kisopimuk­selle. B-vaihtoehdon puutteessa kukaan ei vielä halunnut julistaa sitä lopullisesti kuolleek­si. Asiaan palataan tuumaus­tau­on jäl­keen.

 Myöskään rahoituskehyksistä vuosille 2007-2013 ei syntynyt ratkaisua. Millaisessa kriisissä EU oikein on näiden epäonnistu­misten jälkeen?

 Vastaus on, että pienemmässä kuin miltä näyttää ja suuremmassa kuin sen tarvitsisi olla. Hyvä sääntö on, että jos löydät itsesi kuopasta ja haluat pois, niin ei kannata jatkaa kaivamista. Valitettavasti äskeinen Eurooppa-neuvosto oli tällainen kollek­tiivinen kaivuuharjoitus, vaikka tuloksena ei sentään vielä hauta olekaan.

 Rahoituskehysten jääminen avoimeksi on valitettavaa, mutta ei niistä ennenkään ole 18 kuukautta ennen uutta budjetti­kautta voitu sopia. Suurempi huoli on se, miten neuvotteluissa korostui vain omien etujen ajami­nen. Sekään ei uutta ole, mutta yleinen ja yhteinen Eurooppa-etu tarvitsee nyt vahvempaa puo­lestamis­ta. Se tarkoittaa sekä keskinäistä solidaarisuutta että satsaamista aidosti yhteistä lisäarvoa tuottaviin toimiin, kuten ulkosuhdepo­litiikkaan. 

 Lopullinen rahoitusratkaisu tuskin tulee ainakaan kokonais­mitoi­tuksen­sa osalta oleellisesti poik­keamaan nyt pöydällä ol­leesta. Voi kuitenkin olla että ratkaisuun pääsemi­nen edel­lyt­tää vielä uutta luovuutta ja vahvempaa Euroop­pa-näkemystä. Sitä tarvitaan, jos asia on avoin vielä meidän puheenjohta­jakau­temme alka­essa.

                       x         x         x

 Tarvitaanko tässä tilan­teessa uusia ja suureellisia Eurooppa-visioita, kuten monet peräänkuuluttavat? Vai tarvitaanko parem­minkin vähän vaatimat­tomam­paa tie­kart­taa joka olemas­saole­vaan maas­toon perustuen veisi askel askeleelta eteen­päin?

 Visionäärit voivat näet olla myös vääriä profeettoja. Haaksiri­kon kärsinyt uusi perustuslakisopimus oli suu­risuuntainen visio. Jälkiviisautta tai ei, on niin sopi­muk­seen liitetty retoriikka ja sen nimittäminen perustus­laiksi saat­toi nostat­taa monet kansa­laiset vastus­tamaan esitystä, jonka konk­reettiseen sisältöön heille ei välttä­mättä kuitenkaan ollut huomauttamista.

 Kansalaisvastarintaan on törmännyt myös vi­sio EU:n jatkuvasta laajen­tumisesta. Käytännön välineenä rauhan, vakauden ja vaurau­den laajentamiseksi Euroopassa ei laajentumisesta kuitenkaan tule luopua, kunhan jäsenyyskriteereistä ei visioinnin nimissä tingi­tä.

 Epäilen etteivät ihmiset Euroopan kaduilla vielä koe krii­sinomaista ahdis­tusta perustuslakisopimuksen kohtalon vuoksi. Monet niistä jotka haluavat vahvistaa sosiaa­lista Euroop­paa ja kannat­tavat EU:n välttämättö­mänä vä­lineenä hallita ylikan­salli­sia markkina­voimia, torjuvat perustus­lain koska epäi­le­vät sopimuk­sen vain lisää­vän markkina­voimien vapaata tem­mellys­tä. Vaikka tämä on väärä arvio, mutta ei sitä tule sivuuttaa olankohautuksella.

 Sosialidemokraateille, jotka haluavat vahvistaa EU:ta juuri sosi­aalisen Euroo­pan raken­tamiseksi, tämä on erityinen haaste. Meidän tulee tarjota vähem­män korkealentoista EU-reto­rii­kkaa ja enem­män konkretiaa sosiaa­li­semman Euroo­pan ja näky­vämmän tehok­kaaseen moninkeskisyyteen perustuvan yhteisen turval­lisuus­poli­tiikan hyväksi.