”Löytöjäni vanhasta kirjallisuudesta”, Vanhan kirjallisuuden päivät, avaustilaisuus, Vammala 1.7.2005

 Kirjallisuus on koko ihmiskunnan yhteistä pääomaa joka karttuu koko ajan. Vaikka painokset voivat loppua ja harvinaiset ensipai­nokset tuhoutua tulipaloissa, on nykymaailmassa silti vaikea kuvi­tella sellaista korvaamatonta menetystä mitä esim. muinaisen Aleksandrian kirjaston tuho aikanaan merkitsi.

 Pelkkänä eri muodoissa kirjastoissa tallennettuna pääomana ei kirjallisuus vielä elä. Yhtä vähän kuin toimettomana makaavasta rahasta ei ole hyötyä eikä iloa ellei sitä panna liikkeelle, ei myöskään kirjallisuudesta jos sitä ei levi­tetä ja jollei se ole kaikkien saatavilla.

 Kirja näyttää kaikesta erilaisista synkistä ennusteista huoli­matta säilyttäneen hyvin asemansa. Päättynyt vuosi 2004 osoittau­tui ainakin kustantajien näkökulmasta kaikkien aikojen kirjavuo­deksi Suomessa. Ennätykset saavutettiin sekä julkaistujen nimik­keiden määrässä että kirjojen kokonaismyynnissä.

 Hyvä näin. Määrä ei kuitenkaan välttämättä korreloidu laadun kanssa. Ikuisuuskysymys on, kuinka korkeana julkaisukynnystä tulee pitää. Voiko sellaisesta enää ylipäätään puhua, kun nyky­teknologia mahdollistaa omakustanteiden julkaisemisen jo varsin pienin ponnistuksin?

 Jos julkaisukynnys on laskenut, en kuitenkaan laskisi sitä omakustan­teiden syyksi. Omakustanteillakin on oma paikkansa kirjojen maailmassa, ja tästäkin aluskasvillisuudesta voi joskus tehdä arvokkaita ja yllättäviä löytöjä.

 Siihen että kustannusmaailmassa on vaivih­kaa tapahtu­nut sel­lainen muutos, että kustannusvirkaili­jan ammatti on alka­nut muistuttaa enemmän markkinointimiehen ja vähemmän kirjalli­suus­toimittajan ammattia, on muita syitä. Varhemmin kustantajat saattoivat nähdä paljon vaivaa ja käyttää paljon aikaa selvästi lahjakkaiden, mutta vielä hiomattomien uusien kirjailijaehdokkai­den opastamiseen, neuvomiseen ja tukemiseen.

 Parasta palvelusta kirjailijalle eivät tee ne, jotka ovat val­miit julkaisemaan minkä tahansa käsikirjoituksen jos vain arve­levat sen myyvän, vaan he jotka ovat valmiit tekemään kirjoitta­jan kanssa pitkään työtä hänen tekstinsä ja kirjoittamistaitonsa kehittämi­seksi. Samaa kärsivällistä otetta tarvitaan myös niissä tapauksis­sa jossa helppo vaihtoehto olisi lähettää epäkypsä ja vielä jul­kaisukelvoton käsikirjoitus takaisin paluupostissa. Tällaisessa yhteistyöstä raakileesta helmeksi kehittyneestä kir­jailijasta hyvä esimerkki on Timo K. Mukka.

 Pitkäjänteisestä – ja joskus jännitteisestä – ja kirjallisuutta rikastuttavasta kustantaja-kirjai­lija yhteistyösuhteesta on kustantamisen historia täynnä esimerk­kejä. Pelkään, että tällai­sta kohtaamme nykyisessä kustantamisen maailmassa yhä harvemmin. Sekin yksi syy siihen, miksi löydöt vanhasta kirjallisuudesta voivat ajan kuluessa vain kasvaa arvossa.

 Mistä vanhaa kirjallisuutta saa? Ei ainakaan hypermarkettien tarjouskirja­hyllyistä. Yhä vaikeampaa on niitä saada enää myös­kään kirjalli­suuden myyntiin erikoistuneista kirja­kaupoista, joissa tuotteen shelf life lyhe­nee vuosi vuodel­ta. Onneksi meillä on antikva­riaatteja ja Vanhan kirjallisuuden päivät.

 Mutta vielä suurempi onni on kuitenkin suomalainen kir­jastolai­tos. Kun Tuusulan rantatiellä iltalenkillä kohtaan kunnan kirjas­toauton tulee hyvä mieli. Sitäkin huolestuneempi olen, kun seu­raan sitä miten kirjastot pärjäävät kuntatalouden ahdingossa ja säästötalkoissa. Vaatimukset priorisoinnista tulkitaan liian monessa paikassa piilokehotukseksi leikata kirjastoilta. Kirjas­topalvelut ovat syystä suomalaisen hyvinvointivaltion ylpeyden aihe eikä niitä voida heikentää sen enempää hankinnoista kuin palvelupisteistä tinkimällä tekemättä suurta ja korvaamatonta vahinkoa.

                  x           x           x

 Siirryn nyt puheenvuoroni vielä avoimemmin subjektiiviseen osaan. Ne jotka ovat seuranneet kirjavinkkejäni kotisivultani tietävät, että olen arvioinut pääasiassa uusia ja tietokirjalli­suuden piiriin kuuluvia kirjoja. Kirjoja tarttuu mukaani lähes jokaisesta kirjakauppakäynnistä, jollaiseen ministeriöni matkan­järjestäjät osaavat jo varata tilai­suuden maailmalla kiertäessä­ni jos vain suinkin mahdollista.

 Maailmalla tapaa myös Tyrvään mallin mukaisia kirjakauppoja, joissa on sekä uutuuksia että antikvaarinen osasto. Tällaisia kirjakeitaita soisi olevan enemmänkin. Pari vuotta sitten löysin New Yorkista USA:n 50-luvun ulkoministerin Dean Achesonin muis­telmat. Muistelmia on monenlaisia, sellaisia joista on historian­tutkimukselle hyötyä ja sellaisia jotka ovat nautinnollisia lukuelämyksiä, tai eivät kumpaakaan tai molempia; Achesonin Present at the the Creation kuuluu viimemainittuun kategoriaan.

 Vasta myöhemmin havaitsin, että kirjasta löytyi myös Achesonin omakätinen omistuskirjoitus. Se oli vähän samanlainen löytö kuin parikymmentä vuotta sitten Akateemisen alennusmyynnissä, josta kolmella markalla sain Urho Kekkosen Puheita ja kirjoituksia kolmannen osan, nahkakansiin sidotun ja tekijän nimikirjoituksel­la varustetun numeroidun laitoksen. Mutta kirjakaupan merkonomi oli varmaan katsonut, että epäkurantista varastotavarasta oli vihdoin päästävä halvalla eroon.

 Jo 30-luvulla laajan kirjallisen tuotantonsa aloittanut Urho Kekkonen kannattaa mainita tässä siksikin, että riippumatta miten hänen maineensa presidenttinä historian pörssissä on heilahdel­lut, on hän edelleen arvonsa säilyttäneenä kynän­käyttäjänä polii­tikkojen ehdotonta kärkikaartia.

 Se että kirjan kannessa komeileva tekijänimi on TVstä tuttu julkkis on kuitenkin lukijalle useammin varoitusmerkki kuin suositus. Poikkeuksiakin toki on. Näyttelijät ovat yllättävän usein osoittautuneet hyviksi kirjoittajiksi, kuten Lasse Pöysti, Dirk Bogarfe, David Niven tai Pirkko Saisio – viimemainittu tosin taitaa olla hyväksi näyttelijäksi osoittautunut kirjailija. Julkkisaralta oikeastaan vain huippu-urheilijoiden nimellä jul­kais­tuista nimikkeistä ei äkkisiltään tule mieleeni yhtään suosi­teltavaa löytyä, huippu-urheilusta ja -urheilijoista tehdystä kirjallisuu­desta kylläkin. Kevytmoukari oli se kirja joka avasi minulle tien Per-Olof Enqvistin minua miellyttäneiden romaanien maailmaan.

 Pari kuukautta sitten espanjalainen virkaveljeni Miguel Mora­tinos jakoi EU-neuvoston kokouksessa kaikille ministerikolle­goilleen 400-vuotisjuhlapainoksen Cervantesin klassikosta Don Quijote, minun kannaltani tosin valitettavasti alkukielisenä laitoksena.

 Sellaista käsitettä kuin maailmankirjallisuus ei olisi, ellei kirjoja myös käännettäisi. Maailmankirjallisuus ei myöskään ole vain sitä, mikä on kirjoitettu tai käännetty englanniksi. Siksi on edelleen tärkeätä, että rohkaisemme ja tuemme käännöstyötä ja myös sellaisten kirjojen julkaisemista käännettyinä, jotka eivät välttämättä ainakaan aluksi olisi kaupallisia menestyksiä. Tämä koskee sekä muista kielistä suomeen että suomesta muihin kieliin kääntämistä.

 Kirjallisuuden kääntäminen on tärkeää myös kulttuurien vuorovai­kutuksen ja keskinäisen ymmärryksen kannalta. Siitä miten paljon tässä on koko maailmassa vielä tehtävää kertoo se ällistyttävä tieto, että koko arabimaailmassa käännetään arabinkielellä vain n. 330 kirjaa vuosittain, kun esim. Suomessa käännösnimikkeiden määrä vuodessa on n. 3000. Liialliseen suomalaistyytyväisyyteen ei kuitenkaan sikäli ole aihetta, ettei meilläkään käännetä arabiasta suomeksi kuin vain muutama kirja vuodessa.

 Suomalaisen kirjallisuuden laajempi kääntäminen lisäisi myös suoma­laisministerin mahdollisuuk­sia muistaa suomalaiskir­jallisuu­della EU-kolleegoitaan, vaikka hänellä ei vielä muutamaan sataan vuo­teen olekaan tilaisuutta tehdä sitä yhtä vanhalla suomalais­klassikolla kuin Mora­tinos. Mikä siis olisi sopiva suomalaislah­ja? Käännöksen laatu on tärkeä tekijä, kun muistaa esim. joitain vuosia sitten Espanjassa sur­keana piraattikäännöksenä ilmestyneen Tuntemattoman sotilaan saaman vastaanoton. Muutoin Väinö Linna, kuten Mika Waltarikin (eikä vain Sinuhe egyptiläisen vuoksi) on turvallinen valinta.

 Mutta mikä olisi sellainen suomalaisteos, jonka kollegani voisivat kokea todellisena löytönä? Sen jätän teidän kaikkien pohdittavaksi. Ehkä teemme sen löydön täällä Vammalassa.