Gyldendal, 304 s., Gjövik 2005

Ihmisiä arktisessa yössä

Norjan pohjoisen lapin Finnmark on, kuten nimikin kertoo, vanhaa kveenien eli ruijansuomalaisten asuma-aluetta. Kolmen poh­joismaan pohjoisimmat kolkat ovat aluetta, jolla vielä sata vuotta sitten eritaustaiset ja erikieliset ihmiset, suoma­laiset, ruotsalaiset, norjalaiset, venäläiset ja saamelaiset liikkuivat vapaasti ra­joista tietämättä tai ainakin piittaamatta. Kuten Ruotsin ja Suomen Lapissa, on kommunisteilla ollut Pohjois-Norjassa suurempi kannatus kuin muualla maassa.

Norjan television toimittajan Morten Jentoftin kirja on kertomus siitä, minkälaisiin tilanteisiin ja ristipaineisiin monet Finn­markin asukkaat joutuivat toisessa maailmansodassa ja millaisia kauas sodan jälkeiseen aikaan ulottuneita seurauksia siitä heille oli. Kun saksalaiset keväällä 1940 hyökkäsivät Norjaan joutuivat paikalliset kommunistit hämmennyksen tilaan, sillä Natsi-Saksa ja Neuvosto­liitto olivat liittolaisia eikä Neuvostoliitto tukenut minkään­laista vastarintaa. Vasta kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliit­toon saattoivat kaikki kommunistit – joista osa tosin oli jo aiemmin­kin osallistunut vastarintaan – täysipainoisesti liittyä Saksan vastustajiin.

Norjan vastarintaliikettä johti Nygaardsvoldin maanpakoon joutu­nut hallitus Lontoosta käsin. Finnmarkissa oli kuitenkin luonnol­lisinta hakeutua kontaktiin lähimmän Saksaa vastaan taistelevan valtatekijän eli Neuvostoliiton kanssa. Monet norjalaiset kommu­nistit hakeu­tuivat jo ennen sodan laajentumista Venäjän puolelle, ja sodan alettua joukko kasvoi. Stalinis­ti­nen Neu­vostoliitto ei suinkaan ottanut heitä kovin avosylisesti vastaan, vaan heidät tuomittiin laittomasta rajanylityksestä ja internoitiin leirei­hin. Paranooi­seen ta­paansa NKVD epäili loikkareita vakoi­li­joiksi ja kohte­li heitä sen mukaisesti. Kuitenkin nämä norjalai­set olivat usein ideologisesti motivoituneita, käyttö­kelpoi­sia ja itse asiassa korvaamattomia apulai­sia linjojen taakse lähetetyil­le neuvostopartisaanijoukoille.

Puna-armeijan avuksi rekrytoidut norjalaiset joutuivat vannomaan uskollisuudenvalan Neuvostoliitolle. NKVD tulkitsi tätä siten, että nämä norjalaiset olivat sitoutuneet jatkamaan Neuvostoliiton agent­tei­na myös sodan päätyttyä. Osa suostui tähän, enemmän tai vähem­män vastahakoisesti.

Norjassa kommunistit olivat olleet erityistarkkailun kohteena jo ennen sotaa, jolloin sittemmin Quislingin poliisiministerinä toiminut Jonas Lie johti Finnmarkissa heidän kartoitustaan ja seurantaansa. Myöhemmin sodan aikana saksalaisia vastaan vasta­rintaa tehneet norjalaiskommunistit nousivat hetkeksi kansallis­sankareiksi, mikä myös näkyi kommunistien verrattain korkeina kannatuslukuina pohjoisessa sodanjälkeisissä vaaleissa. Mutta kylmän sodan aikana tiukasti USA:n kanssa liittoutunut viral­linen Norja ja sen valtapuolue Arbeiderpartiet piti heitä lähtö­kohtai­sesti vihol­lisen agentteina. Vasta vuonna 1992 kuningas Harald puheessaan partisaanimuistomerkillä Kibergissä pyysi virallisen Norjan puolesta anteeksi sitä syrjintää ja vainoa, jotka Neuvos­toliiton rinnalla saksalaisia vastaan toimineet norjalaiset saivat sodan jälkeen kokea.

Näitä tapahtumia ja ihmiskohtaloita Jentoft valaisee myös yksit­täis­ten ihmisten ja perheiden kokemusten kautta. Yksi näistä ihmisis­tä oli Osvald Harjo, vakaumuksellinen kommunisti ja suo­mensukui­nen mies kuten monet kirjan henkilöistä. Harjo joutui talvisodan aikana kovaan ristipaineeseen, kun neuvostohyökkäys ei oikein istunut ideaalikuvaan sosialistisen valtion käyttäytymi­sestä. Hän kuitenkin auttoi talvisotaa paenneita suomalaiskommu­nisteja ja joutui sen vuoksi Lien ja suomalaispoliisien kuulus­teltavaksi, mutta selvisi sillä kertaa ehjin nahoin.

Syksyllä 1940 Harjo kävi salaa Neuvostoliiton puolella ja lupau­tui välittämään tietoja saksalaisista Moskovaan. Harjon työn merkitys kasvoi kun sota alkoi, mutta elokuussa 1942 saksalaiset pidättivät hänet vakoilijana. Harjon kuulusteluihin Kirkenesissä osallistuivat myös suomalaispoliisit, jotka osoittautuivat Harjon mukaan Gestapoakin pahemmiksi kiduttajiksi. Lokakuussa Harjon onnistui kuitenkin paeta Neuvostoliiton puolelle, missä hänet kuitenkin vangittiin ja tuomittiin leirille saksalaisvakoo­jana.

Neuvostovankeudesta Harjo vapautui vasta 13 vuotta myöhemmin Stalinin seuraaji­en halutessa parantaa suhteita hänen vapautta­mistaan vaatineeseen Norjan hallitukseen. GULAG oli karsinut nyt Harjon kommunismin ja hän julkaisi kokemuksistaan katkeran kirjan Moskva kjenner ingen tårar. Harjo oli tunnetuin, muttei ainoa samankaltaisia kokemuksia kerännyt norjalainen. Monet menehtyivät ehtimättä kertoa tarinaansa, mutta oli myös niitä joiden kokemuk­set yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa eivät olleet sel­laisia että se olisi johtanut heidät aatteensa hylkäämiseen.

Jentoft on kertomuksensa huolellisesti dokumentoiva journalisti. Hän on hyödyntänyt hyvin laajasti arkistoja – niin Murmanskin KGB:n asiakirjoja kuin suomea taitavana myös suomalaisarkistoja. Tapahtumat joista kirja kertoo ovat jääneet toisen maailmansodan maantieteelliseen ja poliittiseen marginaaliin, eivätkä ne vai­kuttaneet laajemmin sodan kulkuun. Niiden selvittäminen ja tal­lentaminen on kuitenkin arvokas lisä historiantutkimukselle Suomessakin.

toukokuu 2005

Timewarner, 486 s., St.Ives plc., 2005 (1. painos 1996)

Sairaskertomus

Peter Brownin ja Pat Broeskin eksentrisestä monimiljonääristä Howard Hughesta kirjoittaman elämäkertakirjan liitteissä on yli nel­jänkymmenen nimen (epätäydellinen) lista naisista – etu­päässä Hollywood-tähdistä (Ava Gardner, Jean Harlow, Ginger Rogers, Rita Hayworth, Katherine Hepburn ym) tai sellaiseksi pyrki­neistä – joita Hughes käytti tai yritti käyttää rakastajat­tari­naan. Käyttö sana tässä kuvaa suh­teiden laatua.

Toisessa liitelistassa luetellaan elokuvat, joiden tuottaja­na, joissain jopa ohjaajana, Howard Hughes oli mukana. Kolmannella listalla on lueteltu Hughesin saavutukset ja ennätykset arvoste­tulla ilmailun Harmon-patsaalla palkittuna lentäjänä.

Naiset, lentämi­nen ja elokuvat kietoutuivat Hughesin elämässä yhteen. Hughes hakeutui Hollywood-tuottajaksi tehdäkseen elokuvia lentä­misestä ja ennen kaikkea voidakseen studiopäällikkönä tarjo­ta lupauksia loisteli­aasta urasta valkokankaalla kauniille nuo­rille naisille, joihin hän silmänsä oli iskenyt. Myös lentäjän­taitojaan ja lento­ko­nei­taan hän käytti samanlaisiin viettelytar­koituksiin.

Näihin liitteisiin olisi myös voinut lisätä listan Hughesin todellisista tai luulotelluista taudeista ja sairauksista sekä hänen käyttämistä lääkeaineista. Kuollessaan v. 1976 72-vuoti­aana Hughes oli kipuja lievittäviä ja tajuntaa sumentavia lääke­aineita täyteen pumpattu, 20-luvulta alkaen syfiliksen vaivaa­ma ihmis­raunio, jonka kuolinsyyksi olisi Brownin ja Broeskin mukaan tullut todeta avustajien tahallaan tai tahat­to­masti häneen ruis­kuttama huumaavien lääkkeiden yliannos­tus.

Hän olisi kyllä voinut kuolla useasti aiemminkin, sillä liite­luettelon olisi myös voinut tehdä niistä neljästätoista vakavasta auto- tai lento-onnettomuudesta, joissa hän – aina itse ohjaimis­sa – oli mukana. Useissa Hughes loukkaantui pahoin itse, mutta kuolema kohtasi vain jalankulkijoita tai matkustajia.

Pysyviin parisuhteisiin Hughes ei kyennyt, hänen tuottamansa elokuvat eivät ole jääneet historiaan, eikä hän palkinnois­taan huolimatta erityisen taitavalta tai ainakaan luotet­tavalta lentä­jältä aiheuttamiensa onnettomuuksien valossa tuntu­nut.

Miljonäärinä Hughes oli perijä. Hänen omaisuutensa perustui hänen isänsä Howard Hughes vanhemman keksimään öljynporaustekno­lo­giaan, jota patenttia hyödyntänyt Hughesin perimä Hughes Tool Co oli vuosikymmeniä pojalle suuria rikkauksia tuottanut rahasam­po. Hughes nuorempi laajensi sammon turvin liiketoimiaan elokuvi­en tuotantoon, lentokoneiden rakentamiseen ja ilmailuun omistaen enimmillään RKO:n elokuvastudiot ja TWA lentoyhtiön, joista kuitenkin joutui lopulta luopumaan.

Oliko Hughes siis pelkästään perintönsä tärvellyt playboy-tuh­laajapoika, vai oliko hänellä myös omia ansioita liikemiehenä? Tähän ei tästä nais- ja sairaskertomuksiin keskittyvästä kirjasta valitettavasti löydy selvää vastausta. Nyt Hughe­sin liiketoimet, samoin kuin hänen poliittiset suhteensakin, jäävät hyvin ylimal­kaisen kuvauksen varaan. Brownin ja Broes­ken mukaan Hughes oli epäsuorasti syypää Waterga­te-murtoon, sillä Nixonin vaalitoi­mis­ton lähettämät murtomiehet etsivät Nixonille raskaut­tavia tietoja Hughesin vaalirahoitukses­ta voidakseen tuhota ne.

Brownin ja Broesken Hughes-elämäkerta ilmestyi jo kohta kymmenen vuotta sitten, mutta on päässyt uusiin painok­siin Martin Scorce­sen uuden The Aviator elokuvan suosion myötä. Oscar-ehdok­kuus ei ole asia joka houkut­telisi minua elokuviin, eikä kirjan perus­teella tapahtunut tutus­tuminen sen aihepiiriin­kään sitä tee.

 huhtikuu 2005

Alhamra, Islamabad 2001 (1. painos Englannissa 1998

Peilisodan antisankareita

Pakistanilaissyntyinen Oxfordissa opiskellut Tariq Ali tuli tunnetuksi yhtenä vuoden 1968 opiskelijaliikkeen johtajista Englannissa. Tuottelias Ali kirjoitti paljon politiikkaa ja historiaa käsitteleviä teoksia ja teki elokuviakin, ennen kuin julkaisi ensimmäisen romaaninsa v. 1990. Vaikka Ali on julkaissut jo useitakin romaaneja, voi häntä edelleen pitää ensisijaisesti poliittisena kirjoittajana, ellei suorastaan aktivistina. Hän kuuluu sekä kustannusyhtiö Verson johtajistoon että New Left Review-lehden toimituskuntaan.

Fear of Mirrors on kommunismin romahduksen jälkeen kirjoitettu tilinteko kommunismin kanssa. Ei niin, että Ali milloinkaan olisi neuvostojärjestelmän kannattaja. Ali kuuluu siihen uusvasemmis­ton 60-lukulaiseen polveen, joka ei koskaan ole stalinismille tai sen brezhneviläisille perillisille kumar­tanut. Moskovasta katsot­tuna hän kävi vaarallisesta trotskilaisesta.

Tariq Alin romaanissa Vladimir Meyer, professorinvir­kansa Saksan jälleenyh­distämisen jälkeen menettänyt DDR-läinen dissidenttikom­munisti, selvittää kommunististen van­hempiensa menneisyyttä komintern-agentteina itselleen ja Länsi-Saksaan jo aiemmin loi­kannutta ja siellä näyttävää karriää­riä SPD:ssä luo­valle pojal­leen. Vlady on aikanaan pelastanut DDR:ssä vierastyön­tekijänä asuneen vietnami­laisystävänsä Saon hengen tämän jouduttua paikal­listen skinien pa­hoinpitelemäksi. Markkinareformeja toteuttavassa Vietnamissa Saosta on tullut entisen Neuvostoliiton tuotteilla ase­kauppoja tekevä sikarikas liikemies, joka venäläiskontak­tiensa avulla saa ostettua Vladyn vanhempien KGB-kansiot.

KGB-arkistoista paljastuva totuus on Vladylle järkytys. Vladyn äiti Gertrude osoittautuu apuriksi, joka houkut­teli Vladyn isän Ludwi­gin Stalinin agenttien järjestä­mään murha­väijy­tykseen vuonna 1937. Näin siksi, että mm Kim Philbyn rekry­toijana kun­nostautunut Ludwig oli Stalinin puhdis­tusten kauhis­tuttamana päättänyt kat­kaista siteensä Mosko­vaan ja loikata länteen.

Lisää paljastuksia seuraa. Gertrude petti myös DDR:n demokra­tisointia ajaneet dissi­denttikommu­nistit, joiden äitihah­mo hän oli. Gertude raportoi kaiken DDR:n vakoilupomo Klaus Winterille, joka itsekin andropo­vilais-gorbatshevilaisena uudistajana mani­puloi ryhmää omiin tarkoituksiinsa. Lopulta selviää, että Winter suojeli Vladya todennäköisimmin siksi, että hän eikä Ludwig oli Vladyn todelli­nen isä.

Monimutkainen ja monitasoinen kertomus pysyy kuitenkin melko hyvin kasassa ja on muutamia yksityiskohtia lukuun otta­matta myös sillä tavoin hyvin uskottava, että voisi olla tosikin. Tariq Ali tuntee ajan historian ja sekoittaa kertomuk­seen Philbyn ohella muitakin reaalisesti olemassa olleita henkilöitä heidän omilla nimillään. Muissa henkilöissä on myös selvästi todellisil­ta esikuvilta lainattuja piirteitä. Klaus Winter esimerkiksi on hyvin Stasin legendaarisen vakoilupäällikön Markus Wolffin kal­tainen hahmo, kun taas Ludwig on ilmiselvästi Philbyn värvääjän ja Sveitsissä murhatun Ignace Reissin hahmo.

Tariq Alin romaani on mielenkiintoisem­pi histo­riallisena avain­romaanina kuin kaunokirjal­lisena suorituksena.  Kirjan henkilö­hahmot jäävät enemmän arkistoista poimituiksi kuin eläviksi ihmisiksi.

huhtikuu 2005