Tieteen tavoitteena on inhimillisen tiedon, ymmärtämisen ja osaamisen kasvattaminen. Vaikka tieteenharjoitta­minen tässä suhteessa on siis itseisarvoista, niin harva tieteen tekijä kuitenkaan tekee työtään ajattelematta ja pyrkimättä samalla siihen, että tämä myös lisää mahdollisuuksia tehdä maailmasta ihmisille parempi paikka elää.

 Yhteiskuntatieteitten osalta tämä yhteys on erityisen vahva. Yhteiskuntatieteilijöillä on myös muita suurempi valmius itsekin osallistua politiikkaan. Monen osalta tähän motivoi näkemys, että tieteellinen tieto ja sen johdonmukainen ja järkiperäinen sovel­taminen on avain yhteiskunnallisen kehityksen ohjaamiseen toivo­tulla tavalla.

 Tämä kuulostaa vastaansanomattomalta – ainakin niin kauan kun emme kysy kuka toivoo ja mitä ja miten; ts. niin kauan kun emme tuo arvoja keskusteluun. Humen giljotiini pätee edelleen: siitä miten asiat ovat ei voi johtaa sitä miten niiden pitäisi ola.

 Siksi valistushenkinen yhteiskunnallinen insinöörityö – social en­ginee­ring – on aina ollut kiistanalaista. Erityisesti postmo­dernismin aikana se on nähty jopa vaaralliseksi. Zygmunt Bauman esimerksiksi näkee selvän yhteyden valistuksen edistysuskoon pohjautuvan rationaalisen muutoksen tavoittelun ja 20. vuosisadan keskistysleirien ja kansamurhien välillä.

 On mahdollista rakentaa looginen yhteysketju rationalistisen yhteis­kuntapolitiikan ja kansanmurhien välille. Ei ole vaikea osoittaa historiasta esimerkkejä, miten hyvät aikeet ja ihan­teet ovat voineet johtaa totalitarismiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan, mutta tieteellisesti todistettua sääntöä ei tästä voi tehdä.

 Sen sijaan, että julistaisimme maailmanparannuksen yleensä ja tieteellisen maailmanparannuksen erityisesti vaarallisiksi ja torjuttaviksi pyrkimyksiksi, on perustellumpaa pyrkiä analysoi­maan miksi, miten ja millaisissa olosuhteissa ne voivat johtaa alkuperäisten tavoitteidensa groteskiin irvikuvaan.

 Tällainen puhe ja analyysi on tavanomaista ja perusteltua sil­loin, kun käsittelemme fasismia, natsismia, ns. tieteellistä sosialismia ja kommunismia. Kuitenkin samaan yhteyteen on pyritty liittämään myös 20. vuosisadan jälkipuoliskon hyvinvointivaltio, jos ei muuten niin sillä perusteella, että jotkut sen keskeiset suunnan­näyttäjät – kuten Suomessa Pekka Kuusi – ovat itse julis­tautuneet rationaali­sen yhteiskuntapolitiikan edustajiksi.

 Hyvinvointivaltiota ei kuitenkaan tule heittää pois postmodernin pesuveden mukana, vaikka se joidenkin nimenomainen tarkoitus onkin.

 Vaikka hyvinvointivaltion kritiikkiä tänään voidaan esittää uusliberalismin sanankääntein vastauksena maailman muutoksiin yleensä ja globalisaatioon erityisesti, niin pohjimmiltaan kri­tiikissä on hyvin vähän jos lainkaan sellaisia elementtejä, jotka eivät olisi olleet aina kaiken sosiaa­lipolitiikan kritiikissä esillä. Uusliberalisminkin uudistushakuisuus on oikeammin paluuta hyvin vanhaan luokkayhteiskuntamalliin.

 Uusliberaalit torjuvat tämän viittaamalla siihen, että eivät suinkaan kannata perinnöllisen aseman määrittämää luokkayhteis­kuntaa vaan avointa mahdollisuuksien tasa-arvoa ja markkinoiden määrittämää talouden ohjausta ja tulojen jakaantumista. He siis tavoittelevat eräänlaista markkinoiden diktatuuria, joka ei anna oikeutusta vapaalle ja kansalaisten tasa-arvol­le perustu­vien enemmistöjen ohjaamalle päätöksenteolle, jos se loukkaa mark­kinoiden toimintaa. Samalla tavoin proletariaatin diktatuuri halveksi enemmistöjä, jotka olivat ristiriidassa vallankäyttöjien tulkitseman työvä­enluokan tahdon kanssa.

 Tässä ei ole tilaisuutta eikä tarvetta mennä näiden kärjistetty­jen väitteiden lähempään analyysiin, vaan muistuttaa siitä, että arvot vaikuttavat aina hyvin monitahoisesti ja -tasoisesti sekä sii­hen, miten maailmaa tulkitaan, että siihen miten sen haluttai­siin toimivan.

 Siihen voiko hyvinvointivaltio lentää, ts. onko se teoriassa mahdollinen vai tuhoontuomittu pyrkimys, ei kannata kuitenkaan liiaksi keskittyä, sillä sittenkin tärkemämpää on katsoa miksi se todellisuudessa kuitenkin lentää ja tutkia miten sen lentoa voitaisiin paran­taa.

 Arvopohjainen keskustelu ja arvoteoretisointi ei suinkaan ole turhaa, vaan sillä on myös paikkansa yhteiskunta­tieteissä. Yli­opisto on oikea ympäristö myös sen harjoitta­miseen. Vielä tär­keämpää on kuitenkin, arvojen mahdollisimman avoimen tunnusta­misen ja tunnistamisen jälkeen, pyrkiä arvovapaaseen tieteenhar­joittamiseen, vaikka se ei koskaan olisikaan täysin mahdollista.

 Tieteellisen tiedon rajallisuuden tunnustaminen yhteiskuntapoli­tiikassa ei saa johtaa turhaan vaatimattomuuteen sen suhteen, etteikö yhteiskuntatieteiden tuloksia olisi sekä toivottavaa että mah­dollista käyttää politiikan apuna. Politiikka tulee aina heijastamaan päättäjien arvoja ja mielipiteitä, eikä arvoja voi tieteellisesti määritellä oikeiksi tai tai vääriksi. Se ei kui­tenkaan tarkoita tieteellisen metodin hylkäämistä silloin kun hankitaan tietoa yhteiskunnasta ja eri politiikkavaihtoehtojen vaikutuksista.

 Päätöksentekijöillä tulee olla käytettävissään niin paljon tutkittua tietoa kuin mahdollista. Tällaista tietoa sinänsä on saatavilla, mutta sitä ei välttämättä saada tai oteta käyttöön siellä missä päätöksiä tehdään.

 On surullista havaita, että yhteiskuntatieteet olivat suositum­pia ja arvostetumpia silloin, kun sosiaalipolitiikkaa laajennet­tiin hyvinvointivaltion rakennusvuosina. Samanlainen valmius tutkimuksen käyttöön nyt, kun agendalla on paremminkin ollut sosiaalipolitiikkaan kohdistuvat säästöt, leikkaukset ja alasajo, olisi vähintään yhtä tärkeätä.

 Tämä ei johdu niinkään tutkimusvoimavarojen vähäisyydestä kun yhteiskuntatieteisiin kohdistuvasta vähättelystä – kommunismin romahdusta seurannut postmoderni ilmiö sekin.

 Mutta miksi suunnittelematon ja tutkimaton yhteiskuntapolitiikka olisi demokraattisessa yhteiskunnassa parempaa kuin suunnitteltu ja tutkimukseen perustuva? Näin kuitenkin tuntuu olevan, kun vertaa vaatimattomankin, mutta tarkoin suunnitellun ja tutkitun yhden miljoonan menonlisäysesityksen kohtaloa siihen, miten miljardi voidaan hyvin kevein ideologisin ja tutkimattomin perus­tein heittää vero­alennuksiin.

 Sopii myös kysyä, ovatko yhteiskuntatieteiden harjoittajat oman hiljaisen alistumisensa vuoksi itse osasyyllisiä tähän yhteiskun­tatutkimuksen devalvoitumiseen.

 Hyvinvointivaltion makrotasoista tutkimusta tarvitaan alkaen esim. siitä, mikä on hyvinvointivaltion koon ja laajuuden suhde kansalaisten tosiasialliseen hyvinvoin­tiin. Yhtä paljon sitä tarvitaan myös hyvinvointivaltion kehittämisesitysten – tai siihen kohdistuvien leikkausten – seurausten arvioimiseen.

 Hyvinvointivaltiotutkimusta tehdään monessa paikassa. Sitä tulisi tehdä paljon enemmän ja monipuolisemmin myös suoraan päättäjien kanssa vuorovaikutuksessa olevien ja avoimesti ar­vosidonnaisten tutkimuslaitosten ja think-tankien toimesta.

 HT!

 Suomalaiseen hyvinvointivaltioon ja sen kestävyyteen on ainakin kolme hyvin erilaista näkymää.

 Ensimmäinen muodostuu arvioista, jotka toistuvasti ja johdonmukaisesti sijoittavat Suomen maailman kärkimaaksi kilpailukyvyn, korruption vähäisyyden, ympäristönhoidon tai koululaisten osaamisen suhteen.

 Olemme kärjessä myös kun maatamme arvioidaan EU:n Lissabonin kilpailukyky-strategian kriteereillä. Melkein kaikissa muissakin Suomea tietoyhteiskuntana ja hyvinvointivaltiota sivuavissa arvioissa sijoitumme yleensä hyvin lähelle kärkeä. Kaikissa näissä vertailuissa muutkin pohjoismaat pärjäävät lähes yhtä hyvin.

 Toinen kuva muodostuu EVA:n ja elinkeinoelämän propagandistien markkinoimista käsityksistä. Jos niihin uskomme, on Suomi on kohta odottavan katastrofin partaalla ja pian vaipumassa Pohjolan surkeaksi banaanitasavallaksi, ellemme jatka ja nopeuta yksityistämistä, ulkoistamista, kilpailuttamista, säätelyn purkua, verojen alentamista, tuloerojen suurentamista, ylimitoitetun sosiaali- ja eläketurvan leikkaamista ja julkisen talouden alasajoa.

 Kolmas kuva muodostuu niistä kokemuksista ja tuntemuksista, joiden mukaan kansalaiset katsovat viime vuosien kehitystä. Turvaverkkoihin on ilmentynyt arkiturvallisuutta uhkaavia repeämiä, hyvinvointipalvelut tökkivät, luokkakoot suurenevat, jonot pitenevät, kirjastopalvelut näivettyvät, eriarvoisuus kasvaa, työttömyys ja syrjäytymisen uhka painavat päälle.

 Tätä kansalaisten arkijohtopäätöstä tukevat myös ne vertailututkimukset, jotka osoittavat että Suomen hyvinvointivaltion palvelutaso ei suinkaan ole Euroopan kärjessä. Esim. terveyspalvelujen osalta kuulumme enintään keskikastiin ja olemme lähempänä muita Euroopan maita kuin kärjessä olevia pohjoismaita.

 Työelämän koetaan muuttuneen pakkotahtisemmaksi ja työolojen ja työntekijäin aseman heikentyneen. Työlainsäädäntöä ja työehtosopimuksia ei käytännössä läheskään kaikkialla noudateta, eivätkä työntekijät työnsä menettämisen pelossa enää uskalla puolustaa oikeuksiaan.

 Näiden tuntojen oiva tulkki on Juha Siltalan menestyskirja Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Oleellista ei ole, kuinka tieteellisen pätevästi Siltala kuvaa työelämää, vaan se että hän kuvaa sitä tavalla, joka vastaa ihmisten arkisia tuntemuksia ja kokemuksia.

 Kaikista näistä ristiriitaisista näkökulmista löytyy osa totuutta. Myös EVA:n taustavoimien omia intressejä edustavassa visiossa sitä on sen verran, että hyvä kilpailukyky ja menestys eivät tule itsestään, vaan niitä on jatkuvasti vaalittava. Eri asia on, että EVA:n lääkkeillä se ei edes onnistuisi.

               x         x        x

 Vaikka kauneuskilpailumaisia arvioita ei liian vakavasti tule ottaa, kertovat toistuvasti samoja Suomea mairittelevia tuloksia antavat arvioinnit jotain Suomen menestyksestä ja sen tekijöistä. Ne voidaan tiivistää neljään asiaan: osaamiseen, yrittämiseen, yhteistyöhön ja pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon.

 Osaamisessa Suomi on maailman kärkimaita. Osaamista ei tule arvioida vain huippuosaamiseen ja uuden teknologian käytön mittarein, vaan myös ja nimenomaan ymmärtäen hyvin toimivan, kattavan perusopetusjärjestelmän tärkeys myös kaiken huippuosaamisen edellytyksenä.

 Yrittämisen suhteen meillä edelleen on varsinkin palvelupuolella selvä yrittämisvaje, vaikka yrittämisen mahdollisuudet ovat Suomessa niin verotuksen kuin yrittämisen yleisten edellytysten osalta hyvin turvatut. Vaikka toivommekin suomalaisten suuryritysten menestyvän jatkossakin, syntyvät tarvitsemamme uudet työpaikat kuitenkin pienissä ja keskisuurissa yrityksissä, joista useimmat ovat vielä perustamatta.

 Yhteistyö tarkoittaa yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden vaalimista. Siihen kuuluu myös vahvoihin järjestäytyneisiin työmarkkinaosapuoliin perustuva sopimusyhteiskunta, jonka tuloksellisuudesta kertovat niin kattavat tuloratkaisut, ilman dramaattisia vastakkainasetteluja tapahtuva työelämän jatkuva sopimuspohjainen uudistaminen ja kolmikannalla sovitut sosiaaliturvaratkaisut, joilla on mm. turvattu Suomen eläkejärjestelmien rahoituksellinen kestävyys, toisin kuin useimmissa muissa eläkepommin varjossa elävissä Euroopan maissa.

 Uusliberalistinen valtajulkisuus on pitkään pyrkinyt kuvaamaan hyvinvointivaltiota paremminkin menestyksen esteenä kuin sen tärkeänä osatekijänä. On aika vihdoin havaita, ettei pohjoismaiden menestys ei ole syntynyt hyvinvointivaltiosta ja sen korkeasta verotusasteesta huolimatta, vaan niiden ansiosta. Menestystä ei seuraa jatkossakaan, ellei myös hyvinvointivaltiosta pidetä huolta.

 Oikea sosialidemokraattinen johtopäätös onkin, että jos kilpailukykymme ja osaamisemme ovat hyviä, mutta hyvinvointipalvelut keskitasoisia, niin emme me kilpailukykyä paranna edelleen heikentämällä hyvinvointipalveluja vaan nimenomaan niihin satsaamalla.

 Tämä ei suinkaan tarkoita paluuta menneeseen. Tarkoitan sitä, että sosialidemokraattien on aika torjua se väärinkäyttö, johon uusliberalismi on ottanut käsitteet uudistaminen, reformit ja muutokset. Näitä käytetään ikään kuin yhteiskunnan ainoa muutoksen suunta olisi paluu suurempaan eriarvoisuuteen ja yhteiskuntaan, jossa vauraus ja edut kasaantuvat yhä harvemmille. Ei ole uudistavaa, vaan todella paluuta vanhaan luokkayhteiskuntaan, kun rikkaiden menestys kuvataan koko talouden menestyksen ehdoksi, josta vähäosaisetkin voivat joskus tulevaisuudessa toivoa voivansa päästä osallisiksi.

 Tämä on kirjaimellisesti taantumuksellista. Ei siis ihme, että se on saanut monet ihmiset suhtautumaan kielteisesti ja jopa pelokkaasti heille tyrkytettyihin muutosvaatimuksiin.

 Sosialidemokratian ei tule leimautua muutosvastarinnan kiiskeksi. Sen vuoksi muutosturvan vaatimus työelämässä on nyt keskeinen. Emme tarvitse turvaa muutoksien estämiseksi, vaan muutosten mahdollistamiseksi.

 Ne jatkuvat muutokset, joissa vanhoja työpaikkoja katoaa ja uusia syntyy koko ajan – ja uusia on Suomessakin syntynyt enemmän kuin vanhoja kadonnut – ovat muutoksiin väistämättömiä ja osa koko Suomen taloutta ja hyvinvointia vahvistavaa kehitystä.

 Tällaisten muutosten ei tule olla pelon aihe vaan mahdollisuus. Tänään ne eivät sitä ole vanhan turvallisen työpaikkansa menettäville ihmisille. Siksi tarvitsemme laajaa ja vahvaa muutosturvaa, jotta tällaisiin pelkoihin ei olisi aihetta. Muutosturvan parantamisessa olemme saaneet viime tuporatkaisussa pään avatuksi, mutta työtä riittää.

 Tässä ei ole kysymys vanhojen työntekijöiden viimeisten työvuosien suojelusta. Kyse on yhtä paljon siitä, että tunnistamme niiden epätyypillisten työsuhteiden maailmassa pysyvästi elävien ihmisten, uudissanan mukaan ”prekariaatin” ongelmat ja tarpeet. Heidän asiansa ajaminen ei onnistu vain marginaaliryhmien voimin ilman sosialidemokraattien voimaa. Vastakkainasettelun luominen eri työntekijäryhmien välille palvelee vain työnantajien etua.

           x         x        x

 Sosialidemokraatit ovat osoittaneet kykynsä menestyksellisesti huolehtia talouden ja yritysten kilpailukyvystä. Nyt on aika ottaa vakavasti myös ne kansalaisten tunnot, jotka kertovat hyvinvointivaltion turvaverkkoihin syntyneistä repeämistä ja puutteista.

 Luottamus Suomen talouteen ja tulevaisuuteen ei synny vain siitä, kuinka tiukalla kädellä julkista taloutta hoidetaan, vaan myös ja nimenomaan siitä, mitä julkinen talous tasa-arvona, turvallisuutena ja sivistyksellisinä, terveys- ja sosiaalisina hyvinvointipalveluina tuottaa.

 Luottamus syntyy yhtä lailla myös siitä, että työympäristö ja työnteon ehdot koetaan oikeudenmukaisina, turvallisina ja palkitsevina. Muutoin paineet ennenaikaiselle eläkkeelle pakenemiseen vain jatkuvat ja tekevät osaltaan tyhjäksi tavoitteemme työllisyysasteen nostamisesta.

 Lamavuosina jouduttiin tekemään veroratkaisuja ja säästöjä joilla Suomen talous vakautettiin ja kasvun edellytykset turvattiin. Alijäämätalouteen ei normaalisuhdanteissa ole paluuta, ei myöskään tuloeroja suurentavien ja hyvinvointipalveluja vaarantavien veroalennusten merkeissä.

 Suuret veroalennukset on tehty, jatkossa on keskityttävä ensisijassa verorakenteen kehittämiseen työllisyyttä paremmin tukevaan suuntaan. On myös tärkeätä turvata peruspalvelujen tuottamisesta vastaavien kuntien taloudellinen asema.

                       x         x         x

 Keskeinen kysymys on, annetaanko tulo- ja varallisuuserojen edelleen kasvaa, vai pidämmekö tavoitteena kohtuullisen tasaista varallisuuden- ja tulojen jakaantumista? Työttömyyden alasajo on välttämätöntä myös syrjäytymisen ja köyhyyden estämiseksi, mutta työttömyys ei ole pääsyy erojen kasvuun.

 Toimeentuloerojen kasvun sallimista ja jopa tavoittelemista on perusteltu sillä, että se edistäisi koko talouden kasvua ja työllisyyttä. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, eikä eriarvoisuuden kasvu ole se keino jolla työttömyys saataisiin poistettua.

 Köyhyys ja syrjäytyminen ei ole seurausta yksin työn puutteesta eikä tulojen vähäisyydestä, vaan siitä että kattavan hyvinvointivaltion tarjoamat turvalliset ja toimivat sosiaaliset, terveydelliset ja sivistykselliset palvelut karkaavat jo keskiluokkaisenkin väestön ulottumattomiin. Suomalaisten toisia silmiin katsova tasavertaisuus – jota yhteiset kokemukset ja mahdollisuus hyvin toimivien yhteisten palvelujen käyttö osaltaan vahvistavat – heikkenee ja kuilu hyvinvoivan eliitin ja muun väestön välillä kasvaa tavalla, joka lopulta uhkaa myös hyvinvoipien ihmisten arkiturvallisuutta.

 Parhaimmillaan hyvinvointivaltio voi turvata hyvän elämän edellytykset kaikille ihmisille; pahimmillaan kilpailukapitalismi muuttaa ihmissuhteetkin markkinasuhteiksi ja tuo kilpailun, kateuden ja pelon sille paikalle, jossa hyvässä ja turvallisessa yhteiskunnassa vallitsee yhteisöllisyys. tasaveroisuus ja luottamus.

                  x        x       x

 Globalisaatio on Suomen kaltaiselle maalle pikemminkin mahdollisuus kuin uhka. Se asettaa kuitenkin uusia haasteita Suomelle ja hyvinvointivaltiolle. Niiden kohtaamista varten tarvitsemme tietenkin sopeutumiskykyä, mutta myös aktiivista työtä paremman globalisaatiohallinnan puolesta, jossa globalisaation hyödyt saadaan nykyistä oikeudenmukaisemmin ja tasaisemmin jaettua kaikkialla maailmassa. Tässäkin työssä Suomen jäsenyys Euroopan unionissa on keskeinen väline.

 Minulle on selvää, että täysivaltainen jäsenyytemme Euroopan unionissa ja aktiivinen vaikuttaminen paremman globalisaationhallinnan aikaansaamiseksi ovat Suomen turvallisuuden ja kansalaisten hyvinvoinnin kehittämisen peruslähtökohtia.

 Ihmisoikeuksien, demokratian ja kansainvälisen oikeusjärjestyksen vahvistaminen; ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävä kehityksen edistäminen sekä osallistuminen kansainväliseen kriisinhallintayhteistyöhön Euroopan unionin aktiivisena jäsenenä ovat myös Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusta,

 SDP:n kannatus Suomessa on vakiintunut n. 25 prosentin tasolle. Se kuitenkin voisi ja sen pitäisi olla 30 prosentin paremmalla puolella. Se on mahdollista, jos onnistumme palauttamaan politiikan yhteisten asioiden hoitoon ja palauttamaan ihmisten luottamuksen siihen, että äänestäminen ja demokraattinen vaikuttaminen voi ohjata yhteiskunnallista kehitystä solidaarisempaan ja tasa-arvoisempaan suuntaan ihmisten toivomalla tavalla.

 Emme tavoittele uusia äänestäjiä SDP:lle ensisijassa muilta puolueilta, vaikka hekin ovat tervetulleita. Vielä tärkeämpää on motivoida ne nuoret ja muut ihmiset äänestämään, jotka politiikan uskottavuuteen pettyneinä ovat kasvattaneet politiikan passiivisten katselijoiden joukkoa.