Kun Mäntsälässä viritettiin sosialidemokraattista toimintaa oli maailmassa puolitoista miljardia ihmistä. Kun YK toisen maailman­sodan päättyessä perustettiin maailmassa eli jo 2,4 miljardia ihmis­tä. Tänään meitä on 6,1 mrd ja määrä nousee ainakin yhdek­sään miljardiin ennen kuin kasvu ta­saantuu. Tässä on pähkinän­kuoressa globalisaa­tion ydin: yhteen­kasvavassa maailmassa keski­näinen riippuvuus on sekä hyvässä että pahassa tosiasia, jota emme pääse pakoon.

Kestävän kehityksen, jossa ihminen toimii luonnonvarojen uusiu­tumiskyvyn määräämissä ra­joissa, täytyy toteutua koko maailmassa. Koko ihmiskunnan elinmahdollisuudet ovat uhatut jos emme kykene vaikeimman haasteemme ilmastomuutoksen pysäyttä­mi­seen.

Turvallisuus maailmassa on jakamaton. Siten turvallisuu­temme yhtä lailla kuin hyvinvointimme edellytyk­set määräytyvät maail­manlaajuisesti.

Kansainvälisenä liikkeenä tämä on sosialidemokratialle luonnol­linen lähtökohta. Koko ihmiskunnalle mahdollisuuksia avaavaan globalisaatioon ei tule suhtautua pelokkaasti, vaan on oltava valmiita tarttumaan sen haasteisiin: miten globalisaatiota johta­vat talouden ja markkinoiden voimat saa­daan parempaan hallintaan ja palve­lemaan yhteisesti määriteltyä ja yhtei­sesti tunnustettua hyvää, miten globalisaation kasvattama vauraus saada tasaisemmin ja oikeudenmkaisemmin jaettua?

Tasavallan presi­dentti Tarja Halosen toiminta on myös hakiessaan vastauksia nähin haasteisiin ollut samalla turvallisuu­tem­me kan­nalta kauas­katsoista reaa­lipolitiikkaa. Tätä on kylmän sodan aikai­siin asenteisiin luk­kiintuneiden vanhakan­taisten kriitikoi­den ollut vaikeata ymmärtää ja tunnustaa.

Syyskuussa pidettiin New Yorkissa YK:n erityisistunto, jossa oli määrä teräs­tää maailman kaikkien maiden yhteistä sitou­tumista köyhyyden hävittämiseen ja muiden globaa­lien haas­teiden ratkai­semiseksi sekä päättää maail­manjär­jestön merkittä­vämmistä uudis­tuksista sen 60 vuotta sitten tapah­tuneen perusta­misen jälkeen.

Kokouksessa vältettiin juuri ja juuri täydellinen epäonnistumi­nen. Siihen on kuitenkin syytä olla tyytyväinen, että aiemmat sitoumukset kehitystavoitteiden toteuttamiseen saatiin sentään uusittua, vaikka uusia keinoja ja sitoumuksia niiden toteuttami­seen ei tehtykään. YK:n uudistukset nytkähtivät kuitenkin aske­leen eteenpäin, mutta niiden loppuunviemisessä riittää vielä työtä.

Euroopan unioni ja sen jäsenmaat ovat keskeisiä vaikuttajia myös globalisaation haasteiden kohtaamisessa. Tämä koskee sekä EU:n toimia maailmanlaajuisena vaikuttajana WTO:ssa, että sitä miten EU-maat ovat omien yhteiskuntiensa puolesta valmiita vastaamaan haasteisiin. Liityimme Euroopan unioniin, koska näemme siinä välttämät­tömän välineen hallita ylikansallisia markkinavoimia ja kannatamme EU:n vahvistamista maail­manlaajuisena toimijana. Nyt Rans­kassa ja Hollannissa enem­mistö on sanonut selvän einsä uudelle perustusla­kisopimukselle, monet siksi että epäilevät sopimuksen vain lisää­vän markkinavoi­mien vapaata tem­mellystä.

Sosialidemokraateille, jotka haluavat vahvistaa EUta juuri so-siaalisen Euroopan rakentamiseksi, tämä on erityinen haaste. Unioni on liian monen silmissä edelleen näyttänyt vain eliitti­projektilta, jolle tilaisuuden tullen tulee antaa näpäy­tys.

Tarvitsemme vähemmän korkealentoista EU-retoriikkaa ja enemmän konkretiaa sosiaalisemman Euroopan ja näkyvämmän, tehokkaaseen monenkeskisyyteen perustuvan yhteisen turvallisuuspolitiikan hyväksi.

Hyvät toverit!

Hyvinvointivaltio nauttii Suomessa enemmän kannatusta kuin koskaan. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli alkaa jälleen olla myös kansainvälisesti kiinnostava esimerkki ja vaihtoehto eriarvoisuutta ja turvattomuutta lisäävälle uusliberalismille. Suomalaisia kuitenkin kourii pelko sen kestävyydestä ja tulevaisuudesta. Sijoitumme kansainvälisissä kilpailukykyvertai­luissa ja muissa menestysarvioissa jatkuvasti aivan kärkeen, mutta kotimainen valtajulkisuus maalaa paremminkin kuvaa meitä odottavasta tuhos­ta, ellemme ymmärrä ajaa alas kallista korkeasti verottavaa hyvinvointivaltiotamme.

Tällaiset EVA-reseptit ja nyttemmin Esko Ahon aikana myös Sit­ran säännöllisin väliajoin ulossyöstämät opetuskirjaset ovat lähet­teitä Suomea ja sen hyvinvointivaltiota surkastuttavaan saatto­hoitoon. Yksi meidän keskei­nen kilpailu­valt­tim­me on – osaamisen, yrittämi­sen ja yhteistyön ohella – juuri pohjoismaisen mallin mukainen laaja-alainen hyvin­vointival­tio. Sen sijaan että ve­ronalennusten ra­hoittamiseksi ja tehokkuu­den nimissä edelleen etsitään kohtei­ta, joista sitä voisi leika­ta, on aika ryhtyä välttämättömiin kor­jauksiin jotta hyvin­vointi­valtion kestävyys turvataan.

Ihmisten arkikokemukset turvaverkkojen repeämistä, terveyskes­kusjonoista, pahoinvointikäyttytymisen lisääntymisestä, takkuile­vista palveluista ja tuloerojen kasvusta kertovat siitä, mihin korjaustoimia olisi suunnattava.

Kansallinen terveysprojekti on ollut yksi vastaus tähän tarpeeseen. Viimeksi budjetin yhteydessä hallituksessa sovittu ns. köyhyyspaketti on hyvä ja tarpeelli­nen askel oikeaan suuntaan, mutta vaikutuksiltaan rajoitettu. Kun kehykset ahdistavat ja jättävät vain niukasti liikkumatilaa, on luonnol­lista etsiä ratkaisuja täsmäkohden­netuista toimista, jotka autta­vat pahimmis­sa vaikeuksissa olevia. Riskinä tässä on se, että samalla voidaan luoda uusia ns. köy­hyysloukkuja.

Pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden keskeinen piirre on univer­saalisuus, ts. se että sosiaalipolitiikka ja julkiset palvelut kattavat koko väestön eivätkä erottele ihmisiä maksukyvyn perus­teella. Se on avain siihen että kaikkien panos yhteiskunnan ja sen taloudellisen menestyksen hyväksi saadaan käyttöön.

Tämä koskee myös ja nimenomaan yhteiskunnan tarjoamaa esikoulus­ta korkeakouluihin ulottuvaa maksutonta opetusta. Vaikka EU:n ulkopuolelta tuleville ulkomaa­laisille esitetyt lukukausimaksut eivät ensi vaiheessa tätä periaatetta kyseenalaista on kuitenkin nähtävä, että sitä ajavat ne tahot jotka seuraavassa vaiheessa haluavat suomalaisillekin lukukausimaksut. Ei ole myöskään sel­vää, että ulkomaalaisiakaan kannattaa työryhmän esittämällä tavalla ryhtyä rahastamaan. Se ei ainakaan lisää Suomen houkutte­levuutta tilanteessa, jossa meillä muutoinkin on jo kieles­tämme ja luon­nonhaitoista alkaen ylimääräisiä esteitä voitettava­na saadaksemme kansainvälistä osaamista Suomeen samassa määrin kun sitä hakeutuu meiltä muualle.

Laaja-alainen ja kattava sosiaaliturvamme on myös keskeinen syy suh­teelli­sen tasaiseen tulonjakoon ja yhteiskun­nan yhteenkuulu­vuu­teen, joka leimaa pohjoismaita. Vain köyhimpiiin koh­distuvalla sosi­aalipo­litiikalle tämä ei synny. Siksi perustur­van tason riittä­vyys – niin kansaneläkkeen, opintorahan kuin työmark­kinatuen osalta – on turvattava.

Kaikki tämä tietysti maksaa ja johtaa keskimääräistä korkeampaan veroasteeseen. Se ei ole mikään ongelma kilpailukyvylle, edellyt­täen että saamme jatkossakin hyvän vastineen sille mitä veroina maksamme. Siksi on tärkeätä että sosialidemokraatit jo nyt alka­vat hahmottaa vaaliohjelmaansa ja tulevan vaalikauden näkymiä sillä tavoin puhtaalta pöydältä, että emme joudu halli­tus­neuvot­teluihin ottamaan annettuna paljolti uuslibe­ralistisia oppeja heijastavaa virkamiesvalmistelua.

Optioiden turhuus ja turmiollisuus on jo laajalti nähty ja tunnustettu jopa yltiökapitalismin kotimaassa USA:ssakin. Meillä­kin se oli kallis ja turha kokemus, eikä vielä suurempaa vahinkoa tule aiheuttaa juoksemalla samojen uusliberalististen piirien nyt suosiman ns. tasaveromallin perässä.

Hyvät Toverit,

Sosialidemokratian suuri linja syntyy teoista turvallisuuden ja hyvinvointivaltion hyväksi.

Siihen kuuluu myös huolenpito siitä, että Suomi säilyy myös omistuksellisesti toimivana sekataloutena, jossa yhä enemmän kansainväliseen omistukseen siirtyvien pörssiyhtiöiden ohella toimii myös terveitä perhe- ja pienyrityksiä, valtion ja kuntien omistamia yrityksiä ja sellaisia jossa julkinen valta on mukana merkittävänä omistajana samoin kuin laaja osuustoiminnallinen sektori.

Juuri osuustoiminta ja valtion omistajapolitiikka ovat avainase­massa kun haluamme säilyttää suomalaisen elinkeinoelämässä myös riittävän omistuksellisen siteen suomalaisen yhteiskunnan pitkä­jänteiseen menestykseen. Siksi yksityistämistä ei tule jatkaa ainakaan siten, että valtion kokonaisomistus vähenee, vaikka se voi toki aktiivisen omistajapolitiikan merkeissä muuttaa muoto­aankin ja suuntautua uusille aloille.

Hyvät toverit!

Budjettiriihessä käsiteltiin myös toimia asuntotuotannon lisää­miseksi ja nopeuttamiseksi. Valtiovarainministeriön pyrkimys kohdistaa toimet kaikkiin muihin paitsi valtion omaan rooliin oli silmiinpistävää. Asuntopolitiikan ongelmana ei ole kuitenkaan vain tarjonnan yleinen riittämättömyys, vaan nimenomaan sellaisten kohtuuhin­taisten asumismahdollisuuksien puute, jota ahtaimmin asuvat ja pieni- ja keskituloiset ihmiset tarvitsevat.

Asumisen todellisia ongelmia ei ratkaista vain kaavoitusta nopeuttamalla, saatikka kaa­voituksen ja uusien asuinalueiden laadusta tinkimällä ja julkisen vallan kaavoitusmonopolia heiken­tämällä. Valtion on omalta osaltaan pidettävä huoli aravatuotan­non ja muuten hintavalvotun kohtuuhintaisen asuntotuotannon edellytyksistä ja riittävyydestä sekä tunnettava vastuunsa myös maanomistajana asuntopolitiikan päämäärien toteutumisesta.

Valtion tehtävä ei saa olla maaomaisuutensa tuoton maksimoimi­nen, vaan päinvastoin kohtuuhintaiseen asuntotuotantoon käytettä­vissä olevan raakamaan saannin tukeminen. Jos Senaatti-kiinteistöjen ja Kapiteelin toimintaa koskeva lainsäädäntö on tässä esteenä, niin silloin on myös tätä lainsää­däntöä oltava valmis tarkistamaan.

Kuntakenttä on suurten muutosten ja myllerrysten edessä. SDP on muiden mukana omalla keskusteluaineistollaan haastamassa kansa­laiset ja kuntapäättäjät aluehallinnon tulevia ratkaisuja koske­vaan pohdintaan. Pai­kal­lishallinnon kokoaminen ja kehittäminen siten, että se pystyy vastaamaan hyvinvointipalvelujen tehokkaan turvaamisen haastei­siin on välttämätöntä.

Itse sain jo kohta 20 vuotta sitten yrit­tää edellisen kerran koota pääkaupunkiseudun hallintoa tässä tarkoituksessa, mutta yritys kaatui pääkaupun­kiseudun kuntien yksimieliseen vastustukseen. Juuri muutosten vastustaminen tun­tuukin parhaiten yhdistävän muutoin kilpailevat ja puutteellista yhteis­työkykyä osoittavat kunnat ainakin pääkau­punkiseudulla. Ilahduttavaa kuitenkin on, että kuntasektori kuntaliittoa myöten on tunnustanut muutosten välttämättömyyden.

Kuntien yhteenliittäminen ei aina ole itsestäänselvä ratkaisu ongelmiin, eivätkä ongelmat liity vain pieniin kuntiin, kuten pääkau­pun­kiseudun esi­merkki osoittaa. Jokin kahdenkymmenen uuden aluekunnan malli ei varmaan sellaisenaan ole se, mitä tarvitaan ja mikä toteutuu, mutta jollain tavoin on kuitenkin keskustelu ja muutosten valmistelu avattava. Mitä valmiimpia kunnat itse ovat tekemään rohkeita ratkaisuja, sen vähemmän jää tarvetta ja tilaa valtion saneluratkaisuille.

 Puheenjohtaja, hyvät juhlaseminaarin osallistujat

Ensinnäkin haluaisin onnitella Lahden Amnestya. Kyky pitkäjänteiseen työskentelyyn on kansalaisjärjestölle tärkeä voimavara, joka mahdollistaa tuloksellisen toiminnan. 30-vuotinen toiminta on selvä osoitus tällaisesta kyvystä. Toivotan menestystä toiminnalle myös jatkossa.

Aihe ihmisoikeustyöstä 2000-luvulla on laaja. Tarkastelen kysymystä siitä lähtökohdasta, mitä 2000-luvun globaalit muutokset merkitsevät ihmisoikeustyölle. Nostan tähän liittyen esiin eräitä ajankohtaisia haasteita. Erityisesti tulen kiinnittämään huomiota kansalaisyhteiskunnan asemaan ja toimintamahdollisuuksiin. Tarkoitukseni on myös selostaa aihepiiriin läheisesti liittyvän Helsinki-prosessin tähänastisia tuloksia ja jatkonäkymiä sekä Suomen EU-puheenjohtajuuden lähtökohtia..

Hyvät kuulijat,

2000-luvulle tultaessa ihmisoikeudet olivat vankemmin kansainvälisellä agendalla kuin koskaan aiemmin. Tiedän omasta kokemuksestani, että ihmisoikeuksista on viime vuosina käyty aivan todellista keskustelua myös ministeri- ja huipputason tapaamisissa, myös silloin kun näkemykset eroavat.

Kylmän sodan loppuminen  loi vahvan tilauksen ihmisoikeuksille ja demokratiaan edistämiselle. Oli päästy eroon kylmän sodan aikana ihmisoikeuskehitystä kangistaneesta kahtiajaosta, jossa länsi puolsi kansalais- ja poliittisia oikeuksia ja itä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia.   Tässä Amnestyn tilaisuudessa sopii toki todeta, että Amnesty ja monet muut järjestöt edustivat siinä mielessä tulevia aikoja, ettei suostuttu erottelemaan ihmisoikeuksien toteutumista sen enempää länsi- kuin itäblokinkaan hyväksi.

Demokratia on viime vuosina levittäytynyt aiempaa laajemmalle. Uskon, että kehitys jatkuu pääosin samansuuntaisena edelleen. Jo pelkästään voimakkaasti lisääntynyt tiedonvälitys – internet, satelliitti-TV sekä järjestöjen omat verkostot – pitävät huolen siitä, että kansalaiset aiemmin eristäytyneilläkin alueilla osaavat vaatia demokraattisia oikeuksiaan. Naiset ja eri vähemmistöryhmät ovat useissa tapauksissa heränneet vaatimaan aiempaa tasa-arvoisempaa osallisuutta yhteiskuntansa kehitykseen. 

Trendi ei kuitenkaan ole rikkumaton. Myös vastakkaista kehitystä esiintyy.  Ihmisoikeuksien puolustajiin eri maissa kohdistetaan eriasteisia rajoituksia.  Hallitukset ovat esimerkiksi rajoittaneet internetin välityksellä tapahtuvaa tiedon leviämistä ja kansalaistason yhteydenpitoa. Tästä on esimerkkejä eri puolilta maailmaa.

EU käy parhaillaan maailmanlaajuista kampanjaa ihmisoikeuksien puolustajien oikeuksien puolesta. Toiminta keskittyy nyt erityisesti juuri tiedonvälityksen vapauteen ja sen puolesta toimivien oikeuksiin. Kampanja perustuu EU:n ministerineuvostossa hyväksyttyihin ihmisoikeuksien puolustajien (Human Rights Defenders) oikeuksia koskeviin suuntaviivoihin.

Myös Suomi tulee oman EU-puheenjohtajuuskautensa aikana jatkamaan tehostettua työtä ihmisoikeuksien puolustajien hyväksi. Ihmisoikeuksien puolustajat kattavat erilaisia ryhmiä; ihmisoikeusjärjestöjen lisäksi esimerkiksi aktiivisia toimittajia, juristeja, alkuperäiskansojen edustajia  ja naisjärjestöjä. Juuri he ovat avainasemassa omien maidensa sananvapauden, ihmisoikeuksien ja demokratian edistämisessä.

Avoin suhtautuminen kansalaisjärjestöjen kanssa tehtävään yhteistyöhön on tarpeen sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Ihmisoikeuskysymyksissä hyvä yhteistyö ja riittävä tiedonkulku eri toimijoiden välillä on suorastaan välttämätöntä. Meillä on erittäin hyvät kokemukset mm. pitkäaikaisesta yhteistyöstä järjestöjen ja muiden ihmisoikeusasiaintuntijoiden kanssa Ihmisoikeusasioiden neuvottelukunnan puitteissa. Myös EU-tasolla yhteistyö ihmisoikeusjärjestöjen kanssa on entistä tiiviimpää. Suomen tarkoituksena on jatkaa omalla puheenjohtajuuskaudellamme avoimuusajattelun eteenpäinviemistä EU:n toiminnassa.

Suomen EU-puheenjohtajuuteen palaan vielä myöhemmin tarkemmin.

Hyvät kuulijat,

On selvää, että syyskuu 2001 ja sitä seurannut kehitys merkitsi uutta haastetta ihmisoikeustyölle. Terrorismin vastaisen toiminnan nousu kansainvälisen huomion kärkisijoille merkitsi samalla ihmisoikeuksien ja turvallisuustarpeiden asettamista entistä useammin vastakkain.

Suomi tuomitsee terrorismin kaikissa muodoissaan. Suomi kannattaa ja on aktiivisesti edistänyt monenkeskistä toimintaa terrorismin ehkäisemiseksi, esimerkiksi YK:n piirissä. Tavoitteena on kokonaisvaltaisen terrorisminvastaisen sopimuksen solmiminen. Maailmanlaajuisiin ongelmiin kuten terrorismiin on myös ratkaisuja etsittävä yhteistyön, ei yksipuolisen toiminnan pohjalta.

Terrorismin vastaisen toiminnan tulee aina olla sopusoinnussa ihmisoikeuksien, oikeusvaltioperiaatteen ja kansainvälisen oikeuden kanssa. Näin on mm. EU johdonmukaisesti eri yhteyksissä todennut. Periaate on myös hyväksytty esimerkiksi YK:n ihmisoikeustoimikunnan ihmisoikeuksien kunnioitusta terrorismin vastaisessa toiminnassa koskevassa päätöslauselmassa sekä Euroopan neuvoston aihetta koskevassa säännöstössä.

Käytännössä tilanne ei silti ole näin selvä. Terrorismin vastaisen toiminnan puitteissa on esimerkiksi mahdollistettu epäiltyjen vapaudenmenetys pitkiksi ajoiksi ilman oikeudenkäyntiä. Ihmisoikeudet koskevat kuitenkin kaikkia, myös esimerkiksi Guantanamon tukikohdassa olevia. EU on myös ilmaissut huolensa esimerkiksi katoamisia Tshetsheniassa koskevista raporteista.

Kidutuksen ja epäinhimillisen kohtelun kielto on kansainvälisessä oikeudessa ehdoton.  Tätä periaatetta ei tule murentaa. En näe tilaa minkäänlaisen ”lievän” kidutuksen sallimiselle edes vakavien rikosten ollessa kyseessä, ei edes antautumalla keskustelemaan siitä, millaisissa tilanteissa tällainen muka voisi olla hyväksyttävää. Tämäntyyppisellä keskustelulla voi olla vakavat seuraukset huolella rakennetun kansainvälisen ihmisoikeusjärjestelmän uskottavuudelle.

Suomi on sitoutunut kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Järjestelmän toimivuutta tulee kehittää eteenpäin. Takapakkiin en näe tarvetta. En esimerkiksi pidä perusteltuna sitä, että Euroopan ihmisoikeussopimusta muutettaisiin kidutuksen kiellon osalta karkotusten helpottamiseksi. Kansainvälisen oikeuden keskeisten periaatteiden murtaminen voisi tuottaa ennalta arvaamattomia seurauksia. Ihmisoikeusjärjestelmän uskottavuus on tuloksellisen ihmisoikeustyön edellytys.

Demokratian toimimattomuus, osallistumismahdollisuuksien puute ja ihmisoikeuksien huono toteutuminen tarjoavat kasvualustaa terrorismille. Tilanteet joissa jonkun väestönosan oikeuksien ei koeta toteutuvan kohtuullisesti pitävät yllä jännitteitä. Esimerkiksi Lähi-Idän tilanne on vuosia ruokkinut turhautumista erityisesti arabi- ja muslimiryhmien keskuudessa.

Väkivalta ruokkii väkivaltaa. Jos terrorismin vastaiseen toimintaan käytetään ylimitoitettuja keinoja, jotka eivät kunnioita ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta, voi tulos olla tavoiteltuun nähden päinvastainen.

Terrorismiin liittyvä keskustelu on siis yksi keskeisistä ihmisoikeuksien toteutumiseen 2000-luvulla liittyvistä haasteista. Suomi tuki voimakkaasti kuluvan vuoden YK:n ihmisoikeustoimikunnassa uutta, ihmisoikeuksiin terrorismin vastaisessa työssä liittyvää raportoijan mandaattia.  On myönteistä että tehtävä on nyt perustettu ja siihen on valittu pätevä hoitaja, professori Martin Scheinin.

Hyvät kuulijat,

Globalisaatio on tosiasia. Ei ole syytä käyttää loputtomasti aikaa ilmiön kattavaan määrittelyyn. Tärkeämpää on miettiä, miten globalisaation haasteisiin voi vastata.

Globalisaatio on myös ihmisoikeustyöhön näinä aikoina eniten vaikuttavia tekijöitä. Sillä on ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta sekä myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia.

Lisääntyvä kansainvälinen kanssakäyminen ja työnjako mahdollistavat varallisuuden lisääntymisen. Tämä puolestaan avaa mahdollisuuksia köyhyyden vähentämiseen ja ihmisoikeuksien parempaan toteuttamiseen. Tämä koskee erityisesti taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia, mutta myös useimmat kansalais- ja poliittiset oikeudet vaativat toteutuakseen taloudellisia voimavaroja.

Keskeinen ongelma on vaurauden epätasainen jakautuminen. Globalisaation aikana eriarvoisuus uhkaa lisääntyä; sekä kansainvälisesti että eri väestöryhmien sisällä. Esimerkiksi ILOn globalisaation sosiaalisia ulottuvuuksia käsitellyt maailmankomissio kiinnitti huomiota siihen, että erityisesti maissa joissa naisten asema on muutenkin heikko, globalisaatio on aiheuttanut kasvavaa eriarvoisuutta  ja naisten aseman heikkenemistä edelleen.

Haasteita liittyy myös globalisaation hallintaan. Prosessi on vaikuttanut etenevän ilman selkeää suuntaa ja hallintaa. Demokratian ja kansalais- ja poliittisten oikeuksien toteutuminen joutuu uuteen valoon tilanteessa, jossa monikansalliset yhtiöt ovat entistä vaikutusvaltaisempia ja pääoman liikkeet entistä nopeampia. Kuinka kanavoida kansalaisten tahto heidän elämäänsä ulottuviin prosesseihin vaikuttamiseksi?

Valtiot ovat ihmisoikeussopimusten osapuolia ja sopimuksista koituvien velvoitteiden sitomia. Kansallisvaltioiden rooli kuitenkin muuttuu globalisaation myötä. Kysymys erityisesti kansainvälisesti toimivien yritysten roolista ihmisoikeuksien edistämisessä on muodostunut entistä ajankohtaisemmaksi. Pidän keskustelua tervetulleena, joskaan se ei voi merkitä valtioiden velvollisuuksien vähentämistä.

Esimerkiksi ihmisoikeustoimikunnan yhteydessä on äskettäin ryhdytty tarkemmin pohtimaan mitä monikansallisten yritysten ihmisoikeusvastuu käytännössä sisältää. Toisena esimerkkinä mainitsen Suomen ja Tansanian vetämän Helsinki-prosessin, jossa myös yritysmaailman edustajat  ovat osallistuneet aktiivisesti ihmisoikeuksiin liittyvien globalisaation ulottuvuuksien pohdintaan.

Maailma on muuttunut läpinäkyvämmäksi. Tässä on yksi globalisaation selviä etuja. Tiedon ja tiedonvälityksen huomattava laajeneminen on tehnyt ihmisoikeusloukkausten salaamisen hallituksille entistä vaikeammaksi – pitkällä aikavälillä mahdottomaksi. Tiedotusvälineiden aineiston lisäksi ihmisoikeusjärjestöjen tuottama tieto on tarkkaa, ajan tasalla ja eri tiedonvälityskanavia pitkin tehokkaasti leviävää.

Lisääntyvä tieto ihmisoikeusloukkauksista lisää myös kansainvälisen yhteisön paineita toimia. Olen vakuuttunut siitä, että ihmisoikeusagendalla on kansalaisten enemmistön tuki eri puolilla maailmaa. Mikään hallitus ei voi olla kuuro sen ihmisoikeustoimintaan liittyvältä arvostelulta. Myös kansainvälinen yhteisö joutuu reagoimaan tiedonvälityksen välittämään aineistoon. Olemme viime aikoina nähneet mikä vaikutus yksittäisillä kuvilla voi olla, esimerkiksi Abu Ghraibin osalta.

Hyvät kuulijat,

Vuonna 2002 ensimmäisessä Helsinki-konferenssissa käynnistynyt globalisaatiota ja demokratiaa käsittelevä Helsinki-prosessi on pureutunut mm. moniin tässä alustuksessa käsittelemiini haasteisiin. Ajatuksena on ollut tarjota foorumi eri tahojen edustajien keskusteluille globalisaation hallinnan haasteista. Keskeistä konseptissa on juuri eri toimijatahojen tuominen yhteen: prosessiin on osallistunut kansalaisjärjestöjen, yrityselämän, kansainvälisten järjestöjen ja hallitusten edustajia. Myös mm. Amnesty-vaikuttajia on ollut mukana.

Prosessi kulminoitui syyskuussa järjestettyyn toiseen Helsinki-konferenssiin, jota edelsivät raportit prosessin keskiöissä olleelta Helsinki-ryhmältä ja eri työrymiltä. Yksi työryhmistä esimerkiksi käsitteli inhimillistä turvallisuutta. Ryhmän työ konkretisoi niitä tapoja, joilla turvallisuus ja ihmisoikeudet nivoutuvat yksilön näkökulmasta tarkasteltuina kiinteästi yhteen.

Meillä on nyt käsillä merkittävä määrä ehdotuksia mm. sen tyyppisistä asioista kuin naisiin kohdistuva väkivalta, ihmiskauppa ja korruption vastustaminen. Olennaista on tietysti se, miten näiden hyvien ehdotusten toimeenpanoa onnistutaan todella edistämään. Temaattisia pyöreitä pöytiä on asetettu kustakin aihealueesta viemään työtä tästä eteenpäin. Eri toimijatahojen yhteistyötä on tarkoitus jatkaa. Juuri tätä kautta Helsinki-prosessi pystyy tarjoamaan lisäarvoa niille monille muille prosesseille, jotka työskentelevät samansuuntaisesti globalisaation haasteiden parissa.

Puheenjohtaja, hyvät kuulijat

Kuten tiedätte Suomi toimii EU:n puheenjohtajana vuoden 2006 toisella puoliskolla.Suomen puheenjohtajuuskauden tavoitteena on parantaa EU:n ulkoista toimintakykyä, mm. ihmisoikeuspolitiikan osalta.

EU on melkoinen mahdollisuus. Sen keinovalikoima mm. ihmisoikeusasioissa on mittava, käsittäen sekä taloudellisia, poliittisia että oikeudellisia instrumentteja. EU myös toimii kansainvälisissä järjestöissä entistä koordinoidummin ja monessa tapauksessa se on kansainvälisten prosessin keskeinen liikkeellepaneva voima.

Ihmisoikeuksien osalta keskeinen puheenjohtajuustavoitteemme on EU:n toiminnan johdonmukaisuuden parantaminen. EU on sitoutunut ihmisoikeuksiin ja demokratiaan jo perustamissopimuksessaan. Jos EU kehittää toimintaansa aiempaa johdonmukaisemmaksi ja käyttää eri instrumenttejaan koordinoidusti näiden perusarvojen ajamiseen, ollaan jo pitkällä.

Työ johdonmukaisen ihmisoikeuspolitiikan hyväksi etenee EU:ssa koko ajan, usein pienin askelin mutta etenee kuitenkin. Viime ajoilta myönteisinä elementtinä voi mainita esimerkiksi siviilikriisinhallinnan. Acehin EU-operaatioon sisältyy uutuutena ihmisoikeustarkkailu, jonka kokemusten perusteella konseptia on syytä kehittää eteenpäin. EU on myös äskettäin saanut ihmisoikeuksia varten erityisen pääsihteerin henkilökohtaisen edustajan, joka voi EU-neuvoston sisällä edistää ihmisoikeuksien huomioon ottamista eri sektoreilla.

Puheenjohtajan rooli on ennen kaikkea viedä eteenpäin EU-agendaa. Omien kansallisten hankkeiden suhteen on syytä olla pidättyväinen – jo siitäkin syystä että olemassaoleva agenda esimerkiksi ihmisoikeusalalla on muutenkin mittava.  EU toimii hyväksymiensä suuntaviivojen pohjalta tehostetusti kuolemanragaistusta ja kidutusta vastaan sekä lapset aseellisissa konflikteissa ja ihmisoikeuksien puolustajat -aiheissa. EU esittää huomattavan määrän ihmisoikeusaloitteita esimerkiksi YK:ssa ja käy myös ihmisoikeusasiat käsittävää dialogia lukuisten maiden kanssa. Toiminnan valmistelussa ja toteuttamisessa puheenjohtajamaalla on keskeinen rooli. Tästä peritystä agendasta huolimatta eräät Suomen perinteiset painopisteet, kuten naisten oikeudet, tulevat korostumaan Suomen kauden aikana.

Suomen puheenjohtajuuskausi osuu monessa suhteessa kiinnostavaan ajankohtaan ihmisoikeuspolitiikan kannalta. EU:n uusi perustuslaillinen sopimus tosin ei tule voimaan aluperin kaavaillussa aikataulussa. Tämän myötä myös Suomen pitkäaikainen tavoite EU:n Euroopan ihmisoikeussopimukseen liittymisestä lykkääntyy.

EU on silti vahvistamassa pohjaansa perusoikeusektorilla uuden perusoikeusviraston myötä. Suomen tavoitteena on varmistaa saumaton yhteistyö Euroopan neuvoston ja sen ihmisoikeuselinten kanssa. Eurooppaan ei saa syntyä kahta erillistä ihmisoikeusjärjestelmää.

YK:n ihmisoikeusjärjestelmä tulee vuoden 2006 aikana kokemaan perusteellisen muutoksen.  Syyskuussa kokoontunut YK:n huippukokous teki periaatepäätöksen YK:n ihmisoikeustoimikunnan korvaamisesta uudella ihmisoikeusneuvostolla. Tavoitteena on, että uusi neuvosto olisi luonteeltaan pysyvä ja YK-hierarkiassa korkeammalla tasolla. Näin sillä olisi nykyistä IOT:ta paremmat mahdollisuudet vaikuttaa ajankohtaisiin ihmisoikeuskriiseihin ja ihmisoikeuksien aseman vahvistamiseen koko YK-järjestelmässä.

Yksityiskohdat ovat kuitenkin lähes kokonaan sopimatta, koska niistä ei huippukokouksessa löytynyt tarvittavaa konsensusta. Neuvotteluista odotetaan vaikeita. Voi silti lähteä siitä, että uusi neuvosto käynnistäisi työnsä kesällä tai syksyllä 2006. Suomella EU-puheenjohtajana tulee tällöin olemaan hyvin merkittävä rooli.

Hyvät kuulijat,

Näillä sanoin toivotan hyvää juhlaseminaaria ja menestystä toimintaan. Haasteet eivät ihmisoikeustyössä ole loppumassa.

Kiitos. 

Chairman, Minister Freivalds, Distinguished Seminar Participants, Ladies and Gentlemen,

The Northern Dimension has now for six years been a part of the external and cross-border policies of the European Union. The establishment of a Northern Dimension policy of the EU was a major breakthrough for the European Union. It also was a natural consequence of the enlargement of the Union to the north. The then acceding countries, Finland and Sweden, wanted to make the rest of the European Union aware of the opportunities and challenges in the north. The questions were raised: How can stability and welfare in northern Europe be promoted? How can cooperation in this region, especially co-operation reaching over the EU-border, be increased? How can the European Union and Russia enhance their contacts and work together in this region? How can Norway and Iceland, which chose to remain outside the Union, be more involved in cooperation with the EU and Russia?

The importance of these issues was acknowledged among the other Union countries and the Commission. The Northern Dimension policy was included in the EU agenda in 1999. The Commission  was assigned to prepare an Action Plan. The first Northern Dimension Action Plan covered the years 2000-2003, and the current Second Action Plan covers the years 2004-2006.

Before going to my main theme, the future Northern Dimension, I would like to shortly analyze the Northern Dimension as it is and tell what results have been achieved so far. The Northern Dimension can be analyzed in a twofold way. On the one hand, it is a political concept used to draw the Union’s attention to issues of the north and the importance of close cooperation with North-west Russia. This certainly is a goal that has been achieved. The Action Plans that I just mentioned are a means to highlight issues that need to be improved or further reinforced. One could maybe say that the Northern Dimension concept as such and through its Action Plans functions as a whip, which forces the interested stakeholders to take measures because the political pressure to do so has been created.

One the other hand, the ND is also something much more concrete and practical, and its essence manifests in the established partnerships: the Environmental Partnership (NDEP) and the Partnership for Public Health and Social Wellbeing (NDPHS). And you can also argue that, besides the partnerships, the Northern Dimension is everything that different actors, such as individual countries, groups of countries, the Commission, regional councils, NGOs, private companies and so on, do at the practical project level in the Northern Dimension region, that is, in North-east Europe plus the Arctic areas over a broad belt from the east to the west. And – to be honest – all these actions are, of course, not an outcome of the Northern Dimension policy of the European Union. Many, probably most, things would have taken place also without any Northern Dimension policy, but quite a few have certainly been indirectly inspired by the Northern Dimension and others are a direct result of it.

The partnerships are clearly the principal achievement of the Northern Dimension. The environmental partnership aims at solving problems related to waste water, solid waste, air pollution and nuclear waste. The Fund of this partnership has now collected 225 million euros as donations from both EU Member States, the Commission and partner and observer countries. Russia is one of the biggest donors. The Fund gives only the seed money to the projects of the partnership. The main bulk of financing comes from loans that mainly Russian actors take out from international financial institutions. When we add the loan money to the seed money in the Fund, a total of  more than 2 billion euros will be available for urgent and important environmental projects in North-west Russia. This is, of course, an enormous achievement. These projects are equally and vitally important for both the Union and Russia. The immediate beneficiaries are all inhabitants not only in this part of Europe but in the whole of Europe. Air pollution and nuclear waste emissions do not spread only in the nearby area.

As we have now gathered here in Lappeenranta only a few weeks after the festive inauguration of the first project of the Northern Dimension Environmental Partnership, I cannot resist the temptation to mention it: The St. Petersburg South-’west Waste Water Treatment Plant was officially opened by President Putin, President Halonen and Prime Minister Persson on September 22nd. Today, 85 % of the waste water of  St. Petersburg is being cleaned. The nitrogen and phosphorus loads into the Gulf of Finland are substantially reduced. Here we thus have a concrete result of the Northern Dimension policies – a result that all countries around the Baltic Sea and their inhabitants will notice and benefit from. And this is only the first project; almost 20 additional projects are already in the so called project pipeline, either under construction or in the process of planning.

I just want to mention also the other established Northern Dimension partnership: the Partnership for Public Health and Social Wellbeing. The focus of this partnership is just as important as that of the environmental partnership: this partnership aims at curbing the spread of HIV/AIDS, tuberculosis and other similar communicable diseases. This is a field in which we all, both the public and private sector, have an urgent common interest.

We have now taken a brief look at what the Northern Dimension is today. The results should not be underestimated – we have reached a lot both at the political level and in practice. The results reached so far naturally form the basis for the future Northern Dimension policies.

What kind of Northern Dimension do we then envisage for the future?

Firstly:

We need the full commitment of all Northern Dimension stakeholders, especially of the current parties – the EU Member States and the Commission – and the current partner countries Russia, Norway and Iceland. We also, of course, need commitment from the part of the observer states, the USA and Canada, from the regional councils, the international financial institutions and other stakeholders such as the European Parliament.

The key actors are the Union and Russia. In order to have a strong and active Northern Dimension policy in the future, we need to make it a common endeavour for the Union and Russia. The Northern Dimension should be developed into a common Northern Dimension policy between the EU and Russia. The objectives of the future Northern Dimension should thus be agreed jointly.

Secondly:

It is important to integrate the Northern Dimension into the changed operational environment. Since the adoption in autumn 2003 of the present Northern Dimension Action Plan, Estonia, Latvia, Lithuania and Poland have become Member States of the EU. The cooperation in the context of the Northern Dimension now focuses even more than before on the EU-Russia -cooperation. Therefore, the Northern Dimension should be accomodated to the EU-Russia cooperation framework.

In May this year, the EU and Russia agreed on a roadmap for the Four Common Spaces. The road map includes steps that should be taken to enhance cooperation between the EU and Russia in the fields of economy; freedom, security and justice; external security; and research, education and culture.

The Northern Dimension, for its part, should be seen as a regional reflection of the overall EU-Russia cooperation framework. In fact, the Northern Dimension offers an already existing tool for the implementation of the road maps at the regional level, in the geographical area that the Northern Dimension covers, which is mainly in North-west Russia. The Common Spaces will thus provide material for the future Northern Dimension. Not all will be relevant in the regional cooperation, of course, but quite many of the priorities of the Common Spaces can be furthered also in the regional cooperation.

However, the Common Spaces do not fill up the future Northern Dimension. There are some important current Northern Dimension issues that are not covered by the Common Spaces, such as health care and social welfare, arctic cooperation and indigenous peoples’ issues. We think that these issues should be upheld and reinforced by the future Northern Dimension policies as well.

Thirdly:

The Northern Dimension partnerships have proved their strength and value. The current partnerships will need both financial and political support in the future as well. Given that the partnership model has proved to be successful is it logical to ponder over these lines and think of possible new partnerships. The partnership model is a flexible tool, which can be used in many different ways. In some fields, major financial contributions might be needed, in some other fields the financial needs might be considerably smaller.

The benefits of increased cooperation in the field of transport and logistics were discussed in this seminar earlier today. This is an important area, in which all European countries, not only the countries in the Northern Dimension region, have an interest. The Finnish Government has already had some internal discussions on the need of a partnership in this field. We would now be interested to hear the views of the other Northern Dimension countries: do you see that such a partnership, along the lines of the environmental partnership, for instance, could speed up and facilitate goods traffic and thus promote economic growth in the region?

Personally I would like to see enhanced cooperation also in such areas as education, research cooperation and cultural exchange. I would like to see a rise in the number of Russian students studying in EU countries and, correspondingly, in the number of students from the Member States of the EU studying in Russia. EU-students should be encouraged to study Russian and Russian students to study the languages of the EU countries.

Fourthly:

Canada and the United States are observers to the Northern Dimension. This provides the Northern Dimension with an important transatlantic link, the potential of which has not been fully exploited by the European Union. Increased cooperation with these countries, especially in arctic issues, is something that we think would be of mutual benefit.

Fifthly:

The Council of the Baltic Sea States, the Barents Euro-Arctic Council, the Nordic Council of Ministers and the Arctic Council are important northern regional organizations of cooperation in the Northern Dimension framework.  They have contributed significantly especially to the identification of cooperation needs in different sectors. Their role should be further developed in the Northern Dimension context without making compromises concerning their independence. This can be done through intensified cooperation between the European Commission and the regional organizations.

And finally, though not less importantly:

Various sub-regional and local actors, universities, the private sector, NGOs and other non-governmental actors play an important role in the practical regional and cross-border cooperation. This is an element that deserves increased attention in the future Northern Dimension. Measures at the government level should aim at encouraging active citizenship and at removing prevailing obstacles for people-to-people -contacts.

This is by the way a matter in which the city of Lappeenranta and the Lappeenranta University of Technology offer an excellent example. Both the city and the University have already for several years put great efforts in increasing cooperation with the neighbouring Russian regions including St. Petersburg. Now we can see the results in the number of visiting tourists and businessmen, in the number of joint-ventures, in the number of Russian students at the university, in the number of border crossings. Visitors to Lappeenranta today can see with their own eyes and hear with their own ears how the city has become effectively bilingual with Russian as the second language.

This is why it is not a coincidence that we meet here in Lappeenranta today. Neither is it a coincidence that the seminar takes place in the premises of the University nor that it has been organized by the Northern Dimension Research Institute, which is an integral part of the University. These examples show the real essence of the Northern Dimension, the enhancement of grass-root, people-to-people activities.

Ladies and Gentlemen,

A draft guidelines document, outlining the basic features of the future Northern Dimension, is now under negotiation between the EU, Russia and the other present partner countries, Norway and Iceland. The Commission leads this negotiation process in a determined and active manner. It has already asked the northern regional councils to give their comments.

The adoption of the guidelines document by the EU, Russia, Norway and Iceland is due to take place at the Northern Dimension Ministerial Meeting in Brussels at the end of next month. That will be an important event, marking the commitment of all parties to the development of the Northern Dimension into a Common Northern Dimension policy. 

The discussions on the substantial content of the new Northern Dimension political document will begin next year on the basis of the guidelines. The finalization and adoption of the new political document is scheduled to take place in autumn 2006, during Finland’s EU Presidency. As the future EU Presidency and the initiator of the Northern Dimension policy, Finland will do its utmost to bring the process to a successful conclusion.  In this work we will continue to work together with Sweden as closely as we have done so far.

Increased cooperation in this part of Europe benefits the whole of Europe. This is why we need an enhanced Northern Dimension in the future as well.

Thank you.

 Kun YK perustettiin maailmassa eli 2,4 miljardia ihmistä. Tänään meitä on 6,1 mrd ja määrä nousee ainakin yhdeksään miljardiin ennen kuin kasvu tasaantuu. Tässä on pähkinänkuoressa globalisaation ydin: yhteenkasvavassa maailmassa keskinäinen riippuvuus on sekä hyvässä että pahassa tosiasia, jota emme pääse pakoon.

 Kestävän kehityksen, jossa ihminen toimii luonnonvarojen uusiutumiskyvyn määräämissä rajoissa, täytyy toteutua koko maailmassa. Koko ihmiskunnan elinmahdollisuudet ovat uhatut jos emme kykene vaikeimman haasteemme ilmastomuutoksen pysäyttämiseen.

 Turvallisuus maailmassa on jakamaton. Siten turvallisuutemme yhtä lailla kuin hyvinvointimme edellytykset määräytyvät maailmanlaajuisesti.

 Kansainvälisenä liikkeenä tämä on sosialidemokratialle luonnollinen lähtökohta. Koko ihmiskunnalle mahdollisuuksia avaavaan globalisaatioon ei tule suhtautua pelokkaasti, vaan on oltava valmiita tarttumaan sen haasteisiin: miten kasvava vauraus saadaan hallintaan ja palvelemaan yhteisesti määriteltyä ja yhteisesti tunnustettua hyvää? Tasavallan presidentti Tarja Halosen toiminta on tässäkin suhteessa ollut myös turvallisuutemme kannalta kauaskatsoista reaalipolitiikkaa. Sitä on kylmän sodan aikaisiin asenteisiin lukkiintuneiden vanhakantaisten kriitikoiden ollut vaikeata ymmärtää ja tunnustaa.

 Vajaa kuukausi sitten päättyi New Yorkissa YK:n erityisistunto, jossa oli määrä terästää maailman kaikkien maiden yhteistä sitoutumista köyhyyden hävittämiseen ja muiden globaalien haasteiden ratkaisemiseksi sekä päättää maailmanjärjestön merkittävämmistä uudistuksista sen 60 vuotta sitten tapahtuneen perustamisen jälkeen.

 Kokouksessa vältettiin juuri ja juuri täydellinen epäonnistuminen. Siihen on kuitenkin syytä olla tyytyväinen, että aiemmat sitoumukset kehitystavoitteiden toteuttamiseen saatiin sentään uusittua, vaikka uusia keinoja ja sitoumuksia niiden toteuttamiseen ei tehtykään. YK:n uudistukset nytkähtivät kuitenkin askeleen eteenpäin, mutta niiden loppuunviemisessä riittää vielä työtä.

 Euroopan unioni ja sen jäsenmaat ovat keskeisiä vaikuttajia myös globalisaation haasteiden kohtaamisessa. Liityimme Euroopan unioniin, koska näemme siinä välttämättömän välineen hallita ylikansallisia markkinavoimia ja kannatamme EU:n vahvistamista maailmanlaajuisena toimijana. Nyt Ranskassa ja Hollannissa enemmistö on sanonut selvän einsä uudelle perustuslakisopimukselle, monet siksi että epäilevät sopimuksen vain lisäävän markkinavoimien vapaata temmellystä.

 Sosialidemokraateille, jotka haluavat vahvistaa EUta juuri so-siaalisen Euroopan rakentamiseksi, tämä on erityinen haaste. Unioni on liian monen silmissä edelleen näyttänyt vain eliittiprojektilta, jolle tilaisuuden tullen tulee antaa näpäytys.

 Tarvitsemme vähemmän korkealentoista EU-retoriikkaa ja enemmän konkretiaa sosiaalisemman Euroopan ja näkyvämmän, tehokkaaseen monenkeskisyyteen perustuvan yhteisen turvallisuuspolitiikan hyväksi. Päätökset jäsenneuvottelujen aloittamisesta Kroatian ja Turkin kanssa osoittavat unionin kuitenkin säilyttävän toimintakykynsä. Turkki herättää myös epäilyjä Euroopasa, eikä maa vielä ole suinkaan valmis EU:n jäseneksi. Mutta jos ja kun se sitä joskus 10 vuoden jälkeen on, on eurooppalainen Turkki EU:n jäsenenä merkittävä vahvistus Euroopan ja koko maailman vakaudelle ja turvallisuudelle.

  Hyvät toverit!

 Hyvinvointivaltio nauttii Suomessa enemmän kannatusta kuin koskaan. Suomalaisia kuitenkin kourii pelko sen kestävyydestä ja tulevaisuudesta. Sijoitumme kansainvälisissä kilpailukykyvertailuissa ja muissa menestysarvioissa jatkuvasti aivan kärkeen, mutta kotimainen valtajulkisuus maalaa paremminkin kuvaa meitä odottavasta tuhosta, ellemme ymmärrä ajaa alas kallista ja korkeasti verottavaa hyvinvointivaltiotamme.

 Tällaiset EVA-reseptit ja nyttemmin Esko Ahon aikana myös Sitrasta säännöllisin väliajoin ulossyöstämät opetuskirjaset ovat lähetteitä Suomea ja sen hyvinvointivaltiota surkastuttavaan saattohoitoon. Yksi meidän keskeinen kilpailuvalttimme on – osaamisen, yrittämisen ja yhteistyön ohella – juuri pohjoismaisen mallin mukainen laaja-alainen hyvinvointivaltio. Sen sijaan että veronalennusten rahoittamiseksi ja tehokkuuden nimissä edelleen etsitään kohteita, joista sitä voisi leikata, on aika ryhtyä välttämättömiin korjauksiin jotta hyvinvointivaltion kestävyys turvataan.

 Ihmisten arkikokemukset turvaverkkojen repeämistä, terveyskeskusjonoista, pahoinvointikäyttytymisen lisääntymisestä, takkuilevista palveluista ja tuloerojen kasvusta kertovat siitä, mihin korjaustoimia olisi suunnattava.

 Hallituksessa sovittu ns. köyhyyspaketti on hyvä ja tarpeellinen askel oikeaan suuntaan, mutta vaikutuksiltaan rajoitettu. Kun kehykset ahdistavat ja jättävät vain niukasti liikkumatilaa, on luonnollista etsiä ratkaisuja täsmäkohdennetuista toimista, jotka auttavat pahimmissa vaikeuksissa olevia. Riskinä tässä on se, että samalla voidaan luoda uusia ns. köyhyysloukkuja.

 Pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden keskeinen piirre on universaalisuus, ts. se että sosiaalipolitiikka ja julkiset palvelut kattavat koko väestön eivätkä erottele ihmisiä maksukyvyn perusteella. Se on avain siihen että kaikkien panos yhteiskunnan ja sen taloudellisen menestyksen hyväksi saadaan käyttöön.

 Tämä koskee myös ja nimenomaan yhteiskunnan tarjoamaa esikoulusta korkeakouluihin ulottuvaa maksutonta opetusta. Vaikka EU:n ulkopuolelta tuleville ulkomaalaisille esitetyt lukukausimaksut eivät ensi vaiheessa tätä periaatetta kyseenalaista on kuitenkin nähtävä, että sitä ajavat ne tahot jotka seuraavassa vaiheessa haluavat suomalaisillekin lukukausimaksut. Ei ole myöskään selvää, että ulkomaalaisiakaan kannattaa työryhmän esittämällä tavalla ryhtyä rahastamaan, sillä se ei ainakaan Suomen houkuttelevuutta lisää tilanteessa, jossa meillä muutoinkin on jo kielestämme ja luonnonhaitoista alkaen ylimääräisiä esteitä voitettavana saadaksemme kansainvälistä osaamista Suomeen samassa määrin kun sitä hakeutuu meiltä muualle.

Meillä ei myöskään ole enää tarvetta jatkaa rajoituksia työvoiman vapaalle liikkumiselle EU:n uusista jäsenmaista, kun kahden vuoden siirtymäaika ensi vuonna umpeutuu. Suomessa työtä tehdään suomalaista lainsäädäntöä ja yleissitovia työehtosopimuksia noudattaen ja kun saamme varmuuden siitä että näiden valvonta toimii asianmukaisesti, ei ongelmia ole. Pelottelut sadoilla tuhansilla virolaisilla, jotka vain odottivat pääsyä Suomeen olivat täysin aiheettomia. Tulee vielä aika vanhenevassa Suomessa, jolloin joudumme kysymään, missä kaikki nämä virolaiset nyt ovat kun tarvitsisimme heitä hyvinvointivaltiomme pystyssä pysyttämiseksi.

Hyvät Toverit,

 Laaja-alainen ja kattava sosiaaliturvamme on myös keskeinen syy suhteellisen tasaiseen tulonjakoon ja yhteiskunnan yhteenkuuluvuuteen, joka leimaa pohjoismaita. Vain köyhimpiiin kohdistuvalla sosiaalipolitiikalle tämä ei synny. Siksi perusturvan tason riittävyys – niin kansaneläkkeen, opintorahan kuin työmarkkinatuen osalta – on turvattava.

 Kaikki tämä tietysti maksaa ja johtaa keskimääräistä korkeampaan veroasteeseen. Se ei ole mikään ongelma kilpailukyvylle, edellyttäen että saamme jatkossakin hyvän vastineen sille mitä veroina maksamme. Siksi on tärkeätä että sosialidemokraatit jo nyt alkavat hahmottaa vaaliohjelmaansa ja tulevan vaalikauden näkymiä sillä tavoin puhtaalta pöydältä, että emme joudu hallitusneuvotteluihin ottamaan annettuna paljolti uusliberalistisia oppeja heijastavaa virkamiesvalmistelua.

 Optioiden turhuus ja turmiollisuus on jo laajalti nähty ja tunnustettu jopa yltiökapitalismin kotimaassa USA:ssakin. Meilläkin se oli kallis ja turha kokemus, eikä vielä suurempaa vahinkoa tule aiheuttaa juoksemalla samojen uusliberalististen piirien nyt suosiman tuloeroja kasvattavan ns. tasaveromallin perässä.

 Hyvät Toverit,

 Sosialidemokratian suuri linja syntyy teoista turvallisuuden ja hyvinvointivaltion hyväksi.

 Siihen kuuluu myös huolenpito siitä, että Suomi säilyy myös omistuksellisesti toimivana sekataloutena, jossa yhä enemmän kansainväliseen omistukseen siirtyvien pörssiyhtiöiden ohella toimii myös terveitä perhe- ja pienyrityksiä, valtion ja kuntien omistamia yrityksiä ja sellaisia jossa julkinen valta on mukana merkittävänä omistajana, samoin kuin laaja osuustoiminnallinen sektori.

 Juuri osuustoiminta ja valtion omistajapolitiikka ovat avainasemassa kun haluamme säilyttää suomalaisen elinkeinoelämässä myös riittävän omistuksellisen siteen suomalaisen yhteiskunnan pitkäjänteiseen menestykseen. Siksi yksityistämistä ei tule jatkaa ainakaan siten, että valtion kokonaisomistus vähenee, vaikka se voi toki aktiivisen omistajapolitiikan merkeissä muuttaa muotoaankin ja suuntautua uusille aloille.

 Hyvät Toverit!

 Budjettiriihessä käsiteltiin myös toimia asuntotuotannon lisäämiseksi ja nopeuttamiseksi. Valtiovarainministeriön pyrkimys kohdistaa toimet kaikkiin muihin paitsi valtion omaan rooliin oli silmiinpistävää. Asuntopolitiikan ongelmana ei ole kuitenkaan vain tarjonnan yleinen riittämättömyys, vaan nimeomaan sellaisten kohtuuhintaisten asumismahdollisuuksien puute, jota ahtaimmin asuvat ja pieni- ja keskituloiset ihmiset tarvitsevat.

 Asumisen todellisia ongelmia ei ratkaista vain kaavoitusta nopeuttamalla, saatikka kaavoituksen ja uusien asuinalueiden laadusta tinkimällä ja julkisen vallan kaavoitusmonopolia heikentämällä. Valtion on omalta osaltaan pidettävä huoli aravatuotannon ja muuten hintavalvotun kohtuuhintaisen asuntotuotannon edellytyksistä ja riittävyydestä sekä tunnettava vastuunsa myös maanomistajana asuntopolitiikan päämäärien toteutumisesta.

 Valtion tehtävä ei saa olla maaomaisuutensa tuoton maksimoiminen, vaan päinvastoin kohtuuhintaiseen asuntotuotantoon käytettävissä olevan raakamaan saannin tukeminen. Hallituksen budjettiriihen henki oli tässä selvä. Jopa niin pitkälle, että jos Senaatti-kiinteistöjen ja Kapiteelin toimintaa koskeva lainsäädäntö on tässä esteenä, niin silloin on myös tätä lainsäädäntöä oltava valmis tarkistamaan.

 Kuntakenttä on suurten muutosten ja myllerrysten edessä. SDP on muiden mukana omalla keskusteluaineistollaan haastamassa kansalaiset ja kuntapäättäjät aluehallinnon tulevia ratkaisuja koskevaan pohdintaan. Paikallishallinnon kokoaminen ja kehittäminen siten, että se pystyy vastaamaan hyvinvointipalvelujen tehokkaan turvaamisen haasteisiin on välttämätöntä. Itse sain jo kohta 20 vuotta sitten yrittää edellisen kerran koota pääkaupunkiseudun hallintoa tässä tarkoituksessa, mutta yritys kaatui pääkaupunkiseudun kuntien yksimieliseen vastustukseen. Juuri muutosten vastustaminen tuntuukin parhaiten yhdistävän muutoin kilpailevat ja puutteellista yhteistyökykyä osoittavat kunnat ainakin pääkaupunkiseudulla. Ilahduttavaa kuitenkin on, että kuntasektori kuntaliittoa myöten on tunnustanut muutosten välttämättömyyden.

 Kuntien yhteenliittäminen ei aina ole itsestäänselvä ratkaisu ongelmiin, eivätkä ongelmat liity vain pieniin kuntiin, kuten pääkaupunkiseudun esimerkki osoittaa. Jokin kahdenkymmenen uuden aluekunnan malli ei varmaan sellaisenaan ole se, mitä tarvitaan ja mikä toteutuu, mutta jollain tavoin on kuitenkin keskustelu ja muutosten valmistelu avattava. Mitä valmiimpia kunnat itse ovat tekemään rohkeita ratkaisuja, sen vähemmän ja tarvetta ja tilaa valtion saneluratkaisuille.