Juhlapuhe Mäntsälän työväenyhdistyksen 110-vuotisjuhlassa, Mäntsälä, 15.10.2005

Kun Mäntsälässä viritettiin sosialidemokraattista toimintaa oli maailmassa puolitoista miljardia ihmistä. Kun YK toisen maailman­sodan päättyessä perustettiin maailmassa eli jo 2,4 miljardia ihmis­tä. Tänään meitä on 6,1 mrd ja määrä nousee ainakin yhdek­sään miljardiin ennen kuin kasvu ta­saantuu. Tässä on pähkinän­kuoressa globalisaa­tion ydin: yhteen­kasvavassa maailmassa keski­näinen riippuvuus on sekä hyvässä että pahassa tosiasia, jota emme pääse pakoon.

Kestävän kehityksen, jossa ihminen toimii luonnonvarojen uusiu­tumiskyvyn määräämissä ra­joissa, täytyy toteutua koko maailmassa. Koko ihmiskunnan elinmahdollisuudet ovat uhatut jos emme kykene vaikeimman haasteemme ilmastomuutoksen pysäyttä­mi­seen.

Turvallisuus maailmassa on jakamaton. Siten turvallisuu­temme yhtä lailla kuin hyvinvointimme edellytyk­set määräytyvät maail­manlaajuisesti.

Kansainvälisenä liikkeenä tämä on sosialidemokratialle luonnol­linen lähtökohta. Koko ihmiskunnalle mahdollisuuksia avaavaan globalisaatioon ei tule suhtautua pelokkaasti, vaan on oltava valmiita tarttumaan sen haasteisiin: miten globalisaatiota johta­vat talouden ja markkinoiden voimat saa­daan parempaan hallintaan ja palve­lemaan yhteisesti määriteltyä ja yhtei­sesti tunnustettua hyvää, miten globalisaation kasvattama vauraus saada tasaisemmin ja oikeudenmkaisemmin jaettua?

Tasavallan presi­dentti Tarja Halosen toiminta on myös hakiessaan vastauksia nähin haasteisiin ollut samalla turvallisuu­tem­me kan­nalta kauas­katsoista reaa­lipolitiikkaa. Tätä on kylmän sodan aikai­siin asenteisiin luk­kiintuneiden vanhakan­taisten kriitikoi­den ollut vaikeata ymmärtää ja tunnustaa.

Syyskuussa pidettiin New Yorkissa YK:n erityisistunto, jossa oli määrä teräs­tää maailman kaikkien maiden yhteistä sitou­tumista köyhyyden hävittämiseen ja muiden globaa­lien haas­teiden ratkai­semiseksi sekä päättää maail­manjär­jestön merkittä­vämmistä uudis­tuksista sen 60 vuotta sitten tapah­tuneen perusta­misen jälkeen.

Kokouksessa vältettiin juuri ja juuri täydellinen epäonnistumi­nen. Siihen on kuitenkin syytä olla tyytyväinen, että aiemmat sitoumukset kehitystavoitteiden toteuttamiseen saatiin sentään uusittua, vaikka uusia keinoja ja sitoumuksia niiden toteuttami­seen ei tehtykään. YK:n uudistukset nytkähtivät kuitenkin aske­leen eteenpäin, mutta niiden loppuunviemisessä riittää vielä työtä.

Euroopan unioni ja sen jäsenmaat ovat keskeisiä vaikuttajia myös globalisaation haasteiden kohtaamisessa. Tämä koskee sekä EU:n toimia maailmanlaajuisena vaikuttajana WTO:ssa, että sitä miten EU-maat ovat omien yhteiskuntiensa puolesta valmiita vastaamaan haasteisiin. Liityimme Euroopan unioniin, koska näemme siinä välttämät­tömän välineen hallita ylikansallisia markkinavoimia ja kannatamme EU:n vahvistamista maail­manlaajuisena toimijana. Nyt Rans­kassa ja Hollannissa enem­mistö on sanonut selvän einsä uudelle perustusla­kisopimukselle, monet siksi että epäilevät sopimuksen vain lisää­vän markkinavoi­mien vapaata tem­mellystä.

Sosialidemokraateille, jotka haluavat vahvistaa EUta juuri so-siaalisen Euroopan rakentamiseksi, tämä on erityinen haaste. Unioni on liian monen silmissä edelleen näyttänyt vain eliitti­projektilta, jolle tilaisuuden tullen tulee antaa näpäy­tys.

Tarvitsemme vähemmän korkealentoista EU-retoriikkaa ja enemmän konkretiaa sosiaalisemman Euroopan ja näkyvämmän, tehokkaaseen monenkeskisyyteen perustuvan yhteisen turvallisuuspolitiikan hyväksi.

Hyvät toverit!

Hyvinvointivaltio nauttii Suomessa enemmän kannatusta kuin koskaan. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli alkaa jälleen olla myös kansainvälisesti kiinnostava esimerkki ja vaihtoehto eriarvoisuutta ja turvattomuutta lisäävälle uusliberalismille. Suomalaisia kuitenkin kourii pelko sen kestävyydestä ja tulevaisuudesta. Sijoitumme kansainvälisissä kilpailukykyvertai­luissa ja muissa menestysarvioissa jatkuvasti aivan kärkeen, mutta kotimainen valtajulkisuus maalaa paremminkin kuvaa meitä odottavasta tuhos­ta, ellemme ymmärrä ajaa alas kallista korkeasti verottavaa hyvinvointivaltiotamme.

Tällaiset EVA-reseptit ja nyttemmin Esko Ahon aikana myös Sit­ran säännöllisin väliajoin ulossyöstämät opetuskirjaset ovat lähet­teitä Suomea ja sen hyvinvointivaltiota surkastuttavaan saatto­hoitoon. Yksi meidän keskei­nen kilpailu­valt­tim­me on – osaamisen, yrittämi­sen ja yhteistyön ohella – juuri pohjoismaisen mallin mukainen laaja-alainen hyvin­vointival­tio. Sen sijaan että ve­ronalennusten ra­hoittamiseksi ja tehokkuu­den nimissä edelleen etsitään kohtei­ta, joista sitä voisi leika­ta, on aika ryhtyä välttämättömiin kor­jauksiin jotta hyvin­vointi­valtion kestävyys turvataan.

Ihmisten arkikokemukset turvaverkkojen repeämistä, terveyskes­kusjonoista, pahoinvointikäyttytymisen lisääntymisestä, takkuile­vista palveluista ja tuloerojen kasvusta kertovat siitä, mihin korjaustoimia olisi suunnattava.

Kansallinen terveysprojekti on ollut yksi vastaus tähän tarpeeseen. Viimeksi budjetin yhteydessä hallituksessa sovittu ns. köyhyyspaketti on hyvä ja tarpeelli­nen askel oikeaan suuntaan, mutta vaikutuksiltaan rajoitettu. Kun kehykset ahdistavat ja jättävät vain niukasti liikkumatilaa, on luonnol­lista etsiä ratkaisuja täsmäkohden­netuista toimista, jotka autta­vat pahimmis­sa vaikeuksissa olevia. Riskinä tässä on se, että samalla voidaan luoda uusia ns. köy­hyysloukkuja.

Pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden keskeinen piirre on univer­saalisuus, ts. se että sosiaalipolitiikka ja julkiset palvelut kattavat koko väestön eivätkä erottele ihmisiä maksukyvyn perus­teella. Se on avain siihen että kaikkien panos yhteiskunnan ja sen taloudellisen menestyksen hyväksi saadaan käyttöön.

Tämä koskee myös ja nimenomaan yhteiskunnan tarjoamaa esikoulus­ta korkeakouluihin ulottuvaa maksutonta opetusta. Vaikka EU:n ulkopuolelta tuleville ulkomaa­laisille esitetyt lukukausimaksut eivät ensi vaiheessa tätä periaatetta kyseenalaista on kuitenkin nähtävä, että sitä ajavat ne tahot jotka seuraavassa vaiheessa haluavat suomalaisillekin lukukausimaksut. Ei ole myöskään sel­vää, että ulkomaalaisiakaan kannattaa työryhmän esittämällä tavalla ryhtyä rahastamaan. Se ei ainakaan lisää Suomen houkutte­levuutta tilanteessa, jossa meillä muutoinkin on jo kieles­tämme ja luon­nonhaitoista alkaen ylimääräisiä esteitä voitettava­na saadaksemme kansainvälistä osaamista Suomeen samassa määrin kun sitä hakeutuu meiltä muualle.

Laaja-alainen ja kattava sosiaaliturvamme on myös keskeinen syy suh­teelli­sen tasaiseen tulonjakoon ja yhteiskun­nan yhteenkuulu­vuu­teen, joka leimaa pohjoismaita. Vain köyhimpiiin koh­distuvalla sosi­aalipo­litiikalle tämä ei synny. Siksi perustur­van tason riittä­vyys – niin kansaneläkkeen, opintorahan kuin työmark­kinatuen osalta – on turvattava.

Kaikki tämä tietysti maksaa ja johtaa keskimääräistä korkeampaan veroasteeseen. Se ei ole mikään ongelma kilpailukyvylle, edellyt­täen että saamme jatkossakin hyvän vastineen sille mitä veroina maksamme. Siksi on tärkeätä että sosialidemokraatit jo nyt alka­vat hahmottaa vaaliohjelmaansa ja tulevan vaalikauden näkymiä sillä tavoin puhtaalta pöydältä, että emme joudu halli­tus­neuvot­teluihin ottamaan annettuna paljolti uuslibe­ralistisia oppeja heijastavaa virkamiesvalmistelua.

Optioiden turhuus ja turmiollisuus on jo laajalti nähty ja tunnustettu jopa yltiökapitalismin kotimaassa USA:ssakin. Meillä­kin se oli kallis ja turha kokemus, eikä vielä suurempaa vahinkoa tule aiheuttaa juoksemalla samojen uusliberalististen piirien nyt suosiman ns. tasaveromallin perässä.

Hyvät Toverit,

Sosialidemokratian suuri linja syntyy teoista turvallisuuden ja hyvinvointivaltion hyväksi.

Siihen kuuluu myös huolenpito siitä, että Suomi säilyy myös omistuksellisesti toimivana sekataloutena, jossa yhä enemmän kansainväliseen omistukseen siirtyvien pörssiyhtiöiden ohella toimii myös terveitä perhe- ja pienyrityksiä, valtion ja kuntien omistamia yrityksiä ja sellaisia jossa julkinen valta on mukana merkittävänä omistajana samoin kuin laaja osuustoiminnallinen sektori.

Juuri osuustoiminta ja valtion omistajapolitiikka ovat avainase­massa kun haluamme säilyttää suomalaisen elinkeinoelämässä myös riittävän omistuksellisen siteen suomalaisen yhteiskunnan pitkä­jänteiseen menestykseen. Siksi yksityistämistä ei tule jatkaa ainakaan siten, että valtion kokonaisomistus vähenee, vaikka se voi toki aktiivisen omistajapolitiikan merkeissä muuttaa muoto­aankin ja suuntautua uusille aloille.

Hyvät toverit!

Budjettiriihessä käsiteltiin myös toimia asuntotuotannon lisää­miseksi ja nopeuttamiseksi. Valtiovarainministeriön pyrkimys kohdistaa toimet kaikkiin muihin paitsi valtion omaan rooliin oli silmiinpistävää. Asuntopolitiikan ongelmana ei ole kuitenkaan vain tarjonnan yleinen riittämättömyys, vaan nimenomaan sellaisten kohtuuhin­taisten asumismahdollisuuksien puute, jota ahtaimmin asuvat ja pieni- ja keskituloiset ihmiset tarvitsevat.

Asumisen todellisia ongelmia ei ratkaista vain kaavoitusta nopeuttamalla, saatikka kaa­voituksen ja uusien asuinalueiden laadusta tinkimällä ja julkisen vallan kaavoitusmonopolia heiken­tämällä. Valtion on omalta osaltaan pidettävä huoli aravatuotan­non ja muuten hintavalvotun kohtuuhintaisen asuntotuotannon edellytyksistä ja riittävyydestä sekä tunnettava vastuunsa myös maanomistajana asuntopolitiikan päämäärien toteutumisesta.

Valtion tehtävä ei saa olla maaomaisuutensa tuoton maksimoimi­nen, vaan päinvastoin kohtuuhintaiseen asuntotuotantoon käytettä­vissä olevan raakamaan saannin tukeminen. Jos Senaatti-kiinteistöjen ja Kapiteelin toimintaa koskeva lainsäädäntö on tässä esteenä, niin silloin on myös tätä lainsää­däntöä oltava valmis tarkistamaan.

Kuntakenttä on suurten muutosten ja myllerrysten edessä. SDP on muiden mukana omalla keskusteluaineistollaan haastamassa kansa­laiset ja kuntapäättäjät aluehallinnon tulevia ratkaisuja koske­vaan pohdintaan. Pai­kal­lishallinnon kokoaminen ja kehittäminen siten, että se pystyy vastaamaan hyvinvointipalvelujen tehokkaan turvaamisen haastei­siin on välttämätöntä.

Itse sain jo kohta 20 vuotta sitten yrit­tää edellisen kerran koota pääkaupunkiseudun hallintoa tässä tarkoituksessa, mutta yritys kaatui pääkaupun­kiseudun kuntien yksimieliseen vastustukseen. Juuri muutosten vastustaminen tun­tuukin parhaiten yhdistävän muutoin kilpailevat ja puutteellista yhteis­työkykyä osoittavat kunnat ainakin pääkau­punkiseudulla. Ilahduttavaa kuitenkin on, että kuntasektori kuntaliittoa myöten on tunnustanut muutosten välttämättömyyden.

Kuntien yhteenliittäminen ei aina ole itsestäänselvä ratkaisu ongelmiin, eivätkä ongelmat liity vain pieniin kuntiin, kuten pääkau­pun­kiseudun esi­merkki osoittaa. Jokin kahdenkymmenen uuden aluekunnan malli ei varmaan sellaisenaan ole se, mitä tarvitaan ja mikä toteutuu, mutta jollain tavoin on kuitenkin keskustelu ja muutosten valmistelu avattava. Mitä valmiimpia kunnat itse ovat tekemään rohkeita ratkaisuja, sen vähemmän jää tarvetta ja tilaa valtion saneluratkaisuille.