Hyvät kuulijat,

Pari viikkoa sitten julkaistiin Vancouverin yliopiston Human security -keskuksen raportti ”Sota ja rauha 21. vuosituhannella”. Raportin mukaan aseelliset konfliktit ovat vähentyneet maailmassa tuntuvasti kylmän sodan päättymisen jälkeen, 40 %:lla vuodesta 1992. Toinen havainto on se, että nykypäivän aseellisissa konflikteissa kuolee vähemmän ihmisiä, vuonna 2002 keskimäärin 600, kun vuonna 1950 sodittu sota merkitsi 38 000 uhria. Samoin kansanmurhien ja vakavien ihmisoikeusloukkausten määrä on selvityksen mukaan kaikkialla maailmassa laskussa.

Raportin tulokset  ovat yllättäviä, kun ajatellaan menneiden vuosien verisiä konfliktia ja kansanmurhia mm. Ruandassa ja Balkanilla.  Selvityksen voidaan katsoa osoittavan, että valtioiden sisäisiä konflikteja on pystytty ratkaisemaan aikaisempaa tehokkaammin neuvotteluteitse. Se kertoo myös YK:n roolin vahvistumisesta, sillä  vuosien 1990 ja 2002 välillä on ollut moninkertainen määrä konfliktien ehkäisemiseen ja ratkaisemiseen tähtääviä missioita ja operaatioita, jotka ovat useissa tapauksissa olleet ilmeisen tehokkaita. Tämä on tietenkin myönteinen viesti monenkeskisen järjestelmän kyvyistä huolehtia maailman turvallisuudesta ja vakaudesta.  Euroopan unionille raportin havaintojen pitäisi olla pontimena jatkaa entistä aktiivisemmin ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä etenkin kriisinhallinnan kehittämistä. Kriisinhallinnalla on merkitystä.

Vancouverinkin raportti toteaa sen, että tämän päivän sodilla on useimmiten naisen tai lapsen kasvot. Konflikteissa menehtyy enemmän siviilejä kuin sotilaita. Siviilejä on 90 % aseellisten sotien ja kriisien uhreista. 

Aseellisten konfliktien ja humanitaaristen kriisien varalta tarvitaan tehokasta kriisinhallintaa. Toiminnan tulee olla ennaltaehkäisevää, mutta myös konfliktien jälkihoitoon tulee varautua. Kriisinhallinnan tulee vastata muuttuneisiin tarpeisiin.

Perinteisen sotilaallisen kriisinhallinnan rinnalla tarvitaan lisääntyvässä määrin siviilitoimia.

Siviilikriisinhallinta on laaja-alainen käsite. Joskus sen ymmärretään kattavan kaiken yllättäviin tilanteisiin liittyvän toiminnan hätäavusta jälleenrakentamiseen. Kapeammin tarkasteltuna siviilikriisinhallinta on rinnakkaiskäsite sotilaalliselle kriisinhallinnalle ja rauhanturvatoiminnalle. 

Siviilikriisinhallinnan tavoitteena on tukea siirtymävaiheen valtioiden ja kriisialueiden sekä heikkojen valtioiden kehitystä kohti demokratiaa sekä oikeusvaltioperiaatteen noudattamista ja ihmisoikeuksien kunnioittamista, hyvää hallintoa ja toimivaa kansalaisyhteiskuntaa. Samalla luodaan edellytyksiä niiden täysimittaiselle osallistumiselle poliittiseen ja taloudelliseen kanssakäymiseen yhteisten turvallisuusongelmien ratkaisemiseksi.

Arvoisat kuulijat,

Siviilikriisinhallinta on keskeinen ja kasvava osa Euroopan unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa. Tehtäväkenttä on moninainen:  poliisien osallistuminen järjestyksen palauttamiseen, monenlaisen asiantuntemuksen tarjoaminen konfliktista selviytyvän valtion tai alueen yhteiskuntarakenteiden tukemiseksi tai kokonaan uudelleen pystyttämiseksi. Siviilikriisinhallintaa on myös esim. rauhansopimuksen velvoitteiden toimeenpanon valvonta. Tällainen operaatio on meneillään Indonesian Acehissa. EU osallistuu kriisialueilla myös turvallisuussektorin uudistustehtäviin, tukee aseriisuntaa ja joukkojen kotiutus- ja sopeutushankkeita sekä avustaa vaalien valvonnassa.

Sotilasoperaatioihin verrattuna siviilikriisinhallinnan missiot eivät ole yhtä mittavia ja näkyviä. Kysymyksessä on usein paikallisten viranomaisten tukeminen, ei niiden korvaaminen.  Turvallisuuteen kohdistuvien uhkien kestävä torjunta vaatii sitkeää ja pitkäjänteistä vaikuttamista taustatekijöihin. Tulokset eivät näy heti, eivätkä ole otsikoissa. Oikein ajoitetulla ja kohdistetulla tukioperaatiolla voidaan kuitenkin parhaassa tapauksessa jopa estää tilanteen puhkeaminen kriisiksi.

Unionin turvallisuusstrategian mukaan Euroopan on oltava valmis ottamaan vastuuta maailmanlaajuisesta turvallisuudesta ja osallistumaan oikeudenmukaisemman maailman rakentamiseen. Strategiassa todetaan, että EU:n on parannettava valmiuksiaan ottaa käyttöön kaikki tarvittavat siviilivoimavarat kriisitilanteissa ja niiden jälkivaiheissa.  EU:n tulee olla aktiivisempi, yhdenmukaisempi ja toimintakykyisempi.

Suomen ja muiden EU-maiden on jatkossakin kehitettävä ja lisättävä valmiuttaan osallistua yhteisiin siviili- ja sotilaallisiin kriisinhallintatehtäviin. Konfliktineston ja siviilikriisinhallinnan merkitys kasvaa entisestään, jos kansainvälinen yhteisö haluaa tosissaan ennaltaehkäistä erilaisten kriisien puhkeamista avoimiksi konflikteiksi. Meille tämä vastuunkanto on tärkeä omaakin turvallisuuttamme lisäävä tekijä.

Suomi on ollut alusta asti aktiivinen kehitettäessä unionin kriisinhallinnan valmiuksia. Sotilaallinen kriisinhallinta sisällytettiin Suomen ja Ruotsin aloitteesta unionin tehtäviin Amsterdamin sopimuksella. Edellisen EU-puheenjohtajuuskautemme päätteeksi Helsingin Eurooppa-neuvostossa joulukuussa 1999 sovittiin  siviilikriisinhallinnan kehittämisestä. Tästä käynnistyi laaja-alainen konseptuaalinen kehitystyö, jossa edistyminen on ollut nopeaa. Vuonna 2000 unionin siviilikriisinhallinnan prioriteeteiksi määriteltiin poliisi, oikeusvaltio, siviilihallinto ja pelastuspalvelu. Myöhemmin painopisteisiin lisättiin monitorointi ja EU:n erityisedustajalle annettava tuki.

Myös operaatioiden määrä on kasvanut nopesti: vuonna 2003 käynnistettiin unionin ensimmäinen EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan alainen poliisioperaatio Bosnia-Hertsegovinassa. Tällä hetkellä unionilla on käynnissä tai suunnitteilla kymmenen siviilikriisinhallintaoperaatiota eri puolilla maailmaa. Kyseessä on siis selvä kasvuala unionissa. Tähän vastaaminen asettaa EU:lle ja sen jäsenmaille haasteita, koska puhuttaessa EU:n siviilikriisinhallinnan voimavaroista tarkoitetaan paljolti yksittäisten jäsenmaiden kansallisia voimavaroja, jotka ne antavat unionin käyttöön operaation käynnistyessä. Myös EU:n tulee huolehtia siitä, että yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan mahdollistavat resurssit ovat riittävällä tasolla.

EU on ollut siviilikriisinhallinnan kehittämisessä edelläkävijä, jonka kokemuksista ja osaamisesta myös muut kansainväliset järjestöt ja partnerit ovat kiinnostuneita. Tämä on johtanut tiivistyvään yhteistyöhön mm. Afrikan unionin ja Asean-maiden kanssa. Tällaisella yhteistyöllä vahvistetaan muiden alueellisten toimijoiden osaamista ja edistetään alueiden omaa omistajuutta  kriisinhallinnassa.

Suomen odotetaan tulevana EU-puheenjohtajana vievän määrätietoisesti eteenpäin unionin siviilikriisinhallinnan voimavaratyötä, jotta EU voi lunastaa Civilian Healdline Goal 2008 tavoitteissa asettamansa päämäärän esiintyä vuoteen 2008 mennessä globaalina toimijana kriisinhallinnassa. Toisaalta unionin on jatkettava meneillään olevia operaatioita ja pystyttävä tarvittaessa käynnistämään uusia, todennäköisesti kaukaisemmissa kohteissa, vaikeammissa olosuhteissa, monitoiminnallisemmissa kokoonpanoissa ja yhä nopeammalla aikataululla.

Jo vuosia jatkunut kansallinen panostaminen siivilikriisinhallintaan antaa Suomelle hyvät lähtökohdat selviytyä puheenjohtajuuden haasteista. Siviilikriisinhallinnan kehittäminen onkin eräs Suomen puheenjohtajakauden painopisteistä ja valmistelutyö on käynnissä. Voimavaratyön – erityisesti unionin nopean toiminnan valmiuksien kehittämisen – lisäksi haluamme puheenjohtajuuskaudellamme edistää kriisinhallinnan kokonaisvaltaista lähestymistapaa, jolla tehostetaan eri toimijoiden keskinäistä koordinaatiota ja mm. siviili- ja sotilaallisen kriisinhallinnan nivomista yhteen.

Tärkeä tavoite on myös ihmisoikeustilanteen seurannan sisällyttäminen nykyistä selvemmin siviilikriisinhallinnan operaatioihin. Suomen puheenjohtajuuskaudella edistämme tasa-arvoa ja naisten roolin vahvistamista unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman 1325 pohjalta.

Kokonaisvaltainen lähestymistapa edellyttää sitä, että kriisinhallinnassa kaikki käytettävissä oleva asiantuntemus ja kokemus hyödynnetään parhaalla mahdollisella tavalla. Siviilikriisinhallinnassa pidämme erityisen tärkeänä mahdollisuutena vuoropuhelua kansalaisjärjestöjen ja kansalaisyhteiskunnan edustajien kanssa.  Tiivistyvän vuoropuhelun tavoite sisältyy myös EU:n siviilikriisinhallinnan toimintasuunnitelmaan, jossa kiinnitetään huomiota mm. eri toimijoiden välisen tiedonvaihdon merkitykseen. Suomi tulee omalla puheenjohtajuuskaudella edistämään toimijoiden välistä dialogia ja tuemme mm. siviilikriisinhallinta-aiheisen kansalaisjärjestötapahtuman järjestämistä vuonna 2006.

Hyvät kuulijat,

Vaikka siviilikriisinhallinnan kehittämistyö on vielä kesken voimme jo nyt olla erityisen tyytyväisiä siitä, että Euroopan unionin siviilikriisinhallinta on löytänyt toimintatapoja, joilla voidaan tuottaa todellista lisäarvoa kansainvälisessä kriisinhallinnassa. Erityisen rohkaisevia esimerkkejä ovat mm. Georgiassa juuri päättynyt EU:n oikeusvaltio-operaatio sekä parhaillaan käynnissä oleva koulutusapu Irakin oikeusvaltion tukemiseksi, jossa ”EU-lisäarvo” tulee laaja-alaisen oikeusvaltiolähestymistavan kautta.

Myös parhaillaan käynnissä oleva EU:n tarkkailuoperaatio Indonesian Acehissa (Aceh Monitoring Mission) on monessa suhteessa mielenkiintoinen ja jopa uraauurtava. Acehia voidaan pitää esimerkkinä operaatiosta, jossa EU joutui käytännössä ensimmäistä kertaa vastaamaan siviilikriisinhallinnan ”uusiin haasteisiin”, joita ovat monitoiminnallisuus, nopeus ja vaikea toimintaympäristö. Erityisenä saavutuksena ja osoituksena unionin ja sen jäsenmaiden sitoutumisesta kriisinhallintaan voitaneen pitää sitä, että operaation päätöksentekoprosessi ja sen rakentaminen täysin käynnistymiskuntoon  kestivät kaikkineen vain kaksi kuukautta ja mukaan saatiin lopulta valtaosa unionin jäsenmaista ja myös kolmansia maita.   

Aceh on esimerkki siitä, mihin Euroopan unionin on syytä varautua jatkossakin lunastaakseen asemansa uskottavansa globaalina toimijana kriisinhallinnassa:

EU:lla tulee olla valmius vastata apupyyntöön myönteisesti erityisesti silloin, kun sitä pyydetään toimimaan tilanteessa, jossa EU koetaan ainoaksi mahdolliseksi kansainväliseksi toimijaksi.

Kriisit ovat erilaisia ja niihin vastaaminen edellyttää yksilöllisiä ratkaisuja; tositilanteessa on oltava riittävästi joustavuutta sopeuttaa toiminta operaation tavoitteisiin ja vallitseviin olosuhteisiin.

Euroopan unionin ja sen jäsenmaiden on jatkettava valmiuksien kehittämistä ja ylläpitämistä, jotta ne voivat antaa – tarvittaessa nopeasti – unionin käyttöön riittävästi kansallisia asiantuntijoita.

Lisäksi,  unionissa tarvitaan riittäviä määrärahoja turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kasvavien velvoitteiden toteuttamiseen.

Arvoisat kuulijat,

Suomen tulevalla puheenjohtajuuskaudella unioni on todennäköisesti edelleen aktiivisesti mukana jo käynnissä olevissa operaatioissa Länsi-Balkanilla – valmisteilla on mahdollisesti uusi laaja operaatio Kosovossa -,  Kaukaasiassa, Irakissa, Kongossa ja Sudanissa. Odotusten mukaan toiminta laajenee Lähi-idässä palestiinalaisalueilla jne.  On varauduttava uusien ennalta arvaamattomien kriisien hoitoon. Niinikään siviilikriisinhallinan käsitteellinen ja sisällöllinen kehitystyö jatkuu tiiviinä. Edessämme on siis monella tavalla haasteellinen ja vaativa puheenjohtajuuskausi myös tällä sektorilla.

Kun Porvoon ammatillista paikallisjärjestöä toisen maailmansodan päättyessä perustettiin maailmassa eli jo 2,4 miljardia ihmistä. Tänään meitä on 6,1 miljardia ja määrä nousee ainakin yhdeksään miljardiin ennen kuin kasvu tasaantuu. Tässä on pähkinänkuoressa globalisaation ydin; yhteenkasvavassa maailmassa keskinäinen riippuvuus on sekä hyvässä että pahassa tosiasia, jota emme pääse pakoon.

Kestävän kehityksen, jossa ihminen toimii luonnonvarojen uusiu­tumiskyvyn määräämissä ra­joissa, täytyy toteutua koko maailmassa. Koko ihmiskunnan elinmahdollisuudet ovat uhatut jos emme kykene vaikeimman haasteemme ilmastomuutoksen pysäyttä­mi­seen.

 Turvallisuus maailmassa on jakamaton. Siten turvallisuu­temme yhtä lailla kuin hyvinvointimme edellytyk­set määräytyvät maail­manlaajuisesti.

 Kansainvälisenä liikkeenä tämä on työväenliikkeelle luonnol­linen lähtökohta. Koko ihmiskunnalle mahdolli­suuksia avaavaan globa­lisaatioon ei tule suhtautua pelokkaasti, vaan on oltava valmiita tarttumaan sen haasteisiin: miten globa­lisaatiot johta­vat talou­den ja markkinoiden voimat saa­daan parem­paan hallintaan ja palve­lemaan yhteisesti määriteltyä ja yhtei­sesti tunnustettua hyvää, miten globalisaation kasvattama vauraus saada tasaisemmin ja oikeudenmkaisemmin jaettua?

 Tasavallan presi­dentti Tarja Halosen toiminta on myös hakiessaan vastatuksia nähin haasteisiin ollut samalla turvallisuu­tem­me kan­nalta kauas­katsoista reaa­lipolitiikkaa. Sitä on kylmän sodan aikai­siin asenteisiin luk­kiintuneiden vanhakan­taisten kriitikoi­den ollut vaikeata ymmärtää ja tunnustaa.

 Syyskuussa pidettiin New Yorkissa YK:n erityisistunto, jossa oli määrä teräs­tää maailman kaikkien maiden yhteistä sitou­tumista köyhyyden hävittämiseen ja muiden globaa­lien haas­teiden ratkai­semiseksi sekä päättää maail­manjär­jestön merkittä­vämmistä uudis­tuksista sen 60 vuotta sitten tapah­tuneen perusta­misen jälkeen.

 Kokouksessa vältettiin juuri ja juuri täydellinen epäonnistumi­nen. Siihen on kuitenkin syytä olla tyytyväinen, että aiemmat sitoumukset kehitystavoitteiden toteuttamiseen saatiin sentään uusittua, vaikka uusia keinoja ja sitoumuksia niiden toteuttami­seen ei tehtykään. YK:n uudistukset nytkähtivät kuitenkin aske­leen eteenpäin, mutta niiden loppuunviemisessä riittää vielä työtä.

 Euroopan unioni ja sen jäsenmaat ovat keskeisiä vaikuttajia myös globalisaation haasteiden kohtaamisessa. Liityimme Euroopan unioniin, koska näemme siinä välttämät­tömän välineen hallita ylikansallisia markkinavoimia ja kannatamme EU:n vahvistamista maail­manlaajuisena toimijana. Nyt Rans­kassa ja Hollannissa enem­mistö on sanut selvän einsä uudelle perustusla­kisopimukselle, monet siksi että epäilevät sopimuksen vain lisää­vän markkinavoi­mien vapaata tem­mellystä.

 Meille Suomessa, jotka haluamme vahvistaa EUta juuri so-siaali­sen Euroopan rakentamiseksi, tämä on erityi­nen haaste. Unioni on liian monen silmissä edelleen näyttänyt vain eliitti­projektilta, jolle tilaisuuden tullen tulee antaa näpäy­tys.

 Tarvitsemme vähemmän korkealentoista EU-retoriikkaa ja enemmän konkretiaa sosiaalisemman Euroopan ja näkyvämmän, tehokkaaseen monenkeskisyyteen perustuvan yhteisen turvallisuuspolitiikan hyväksi.

  Arvoista kuulijat!

 Hyvinvointivaltio nauttii Suomessa enemmän kannatusta kuin koskaan. Suomalaisia kuitenkin kourii pelko sen kestävyydestä ja tulevaisuudesta. Sijoitumme kansainvälisissä kilpailukykyvertai­luissa ja muissa menestysarvioissa jatkuvasti aivan kärkeen, mutta kotimainen valtajulkisuus maalaa paremminkin kuvaa meitä odottavasta tuhos­ta, ellemme ymmärrä ajaa alas kallista korkeasti verottavaa hyvinvointivaltiotamme.

 Tällaiset EVA-reseptit ja nyttemmin Esko Ahon aikana myös Sit­rasta säännöllisin väliajoin ulossyöstämät opetuskirjaset ovat lähet­teitä Suomea ja sen hyvinvointivaltiota surkastuttavaan saatto­hoitoon. Yksi meidän keskei­nen kilpailu­valt­tim­me on – osaamisen, yrittämi­sen ja yhteistyön ohella – juuri pohjoismaisen mallin mukainen laaja-alainen hyvin­vointival­tio. Sen sijaan että ve­ronalennusten ra­hoittamiseksi ja tehokkuu­den nimissä edelleen etsitään kohtei­ta, joista sitä voisi leika­ta, on aika ryhtyä välttämättömiin kor­jauksiin jotta hyvin­vointi­valtion kestävyys turvataan.

 Ihmisten arkikokemukset turvaverkkojen repeämistä, terveyskes­kusjonoista, pahoinvointikäyttytymisen lisääntymisestä, takkuile­vista palveluista ja tuloerojen kasvusta kertovat siitä, mihin korjaustoimia olisi suunnattava.

 Hallituksessa sovittu ns. köyhyyspaketti on hyvä ja tarpeelli­nen askel oikeaan suuntaan, mutta vaikutuksiltaan rajoitettu. Kun kehykset ahdistavat ja jättävät vain niukasti liikkumatilaa, on luonnol­lista etsiä ratkaisuja täsmäkohden­netuista toimista, jotka autta­vat pahimmis­sa vaikeuksissa olevia. Riskinä tässä on se, että samalla voidaan luoda uusia ns. köy­hyysloukkuja. Siksi jatkossa on syytä pitää huoli työmarkkinatuen tasosta ja muun eri muotoisen perustoimeentuloturvan riittävyydestä.

 Pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden keskeinen piirre on univer­saalisuus, ts. se että sosiaalipolitiikka ja julkiset palvelut kattavat koko väestön eivätkä erottele ihmisiä maksukyvyn perus­teella. Se on avain siihen että kaikkien panos yhteiskunnan ja sen taloudellisen menestyksen hyväksi saadaan käyttöön.

 Tämä koskee myös ja nimenomaan yhteiskunnan tarjoamaa esikoulus­ta korkeakouluihin ulottuvaa maksutonta opetusta. On syytä arvi­oida tarkkaan mihin EU:n ulkopuolelta tuleville ulkomaa­laisil­le esitetyt lukukausimaksut voisivat johtaa. Ulkomaalaistenkin rahastaminen voi olla epäviisasta. Se ei ainakaan lisää Suomen houkut­te­levuutta lisää tilan­teessa, jossa meillä muutoin­kin on jo kieles­tämme ja luon­nonhai­toista alkaen ylimää­räisiä esteitä voitettava­na saadak­semme kansainvä­listä osaamista Suomeen samassa määrin kun sitä hakeutuu meiltä muual­le.

 Tässä yhteydessä on myös syytä ennakkoluulottmasti arvioida uusille EU-mailla kohdistetun työvoiman vapaan liikkuvuuden määräaikaista rajoittamista. Pelottelu sillä, että sadattuhannet virolaiset vain odottavat pääsyä Suomeen töihin oli täysin aihee­tonta, todennäköisemmin joudumme vielä sen eteen, että haikailem­me missä kaikki nämä virolaiset ovat kun tarvitsisimme heitä apuun hyvinvointipalvelujemme ylläpitämiseksi.

 Tinkimätön lähtökohta tietenkin on, että Suomessa töitä tehdään aina ja ainoastaan suomalaisen työlainsäädännön ja yleissitovien työehtosopimustemme määrittämin ehdoin. Ku nämä ja myös niiden valvonta ovat kunnossa, ei EU-työmarkkinoiden avautuminen ole mikään uhka vaan mahdollisuus.

 Laaja-alainen ja kattava sosiaaliturvamme on myös keskeinen syy suh­teelli­sen tasaiseen tulonjakoon ja yhteiskun­nan yhteenkuulu­vuu­teen, joka leimaa pohjoismaita. Vain köyhimpiiin koh­distuvalla sosi­aalipo­litiikalle tämä ei synny. Siksi perustur­van tason riittä­vyys – niin kansaneläkkeen, opintorahan kuin työmark­kinatuen osalta – on turvattava.

 Kaikki tämä tietysti maksaa ja johtaa keskimääräistä korkeampaan veroasteeseen. Se ei ole mikään ongelma kilpailukyvylle, edellyt­täen että saamme jatkossakin hyvän vastineen sille mitä veroina maksamme. Siksi on tärkeätä että alamme jo nyt hahmottaa vaalioh­jelmiamme ja tulevan vaalikauden näkymiä sillä tavoin puhtaalta pöydältä, että vasemmistopuolueet eivät joudu halli­tus­neu­vot­teluihin otta­maan annet­tuna paljolti uuslibe­ralistisia oppeja heijastavaa virkamiesval­mistelua.

 Optioiden turhuus ja turmiollisuus on jo laajalti nähty ja tunnustettu jopa yltiökapitalismin kotimaassa USA:ssakin. Meillä­kin se oli kallis ja turha kokemus, eikä vielä suurempaa vahinkoa tule aiheuttaa juoksemalla samojen uusliberalististen piirien nyt suosiman ns. tasaveromallin perässä.

 Arvoisat kuulijat!

 Työhön turvalli­suuden ja hyvinvointivaltion hyväksi kuuluu myös huolenpito siitä, että Suomi säilyy myös omistuksel­lisesti toimi­vana sekataloutena, jossa yhä enemmän kansainväli­seen omistukseen siirtyvien pörssiyhtiöiden ohella toimii myös terveitä perhe- ja pienyrityksiä, valtion ja kuntien omistamia yrityksiä ja sellai­sia jossa julkinen valta on mukana merkittävä­nä omistajana samoin kuin laaja osuustoiminnallinen sektori.

 Juuri osuustoiminta ja valtion omistajapolitiikka ovat avainase­massa kun haluamme säilyttää suomalaisen elinkeinoelämässä myös riittävän omistuksellisen siteen suomalaisen yhteiskunnan pitkä­jänteiseen menestykseen. Siksi yksityistämistä ei tule jatkaa ainakaan siten, että valtion kokonaisomistus vähenee, vaikka se voi toki aktiivisen omistajapolitiikan merkeissä muuttaa muoto­aankin ja suuntautua uusille aloille.

 Omistuksen kautta syntyvä sitoutuminen Suomalaisen elinkeinoelä­män ja yhteiskunnan pitkäjänteiseen menestykseen on ollut yksi tärkeä osatekijä kolmikantayhteistyön ja sopimusyh­teiskunnan tuloksellisuudelle. Vaikka tuloneuvotte­luissa on aina väännetty kättä senteistä, euroista ja työtunneis­ta, on tuloksia syntynyt silloin, kun molemmin puolin pöytää istuvat ihmiset tuntevat vastuuta Suomen menestystyksestä ja suomalaisten hyvin­voinnista. Tilanne muuttuu, jos työnantajapuo­lella istuisi vain ulkomaisten tytäryhtiöiden palkkarenkejä.

 Suomen menestyksen avaintekijät ovat vastaisuudessakin osaami­sessa, yrittämisess’ ja yhteistyössä. Osaamisen merkityksen tunnustavat kaikki, mutta on tärkeätä ettei sitä ymmärretä liian kapealaisesti vain huipputeknologiaan liittyväksi osaamiseksi. Mitään huippumenestystarinat olisivat harvassa, ellei meillä olisi kattavaa ja maksutonta perusopetusjärjestlemää, jossa ketään ei lyödä aiheetta ulos vaan jokaisen omat edellytykset ja lahjakkuudet otetaan huomioon.

 Yrittäminen ei voi olla ammattiyhdistysliikkeellekään merkityk­setön asia. Jos haluamme päästä takaisin täystyöllisyyteen tar­vitsemme muitakin kuin kansainvälisesti tunnettuja suuryhtiöitä, jotka menestyessäänkin eivät työpaikkojen määrää Suomessa lisää, vaan tarvitsemme uudet työpaikat syntyvät uusissa pienissä- ja keskisuurissa yrityksissä, jotka usein ovat tuntemattomnia siksi, ettei niitä ole  vielä perustettukaan. Siksi tarvitsemme koko ajan enemmän uusia järjestäytyneitä ja työnanta­javas­tuunsa tunte­via yrittäjiä.

 Yhteistyö, jonka yhtenä ilmentymänä on kolmikanta ja sopimusyh­teiskunta, on Suomelle ainutlaatuinen voimavara. Koko Suomi kärsii korvaa­mattomia menetyksiä, jos metsäteollisuuden yritys sen heikentämiseen vielä toistuisi. Siksi sopimusyhteiskunnan toimivuutta ja sen pohjana olevaa keskinäistä luotta­mus­ta on kaikin tavoin vaalittava ja kehitettävä.

Arvoisa juhlayleisö,

Huomenna on merkittävä juhlapäivä. Yhdistyneet kansakunnat täyttää 60 vuotta.

Siksi on hyvä hetki pysähtyä katsomaan, mitä 60-vuotias maailmanjärjestö meille ja maailmalle merkitsee sekä missä tilanteessa ja millä edellytyksillä se tällä hetkellä toimii.

Lähestyn asiaa ensin YK:n historian kautta, lähinnä Suomen näkökulmasta ja toiseksi tarkastelen syyskuussa tehtyä kunnianhimoista yritystä uudistaa maailmanjärjestöä.

Hyvät kuulijat,

YK:lla on kautta vuosien ollut tärkeä tehtävä. Tuttua sanontaa käyttääkseni, mikäli YK:ta ei olisi olemassa, tulisi se pikimmiten perustaa.

Kaikki tuntevat YK:n roolin konfliktien ratkaisemisessa ja rauhanturvatyössä. Sen merkitys on ollut suuri. En usko, että kukaan meistä edes tahtoisi kuvitella, millainen maailmamme olisi ilman YK:n panosta kaikissa viimeisten vuosikymmenten konflikteissa.

YK on kuitenkin paljon muutakin kuin konfliktien ratkaisija ja rauhanturvaaja. Se on luonut mahdollisuuden käydä laajaa, kaikki maanosat käsittävää vuoropuhelua tärkeistä yhteisistä asioista.

Se on luonut kansojen väliselle yhteistyölle pelisääntöjä, joita tässä nykyisessä maailmassa tarvitaan yhä enemmän. Huolimatta ristiriidoista ja myös joistakin epäonnistumisista – ihmisten turvallisuutta, hyvinvointia ja ihmisoikeuksia on pystytty edistämään.

YK:ta tarvitaan myös tämän päivän maailmassa.  Sodat, köyhyys, ihmisoikeusongelmat ja nälkä eivät ole hävinneet minnekään.  Maailmanlaajuisia ongelmia voidaan ratkaista vain tiiviillä yhteistyöllä.

Meillä on myös koko joukko uusia tai uudelleen esiin nousseita uhkia, kuten terrorismi, järjestäytynyt rikollisuus, joukkotuhoaseet, tarttuvat taudit, ympäristön tuhoutuminen, korruptio sekä tasa-arvon ja demokratian puute.

Mikään valtio ei ole kyllin vahva vastatakseen niihin yksin, vaan nämä haasteet vaativat entistäkin tiiviimpää yhteistyötä.

Arvoisat kuulijat, 

Joulukuussa tulee kuluneeksi tasan 50 vuotta Suomen liittymisestä maailmanjärjestön jäseneksi.

Suomen kaltaiselle pienelle maalle YK:lla on luonnollisesti korvaamaton merkitys. YK on Suomelle keskeisin maailmanlaajuinen toimintafoorumi kansainvälisessä yhteistyössä.

YK:n jäsenenä Suomi on sitoutunut kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen, riitojen rauhanomaiseen ratkaisuun, yhteistyöhön taloudellisten, sosiaalisten, kulttuuristen ja humanitaaristen ongelmien ratkaisemiseksi sekä ihmisoikeuksien parantamiseen ja kansainvälisen oikeuden kehittämiseen.

YK:lla on aina ollut keskeinen sija Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Kun Suomi liittyi YK:n jäseneksi viisikymmentä vuota sitten, vuonna 1955, elettiin kylmän sodan kautta.

Silloin pääsy maailmanjärjestön jäseneksi vahvisti pienen maan kansainvälispoliittista asemaa. YK tarjosi meille merkittävän foorumin, jota saatoimme käyttää puolueettomuusasemamme esille tuomiseen.

Voimme hyvällä omallatunnolla todeta, että pieni Suomi on ollut YK:ssa kokoaan suurempi vaikuttaja. 

1950-luvun lopulla alkanut osallistuminen YK:n rauhanturvatoimintaan toi Suomelle ”rauhanturvan suurvallan” tittelin. Lisäksi olemme vuosien saatossa osallistuneet aktiivisesti mm. kansainvälisen oikeuden kehittämiseen, aseidenriisuntadiplomatiaan ja monenkeskiseen kehitysyhteistyöhön.

Liittymisemme Euroopan Unioniin kymmenen vuotta sitten muutti myös Suomen toimintatapoja YK:ssa. EU:n arvot käyvät yhteen YK:n peruskirjan, ihmisoikeuksien julistuksen ja ns. vuosituhatjulistuksen kanssa. EU on merkittävä tekijä, jota kuunnellaan YK:ssa.

Ajamalla tärkeiksi kokemiaan asioita EU:n kautta, Suomen on entistä helpompi saada äänensä kuuluville myös YK:ssa. Samalla on kuitenkin todettava, että myös perinteinen pohjoismainen yhteistyö on edelleen säilyttänyt YK-yhteyksissä tärkeän roolinsa. Pohjoismaat ovat sellainen ryhmä, jota edelleen kuunnellaan, jolle voidaan uskoa tärkeitä tehtäviä ja jonka sosiaalinen malli on uudelleen alkanut herättää maailmalla ansaittua mielenkiintoa.

Hyvät kuulijat,

YK:n 60-vuotisen olemassaolon aikana maailma on kuitenkin paljon muuttunut. Ollakseen tehokas, myös YK:n tulee sopeutua ja uudistua näiden muutosten valossa.

Erityisesti tämä koskee YK:n kykyä edetä sanoista tekoihin. YK:n täytyy pystyä entistä paremmin toimeenpanemaan omia päätöksiään. Tässä yhteydessä täytyy kuitenkin myös muistaa, että YK on myös yhtä kuin jäsenvaltionsa. YK:n kyky toimia riippuu osaltaan myös hallitusten poliittisesta tahdosta toimia.

YK:ta ja sen toimintatapoja on pyritty moneen otteeseen uudistamaan ja paljon on myös saatu aikaan. Tähän mennessä haasteellisin ja kattavin yritys tehtiin tänä syksynä.

Kaikki sai alkunsa vuosien 2002 ja 2003 Irakin tapahtumista. Silloin YK:n turvallisuusneuvosto – jonka päätehtävänä on kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen – sivuutettiin ja eräät jäsenmaat ryhtyivät yksipuoliseen toimintaan Irakia vastaan, tunnetuin ja valitettavin seurauksin.

Irakin tapahtumat heijastuivat välittömästi vaatimuksina YK:n uudistamiseksi ja sen roolin ja arvovallan nostamiseksi.

Pääsihteeri Kofi Annan itse totesi puheessaan yleiskokoukselle syksyllä 2003, että YK on tullut tienhaaraan – sen täytyy joko uudistua tai se marginalisoituu. Taustalla olivat Irakin lisäksi myös Ruandan ja Srebrenican kansanmurhat sekä Kosovon tapahtumat ja niiden kaikkien YK:lle aiheuttamat kolhut.

Pääsihteeri Annan kokosikin yhteen 15 korkean tason vaikuttajaa pohtimaan tämän päivän uusia uhkakuvia ja sitä, miten näihin uhkiin voitaisiin parhaiten yhteisesti vastata ja mitä mahdollisia muutoksia maailmanjärjestön rakenteisiin ja toimintatapoihin tarvitaan.

Tämä niin sanottu ”korkean tason paneeli” jätti 101 suositusta sisältävän raporttinsa pääsihteerille viime joulukuussa. Sen pohjalta pääsihteeri Annan esitti jäsenmaille laajaa uudistuspakettia hyväksyttäväksi syyskuussa pidetyssä huippukokouksessa.

Kunnianhimoinen esitys piti sisällään laajan kirjon reformeja – aina turvallisuusneuvoston uudistamisesta, kokonaan uusien elinten, kuten rauhanrakentamiskomission ja ihmisoikeusneuvoston perustamiseen sekä merkittäviin hallinnollisiin uudistuksiin.

Arvoisat kuulijat,

YK:n uudistamisesta päättävät vain ja ainoastaan sen 191 jäsenvaltiota, joilla kullakin on yksi ääni käytettävänään. Yhteisen linjan löytäminen näin monen maan kesken ei ole helppoa.

Kun valtioiden päämiehet syyskuussa kokoontuivat YK-huippukokoukseen sopimaan uudistuksesta, kulisseissa oli tätä ennen jouduttu tekemään useampiakin kompromisseja. Osittain tästä syystä tiedotusvälineet julistivat pitkälti koko huippukokouksen epäonnistuneeksi.

– – –

On totta, että jouduimme eräiltä osin pettymään huippukokouksen tuloksiin. 

Pettymys oli – suurtakin yleisöä kiinnostava – turvallisuusneuvoston kohtalo. Huolimatta hyvistä yrityksistä, YK:n vaikutusvaltaisinta elintä ei päästy uudistamaan.

Pyrkimyksenähän oli laajentaa turvallisuusneuvostoa niin, että sen kokoonpano vastaisi paremmin tätä päivää. 

Suomi oli mukana kannattamassa ratkaisua, jossa turvallisuusneuvoston kokoa olisi kasvatettu 25:een, niin että uusia pysyviä jäseniä olisi valittu kuusi, eli todennäköisesti Saksa, Japani, Intia ja Brasilia sekä kaksi maata Afrikasta.

Sen sijaan me emme kannattaneet veto-oikeuden laajentamista näihin uusiin jäseniin, koska se ei meidän mielestämme tehostaisi turvallisuusneuvoston työskentelyä – vaan päinvastoin saattaisi jumiuttaa sitä.

Poliittinen tahto turvallisuusneuvoston laajentamiselle kuitenkin vielä puuttui.  Huippukokouksessa toki tunnustettiin tarve laajentamiselle ja asiaan luvattiin palata vielä vuoden loppuun mennessä. Siten pientä toivoa edelleen on, että asiassa edistyttäisiin.

– –

Muut pettymykset liittyvät huippukokouksen loppuasiakirjan teksteihin terrorismista ja asevalvonnasta.

YK:ssa on viime vuosina tehty paljon työtä, luotu normipohjaa ja käytännön menettelytapoja terroritekojen torjumiseksi ja ehkäisemiseksi. Terroritekoja ei tietenkään hyväksy kukaan.

Tältä kannalta on merkittävää, että huippukokous hyväksyi pääsihteerin ehdottaman kokonaisvaltaisen terrorisminvastaisen strategian lähtökohdat ja päätti sen valmistelusta.

Huippukokouksen ei kuitenkaan tapahtunut toivottua läpimurtoa eikä yhteistä näkemystä saavutettu terrorismin kovasta ytimestä, väkivallanteoista, jotka kohdistuvat viattomiin siviileihin. Keskustelut tästä kysymyksestä jatkuvat yleiskokouksessa.

Yhteisymmärrystä ei myöskään löytynyt asevalvontaa koskevasta tekstistä. Myös tämä on vakava puute, jonka korjaamiseen on nyt panostettava.

Hyvät kuulijat,

Näissä asioissa ei siis päästy eteenpäin – koska YK voi uudistua vain sillä tavalla, mistä sen jäsenmaat pystyvät sopimaan.

Oli kuitenkin myös asioita, joissa päästiin eteenpäin. Valtionpäämiehet onnistuivat syyskuun huippukokouksessa sopimaan useista merkittävistä asioista.

Nostan nyt esille kolme esimerkkiä, tärkeimmästä päästä.

Ensimmäinen on vahva sitoutuminen vuonna 2000 sovittuihin tavoitteisiin köyhyyden poistamiseksi ja inhimillisen kehityksen edistämiseksi. Toinen on niin sanotun suojeluvastuu -periaatteen hyväksyminen. Ja kolmantena päätökset uusista elimistä, eli rauhanrakentamiskomissiosta ja ihmisoikeusneuvostosta.

Suunnaton osa maailman väestöstä elää köyhyydessä.  Vuonna 2000 sovimme YK:ssa kahdeksasta tavoitteesta, joilla pyrimme edistämään köyhimpien maiden edellytyksiä kehittyä.

Nämä tavoitteet, jotka tulee saavuttaa vuoteen 2015 mennessä ovat seuraavat: maailmasta tulee poistaa äärimmäinen köyhyys ja nälkä, ulottaa peruskoulutus kaikille, edistää sukupuolten tasa-arvoa ja parantaa naisten asemaa, vähentää lapsikuolleisuutta, parantaa odottavien äitien terveyttä, taistella AIDSia, malariaa ja muita tauteja vastaan, taata ympäristön kestävä kehitys ja luoda kumppanuuksia kehitykseen.

Nämä tavoitteet ovat kunnianhimoisia mutta edelleenkin saavutettavissa, mikäli todellista tahtoa löytyy.

 – – –

Merkittävä askel eteenpäin oli myös se, että YK-huippukokous tunnusti ns. suojeluvastuun käsitteen ja kehotti yleiskokousta jatkamaan keskusteluja asiasta.

Me kaikki muistamme varmasti vielä Ruandan ja Srebrenican kansanmurhat ja sen, miten kansainvälinen yhteisö seisoi toimettomana niiden edessä.

Suojeluvastuulla tarkoitetaan kahta asiaa: jokaisella valtiolla on ensisijainen vastuu oman väestönsä suojelusta, mutta vastuu voi tietyissä tilanteissa siirtyä kansainväliselle yhteisölle, erityisesti, jos valtio itse osallistuu väestönsä tuhoamiseen tai on täysin kyvytön sitä estämään.

Huippukokous tunnusti yhteisen vastuun olemassaolon ja vahvisti YK:n turvallisuusneuvoston toimivaltuudet, joiden nojalla se on aikaisemminkin voinut puuttua uhkaaviin humanitaarisiin katastrofeihin. Seurantavastuun antaminen yleiskokoukselle korostaa myös tällaisten tilanteiden ennaltaehkäisemisen merkitystä.   

Hyvät kuulijat,

Huippukokouksen kenties konkreettisin anti on päätös rauhanrakentamiskomission perustamisesta.  Sen toiminnan on määrä käynnistyä vielä kuluvan vuoden loppuun mennessä.

Vaikka YK on kunnostautunut useiden kriisien selvittelyssä ja rauhansopimusten aikaansaamisessa, on rauhansopimusten täytäntöönpanossa paljon parantamisen varaa.

Historia on osoittanut, että karkeasti ottaen puolet kriisistä selvinneistä maista ajautuu viiden vuoden sisällä uudelleen väkivaltaisuuksiin. Se on suuri määrä, aivan liian suuri.

Rauhanrakentamiskomissio perustettiin, koska todettiin tarve sellaiselle elimelle, joka voisi avustaa kriisistä selvinneitä maita kestävään rauhaan ja kehitykseen, osin mahdollisen rauhanturvaoperaation rinnalla ja osin sellaisen jälkeen.

– –

Huippukokouksen merkittävimpiin tuloksiin on myös laskettava päätös ihmisoikeusneuvoston perustamiseksi. Suomi toivoo, että tämän uuden elimen toiminnan käynnistämiseksi mahdollisimman pikaisesti jäsenvaltiot kykenevät nopeassa aikataulussa sopimaan neuvoston toimintaa ja kokoonpanoa koskevista yksityiskohdista.

Ihmisoikeudet halutaan näin nostaa turvallisuuden ja kehityksen rinnalle.

Tässä konkretisoituu se nyt kaikkien allekirjoittama totuus, että turvallisuutta ei voi olla ilman kehitystä, kehitystä ei voi olla ilman turvallisuutta, eikä näistä kumpaakaan ilman ihmisoikeuksien kunnioittamista. 

Arvoisa juhlayleisö,

YK on edelleen ainoa aidosti universaali – tänään 191 valtion muodostama – kansainvälinen järjestö, jossa toimiminen on sekä Suomen että ihmiskunnan etujen mukaista.  

60 vuotta sitten YK perustettiin, koska ihmiset ja kansakunnat tiesivät elävänsä epätäydellisessä maailmassa, jossa tarvittiin yhteistyötä ristiriitojen ja ongelmien ratkaisemiseksi.

Tämä perusasetelma ei ole muuttunut miksikään. Päinvastoin, uudet ongelmat ja uhkakuvat ovat sellaisia, että niihin voidaan vastata vain sellaisella kansainvälisellä yhteistyöllä, jota YK:ssa tehdään.

Kiitos. 

Beyond the Year of Development – What Now?

Mr Chairman, Mr President of the World Bank, Distinguished Parliamentarians, Ladies and Gentlemen,

I have the pleasure to welcome you to the Annual Conference of the Parliamentary Network of the World Bank in Helsinki.

The theme of the Conference ’Beyond the Year of Development: What now?’ highlights the challenges we will face in implementing the commitments that we have jointly made, most recently at the UN Millennium Summit in New York.  We all know that the agenda is broad, consisting of complex political efforts and processes, such as the Doha negotiations, efforts to scale up aid effectively and so forth. Success in delivering on this agenda requires strong political will from us all.

As parliamentarians, we all understand the fundamental role of political will in achieving the MDGs and other development objectives.  For us, at this conference and beyond, the challenge is therefore to identify and strengthen the political momentum behind the most important decisions and changes needed to accelerate the MDG’s progress globally.  This requires a closer look at the structural challenges that are behind the too slow MDG -progress.

In my opinion, the growing global welfare inequalities within and between nations is one of these issues. We need to fight this trend forcefully and promote equity as a cornerstone of our development efforts. The international development community recently published two noteworthy annual reports – The World Bank World Development Report and the UNDP Human Development Report – which significantly enhance our understanding in this area.

There are many reasons for the need to focus on inequalities. The promotion of equality is, as we know, a fundamental moral principle in all religions and societies. But equality is also of instrumental value in the promotion of economic welfare and development. It is widely acknowledged that marked inequalities play a role in economic growth and poverty reduction.

The latest issue of the World Bank World Development Report focuses on equity and highlights the importance of the equality of opportunities. The report lays stress on the principle that all people should have equal opportunities to pursue a life of their choosing, and be protected from absolute forms of deprivation in outcomes.

The report includes many messages which I personally find highly relevant for our deliberations at this conference. One of them is that the dichotomy between policies for economic growth and equity is false. This is also our historical development experience in Finland. And I am obviously happy that the WDR, which briefly refers to our development experience of the twentieth century, arrives at the same conclusions. Our own experience shows that democratic institutions and policies, which promote the active participation of all members of society in economic, social and political life, contribute to equitable and sustainable growth.

Another aspect that is underlined in the report is that political inequalities are detrimental to poverty reduction. According to the report, unequal distribution of income and wealth is also often connected with concentration of political power and the role of institutions is of fundamental importance in either perpetuating existing inequalities or promoting equitable development. Poverty and lack of opportunities among large segments of society too often leads to the formation of institutions which maintain inequalities and hamper investment, innovation and risk-taking, necessary for growth and poverty reduction.

Strong poverty reduction policies are unlikely to emerge without political change that strengthens the voice and influence of the poorer population groups. As parliamentarians, we have a key role in building such democratic institutions as lay the necessary foundations for equitable and sustainable development.

Ladies and Gentlemen,

The challenge of development cannot be met by governments and parliaments alone. What we need is a strengthened multi-stakeholder approach to global problem-solving. 

The Helsinki Process on Globalization and Democracy, which is a joint initiative of the Governments of Tanzania and Finland, encourages engagement in multi-stakeholder dialogue and cooperation as an essential factor in efforts to find lasting solutions to global challenges. The first phase of the Helsinki Process culminated in a Conference which was recently held also here in Helsinki.

This Helsinki Conference made several recommendations in various fields, such as global governance, poverty and human security. However, perhaps the greatest value-added and particular strength of the Helsinki Process lies in the model for action-oriented cooperation between different stakeholders – such as governments of the North and South, international organisations, the business sector, academia and civil society. National democratic processes and institutions remain important. But the increasing impact of global processes on people’s lives highlights the importance of opening up new global opportunities of influence, in particular, for the ones who are marginalised from the current political processes.

In order to answer the call for promoting the implementation of the many recommendations made at the Helsinki Conference, Finland and Tanzania have brought together a group of 13 governments: The friends of the Helsinki Process. (Algeria, Brazil, Canada, Egypt, Hungary, Malaysia, Mexico, South Africa, Spain, Thailand, and the United Kingdom.)

As a next step, Finland and Tanzania are now looking for more friends and partners who would take the responsibility for arranging multi-stakeholder Round Tables on five themes suggested by the Helsinki Group: poverty and development, peace and security, human rights, governance, and the environment.

Dear colleagues, I invite you to join the Helsinki Process and believe that the PNoWB has a crucial role in the consolidation of multi-stakeholder dialogue as a global problem-solving instrument.

I would also like to draw your attention to the work of the Helsinki Process Track on New Approaches to Global Problem Solving, which made several recommendations regarding the World Bank and the involvement of parliamentarians in global governance.

First of all, the Track recommends that the President of the World Bank, the Managing Director of the IMF and the Director General of the WTO should issue a joint annual report on the state of the world economy and on their policies, aiming at the broad objectives of growth, stability, poverty reduction, and sustainable development. This report would be delivered to members of ECOSOC and the G8 Summit, and would also be discussed in a public hearing together with the heads of the three institutions and an international group of parliamentarians.

Secondly, the Track recommends that parliamentarians be more directly involved in global governance through the establishment of Global Public Policy Committees (proposed by the Cardoso panel) and a Global Parliamentary Group (proposed by the ILO World Commission). The Track suggests that this matter should be discussed in a meeting of representatives from the IPU, regional parliaments and other apex bodies of parliamentarians, such as the PNoWB.

Finally, the Track recommends that the representation of developing countries on the Boards of the World Bank and IMF should be improved. As a practical step, the Track recommends a review of the role of quotas to be undertaken by the Bretton Woods Institutions in order to redistribute representation and basic votes.

I would like to hear your views on these recommendations, which are all explained in more detail in the Track report.

Ladies and Gentlemen,

The Millennium Declaration and the Millennium Development Goals together with the Monterrey Consensus set the framework for the pursuit of coherence and consistency, required for sustainable and equitable development for all countries.

In this context, the multilateral organizations, in particular the Bretton Woods Institutions, the UN and the WTO are in a key position. These organizations play a crucial role in international development and in international monetary, financial and trade systems. By bringing together representatives of the major multilateral organisations, parliamentarians and citizens, this Parliamentary Network promotes a common understanding of the reforms required in the multilateral system. Yet, we must remember that the main responsibility for moving forward remains, to a large extent, with Governments which are the Member States of these organizations.

The governance deficit in the multilateral system in terms of voice, participation and accountability is widely acknowledged. This is true also of the World Bank and the IMF; their efforts are mainly targeted at developing countries, in particular African countries, which are the least-represented within them. Due to these institutions’ leading role in providing policy guidance, financing and technical assistance to many developing countries, they have a central role in shaping the future of these countries well Beyond the Year of Development.

Finland is in favour of strengthening the voice and participation of the developing and transition countries in the decision-making of the BW institutions. Although some progress has been made in this direction, it seems quite clear that the efforts are not sufficient to satisfy the calls for increased influence. 

I would like to acknowledge the initiatives taken by the World Bank and the IMF to enter into closer consultations with Parliaments and civil society in developing countries and thereby to lay a basis for enhanced participation and dialogue. The Parliamentary Network of the World Bank and the Agenda of this Annual Conference are prime examples of such a positive trend.

Ladies and Gentlemen,

One of the principal objectives of this Network has been to increase accountability and transparency by facilitating dialogue on development policies between parliamentarians and the World Bank. Perhaps the most important single issue of debate has been the role of parliamentarians in the Poverty Reduction Strategy Approach. This approach, which redefined the aid relationship by empowering governments to set their priorities and holding them responsible for results, greatly enhanced the roles and responsibilities of parliaments in the development process.

Today, broad-based participation of parliamentarians and civil society and private sector representatives in the preparation, implementation and assessment of the national poverty reduction strategies is considered a fundamental precondition for a sustainable development strategy. However, meaningful participation would not have been possible without the advocacy and training provided by the Parliamentary Network of the World Bank. I want to take this opportunity to encourage the Parliamentary Network to continue its efforts to further enhance the involvement of parliamentarians in the PRSP debates.

Distinguished guests,

The Agenda is ambitious. We have to join our efforts to move forward. This Annual Conference of the Parliamentary Network provides an opportunity to tackle the challenges Beyond the Year of Development. I hope that the Conference will provide guidance for our future work and wish the Conference every success.