Verso, 550 s., Croydon 2004

Myötäelävän ja kantaaottavan kirjoittajan moniulotteinen elämä

Martha Gellhorn tunnetaan Suomessa – sikäli kun joku ylipäätään hänen nimensä vielä tunnistaa – Ernest Hemingwayn kumppanina Espanjan sisällissodassa ja myöhemmin jonkin aikaa hänen vaimonaan, samoin kuin siitä, että hän oli talvisodan aikana sotakirjeenvaihtajana Suomessa. Gellhorn on kuitenkin paljon monipuolisempi ja mielenkiintoisempi kuin vain näiden kahden seikan määrittämä henkilö.

Itse asiassa talvisota saa Caroline Mooreheadin laajassa elämäkerrassa vain kahden sivun verran tilaa eikä siinä yhteydessä mainita yhtään suomalaisnimeä. Ja mitä Hemingwayhin tulee, niin Gellhornin avioliitto päättyi niin tulehtuneissa tunnelmissa, että hän myöhemmin kielsi Hemingwayn nimen mainitsemisenkaan missään itseensä liittyvässä yhteydessä.

Gellhornin vanhemmat olivat saksalaisjuutalaista sukua. Isä oli suosittu lääkäri St. Louisissa ja äiti varhainen naisasia-aktivisti ja Eleanor Rooseveltin ystävä. Tämä perheside avasi myös Martha Gellhornille yhteyden Rooseveltien hallitsemaan valkoiseen taloon, jossa hän oli usein nähty vieras. Martha Gellhorn oli vankka vasemmistoliberaali ja New dealin tukija, ja hänen raporttinsa suuren pulakauden Yhdysvaltoihin synnyttämästä köyhyydestä ja kurjuudesta ravistelivat kansakunnan omatuntoa.

Suhde Hemingwayhin syntyi jo USA:ssa ja syveni molempien matkustaessa Espanjaan raportoimaan tasavaltaisten puolella sisällissodasta. Molempien kuvaukset Espanjasta ovat omalla tavallaan legendaarisia. Kenelle kellot soivat on edelleen Hemingwayn kirjallisen maineen perusteos, Gellhornin sodan inhimillisiä kärsimyksiä kuvaavat raportit myötäelävän ja koskettavan sotajournalismin klassikkoja. Talvisotaa ennen Gellhorn kirjoitti myös Kiinan ja Japanin sodasta, sen jälkeen mm Normandian maihinnoususta ja Vietnamin sodasta. Hänen moniin miessuhteisiinsa kuului myös lyhytaikainen romanssi toisen maailmansodan nuorimman amerikkalaiskenraalin James Gavinin kanssa.

60-luvulla Gellhorn ihastui Afrikkaan. Hän hankki talon Keniassa jossa asui pidempiä aikoja, mutta hänen pääasiallinen asuinpaikakseen vakiintui Lontoo. Vuonna 1908 syntynyt Gellhorn eli yhdeksänkymmenvuotiaaksi saakka, melkein loppuun saakka täysissä sielun ja ruumiin voimissa, keräten uusia nuoria ystäviä ja kumppaneita – kuten aikamme tunnetuista journalisteista esim. John Pilgerin – matkustellen jatkuvasti eri puolilla maailmaa ja kirjoittaen viimeisen julkaistun artikkelinsa vuonna 1996.

Gellhorn kirjoitti myös useita romaaneja, jotka olisivat ehkä saaneet suuremman arvon ja huomion, ellei hän olisi ollut huomattavasti parempi journalistina ja tositapahtumien kuvaajana. Caroline Mooreheadin elämäkerta käsittelee tämän viime vuosisadan ainutlaatuisen näkijän ja osallistujan elämää sympaattisesti ja avoimesti.

lokakuu 2004

SKS, 505 s., Helsinki 2004

Miksi Suomesta ei tullut kansandemokratiaa?

Miksi Suomesta ei tullut Neuvostoliiton valtapiiriin suoraan alistettua kommunistien johtamaa kansandemokratiaa hävityn jatkosodan jälkeen? Tätä kysymystä on moni tutkija ja kommentaattori käsitellyt ja antanut siihen vähän erilaisia vastauksia. Majander käy tähänastista tutkimuskirjallisuutta ja muiden antamia vastauksia kriittisesti lävitse ja antaa omansa: siksi, että Suomi oli Pohjoismaa.

Tällaisena se on tietenkin todellisuutta vähintäänkin epätäydellisesti kuvaava yksinkertaistus, samankaltainen kuin Majanderin kritisoima Heikki Ylikankaan vastaus: Suomalaisen kansanvallan pelasti maan maatalouden pientilavaltaisuus. Majander esittää näkemykselleen kuitenkin huomattavan laajat ja uskottavat perusteet. Majanderin selitys sitä paitsi kattaa Ylikankaankin selityksen: pohjoismaissa maatalous oli pientilavaltaista. Ainakin Suomen maatalous oli selvästi lähempänä pohjoismaiden olosuhteita kuin Itä-Euroopassa vallinneita.

Mikko Majanderin väitöskirja koostuu useista eri aikoina ja yhteyksissä julkaistuista artikkeleista, joita on editoitu paremmin yhteensopiviksi ja päällekkäisyyksien vähentämiseksi. Kuten Majander kirjoittaa, ei hänen artikkeleiden kautta rakentuva työnsä ole vielä se kaivattu synteesi, joka odottaa yhä kirjoittajaansa. Mutta vaikka en pidäkään artikkeliväitöskirjoista, niin ei ole syytä kiistää Majanderin tutkijanansioita eikä tämän artikkelikokoelman arvoa. Majander toivookin, että hänen teoksensa oivallusten runsaudessa ja monipuolisuudessa voittaa sen, mitä se monografian koheesiossa on menettänyt. Hänen toiveensa on mielestäni toteutunut vähintäänkin kohtuullisesti.

Kun kirjoittaja itse pahoittelee synteesin puuttumista, on siinä osin turhaa vaatimattomuutta, sillä kirja kuitenkin kattavasti tarjoaa ne ainekset, joista tällainen synteesi olisi laadittavissa. Nimenomaisen synteesin puuttuminen vapauttaa minut myös sellaisen yrittämisestä tällaisessa lyhyessä arviossa. Voin tyytyä muutamien erityisen kiinnostavien asioiden esiin nostamiseen.

Sosialidemokraattien pohjolan yhteydet ovat tulleet melko laajasti kartoitetuksi jo aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa. Sen rinnalla kommunistien pohjolan suhteita on käsitelty paljon vähemmän, mitä aukkoa Majanderin työ hyvin paikkaa. SKP:n suhde pohjoismaiseen yhteistyöhön oli, NKP:n selkeitä ohjeita seuraten, torjuvan kielteinen. Kun pohjoismaiden kom-puolueet kokoontuivat helmikuussa 1948 Oslossa, saivat he Hertta Kuusiselta kuulla, miten

”Me [SKP:ssä] lähetämme rakkauskirjeitä itään ja asetumme pohjoismaista blokkia vastaan. Kotimme on Pohjolassa, mutta vain maantieteellisesti. Nordismi on yhtä kuin länsiblokki. Me haluamme paktin Neuvostoliiton kanssa.”

Mielenkiintoinen on myös Majanderin kartoitus SDP:n suhteista Englantiin ja sen valtaapitävään työväenpuolueeseen, jolla oli huomattavan suuri merkitys juuri tutkimusajanjakson vuosina, ennen kuin amerikkalaisyhteydet nousivat (ainakin rahoituksellisesti) labour-yhteyksiä merkittävimmiksi.

Majander tekee myös yhden mielenkiintoisen havainnon, jota ei kuitenkaan pitempään jää pohtimaan. Kun SKP ratkaisevassa vaiheessa v. 1947 Zdanovin käskyllä komennettiin lujittamaan sisäpoliittista otettaan, asetettiin puolueen poliittista työtä johtamaan pieni viisihenkinen sihteeristö, johon nimettiin Ville Pessi, Martti Malmberg, Aili Mäkinen, Hertta Kuusinen ja Inkeri Lehtinen. Tämä on varmaan ylittämätön naisvallan keskittymä koko tosiasiassa hyvin miessovinistisen kansainvälisen kommunistisen liikkeen historiassa aikana, jolloin Suomessa yksikään muu poliittinen liike ei vielä ollut nostanut naisia tällaisiin asemiin.

Terijoen hallituksen opetusministerinä toiminut Inkeri Lehtinen oli tuolloin vielä Neuvostoliiton kansalainen, joten SKP ei hänen nimitystään julkisuudessa esitellyt. Majander pitää häntä paljon merkittävämpänä todellisena vaikuttajana kuin esim. häntä tunnetuimpia paluumuuttajia Tuure Lehen ja Armas Äikiä.

Majanderin kirja on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia ja sivujuonteita, jotka houkuttelevat seuraamaan niitä pidemmällekin. Kirjan tärkein anti on kuitenkin se kokonaiskuva, joka artikkeleista hahmottuu Suomen asemasta ja Suomesta käydystä valtataistelusta sodanjälkeisinä vuosina. Se, että Suomi säilyi demokraattisena pohjoismaana, ei todellakaan ollut mikään itsestäänselvyys.

marraskuu 2004

WSOY, 450 s., Juva 2004

Puntila Suomen poliittisessa historiassa

Julkaistu Helsingin Sanomissa 10.11.2004

Lauri Aadolf Puntila antoi jo alle 35-vuotiaana nimensä historiaan jäänelle käsitteelle ”puntilismi”. Sillä tarkoitettiin ruotsalaisen määritelmän mukaan ”keinotekoisesti luotua yksimielisyyttä ja koko sitä korostettua isänmaallista aatesuuntaa, jota jatkosodan käynti valloituksineen ja uusine laitoksineen vaati”. Tämän luomisessa ja ylläpitämisessä L.A. Puntila oli keskeinen henkilö. Hän toimi välirauhan ja jatkosodan alkuvuosien aikana pääministerin sihteerinä ja propagandasta ja sensuurista vastanneen valtion tiedotuslaitoksen johdossa.

Talonpoikaistaustainen Puntila oli ennen sotia lähellä muita AKS:stä Mäntsälän kapinan jälkeen eronneita maalaisliittolaisia ja aitosuomalaisuutta. Sodan jälkeen häntä kosittiin useampaan otteeseen kokoomuksen puheenjohtajaksi – tai ainakin puheenjohtajaehdokkaasi, vaikka Jukka Tarkka ei kirjassaan tällaista erottelua näe aiheelliseksi tehdä – mutta puoluepolitiikkaan hän astui vasta v. 1965, jolloin liittyi sosialidemokraatteihin.

Puntilan yhteen kansanedustajakauteen jäänyt puoluepoliittinen ura oli hänelle pettymys. Hän oli pitkään tuntenut kutsumusta suuriin tehtäviin, aina tasavallan presidentiksi saakka, mutta opetusministerinkin salkku jäi lopulta haaveeksi. Puntila liittyi puolueeseen aikana, jolloin valtavirta puolueen sisällä vei aivan toiseen suuntaan kuin mistä Puntila maailmaa tarkasteli. Puntila olikin puolueen nousevan nuoren vasemmiston suosituin bete noir, jonkinlainen lempivihollinen.

Puntilan heikko menestys sosialidemokraattisena poliitikkona ei mielestäni sittenkään johtunut hänen liiallisesta oikeistolaisuudestaan, vaan enemmänkin siitä, että hänen oppimestarimainen tapansa luennoida kokeneille poliitikoille ja järjestöihmisille koettiin etäisenä ja vieraana.

Itse asiassa Puntila sopeutui taustaansa nähden poliittisesti yllättävän hyvin ja ilman suurempia ristiriitoja 60-luvun SDP:hen. Hän oli selvästikin enemmän reaalipoliitikko kuin oikeistolaisiksi leimatut puolueen vanhat tannerilaiset. Se näkyi esim. siinä, miten hän SDP:n Saksan kysymystä pohtimaan asetetun työryhmän puheenjohtajana veti molempien Saksojen tunnustamiseen pyrkivää linjaa, jota länsisaksalaiset sosialidemokraatitkin katselivat happamina. Eikä liioin hänen professorimaisuutensa puolueessa ollut sellaista, että se olisi aiheuttanut yhteentörmäyksiä. Puntilan tapa lähestyä ihmisiä oli aina hyvin kohtelias ja ystävällinen ja vain harva saattoi siitä loukkaantua. Enemmän oli kuitenkin niitä, joita se hymyilytti. Ei ole ihan sattuma, että Urho Kekkonen, silloin kun miesten nousuja ja laskuja kokeneet välit olivat aallonpohjassa, saattoi ilkeillä hänestä politiikan narrina.

Puntilalla oli tavallaan useitakin osin erillisiä uria, jotka Tarkka hyvin käy läpi. Puntila oli keskeinen vaikuttaja siinä, että Helsingin yliopistoon perustettiin poliittisen historian professuuri, minkä hän lienee alusta alkaen katsonut itselleen sopivaksi viraksi. Hän ei kuitenkaan saanut tuolin ensimmäistä nimitystä, ja kun sen ensimmäinen viranhaltija kuoli, todettiin hänet vasta monien valitusten ja konsistorin tiukan äänestyksen jälkeen päteväksi. Professuurin saatuaan Puntila ei enää varsinaista historiantutkimusta harjoittanut, mutta oli kyllä muutoin monipuolisesti aktiivinen yliopistovaikuttaja.

Suomen kulttuurirahastoa on pidetty Puntilan aikaansaannoksena ja hän oli monta vuosikymmentä sen keskeinen päättäjä. Kun kulttuurirahastosta tuli lahjoituksen kautta Huhtamäki-konsernin enemmistöomistaja tuli Puntilasta myös vuosikymmeniksi yhtymän keskeinen päätöksentekijä hallituksen puheenjohtajana. Tarkan kuvauksen perusteella Puntila edusti humaania ja sivistynyttä, mutta myös liiketaloudellisesti menestyksekästä liikkeenjohtoajattelua, joka vei hänet aika ajoin ristiriitoihin yhtymän toimivan johdon kanssa.

Puntila rakensi itselleen ainakin yhden monumentin, lähes 600 kansion oman kokoelmansa kansallisarkistossa. Se on perustellusti ollut keskeinen lähde Tarkan tarkassa työssä. Enintään olisi voinut kaivata vähän analyysiä myös tästä arkistosta ja kuinka paljon sen muodostamisessa, ennen kaikkea Puntilan omien muistiinpanojen osalta, kyse oli myös arkiston luojan halusta epäsuorasti määrittää itse paikkansa Suomen historiassa.

marraskuu 2004

Tammi, 535 s., Juva 2004

Kekkonen ja Hrustsev

Everstiluutnantti evp Esa Seppänen ehti toimia joitain vuosia Tamminiemessä presidentti Kekkosen kakkosadjutanttina 60- ja 70-lukujen vaihteessa. Hän lienee ollut enemmän kotonaan parketeilla kuin harjoitusmaastossa. Joka tapauksessa adjutantti- ja sotilasura päättyivät lyhyeen ja Seppänen siirtyi liike-elämän palvelukseen erikoisalanaan Venäjän tuntemus. Hän asui kaikkiaan 11 vuotta Moskovassa. Nyttemmin hän viiden julkaistun kirjan voimin käyttää myös titteliä kirjailija. Kirjailijana tietoteoksia kirjoittanut Esa jää kuitenkin tunnetumman isänsä Unto Seppäsen varjoon.

Seppäsen adjutanttiajan muistelmia vuonna 1980 pidettiin epälojaalina rahastuksena, eivätkä kaksi viimeisintä Venäjää käsittelevää kirjaa ole saaneet yksiselitteistä kiitosta. Nyt ilmestynyt Urho Kekkosen ja Nikita Hrustsevin suhteesta kertova kirja ansaitsee kuitenkin paremman arvosanan.

Olematta varsinainen historiantutkija on Seppänen laajasti ja huolellisesti paneutunut aihetta valaisevaan kirjallisuuteen ja osin myös alkuperäisaineistoon sekä tehnyt huomattavan määrän aikalaisten ja tutkijoiden haastatteluja. Hän kykenee myös perustellusti käymään polemiikkia aiemman tutkimuksen kanssa. Erityisesti Hannu Rautkallio ja hänen tapansa käyttää ja keksiä lähteitä saavat kyytiä, mutta myös Lasse Lehtisen yhtä lailla tarkoitushakuisten tulkintojen ristiriitaisuus hänen käyttämiensä lähteiden kanssa tulee muutaman kerran oikaistuksi.

Ei niin, etteikö myös Seppäsellä olisi oma tulkintakehikkonsa. Se käy ilmi siitä että kirja on omistettu UKK Perinneyhdistykselle ja miksei siitäkin, ettei keskeisenä lähteenä käytetyn Juhani Suomen Kekkos-elämäkerran tulkintoihin kohdistu lievääkään polemiikkia. Seppäsen suhtautuminen Kekkoseen onkin kovin kunnioittava. Oikeastaan ainoa Kekkoseen kohdistuva kritiikki koskee sitä, että tämä liian usein kävi tärkeitä keskusteluja neuvostojohdon kanssa vain venäläisten tulkin läsnä ollessa, ottamatta myös venäläisten ylivertaiseksi tulkiksi tunnustamaa Kustaa Loikkasta tai ketään muutakaan suomalaista mukaansa. Tässäkin kritiikki kohdistuu siitä seuranneisiin mahdollisiin väärinymmärrysongelmiin, ei mihinkään valtiosääntö- tai muuhun näkökohtaan. Muutoin Seppänen näkee paljon vaivaa puolustaakseen hänen mielestään aivan syyttä arvosteltua Kekkosen KGB-kontaktien käyttöä.

Parhainta kirjassa on hyvin täsmällinen ja dokumentoitu läpikäynti Kekkosen 50- ja 60-luvun tapaamisista Hrustsevin ja muiden venäläisjohtajien kanssa. Kuten entiselle adjutantille sopii, osaa Seppänen arvioida myös tapaamisten logistisia kysymyksiä. Niiden kautta ei välttämättä selviä mitä tapahtui, mutta niitä arvioimalla voidaan joitain väärinkäsityksiä ja legendoja oikaista. Runsaassa Kekkos-kirjallisuudessa Seppäsen kirja voidaan lukea enemmän ymmärrystä ja tietoa lisäävään kuin hämmennystä aiheuttavaan osaan, vaikka erityisen painavaa uutta tietoa tai tulkintaa hän ei esitäkään.

Kirjan loppuosa on Kekkosen ja Hrustsevin yhtäläisyyksien ja erilaisuuksien vertailua. Seppänen päätyy yksiselitteisesti siihen, että miesten ystävyyssuhde oli enemmän kuin vain valtiojohtajien rooliystävyyttä. Ansioksi on katsottava, että kirjoittaja on voinut Hrustsevin osalta käyttää uusinta venäläistietoa ja haastatteluja hyväkseen. Silti on ymmärrettävää, että kaksikon kuvauksesta venäläisosapuoli jää ohuemman arvioinnin kohteeksi.

marraskuu 2004

Kansallisarkiston ystävät, 361. s., Helsinki 2004

Paasikivi Tukholmassa

Kansallisarkiston ystävät – Riksarkivets vänner ry ja Kauko I. Rumpunen ansaitsevat kiitokset siitä, että ovat neljä vuotta sitten julkaistujen Paasikiven maailmansotien välisen ajan päiväkirjojen jatkoksi nyt toimittaneet julkaisukuntoon vielä painetussa muodossa puuttuneiden vuosien 1934-1939 päiväkirjat.

Nyt julkaistut päiväkirjamerkinnät ovat vain otos – kuinka suuri, sitä ei kerrota – kaikista merkinnöistä. Valikoima keskittyy Paasikiven ulkopoliittiseen toimintaan ja ajatteluun hänen vuoden 1936 lopulla alkaneen ja kolme vuotta kestäneen Tukholman lähettiläskautensa ajalta.

Tukholman pestin vastaanottaessaan Paasikivi oli jo 65-vuotias. Ehkä siihen kohdistettiin arvostelua, sillä Paasikivi on useampaankin otteeseen tehnyt merkintöjä siitä, miten monet huomattavat diplomaatit tekivät häntä vanhempinakin vielä pitkään tärkeitä palveluksia mailleen. Paasikiveltä ei puuttunut itseluottamusta asettaa itsensä näiden suurten nimien jatkeeksi.

Paasikivi ei lähettiläänä todellakaan ollut mikään tusinadiplomaatti. Hän oli asettanut tehtävän vastaanottamiselle omat ehtonsa, jotka hallitus oli hyväksynyt. Hänellä oli aina suorat yhteytensä koko Suomen valtiojohtoon, joista hän tunnusti vain harvat jollain lailla vertaisikseen, Mannerheimin ja Tannerin etunenässä. Ulkoministereistä Holsti ei kuulunut Paasikiven suosikkeihin, eikä suhde Erkkoonkaan ihan ongelmaton ollut. Presidentti Kalliota Paasikivi ei arvostanut lainkaan.

Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa pitkiä analyyseja ja monologeja maailman tilasta ja pienten valtioiden surkeasta asemasta Hitlerin ja Stalinin puserruksessa. Milloin yhtä tai toista diktaattoria myötäilleet Englanti ja Ranska eivät nekään saaneet suurempaa arvostusta osakseen.

Paasikiven lähettäminen Tukholmaan liittyi Suomen pyrkimykseen orientoitua muiden puolueettomien pohjoismaiden ryhmään yleensä ja erityisesti aikaansaada sotilasliitto Ruotsin kanssa. Jälkimmäistä ei koskaan avoimesti näin ilmaistu, mutta sitkeät neuvottelut Ahvenanmaan linnoittamisesta yhdessä Ruotsin kanssa perustuivat Suomen puolella käsitykseen, että samalla synnytettäisiin de facto-puolustusliitto. Ahvenanmaa-neuvottelut työllistivät Paasikiveä suuresti, mutta tuloksia ei lopulta ennen maailmansodan alkua saatu aikaiseksi.

Nämä päiväkirjat ovat välttämätöntä perusaineistoa sotaa edeltävän Suomen ulkopolitiikan tutkimukselle, vaikkeivät uusia paljastuksia tai sensaatioita tarjoakaan. Paasikiven teräviä ja usein, vaikkei aina oikeaan osuneita analyysejä on nautinto lukea. Pienistä yksityiskohdista voi poimia Paasikiven varoituksen siitä, ettei Venäjän kaupan osuutta Suomen ulkomaankaupasta saanut päästää liian suureksi. Kun Paasikiven kipuraja sodan jälkeen oli tunnetusti viidenneksen luokkaa koko kaupastamme, niin sodan alla hän oli sitä mieltä että jo kahta prosenttia suurempi osuus alkoi olla liian vaarallinen Suomelle.

marraskuu 2004