Käsityksemme turvallisuuteen kohdistuvista uhista on muuttunut. Ei vain suurvaltasodan uhka ole väistynyt, vaan ylipäätänsä perinteisen valtioiden välisen sodan todennäköisyys on vähentynyt, joskaan ei kokonaan poistunut.

Tässä ei ole kyse siitä, että ihmiskunta olisi evoluutiossaan vihdoin edennyt tasolle, jolla se ei enää halua turvautua väkivaltaan, niin toivottavaa kuin se olisikin. Kyse on paremminkin siitä, että sodankäynnin luonne, joukkotuho- ja muut aseet samoin kuin voimankäytöllä saavutettavissa oleva menestys suhteessa voimankäytön kustannuksiin ovat muuttuneet niin, että aseisiin turvautuminen on aiempaa harvemmin enää rationaalinen vaihtoehto. Näin etenkin silloin, kun vaihtoehdoista päätetään demokratian oloissa.

Valtioidenvälisen sodan perinteisten uhkakuvien tilalle ovat nousseet uudentyyppiset uhat, joiden seurauksena on alettu puhua ns. laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvista uhista. Ne muodostavat ison haasteen maailmassa, jossa niin kansalliset puolustusdoktriinit ja varustautumisratkaisut kuin kansainvälinen kollektiivinen turvallisuusjärjestelmäkin on perustettu perinteisten valtioidenvälisten sotien uhan varalle.

Tällaisia uusia turvallisuusuhkia ovat esimerkiksi ympäristön pitkävaikutteinen heikkeneminen tai äkilliset ympäristökriisit, ihmisperäiset luonnonkatastrofit, hajoavien valtioiden synnyttämät ongelmat, etniset konfliktit, eri uskontojen yhteentörmäykset, rajat ylittävä järjestäytynyt rikollisuus, ihmiskauppa, huumeet, HIV/Aidsin kaltaiset kulkutaudit, hallitsemattomat pakolaisvirrat, joukkotuhoaseiden leviäminen ja terrorismi.

Kaikille näille uusille uhille on ominaista se, ettei niitä usein jos lainkaan voi torjua perinteisin sotilaallisin välinein. Ja silloinkin kun sotilaallinen voimankäyttö on ollut välttämätöntä ja oikeutettua – kuten Afganistanissa Talebania ja Al Qaidaa vastaan – se ei koskaan ole yksin riittävä keino.

Turvallisuutta ei takaa myöskään eristäytyminen. Rajoilla on yhä vähemmän merkitystä. Uhkien torjunta edellyttää siksi mahdollisimman laajaa monenkeskistä yhteistyötä, eikä mikään supervalta ole tästä poikkeus.

Euroopan sodanjälkeinen yhdentyminen on ollut alusta alkaen turvallisuuspoliittinen projekti, jonka yhtenä tavoitteena on ollut tehdä sota Euroopassa mahdottomaksi.

Yleinen käsitys on, että Euroopan unioni on jo ennen laajentumistaan 25 jäsenmaan ja 450 miljoonan asukkaan yhteisöksi ollut taloudellinen ja kauppapoliittinen supervalta, mutta sen poliittinen painoarvo on vähäinen ja sotilaalliset voimavarat pahasti puutteellisia.

Tosiasiassa tilanne ei ole aivan näin huono. Euroopalla on merkittävää puhevaltaa monissa keskeisissä maailmanlaajuisissa neuvotteluprosesseissa. Tätä valtaa se on myös käyttänyt menestyksekkäästi ja oikeiden asioiden edistämiseen.

YUTP:n ja ESDP:n kehittäminen on myös ollut keskeisesti esillä unionin uuden perustuslaki-sopimuksen valmistelussa.

Uudessa sopimusluonnoksessa on varauduttu mm. aiempaa vaativampien Petersbergin tehtävien suorittamiseen. Sopimuksessa esitetään myös uuden Euroopan puolustusmateriaali-, tutkimus- ja voimavaraviraston perustamista.

Vaikka HVK on vielä kesken, on turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskevien artiklojen osalta jo saavutettu kaikkien hyväksymä yhteisymmärrys. Ns. turvatakuulauseke on saanut muodon, joka ei erottele jäsenvaltioita eri ryhmiin ja ns. rakenteellinen yhteistyö kriisienhallinnan voimavarojen kehittämiseksi on kaikille avointa.

EU:n sotilaallista turvalauseketta ei pidä väheksyä. Se korostaa joka tapauksessa unionimaiden keskinäistä solidaarisuutta, vahvistaa yhteistä turvallisuutta ja nostaa edelleen kynnystä sille että yksikään unionimaa voisi syyttään joutua hyökkäyksen kohteeksi.

Niin kauan kuin EU ei ole sotilasliitto ei artikla tee jäsenmaista sotilaallisesti liittoutuneita, mutta yhtä selvää on, etteivät EU-maat ole puolueettomia konfliktissa, johon jokin unionin jäsenmaa on joutunut.

Suomi on halunnut varmistaa, että rakenneyhteistyö saa sellaisen muodon, joka niin halutessamme mahdollistaa osallistumisemme siihen. Tällainen aktiivisuus rakenneyhteistyön muotoilussa on tietenkin jo itsessään osoitus periaatteellisesta osallistumisvalmiudesta. Suomessa on aina katsottu, että aktiivinen mukanaolomme unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja siihen kuuluvan kriisinhallinnan kehittämisessä vastaa maan Eurooppa- ja turvallisuuspolitiikan tavoitteita.

Rakenneyhteistyön osalta on Suomessa nyt tarkasti arvioitava, minkälaista valmiuksien kehittämistä ja mahdollisia lainsäädäntömuutoksia tämä yhteistyö meiltä edellyttää. Nopean toiminnan joukkoihin osallistuminen Suomen tähänastista voimavaratavoitetta vastaavalla osuudella ei ole mikään resurssiongelma eikä sellaisenaan aiheuta puolustusjärjestelmäämme kohdistuvia varsinaisia muutoksia. Vaatimus 5 – 30 vuorokauden lähtövalmiudesta merkitsee kuitenkin sitä, ettei näihin tehtäviin voida käyttää samalla tavoin kuin nykyisin rauhanturvatehtäviin hakeutuvia vapaehtoisia reserviläisiä.

Yhtä selvää on, että EU-operaatioihin osallistumisen poliittisen ja moraalisen sitoutumisen aste tulee kasvamaan. Tulevaisuudessa meiltä edellytetään selvästi aikaisempaa vakuuttavampia perusteluja, jos katsomme ettemme anna johonkin operaatioon suomalaisia voimavaroja silloin kun niitä kysytään. On nimittäin muistettava, että ennen kuin tätä voidaan keneltäkään kysyä on unionissa täytynyt syntyä yksimielinen, siis myös Suomen hyväksymä päätös operaation käynnistämisestä.

Suomen jäsenyys Euroopan unionissa on tänä päivänä tärkein Suomen turvallisuuspoliittista asemaa määrittävä lähtökohta.

Voimme myös lähteä siitä, että EU:n rooli maailmanpolitiikassa tulee edelleen vahvistumaan yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämisen myötä, kuten myös kriisinhallinnassa turvallisuus- ja puolustuspolitiikan merkeissä.

Analyysi Suomenkin turvallisuuteen vaikuttavista uusista uhista korostaa myös tarvetta osallistua monenkeskiseen yhteistyöhön uhkien ennaltaehkäisemisen ja syntyneiden kriisien hallinnan merkeissä. Laaja-alainen eurooppalainen lähestymistapa sopii erityisen hyvin Suomelle ja muille pohjoismaille.

Suomi ei ole samassa määrin kuin muut pohjoismaat kantanut vastuutaan kansainvälisestä kehitysyhteistyöstä, mutta erojen voi odottaa tasaantuvan. Sen sijaan kriisinhallintayhteistyössä Suomen panos ei ole voimavaroihimme nähden jäänyt kehenkään nähden toiseksi.

Suomen on jatkossakin kehitettävä ja lisättävä valmiuttaan osallistua yhteisiin siviili- ja sotilaallisiin kriisinhallintatehtäviin.

Kriisinhallintatehtäviin varautuminen ei ole ristiriidassa puolustusvoimiemme perinteisen ja toistaiseksi edelleen jatkuvan maanpuolustustehtävän kanssa.

Turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon laatimista ennakoiden on jo varsin paljon pyöritelty käsitteitä puolueettomuus ja liittoutumattomuus. Edellisestä puhuminen on jälkijättöistä eikä jälkimmäisenkään käyttö aina kovin selkeätä. EU-Suomi ei kylmän sodan jälkeisessä ja uusien turvallisuusuhkien maailmassa ole enää millään lailla voinut esiintyä tai pyrkinyt esiintymään puolueettomana maana.

Liittoutumattomuus on monitulkintaisempi asia, eikä sen eksegetiikkaan – teologiseen sanan selittelyyn – kannata jumiutua. Sotilaallinen liittoutumattomuus on jo selkeämpi käsite tarkoittaen sitä, että maa ei kuulu mihinkään sotilasliittoon tai ole osallisena sellaisissa sitoutumuksissa, jotka voisivat automaattisesti ilman sen omaa tahtoa ja päätöstä vetää maan mukaansa sotilaallisiin konflikteihin.

Tällainen sotilaallinen liittoutumattomuus on koettu Suomessa hyväksi ja meille sopivaksi valinnaksi. Se ei ole millään tavalla haitannut osallistumistamme sen enempää YK:n kuin EU:n kriisinhallintatehtäviin tai Naton johdettavaksi uskottuihin operaatioihin. Liittoutumattoman Suomen kenraali on toiminut EU:n sotilaskomitean ensimmäisenä puheenjohtajana. Suomalainen prikaatinkenraali on johtanut Naton prikaatia Kosovon KFOR-operaatiossa. Jos Suomi haluaa sotilaallisesti liittoutumattomuudesta luopua, niin se voi tarkoittaa nyky-Euroopassa vain Naton jäseneksi hakeutumista.

Naton ulkopuolella Suomi ei ole jäänyt ilman sellaista tietoa ja vaikutusta, jolla olisi meille oleellista merkitystä osallistuessamme Nato-johtoisiin operaatioihin tai muutoinkaan.

Suomi on siis hyvin lähellä Natoa jo tänään; niin lähellä että moni kysyy viattomasti, eikö tätä suhdetta voisi jo virallistaakin jäsenyydellä. Eikö ole syytä liittoutua niiden kanssa joiden arvot demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusjärjestyksen suhteen ovat samat kuin meidän?

Näinhän olemme tosiasiassa Euroopan neuvoston ja Euroopan unionin jäseninä jo tehneet. Tarvitaanko tämän lisäksi myös sotilaallista liittoutumista yleensä tai Natoon erityisesti, on huomattavasti monisyisempi kysymys.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjaukseksi on vakiintunut jo useissa hallitusohjelmissa vahvistettu sotilaallinen liittoutumattomuus ja itsenäinen puolustus sekä aktiivinen osallistuminen EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämiseen. Liittoutumattomuus on sidottu vallitseviin olosuhteisiin siten, että olemme todenneet että Suomella on myös olemassa liittoutumisen mahdollisuus – ns. Nato-optio – jos joskus katsomme aiheelliseksi luopua sotilaallisesta liittoutumattomuudesta.

Erityistä omaa tai ulkoa säädeltyä aikataulua liittoutumattomuuden arvioimiselle ei meillä ole, vaan sitä tehdään tietenkin osana jatkuvaa turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön seurantaa ja arviointia. Sitä tehdään luonnollisesti myös muutaman vuoden välein turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon valmistelun yhteydessä eikä vuoden 2004 selonteon aikatauluun ei ole vaikuttanut mikään erityinen tarve liittoutumattomuuden (uudelleen)arviointiin.

Paljon on puhuttu Naton muuttuvasta roolista. Neuvostoliiton hajoamisen myötä vanhan vihollisensa menettänyt sotilasliitto etsii uusia tehtäviä. Käytännössä Natosta on muotoutunut ensisijaisesti kriisinhallintajärjestö, samalla kun Nato itse ja sen ympärille perustetut yhteistyörakenteet ovat laajentuneet. Myös Naton agendassa terrorismi ja joukkotuhoaseet ovat nousseet hallitseviksi. Samoin Naton toimialuetta on laajennettu niin, ettei se enää rajoitu vain Pohjois-Atlanttiin ja Eurooppaan vaan on periaatteessa maailmanlaajuinen.

Näistä toimialan laajennuksistaan huolimatta Nato on edelleen sotilasliitto. Kukaan ei ole Natossa esittämässä, että tästä sen perustehtävästä luovuttaisiin. Juuri Naton tarjoamat sotilaalliset turvatakeet Neuvostoliittoa vastaan ovat olleet ehdottomasti merkittävin houkutin sille, että kaikki aiemmin Varsovan liitossa Neuvostoliiton pakkoliittolaisina olleet maat ovat hakeutuneet tai hakeutumassa Naton jäseniksi.

Suomella ei onnekseen ole samanlaista historiallista kokemusta kuin balttinaapureillamme. Kylmän sodan aikana eri perustein ja tavoin liittoutumattomana pysyneet maat voivat myös kylmän sodan päätyttyä arvioida asemaansa toisin.

Jos Suomella ei ole ainakaan sellaista turvallisuusvajetta johon sotilasliittoon hakeutuminen olisi yksiselitteinen ratkaisu, on Nato-jäsenyyttä arvioitava muilla perusteilla.

Minkälainen on Nato kymmenen vuoden kuluttua? Onko sitä edes olemassa silloin? Vieläkö Yhdysvallat tuntee mielenkiintoa Naton ylläpitämiseen?

Varmoja vastauksia ei ole. Nato voi kehittyä hyvinkin erilaisiin suuntiin. Jos siitä tulee entistä selvemmin kriisinhallintayhteistyöhön keskittynyt järjestö, joka jäsenpohjaltaan ja toiminta-ajatukseltaan lähenee nykyistä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöä ETYJ:iä, voi Suomenkin mukanaolo olla luonnollinen ja perusteltu asia.

Natosta voi kuitenkin yhtä hyvin kehittyä maailmanlaajuista roolia havitteleva voimapolitiikkaan luottava toimija. Ei välttämättä kovin aktiivista omaa roolia esittäen, vaan eräänlainen reservi, josta USA kutsuu liittolaisia halukkaiden ja kyvykkäiden koalitioihin. Tämänsuuntainen kehitys ei houkuttelisi Suomen jäsenyyden tavoittelemiseen eikä sitä perustelisi.

Suomi on liittoutunut Euroopassa unioniin, mikä on sekä turvallisuuspoliittisesti että muutenkin perusteltua. Myös Naton kanssa meillä on hyvin toimivat yhteistyösuhteet.

Kaiken kaikkiaan on liittoutumattomuuskysymys saanut viime kuukausina ainakin otsikkotasolla elämää suuremmat mittasuhteet verrattuna siihen, mistä laajalla yksimielisyydellä niin EU:ssa kuin Suomessa on kyetty yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämisestä ja siihen liittyvästä sotilaallisesta yhteistyöstä sopimaan. Näiden linjausten täytäntöönpanossa on vielä paljon työtä ilman, että lähivuosina tarvitsee nostaa esille uusia ja potentiaalisesti hajottavia linjauskysymyksiä.

Hallitusohjelman linjaukset vastaavat selkeästi SDP:n kannanottoja ja niiden perusteella vuosi sitten saamaamme valtakirjaa. Siltä pohjalta on hyvä jatkaa hallituksen turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon rakentelua.

It was with great pleasure that I accepted the invitation to open the Third Annual Helsinki Seminar on International Criminal Law – a topic as actual today as three years ago.

Your first seminar took place a few weeks before the deposition of the 60th instrument of ratification of the Rome Statute of the International Criminal Court, marking its prompt entry into force. The second seminar, last year, coincided with the solemn inauguration of the ICC. In late December, 2003 President Yoweri Museveni of Uganda referred the situation concerning the Lord´s Resistance Army to the Court. The Prosecutor then determined that there was a sufficient basis to start planning for the first investigation of the ICC. Last week he announced that also the crimes committed on 21 February in Barlonuya Camp in Northern Eastern Uganda would be investigated.

Without commenting on the Court´s judicial activities in any detail, I would like to note that the atrocities committed during the protracted internal conflict in Uganda represent the kind of situations for which the Court was established. The announcement concerning the Barlonya Camp, coming two days after the event, proves what we have said before about the great advantage of the International Criminal Court compared with its predecessors, that it is readily available when the need arises.

An obvious point of departure for this seminar, entitled “The Mosaic”, is the first paragraph of the preamble to the Rome Statute which speaks poetically of the common bonds that unite all peoples and underlines the universality of human rights and fundamental freedoms.

While the paragraph expresses concern that this “delicate mosaic” could be shattered at any time by unspeakable atrocities, it also reflects confidence in the potential of international criminal law and its effective enforcement to contribute to peace and justice, and thus to further unification of mankind. This message of universality is a recurrent theme in the Rome Statute which addresses only crimes that are deemed to be of concern to the international community as a whole.

Commitment to human rights and equality before the law being at the heart of the European (post-Second World War) judicial tradition, it is no wonder that Europe, as a region, is a strong supporter of the ICC. All Member States of the European Union and nearly all of the acceding states have ratified the Rome Statute. The principles of the Statute are fully in line with the principles and objectives of the Union: consolidation of the rule of law and respect for human rights, preservation of peace, and strengthening of international security.

Through a common position and a related action plan the EU Member States are committed to promoting and supporting the effective functioning of the Court. Now that the Court is operational, the EU has confirmed that the Member States, in accordance with their obligations under the Rome Statute, stand willing to afford whatever assistance is required by the Prosecutor in his investigation of reported atrocities in Northern Uganda.

The support and assistance from the EU may at present be of prominent importance to the Court, but it would be mistaken to see the ICC as a European project – an institution “claiming the authority to make leaders around the world answer to European notions of justice in a European courtroom” as one writer put it recently. We recognize that the Court will only reach its full potential if it becomes truly universal.

It is also useful to remember that the initiative for the establishment of an International Criminal Court originally came from Trinidad and Tobago. The International Law Commission was tasked to elaborate a draft statute of such a court by a unanimous decision of the UN General Assembly. The negotiations on the establishment of the Court were exceptionally broad-based. The Statute combines contributions from 160 States that participated in the Rome Conference – including extensive contributions from some of the states that at the end of the conference voted against the adoption of the Statute or abstained.

The steady growth of support for the Court – 139 signatures and 92 states parties – bodes well for the future. The EU spares no effort to promote the widest possible participation in the statute as well as effective cooperation with the Court. In this pursuit, the EU works together with other interested States, international institutions, and non-governmental organizations.

At the same time, universality remains a challenge. The concerns of those states that are not yet in the position to support the Court need to be taken seriously. As the President of the ICC, judge Philippe Kirsch has noted, some of those concerns may reflect a confusion that results from the very success of the Court. He refers to the short time-frame of seven years in which the negotiations on the Statute were concluded and the number of 60 ratifications was reached. Such a speed is rare for any multilateral treaty, let alone for one of the complexity of the Rome Statute.

The diplomatic success story was greatly facilitated by an active participation from the non-governmental organizations and other representatives of the civil society. Those who fear the politicisation of the ICC and complain about the lack of any external control of the Court seem to have confused the process with the end result. While the process was a political one, the Court is an independent judicial institution and should remain so.

Political discretion or outside intervention in the prosecutorial or judicial activities of the Court is neither foreseen in the Statute nor desirable. There are, however, several in-built safeguards to prevent that the Court could be used to pursue political agendas aimed at embarrassing a target state.

Such safeguards include notably the accountability of the prosecutor to a superior body, the Pre-Trial Chamber. The powers of the Pre-Trial Chamber effectively curtail the action and initiative of the Prosecutor´s Office. Furthermore, the very limited number of crimes that the Court may consider also serves to prevent frivolous trials. So does the complementary nature of the Court which is reflected in the obligation of the Court to defer on request to national courts.

An ultimate instance of control is the Assembly of States parties which has broader powers than States parties´meetings in general. For instance, the Assembly is able to dismiss a Prosecutor or a judge if grounds for such a measure exist.

The special powers of the UN Security Council under article 16 of the Statute to require the Court to refrain from taking a case are meant to be used in the rare occasions where interests of justice may conflict with those of peace. The way this article has been invoked by the Security Council in relation to the UN peacekeepers is an unfortunate example of misreading of the Statute. The ICC is not a threat to states with effective criminal justice systems. And it is certainly not a threat to international peace and security. As for the states whose judicial systems face overwhelming problems, the ICC can at best offer them a helping hand, as the example of Uganda shows.

The Court, and the States Parties, need to overcome a deep psychological and political distrust that has so far prevented important countries from supporting the Court. Such support may be well gained, over the years, if there is enough evidence that the Court is not politicised, that it will preserve its independence and integrity, that the judges will act in a responsible manner, that prosecutorial consideration will be used wisely and that the rules and standards of fair trial will be respected.

The ICC is an example of a development that some have called ”the legalization of international relations”. While that particular term may be too ambitious, it is appropriate to speak of a gradual strengthening of the rule of law in international relations. International criminal law has been in the forefront of such a development.

But we have no illusions that it should be a smooth evolution. Some of the prevailing attitudes rather let us expect an uphill battle. The Secretary-General of the UN, in his Millennium Report, emphasizes the expansion of the rule of law as the foundation of much of the social progress achieved in the past. He also, very rightly, points out that much remains to be done to effectively establish the rule of law in international relations.

One of the most worrying developments is the resurgence of the concept of a just war – the idea that different rules should apply to those who fight for a right cause. This line of thinking does not only tend to result in an increase of the use of force, it also blurs the basic principles of international humanitarian law. As was emphasized by the 28th Conference of the Red Cross and Red Crescent last December, no State, group or individual should be above the law or beyond the reach of the law.

To be effective, international law must apply equally to all States. While exceptions to commonly agreed norms may serve short-term national interests of States in some situations, they risk to create uncertainty and undermine the legal standards on which multilateral cooperation relies.

I wish every success to your seminar and hope that the great advances in the field of international criminal law will continue.

The new enlargement of the European Union will undoubtedly be more historic and challenging than the previous enlargements were. It effectively ends the division of Europe and the legacy of the Cold War. The question now is, will it also effectively put an end to the European Union as we know it?

The answer is affirmative at least to some degree. At 25, the EU can no longer carry on as before. The institutions and methods that were originally established for a community of six countries will not be adequate for the enlarged Union. This is not only because of enlargement to 25 and even more countries, but also because the Union will have much broader competences and responsibilities than the original EEC had.

Unfortunately, the new Constitutional Treaty is not yet ready. Based on the work done to date, it is not possible to conclude either if it is going to be adequate enough to cope with our future challenges. Intergovernmental cooperation is gaining momentum at the expense of the community method. This was already the thrust of the Convention’s proposals, and it means that the inequality between member states will inevitably increase.

One does not have to love the Commission and its bureaucracy to understand that a strong Commission gives a minimum guarantee that EU decisions are prepared in a manner that assures equal access by and influence of all member states.

One of the big challenges will be to avoid the creation of new permanent dividing lines inside the Union. This, together with ensuring the efficiency of the Union’s decision-making in the future, should be our main concern in the IGC.

Since our failure to conclude the IGC at the latest European Council, we have heard a lot of loose talk about a ”core” or a ”two-tier” Europe. There seems to be little or no concrete foundation for this kind of talk. Such talk would be more understandable, if it was connected to using the procedures envisaged in the Treaty of Amsterdam for enhanced cooperation, which allow a smaller group of countries to move forward in integration in specific areas, but only as a last resort if it was not possible for everyone to agree to such proposals. Schengen and the Euro group are existing examples of such enhanced cooperation.

No one has, however, even hinted at any concrete proposal where this possibility could be used. Apart from cooperation in the field of defence and security, it is very hard even to imagine what such cooperation could cover, and as far as the ESDP is concerned, we already have a consensus in the IGC on how to move forward.

What we are seeing is thus not any real core building but bloc building among EU governments. The fact that EU governments meet regularly in different groups and formations to discuss EU issues is nothing new or exceptional. It can even be useful – provided that the idea is not to create any kind of self-declared directorate to bypass the community method and leave smaller member states in the cold.

People can be forgiven for having a growing feeling that ideas and leadership have gone missing in Europe. If so, it is not for lack of demanding and concrete challenges. Enlargement and making Europe competitive in the 21st century (the Lisbon Strategy) are truly grand projects, but it is not necessarily clear what we expect from them.

We should ask whether we seek to enhance European competitiveness through a neoliberal agenda and its one-sided emphasis on labour market flexibility, deregulation and profit maximization, or whether we base our reforms on the indisputable strengths of the European social model, such as the ones that are particularly evident in the Nordic welfare states. Such a choice, provided that the European parties are able to present it credibly, could overcome the voter apathy we fear will once again dominate the election of the European Parliament. Arguing about institutional issues will not create queues at the polling stations.

In my opinion, the most important challenge the EU faces is how to make the Union a real global player corresponding to the economic and trading power that Europe already possesses.

In a world where we face new threats ranging from environmental degradation and communicable diseases to organized crime and terrorism, the EU has a unique opportunity to strengthen effective multilateralism and enhance balanced and equitable globalization on the basis of strengthening human rights, democracy and respect for international law.

The EU has a comprehensive Security Strategy, which includes all the instruments of crisis management, civilian and military, as well as prevention of armed conflicts.

What we need now is a similar Union strategy for managing globalization. This strategy could spell out how globalization can be better managed in a way that permits a more equal distribution of its benefits. It is also important that democratic principles are respected in decision-making regarding globalization.

The proposed Constitutional Treaty contains elements that will permit a more active global role for the Union. The different aspects of the Union’s external action – foreign and trade policy, and development cooperation – are brought closer together. The external aspects of the EU’s internal policies – concerning, for example, the environment, agriculture and justice and home affairs – are taken into account more clearly when external action is defined. The external representation of the Union will be strengthened by the creation of the post of an EU Foreign Minister. The demands of globalization are also an important reason to why we should adopt the new Constitutional Treaty as soon as possible.

In my speech, I have not touched upon the immediate challenges of the forthcoming enlargement. These challenges – big as they are – nevertheless are minor compared to the ones imposed by globalization. Just to give one example, I feel that threat scenarios regarding jobs being transferred from the old Member States to the new ones are based on false assumptions. Instead, we should focus on the implementation of the objectives of Lisbon Strategy – such as increasing the Union’s competitiveness – in the enlarged Union.

In fact, the forthcoming enlargement is not so much about challenges as about opportunities.

Arvoisat kutsuvieraat,

Minulla on erittäin suuri ilo ja kunnia esittää tervehdyssanat tässä Ateneumin uusiutuneiden näyttelytilojen juhlallisessa esittäytymistilaisuudessa.

Kansallisgalleriamme historia ulottuu 1800-luvun puoliväliin saakka, Aleksanteri II:n hallituskaudelle. Vuonna 1846 perustettiin Suomen taideyhdistys, jonka kartuttama teoskokoelma asetettiin esille pysyvänä näyttelynä ensimmäisen kerran jo 1863. Seuraavasta vuodesta lähtien valtiovalta alkoi avustaa yhdistystä hankkimalla malliteoksia valtion varoilla. Tämä oli Ateneumin taidekokoelman alku. Ateneumin juhlallisia vihkiäisiä vietettiin marraskuun 18. päivänä vuonna 1887. Siitä lähtien se on toiminut suomalaisen kuva- ja veistotaiteen uljaana lippulaivana.

Olen erityisen iloinen, että voin ulkoministerinä olla esittämässä tätä tervehdystä. Suomen ulkomaanedustustot toimivat nimittäin Ateneumin näyttelytilojen etäispisteenä. Edustustoissamme on sijoitettuna kaikkiaan 227 Ateneumista lainattua teosta. Eniten Ateneumin tauluja on tallennettu Tukholman, Kööpenhaminan, Moskovan, Pietarin, Washingtonin, Rooman sekä Lontoon edustustoihin. Useimmiten tässä ovat kysymyksessä vanhantyyliset virka-asunnot. Viimeksi Pietariin on kaupungin 300-vuotisjuhliin liittyen saatu Ateneumin johtajan Soili Sinisalon valitsemaa vanhempaa taidetta ml. koko joukko von Wrightin veljesten maalauksia.

Luettelen seuraavassa joitakin ulkomaan edustustoissamme olevia tunnettujen taiteilijoidemme teoksia: Tukholman mahtavassa kokoelmassa ovat mm., Akseli Gallén Kallelan Suuri hauki ja Venny Soldan-Brofeldtin muotokuva Juhani Ahosta. Lontoossa puolestaan Ferdinad v. Wrightin Merikotka saaliinsa kimpussa ja Wäinö Blomstedtin Satama talvella. Washingtonista löytyvät Magnus Enckellin Aatami ja Eeva ja Gallén-Kallelan Intiaanikuvasarja. Moskovassa esillä ovat upea Ilja Repinin muotokuva Natalia Nordmanista ja Fanny Churbergin Kuutamomaisema. Pariisiin voi mennä katsomaan Albert Edelfeltin Taiteilijan vaimon muotokuvaa tai Pekka Halosen Kevätmaisemaa. Ja sokerina pohjalla: Oscar Kleinehin Katu Quimperissä ja Thorsten Waenerbegin Kesäpäivä Päijänteellä ovat Tallinnassa.

Kiasman kanssa tällaiset vastaavat deponoinnit eli talletukset on saatu vasta hiljattain vauhtiin. Ensimmäiset sieltä lainatut työt on nyt sijoitettu Tokioon, Pariisiin ja Luxemburgiin. Myös Kiasman kanssa on tarkoitus tuntuvasti lisätä sieltä deponoiduksi saatavien teosten määrää, joka nykyisellään on vasta 24.

Kuten huomaatte Suomen ulkoministeriöllä on varsin paljon yhteyttä taiteen ja Ateneumin kanssa. Onhan eräs sen tärkeitä tehtäviä suomalaisen kulttuurin vienti. Jokainen suurlähetystö ja jokainen suurlähettilään virka-asunto on ikkuna suomalaiseen kulttuuriin. Niin perinteisesti järjestetyillä itsenäisyyspäivän vastaanotoilla kuin päivällisilläkin ulkomaalainen vieras on tavalla tai toisella suomalaisen kulttuurin ympäröimä.

Käynnissä on pysyvä suomalaisen taiteen näyttely, jonka merkitystä ei ole syytä aliarvioida. Se antaa lukemattomille vaikuttajille ensimmäisen käsityksen kuvataiteemme tasosta. Koska Ateneum hallinnoi näitä vieraita ympäröiviä taiteemme mestariluomuksia, meille on erittäin tärkeä vaalia hyviä suhteita Ateneumiin.

Opetusministeriön alaisen valtion taideteostoimikunnan kautta on edustustoihin saatu lähes 780 työtä, joista suuri osa grafiikkaa. Uusinta uutta on SKOP-pankin jäämistöstä toimikunnan kautta saatu nykytaide, joka jää pysyvästi ministeriön ja ulkomaanedustustojen käyttöön. Tähän mennessä tätä huippugrafiikkaa on jaettu lähes 150 työtä niin lähiedustustoihin kuin kauemmaksikin.

Lähiaikoina avattaviin uusiin edustustoihin, Bratislavaan ja Ljubljanaan, hankitaan nyt vuorostaan hyvää suomalaista taidetta.

Nykyisessä globalisoituvassa maailmassa on erittäin tärkeä muistaa, että globalisaation kulttuurinen ulottuvuus on rikkaus. Taide jos mikä on omiaan avaamaan ja avartamaan näköalaa koko ajan voimistuvaan uuteen kansainvälistymiseen. Globalisaatio nähdään liian usein vain hallitsemattomien markkinavoimien ja länsimaisen massakulttuurin voittokulkuna. Tällöin unohdetaan sen merkittävät myönteiset mahdollisuudet, joista yksi on monikulttuurisuus.

Ihmisen luontainen konservatiivisuus johtaa usein pelkoon muita kulttuureja kohtaan. Ei uskalleta kohdata niitä avoimesta, siinä pelossa, että ne imaisevat oman kulttuurin. Aikaisemmin kansainvälistyminen levitti muutamia voimakkaita valtakulttuureita ympäri maailmaa. Nyt globalisaatio voi tuoda lähelle ja limittää kaikki kulttuurit, pienetkin. Kaikki ovat tekemisissä toistensa kanssa. Elämme monikulttuurista aikaa, jossa ihminen omassa arkielämässään toimii samanaikaisesti monen kulttuurin sisällä ja lähellä. Kansainvälistyminen ja monikulttuurisuus ovat rikastuttaneet ja monipuolistaneet yhteiskuntamme ilmettä. Tässä kaikessa taiteella ja taiteilijoilla on oma tärkeä roolinsa.

Lopuksi vielä muutama sana Ateneumin rakennuksesta. Ehdin vanheta jo aika lailla, ennen kuin sain tietää mitä tarkoitti Ateneumin julkisivussa oleva teksti: ”Concordia res parvae crescunt” eli ”Sovussa pienet asiat kasvavat.” Alkujaan se vihjasi ymmärtääkseni siihen, miten vaikeata oli saada taiteilijoita samanmielisiksi. Lauseen voisi suoraan siirtää maailman kansoille ohjeeksi nykyisessäkin tilanteessa.

Voimme vain toivoa, että löytyisi pian kaikkien kansojen yhteinen Ateneum.

Toivotan onnea uudistuneelle Ateneumille!

Mr Chairman,

Let me, first of all, congratulate you on your election to the Chairmanship of this important Commission. I wish you and the other members of the Bureau every success in your challenging task.

In addition to what has already been said by Foreign Minister Cowen, on behalf of the European Union, allow me to offer the following remarks.

First, I would like to express my deepest solidarity with the people and Government of Spain over the evil acts of terrorism perpetrated in Madrid on the 11th of March. Such barbaric homicide of innocent men, women and children, affects us all and reminds us of the need to combat terrorism effectively and stand up in defence of democratic values.

Mr Chairman,

At its 60th Session is now commencing, I sincerely hope that this Commission will succeed in doing what it was created for, namely to promote and protect human rights. This assignment remains extremely relevant today, just as pertinent as it was 60 years ago.

Too often have controversies inside this Commission prevented us from fully concentrating on our essential responsibilities. Let me therefore assure you, Mr Chairman, that the delegation of Finland is fully committed to dialogue and a culture of cooperation. We all need to overcome divisions and focus on the objectives of this Commission that continue to be profoundly important for the people of this world.

Mr Chairman,

I shall today approach the current state of human rights with the help of two concepts – globalisation and human security – because these concepts are helpful in identifying some of the pressing human rights challenges that we face. In this context, the gender perspective needs to be emphasised.

Globalisation affects the lives of us all and it produces some indisputable benefits. One of them, increased wealth, will allow many people to rise from extreme poverty and see their human rights better respected than they are now. Human rights defenders have not failed to make full use of increased flows of information and increased global transparency. Violations of human rights are now exposed to a bigger global audience than ever before.

But there is little doubt that the main challenge presented by globalisation is that not everyone has equal access to the benefits it produces. This basic observation is underlined in the recently published report of the ILO World Commission on the Social Dimension of Globalization that was co-chaired by President Tarja Halonen of Finland with President Benjamin Mpaka of Tanzania. The World Commission states that the governance of globalization must be based on universally shared values and respect for human rights. I hope that, from the standpoint of its own mandate, the Commission on Human Rights will also find the ILO World Commission report useful.

The World Commission emphasises that the endeavour to attain even-handed globalization must begin at home. Good governance at all levels of society – in terms of the rule of law, democracy, human rights and social equity – is essential. Accountability and openness are key concepts in defining what good governance implies in practice. Transparency is needed to allow citizens to exercise their rights freely in a democratic society. Good governance and a functioning unbiased judiciary also provide clear comparative economic advantages.

Good governance certainly has a human rights dimension as it is difficult to see how human rights could be realized in circumstances where corruption is wide-spread and where the individual is not able to rely on effective access to justice. Corruption affects human rights in various ways and often it is the most vulnerable who suffer as a result of it. For example, corruption and discriminatory practices can create obstacles for girls to get to school or for women to have full access to health services.

The ILO World Commission states that in some cases globalization has caused serious gender imbalance. The level of imbalance depends largely on the norms and policies of the country concerned. Deep-rooted gender inequality has meant that the social cost of globalization has fallen disproportionately on women.

Mr Chairman,

Finland has been actively engaged in promoting new solutions to dilemmas of global governance through the Helsinki Process that I co-chair with the Minister for Foreign Affairs of Tanzania. The process was launched through a ”Helsinki Conference” that took place in the Finnish capital in December 2002. The Helsinki Process provides a forum for an open and inclusive dialogue that aims at increasing democracy and equality internationally. The launch of the Helsinki Process is a projection of the faith we have in the possibility of promoting democracy through open dialogue in which complex and controversial issues can be addressed.

The Helsinki Process involves all major stakeholders, in other words representatives of civil society and international organisations plus representatives of private enterprise. Governments are primarily responsible for implementing human rights but it has become increasingly important in a globalized world to look also at the role played by transnational corporations.

The discussion on corporate social responsibility has progressed in various contexts and quite a lot has already been achieved. Of particular merit is the initiative by Secretary-General Kofi Annan, known as the Global Compact. And the Sub-Commission working under this Commission has now produced new draft norms concerning the responsibilities of transnational corporations. States are the signatories to human rights conventions and are thus responsible for implementing their legal obligations. But because TNCs do influence the realization of human rights in practice, Finland finds it positive that the Commission on Human Rights also deals with the matter. Practical ways should be sought to examine all aspects of corporate social responsibility and to involve the business community in a constructive dialogue aimed at improving human rights on the level of the individual.

One of the issues on which the Helsinki Process has persistently concentrated is human security. Human security is of course destroyed in situations of armed conflict where the civilian population, including to an increasing extent women and children, is directly targeted.

Easy access to small arms is a factor that aggravates the problem. Finland supports efforts to negotiate and agree on multilateral principles for a responsible arms trade policy. Human rights and humanitarian considerations must be taken into account in all arms trade.

Significant human insecurity is also experienced in societies that are not involved in armed conflict. Failed states that are unable or, as is often the case, unwilling to protect the rights of their citizens can constitute a threat to security in their region. Marginalisation of minorities and indigenous peoples can affect stability. Lack of access to justice and meaningful ways to participate in society pave the way for extremism. Violations of children’s rights, including the recruitment of child soldiers, may undermine the prospects for stable development in the country concerned for years to come. In many cases, human rights violations force people to leave their homes. Internally displaced persons and refugees find themselves in a particularly vulnerable position.

A culture of impunity allows human rights violations to continue. It is especially important that perpetrators of genocide, crimes against humanity and war crimes are prosecuted. While the main responsibility for investigating and prosecuting international crimes continues to rest with states, it should be emphasized that the International Criminal Court is now operational and can offer a helping hand to states whose judicial systems face overwhelming problems. As the ICC can address both international and internal armed conflicts, as well as protracted fighting between governmental authorities and armed groups, it is well placed to deal with the kinds of abuse and serious violations of law that are reality in contemporary conflicts.

I hope that these allusions suffice to show that existing human insecurity is intertwined with lack of respect for human rights, a fact that should be resolutely addressed by this Commission.

Mr Chairman,

From the point of view of human security, focus should be placed on those in the weakest position. Amnesty International recently called violence against women the world’s most wide-spread human rights violation and also the one that has been most systematically ignored. Indeed, violence against women continues to be a serious human rights violation in many parts of the world. It is quite a serious problem even in Finland, my own country, where an extensive government programme to combat violence against women is being launched.

Violence against women must never be tolerated and legislation should in all cases clearly condemn so-called crimes of honour, domestic violence and all other other forms of violence against women. The same is true with regard to female genital mutilation that still threatens the health and well-being of far too many girls.

It is very much a credibility issue for this Commission to be able to address violence against women, in its various forms, in a comprehensive and substantive manner. The commitments of the UN World Conference on Women in Beijing, undertaken almost ten years ago, as well as its follow-up process, provide a good basis for this effort.

Mr Chairman,

Globalisation tends to increase contacts among people. Nevertheless, distinctly positive developments, such as new opportunities for travel, sometimes have negative effects. Factors such as extreme poverty and the absence of human-rights protection at the level of the individual prepare the ground for adverse phenomena.

Trafficking in women and children is a major human rights concern in many parts of the world, including Europe. Each year, millions of people, the majority of them women and children, are forced into situations where they are exploited in various ways. The protection of the human rights of victims, as well as efforts aimed at their rehabilitation, are of primary importance. Concerted international efforts are needed to combat human trafficking. Up to now we have not been effective enough because, in spite of measures taken so far, trafficking is still on the increase. Finland calls for the implementation of the relevant international instruments and for effective national countermeasures without delay.

As a result of globalisation, the significance of economic, social and cultural rights has increased.. Economic, social and cultural rights should be regarded as justiciable human rights that can provide tools to balance economically motivated activity. The notion of the indivisible nature of human rights has gained importance in an often very competitive economic environment, where the status of the individual may be weakened.

The open-ended working group established to consider choices for the elaboration of an optional protocol to the Covenant on Economic, Social and Cultural Rights held its first meeting some weeks ago. A fruitful discussion on ways and means to strengthen economic, social and cultural rights took place. Finland hopes that this session of the Commission on human rights will contribute to further clarification of the content and legal stature of these important human rights and that the mandate of the working group will be renewed.

Mr Chairman,

In a comprehensive human rights report that my Government will present to the Parliament of Finland later this month, special emphasis is placed on the rights of women, children, minorities, indigenous peoples and persons with disabilities. The principle of non-discrimination lies at the very heart of human rights and yet discrimination based on gender, ethnic or religious origin, sexual orientation, disability or other grounds continues to be commonplace in various parts of the world. We are all affected.

Global problems require united efforts. Challenges with global dimensions can only be addressed through multilateral cooperation. That is why the Commission on Human Rights matters. This is the principal global forum we have to promote and protect the universal human rights of the individual. Let us rise to the challenge together.

Thank you.