Etusivu 2004 tammikuu 2004
1.1.2004

”Kriisinhallinnan toimittava nopeasti vaikeissakin oloissa”, ministerien Freivaldsin ja Tuomiojan yhteisartikkeli, ”Vieraskynä”, Helsingin Sanomat 29.12.2004

Kriisinhallinnan toimittava nopeasti vaikeissakin oloissa – LAILA FREIVALDSIN JA ERKKI TUOMIOJAN YHTEISARTIKKELI

Helsingin Sanomien ”Vieraskynä”, 29.12.2004

Suomi ja Ruotsi ovat aloitteillaan vaikuttaneet EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehitykseen jäsenyytensä alusta lähtien. Ulkoministerit Tarja Halonen ja Lena Hjelm-Wallen ehdottivat unionille rauhanturva- ja humanitaarisia tehtäviä kriisialueilla, alkuna unionin sotilaallisten kriisinhallintavalmiuksien kehittämistyölle.

Myös siviilikriisinhallintavalmiuksia alettiin luoda suomalais-ruotsalaisesta aloitteesta, jonka tekivät ulkoministerit Anna Lindh ja Erkki Tuomioja.

EU:n kriisinhallinta tukee YK:n toimintaa sen kamppaillessa laajojen kriisien ja vaikeiden humanitaaristen ongelmien ratkaisemiseksi etenkin Afrikassa. EU:lle on tärkeätä, että YK onnistuu. Kaukaisetkin kriisit tuottavat epävakautta Euroopalle. Ääriliikkeet ja terrorismi versovat sortuneiden valtioiden luomalta kasvualustalta.

Kriisinhallinnan koneisto käynnistyy usein liian kankeasti. Srebrenica ja Ruanda muistuttavat, miten hirvittävä voi olla hitauden hinta. Viime vuosilta on lisää esimerkkejä siitä mitä tapahtuu, kun kansainvälinen yhteisö ei kykene reagoimaan nopeasti ja määrätietoisesti.

Humanitaarisen katastrofin tai vakavien ihmisoikeusloukkausten uhatessa meidän tulee voida toimia ajoissa ihmishenkien pelastamiseksi. Joskus on kyettävä toimimaan salamannopeasti vaikeissa oloissa. Kriisinhallintajoukot voivat rauhoittaa akuutin tilanteen ja valmistella YK:n rauhanturvaoperaation tuloa.

Juuri niin EU teki kesällä 2003 Kongossa Bunian kaupungissa; myös Ruotsi osallistui operaatioon. Bunian kokemusten pohjalta EU päätti alkuvuodesta 2004 ryhtyä kehittämään unionin käyttöön nopean valmiuden taisteluosastoja.

EU:n nopean valmiuden joukkoihin tulee 13 noin 1 500 sotilaan vahvuista osastoa, jotka perustetaan jäsenmaiden vapaaehtoisin voimin. Niiden on kyettävä siirtymään toiminta-alueelle nopeasti ja operoimaan vaikeissakin oloissa. Vähintään kaksi niistä on aina valmiudessa puoli vuotta kerrallaan.

Suomi ja Ruotsi perustavat yhden tällaisen osaston yhteistyössä Norjan kanssa. Hanke on luontevaa jatkoa maittemme pitkäaikaiselle turvallisuuspoliittiselle yhteistyölle ja aloitteellisuudelle EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa.

Maamme ovat tottuneet kantamaan kokoonsa nähden suurta vastuuta kansainvälisestä turvallisuudesta. Ne ovat tehneet tiivistä kriisinhallintayhteistyötä monilla alueilla, ja niillä on pitkä kokemus rauhanturvaajien yhteisestä koulutuksesta sekä Nordcaps-yhteistyöstä. Myös Norja on ollut mukana toiminnassa. Yhteistyö saa nyt johdonmukaista jatkoa. Yhteinen osasto voidaan asettaa valmiuteen vuonna 2008.

Unionimaat pitävät selvänä, että osastot ovat tarpeen tullen myös käytettävissä operaatioihin. Vaikka operaation käynnistäminen vaatii kaikkien EU-maiden yksimielisen päätöksen, kunkin osaston lähettämisestä päättävät silti aina viime kädessä ne maat, joiden henkilöstöä siinä on.

Mikään ylikansallinen auktoriteetti ei voi määrätä suomalaisia tai ruotsalaisia joukkoja kriisialueelle. Kriisinhallintatehtävät vaikeissa oloissa asettavat rauhanturvaajat vaaralle alttiiksi. Siksi osallistumispäätöksen voivat tehdä vain kansalliset päätöksentekijät, huolellisesti valmisteltuna ja kansallisen lainsäädännön mukaisena.

Osastot ovat osa pyrkimystä kehittää unionista vakavasti otettava vastuunkantaja kriisinhallinnassa. Siksi myös jäsenmaiden kansallisia valmiuksia on parannettava.

Jos haluamme lähettää pohjoismaisen osaston kriisitehtävään nopeasti, meidän on varmistettava, että tarvittavat kansalliset päätökset voidaan tehdä riittävän nopeasti, akuutin kriisitilanteen vaatimalla tavalla. Se asettaa vaatimuksia puolustusvoimiemme, hallitustemme ja parlamenttiemme valmiudelle, ja siksi Suomi on päättänyt tarkistaa lainsäädäntönsä.

Osastojen tarkoituksena on erityisesti tukea YK:ta, ja niitä käytettäneen usein kiinteässä yhteistyössä YK:n kanssa. EU:n kriisinhallinta perustuu luonnollisesti YK:n mandaattiin.

Joissakin poikkeustilanteissa voi silti käydä niin, että turvallisuusneuvosto ei päätä mandaatista, vaikka tarkoitettu tehtävä olisi selvästi YK:n peruskirjan mukainen. Tällaisissakin tapauksissa EU:n ja sen jäsenmaiden tulisi, tarkan poliittisen ja kansainvälisoikeudellisen arvioinnin jälkeen, voida harkita operaation toteuttamista kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi ja ihmisten pelastamiseksi kansanmurhalta ja muilta vakavilta väkivaltaisuuksilta.

Osallistumista harkittaessa tulee aina selvittää, onko operaatio tarpeellinen ja sopusoinnussa kansainvälisen oikeuden kanssa, onko se YK:n ja EU:n oman turvallisuusstrategian tavoitteiden mukainen ja ovatko kriisialueen maat pyytänet apua. On itsestään selvää, että sotilaallisiin keinoihin turvaudutaan vain silloin, kun muista keinoista ei ole apua.

YK:n uudistamista pohtinut selvitysryhmä ehdottaa viittä kriteeriä, jotka turvallisuusneuvoston tulisi ottaa huomioon voimankäyttöä harkittaessa. Ne ovat uhkan vakavuus, tehtävän tavoite, onko kyse tilanteesta, jossa muut keinot eivät auttaisi, toteutuuko minimivoimankäytön periaate ja mitkä ovat voimankäytön seuraukset uhkaan verrattuna.

Näiden kriteerien tulee toteutua myös päätettäessä EU:n nopean toiminnan joukkojen käytöstä rauhaanpakottamistehtäviin.

1.1.2004

”Turvallisuutemme peruspilarit muodostuvat lähellä ja kaukana”, ministerien Erkki Tuomiojan ja Paula Lehtomäen yhteisartikkeli, Helsingin Sanomat 6.12.2004

Erkki Tuomioja

”Turvallisuutemme peruspilarit muodostuvat lähellä ja kaukana”, ministerien Erkki Tuomiojan ja Paula Lehtomäen yhteisartikkeli

Helsingin Sanomat, 6.12.2004

Vielä vuosikymmen sitten ennakoitiin globalisaation puristavan yksittäisten valtioiden roolin ahtaammaksi. Kansainvälisen politiikan muutokset eivät ole kuitenkaan vain heikentäneet valtioiden toimintamahdollisuuksia: monessa tapauksessa mahdollisuudet, ja myös velvollisuus toimia ja vaikuttaa ovat korostuneet.

Kaikilla maailman mailla on turvallisuuteen, ympäristöön, terveyteen ja kauppaan liittyviä yhteisiä etuja, joihin kansallisten etujen tulee sopeutua. Valtiot joutuvat myös yhä enemmän jakamaan vastuuta ja tekemään yhteistyötä eri toimijoiden kanssa. Yli 300 hallitusten välistä organisaatiota, ylikansalliset yritykset ja kansalaisjärjestöt tuovat globaaliin maailmaan ristikkäisiä ja päällekkäisiä intressejä. Omien tavoitteiden saavuttaminen edellyttää kansal-lisvaltioilta uudenlaisia koalitioita ja ennakkoluulottomampaa kumppanuutta.

Myös turvallisuuspoliittinen toimintaympäristömme on kokenut perusteellisen muutoksen. Globalisaation myötä Suomenkin turvallisuus kytkeytyy laajempaan kansainväliseen ympäristöön. Perinteisten ja uusien uhkien torjunta edellyttää laaja-alaista ja johdonmukaista yhteistoimintaa monilla eri aloilla.

Muuttuvassa toimintaympäristössä valtion ja ulkopolitiikan keskeisin tehtävä on kansalaisten turvallisuuden takaaminen ja hyvinvoinnin edistäminen. Lähialueidemme olosuhteet ja toimivat suhteet naapurimaihin muodostavat edelleen turvallisuutemme lähtökohdan. Globalisaatio on kuitenkin auttanut meitä näkemään linkin köyhyyden ja ihmisoikeuksien puuttumisen, sekä maailmaa ravistelleiden terroritekojen ja muiden kriisien välillä.

Pelkkä sopeutuminen ja mukautuminen ei ole Suomen strategia, vaan pyrimme vaikuttamaan globalisaation reunaehtoihin. Yhtäältä se tapahtuu toimimalla olemassa olevien organisaatioiden kautta, toisaalta globaalihallinnan vaatimukset edellyttävät ulkoasiainhoidolta tänä päivänä aivan uudenlaista dynaamisuutta, joustavuutta ja luovuutta myös yhteistyön suhteen. Uusia uhkia on lähes mahdotonta torjua yksin, eikä niiltä voi suojautua eristäytymällä omien rajojen taakse.

Tukenamme globalisaation hallinnassa on erityisesti jäsenyys Euroopan unionissa ja toimiminen monenkeskisen järjestelmän kautta. Euroopan unioni on maailman johtava toimija, kun ratkotaan valtioiden rajoja ylittäviä ongelmia. Unionin kansainvälinen rooli ei kuitenkaan ole aina ollut niin vahva, kuin mihin sillä olisi potentiaalia. EU kaipaakin vahvistusta ulkoiseen toimintakykyynsä. Unionin nopean toiminnan joukot tuovat osaltaan sellaisia resursseja, joiden olemassaolo nostaa toimintamme painoarvoa merkittävästi. Samaa nopeutta ja valmiutta tarvitaan myös siviilikriisinhallinnassa. Unioni ja sen jäsenmaat ovat maailman suurin kehitysavun antaja. Tämän avun entistä parempi koordinaatio edesauttaa yhdessä sovittujen kehityspoliittisten tavoitteiden saavuttamista, ja luo osaltaan tasapainoisempia lähtökohtia kansainväliselle kehitykselle.

Monenkeskisessä yhteistyössä uudenlaiset alueelliset ja asiakohtaiset koalitiot muuttavat joskus yllättävästikin perinteisiä toimintalinjoja. Maailman kauppajärjestössä WTO:ssa neuvotteluasetelmat muuttuivat entistä haasteellisimmiksi, kun Intian, Brasilian ja Kiinan johdolla syntyi uusi kehitysmaaryhmä. Eräät uudet kansainväliset sopimukset, kuten Ottawan miinankieltosopimus ja Kansainvälisen rikostuomioistuimen perustaminen, saivat alkunsa samanmielisten hallitusten ja kansalaisyhteiskunnan yhteisistä ponnisteluista. Brasilian ja Ranskan presidenttien uusi aloite köyhyyden hävittämiseksi uudentyyppisen kehitysrahoituksen avulla on tuore esimerkki pohjois-etelä -jakolinjan ylittävästä liittoutumisesta.

Myös Suomi pyrkii parhaansa mukaan löytämään uusia strategisia kumppaneita tässä kansainvälisen politiikan uudessa dynamiikassa. Tasavallan Presidentti Halonen on yhteistyössä Tansanian presidentti Mkapan kanssa ollut johtamassa Maailman työjärjestö ILO:n globalisaation sosiaalisia vaikutuksia selvittänyttä komissiota. Saman hengen aloite on yhteistyössä Tansanian kanssa käynnistetty Helsinki-prosessi.

Helsinki-prosessi on nimensä mukaisesti prosessi, jonka tavoitteena on kehittää kansainvälistä globalisaation hallintaa. Helsinki-prosessin tarjoamalla dialogilla voidaan vahvistaa ymmärrystä ja yhteistyötä hallitustason neuvottelujen tukemiseksi esimerkiksi WTO:ssa. Helsinki-prosessilla Suomi on mukana vaikuttamassa käynnissä olevaan kansainvälisten suhteitten muutokseen. Prosessissa syntyy myös ulkopoliittista pääomaa, jota voidaan käyttää muissakin yhteyksissä.

Suomen taloudessa ulkomaankaupalla on ratkaisevan keskeinen asema, sillä vientimme arvo on 40 prosenttia BKT:sta. Maailmankaupan mahdollisimman vapaa kulku – sääntöpohjaisen kauppajärjestelmän puitteissa – turvaa suomalaisen hyvinvoinnin edellytyksiä. Osa tätä sääntöpohjaisuutta on se, että kaupassa pyritään ottamaan huomioon muilla foorumeilla saavutettuja sopimuksia esimerkiksi ympäristön ja työvoiman suhteen. Vaikka varsinainen kauppapolitiikka hoidetaan nykyään EU:n kautta, on kahdenvälisten kaupallisten kysymysten hoidolle edelleen jatkuvaa kysyntää suomalaisen elinkeinoelämän piiristä. Suomen kannalta WTO:n kauppaneuvottelukierroksen onnistunut loppuun saattaminen on tärkeää.

Käynnissä olevalla WTO-neuvottelukierroksella ovat kehitysmaiden taloudelliset edut ensimmäistä kertaa voimallisesti esillä. Suomi tukee kehitysyhteistyössään kumppanimaitaan kauppakysymysten integroimisessa niiden omiin köyhyydenvähentämisstrategioihin. Olemme nostaneet kaupan ja kehityksen teemaa esiin myös esimerkiksi OECD:n piirissä.

Suomen kaltaisella maalla on varmasti hyötyä ulkopolitiikan laaja-alaisesta keinovalikoimasta, ennakkoluulottomista asiakohtaisista kumppanuuksista ja verkottumisesta. Suomalaisten asiaa edistetään parhaiten avoimessa vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa.

1.1.2004

”FN bör stärkas”, kolumni, Hufvudstadsbladet, 23.11.2004

Erkki Tuomioja

FN BÖR STÄRKAS

– kolumn för Hbl 23.11.2004

Världen väntar med stora förhoppningar och med en viss spänning på betänkandet från den panel på hög nivå som FN:s generalsekreterare Kofi Annan i fjol tillsatte för att ta fram förslag om att stärka FN. Betänkandet torde bli klart inom kort.

FN står enligt många vid en skiljeväg. Kan organisationen bevara och stärka sin relevans och ledande roll som garant för världsfreden och säkerheten samt som den enda universellt erkända källan för legitimt bruk av våld? Eller kommer FN att bli allt mera irrelevant i en värld där unilateralismen sprider sig?

Gareth Evans, Australien före detta utrikesminister och medlem i panelen, har utkristalliserat problematiken: ”Stater börjar krig då de inte borde göra det och avstår från militär aktion när de borde ingripa.” Om Irak är ett exempel på det ena så var folkmorden i Rwanda för tio år sedan ett exempel på det andra.

FN-stadgan och dess 51:a artikel erkänner bara två fall, i vilka det är berättigat att använda statligt våld: i självförsvar inför en militär attack, och med säkerhetsrådets bifall om världsfreden har brutits, eller för att avvärja ett hot mot fred. Preventivt krig är inte berättigat under självförsvarsbegreppet.

Evans och den kanadensiska regeringen har varit vägvisare i att utveckla tanken om ”responsibility to protect” (ansvar att beskydda). FN har inte bara rätt utan också skyldighet att ingripa, till exempel genom att auktorisera en humanitär intervention i ett fall där ett lands regering inte har kunnat eller velat leva upp till sin skyldighet att skydda befolkningen.

Nu har Evans i en artikel som antagligen återspeglar panelens tankar utvecklat fem kriterier som FN och säkerhetsrådet bör beakta då de överväger att godkänna en militär aktion. Är hotet tillräckligt allvarligt, har militär aktion en godtagbar avsikt (det vill säga att avvärja ett hot), har alla alternativa icke-militära medel övervägts, är aktionen proportionell i förhållande till kravet och har man övervägt alla konsekvenser?

Dessa är samtliga viktiga principer och fungerar som en check-list som FN bör gå igenom varje gång militär aktion föreslås, men det kommer inte nödvändigtvis att vara lättare att tolka dem i enskilda fall.

Även om rapporten kommer att innehålla många viktiga förslag för FN-reformer är det frågan om säkerhetsrådets utvidgande som kommer att väcka det största intresset. Elementen för en lösning som kunde vara genomförbar är redan mer eller mindre klara. Utvidga hela rådet från 15 länder till omkring 24, inklusive fem nya permanenta medlemmar: Tyskland, Japan och ett land från Asien, Afrika och Latinamerika. Indien med sina mer än en miljard människor är då den främsta kandidaten från Asien, från de övriga regionerna kan det vara mera komplicerat att komma överens om en kandidat.

Kan vi också avskaffa vetorätten i detta sammanhang? Detta är en helt orealistisk tanke. Men det borde vara klart, att antalet länder med vetorätt inte utökas.

1.1.2004

Puntila Suomen poliittisessa historiassa, kirjavinkki, julkaistu Helsingin Sanomissa ja Tuomiojan kotisivuilla 10.11.2004

Viikon kirjavinkki

VIIKON KIRJAVINKKI
Brechtin naiset kanssakirjailijoina ja rakastajattarina

Hiltrud Häntzshel, Brechts Frauen. Rowolht, 315 s., Hamburg 2003

Hiltrud Häntzschelin kirja ei ole ensimmäinen Bertolt Brechtin naisia käsittelevä, ja tuskin jää myöskään viimeiseksi. Brecht on niitä teatterintekijöitä ja kirjoittajia, joiden työt ovat jääneet eloon ja joita esitetään jatkuvasti, ja joiden tekijä myös herättää jatkuvaa mielenkiintoa, jopa intohimoja. Brechtin naissuhteita ovat aiemmin käsitelleet mm Sabine Kebir, Carola Stern ja John Fuegi.

Vappu Tuomioja on kirjassaan Sulo, Hella ja Vappuli kuvannut omaa ensitapaamistaan Brechtin kanssa Marlebäckissä kesällä 1940 ja miten epäsympaattisen vaikutuksen ”aika töykeästi, itsestään selvänä asiana (…) häneen kohdistetun ihailun” vastaanottanut Brecht oli aluksi tehnyt. Kuva muuttui täysin, kun Brecht Suomen suviyössä intoutui puhumaan ja esittämään teatterintekijän koko repertuaaria käyttäen ajatuksiaan ja näkemyksiään kaikki kuuntelijansa lumoavalla tavalla. Marlebäckissäkin Brechtillä oli mukanaan naiskaartinsa, johon sillä kertaa kuuluivat hänen vaimonsa näyttelijä Helene Weigel, sihteerinä esitelty Margarete Steffin ja tanskalaisnäyttelijä Ruth Berlau, jonka talon emäntä Hella Wuolijoki Weigelin pyynnöstä karkoitti talostaan. Berlau jäi kuitenkin läheiseen metsään telttaan asumaan, asumisjärjestely, jonka variaatioita Brecht toteutti jalkavaimojensa kanssa muuallakin.

Brechtin naiset eivät olleet hänelle vain naisia, vaan samalla myös tärkeitä yhteistyökumppaneita. He olivat kaikki itsekin kirjallisesti lahjakkaita ja osallistuivat Brechtin kirjallisiin töihin. Kuitenkin vasta kymmenen vuotta sitten ilmestyneen John Fuegin erittäin kriittisen, jopa vihamielisen Brecht-elämäkerran jälkeen on alettu systemaattisemmin tutkia, kuinka merkittävä heidän osuutensa Brechtin tuotannossa on todella ollut. Monet ovat sitä mieltä, että esim. Elisabeth Hauptmannin osuus Dreigrosschenoperiin on paljon suurempi kuin Brechtin oma osuus. Vain harvan työn osalta on olemassa yksiselitteinen kaikkien osallisten allekirjoittama sopimus, kuten Brecht-Wuolijoen Puntilasta, joka on kirjattu kahden tekijän tasaveroisen yhteistyön tulokseksi, vaikka Brecht itse ei tätä myöhemmin halunnutkaan muistaa.

Hiltrud Häntschel ei kirjassaan yritäkään antaa selvää vastausta erilaisiin tekijäsuhteita koskeviin kysymyksiin, vaan kuvaa kunkin naisen kohdalla heidän omaa taustaansa, yhteistyötään ja yhteiseloa Brechtin kanssa, sekä myöhempää elämää. Tuberkuloosiin jo v, 1941 kuollutta Steffinia lukuun ottamatta kaikki muut Häntschelin kirjassa käsitellyt Brechtin naiset elivät paljon Brechtiä pitempään, kaikki myös jollain tavoin Brechtille uskollisina pysyen, vaikkei Brecht heitä koskaan vastavuoroisella uskollisuudella palkinnut.

Vaikka Häntschel kerran polemisoikin juuri mainitun Fuegin kanssa, ei hän laajemmin käsittele aiempaa Brecht-kirjallisuutta. Häntschel ei myöskään ole kirjoittanut mitään uutta Brecht-elämäkertaa, paremminkin Brechtin seitsemän naisen rinnakkain kulkevat pienoiselämäkerrat.

helmikuu 2004

Aikaisemmat kirjavinkit

1.1.2004

FN bör förstärkas och trovärdigheten ökas, Freivaldsin,Tuomiojan, Jaglandin ja Kofodin yhteisartikkeli, Hufvudstadsbladet, 24.10.2004

Erkki Tuomioja

FN bör förstärkas och trovärdigheten ökas

Huvfudstadsbladet 24.10.2004

Debattartikel – Fyra framträdande nordiska socialdemokrater lägger här fram sina tankar om FN-reformerna. Artikeln har sin utgångspunkt i ett mera omfattande FN-förslag från författarna.

Av: Laila Freivalds, utrikesminister, Sverige, Erkki Tuomioja, utrikesminister, Finland, Thorbjørn Jagland, tidigare norsk stats- och utrikesminister samt Jeppe Kofod, utrikespolitisk talesman, socialdemokraterna, Danmark.

De senaste åren har skakat grundpelarna för vår gemensamma säkerhet.

Därför är det glädjande att många av inläggen vid FN:s generalförsamling under dessa veckor handlat om möjligheterna att utveckla och förstärka FN och det internationella rättssystemet.

En värld utan FN är en alltför osäker värld. En säkrare värld kräver i gengäld ett mera handlingskraftigt FN, och ökad säkerhet handlar inte enbart om krut och kulor.

I dag lever över 1 miljard människor på under 1 US-dollar om dagen och mellan 10 000 och 12 000 personer dör varje dag i aids.

En effektiv insats mot terror och massförstörelsevapen måste gå hand i hand med bekämpning av fattigdom, handlingskraft vid hotande konflikter och respekt för den internationella rättsordningen.

Talen vid FN:s generalförsamling har fokuserat på utvidgningen av FN:s säkerhetsråd. Vi är ense om att det skulle gagna FN om ett antal av världens politiskt och ekonomiskt mest betydelsefulla länder ges ökade möjligheter att delta i säkerhetsrådets arbete, utan att detta medför en utvidgning av vetorätten. Vi önskar att säkerhetsrådets sammansättning bättre skulle återspegla de faktiska förhållandena i dagens värld.

Detta skulle gagna FN:s legitimitet, framför allt i stora delar av världen utanför USA och Europa. Men ett mera handlingskraftigt FN måste nödvändigtvis också innebära en begränsning av vetorätten och en garanti för att världens fattigdomsproblem i ökad utsträckning hamnar i blickpunkten.

Det är ett faktum att vetorätten för säkerhetsrådets ständiga medlemmar är en av huvudorsakerna till FN:s bristande effektivitet och förmåga att hantera några av jordens mest betydelsefulla konflikter.

En begränsning av vetorätten kräver stöd från de nuvarande stormakterna, men vi är övertygade om att dessa har förståelse för en begränsning som skulle minska möjligheterna att lägga in ett veto som endast grundar sig på nationella intressen.

En möjlighet är att vetorätten framdeles endast används om det berörda landet offentligt motiverar sitt veto med hänvisning till FN-stadgans principer. En annan möjlighet är att veto endas kan inläggas med hänvisning till FN-stadgans kapitel 7 om hot mot den internationella säkerheten. Oavsett vilken modell man väljer är det ändamålsenligt att ett veto automatiskt leder till en diskussion om frågan och vetot vid FN:s generalförsamling.

På längre sikt ökar säkerheten i världen om representationen i säkerhetsrådet är kopplad till de stora regionerna i världen.

Som européer vill vi påpeka att EU bör vidareutveckla den gemensamma utrikes- och säkerhetspolitiken, så att EU i framtiden kan få en gemensam plats i säkerhetsrådet. Det pågår även en diskussion om möjligheten att den gemensamma utrikes- och säkerhetspolitiken bildar grunden för ett EU-mandat när EU-medlemmarna i säkerhetsrådet utnyttjar sin vetorätt.

Oavsett eventuella ändringar i säkerhetsrådet riskerar FN även i framtiden att konfronteras med att vissa länder anser säkerhetshot eller humanitära katastrofer vara av så avgörande betydelse att de överväger att handla utan hänsyn till säkerhetsrådet.

Om länder handlar utanför FN-ramen, påtar de sig ett stort ansvar för en underminering av organisationens trovärdighet. Därför är det avgörande att alla länder handlar i överensstämmelse med FN-stadgans principer, inklusive de mänskliga rättigheterna.

Det kan inte finnas något tvivel om att världssamfundet har ett särskilt ansvar när det gäller beskyddandet av oskyldiga människor som utsätts för systematisk förföljelse. Under loppet av 1990-talet dog 3,6 miljoner människor i inbördeskrig och interna konflikter, medan antalet flyktingar och internt fördrivna människor ökade med 50 procent.

Här finns det bruk för en uppsättning FN-kriterier som säkerställer legitimiteten för humanitära interventioner.

Som sagt kan ökad säkerhet endast uppnås om man omsätter orden om globala sociala och ekonomiska initiativ i handling.

År 2000 kom FN:s medlemsländer överens om de så kallade millenniemålen. Före 2015 skall bland annat barndödligheten minskas, antalet personer som lever på mindre än 1 dollar om dagen halveras och spridningen av hiv/aids stoppas.

Dessa millenniemål är ett viktigt steg mot en mera rättvis värld med rimligare levnadsvillkor. Och det är möjligt att uppnå dess mål. Enligt Världsbanken förutsätts det emellertid att världens u-landsbistånd fördubblas från ca 50 till ca 100 miljarder dollar per år.

Ett viktigt bidrag till detta är att flera europeiska länder faktiskt ökar sitt u-landsbistånd, och det är nödvändigt att även vi i de nordiska länderna bidrar till detta genom att öka vårt bistånd, inte minst av hänsyn till Afrika.

FN har i dag en kommitté för social och ekonomisk utveckling, ECOSOC. Vårt förslag är att denna kommitté uppgraderas till ett råd för mänsklig utveckling.

Ett sådant råd kan hålla fast vid medlemsländernas skyldigheter vad gäller globala ekonomiska och sociala initiativ. Det kan samtidigt säkerställa en bättre och effektivare uppföljning av globala avtal.

Ett råd för mänsklig utveckling skulle således vara ett nytt och viktigt bidrag till att millenniemålen faktiskt uppnås, och att till exempel Världshandelsorganisationens insatser för en friare handel genomförs i överensstämmelse med FN:s beslut om skydd av miljön och under iakttagande av grundläggande konventioner om arbetstagares rättigheter.

I denna artikel har vi försökt skissera upp ett reformerat och starkare FN. Under de kommande månaderna kommer vi att låta det gemensamma förslaget utgöra utgångspunkten för vårt samarbete med de många andra länder och politiska krafter som önskar en värld där säkerhet och rättvisa är ett gemensamt ansvar.

——–

De nordiska socialdemokraternas gemensamma förslag kan läsas på www.samak.info.