GUE/NGL, 191 s., Vaasa 2001

Liittovaltio Ilmestyskirjan petona

Esko Seppäsen uusi ilmaisjakeluna jaettava ja EUn liittovaltiokehitystä sellaisena kuin Seppänen sen näkee käsittelevä ilmestyskirja osoittaa Claes Anderssonin politiikan muistelmissaan esittämän arvion erittäin paikkansapitäväksi. Mutta osoittaako se oikeaksi myös Anderssonin jatkon, jonka mukaan ”Seppänen ei totisesti suhtautunut maailmaan kuin kyselijä tai analyytikko. Faktoja hän näytti tarvitsevan vain sikäli kuin ne vahvistivat hänen omia näkemyksiään”?

Enemmän kuin kukaan muu suomalaispoliitikko, Paavo Väyrynen mukaanlukien, kykenee Seppänen aiheuttamaan kanssaihmisissään allergisia reaktioita, ei vähiten omissa puoluetovereissaan. Häneen suhtaudutaan vähän kuin Slobodan Miloseviciin vaikkei häntä ole edes etsintäkuulutettu. Ei ihme jos Seppästä pidetään pahana rasitteena puolueensa salonkikelpoisuudelle. Meillä muilla pitäisi kuitenkin olla varaa suhtautua häneen ja hänen kirjoitteluunsa vähän vapaammin.

On sanottava että Liittovalito. Nyt? on, paitsi sujuvasti ja hauskasti kirjoitettu ja päiväkirjamuodossaan jopa persoonallinen, myös paljon hyödyllistä tietoa sisältävä. Tämä koskee ennen muuta elämää europarlamentissa.

Totta kai Seppänen käyttää faktoja valikoivasti, mutta tahallisesta disinformaatiosta häntä on vaikea saada kiinni. Toki hänen analyysinsa EU-kehityksestä on tarkoitushakuista ja liittovaltiopelossaan jo vähän vainoharhaistakin, mutta hän voi myös laukoa joistain asioista, henkilöistä ja EU-maista sellaista, jota vastuullisemmassa asemassa oleva ei voi toistaa vaikka samaa mieltä olisikin.

On tärkeää, että niin Suomessa kuin EUssa laajemminkin osattaisiin käydä avointa ja kunnon dialogia myös euroepäilijöiden ja EU-kriitikoiden kanssa. Jos EUn peruskirjoja lähdetään Nizzassa sovitulla tavalla konventtimenetelmällä uusimaan on parempi, että jarrumiehetkin ovat siinä työssä mukana. Tätä mahdollisuutta tosin Seppänen itse saattaisi eniten säikähtää.

tammikuu 2001

362 s., Ministry for Foreign Affairs, Stockholm 2000

Tapaus Wallenberg jatkuu yhä

Kun tietoja siitä miten Hitler oli todella toteuttamassa juutalaiskysymyksen lopullista ratkaisua, alkoi toisen maailmansodan loppuvaiheissa jo olla laajemminkin käytettävissä käynnistettiin vielä yrityksiä juutalaisten pelastamiseksi natsien tuhoamisleireiltä. Tässä tarkoituksessa lähetettiin myös ruotsalainen diplomaatti World Jewish Congressin aloitteesta Budapestiin. Wallenberg ehti työskennellä Unkarissa puoli vuotta ja saattaa kymmeniä tuhansia juutalaisia turvaan.

Kun puna-armeija tammikuussa 1945 lähestyi Budapestiä pyrki Wallenberg heti yhteyteen sen komentajien kanssa sopiakseen pakolaisten ja vapautettujen asioista. Tammikuun 12 päivänä puna-armeija vangitsi hänet eikä hänen kohtalostaan sen jälkeen ole varmaa tietoa olemassa. Neuvostoliitto kielsi pitkään tietävänsä mitään Wallenbergin kohtalosta ja antoi vasta Stalinin rikosten tunnustaneen 20. puoluekokouksen jälkeen vastauksena Ruotsin keräämään vahvaan todistusaineistoon ensimmäisen virallisen selityksen vuonna 1957. Sen mukaan Wallenberg oli tuotu Budapestistä Moskovaan missä hän Lubjankan vankilassa kuoli sydäninfarktiin heinäkuussa 1947.

Gorbatshovin ja glasnostin alettua Wallenbergin tapausta yritettiin jälleen selvittää. Vähitellen venäläisetkin olivat valmiita luottamuksellisempaan yhteistyöhön ruotsalaisten kanssa, mistä nyt viimeisin osoitus tämä ruotsalais-venäläisen yhteistyön tuloksena valmistunut laaja raportti. Yhteinen raportti se ei kuitenkaan ole vaan johtopäätökset jäävät ruotsalaisten piikkiin.

Raoul Wallenbergin tapauksesta on vuosien varrella kirjoitettu kymmenittäin kirjoja. Tämänkin raportin lähdeluettelossa on mainittu viitisenkymmentä aiemmin julkaistua Wallenberg-aiheista kirjaa.

Tuskin tämäkään selvitys viimeiseksi jää, eikä se väitä tapausta kokonaan selvitetyksi vaan päinvastoin luettelee pitkän joukon avoimeksi jääneitä kysymyksiä. Selvityksen lopputulema on että Wallenberg todennäköisesti kuoli ilman oikeudenkäyntiä teloitettuna Ljubjankassa kesällä 1947. Muutakaan varmaa tietoa asiasta ei ole eikä yksikään lukuisista kymmenistä Wallenbergista eri puolilla Neuvostoliiton laajaa vankileirien saaristoa tehdyistä havainnoista seuraavien neljänkymmenen vuoden ajalta ole osoitettavissa luotettavaksi ensikäden todisteeksi.

Miksi ja kenen toimeksiannosta venäläiset sieppasivat Wallenbergin? Uskoivatko he aidosti että Wallenberg olisi ollut CIAn edeltäjän OSSn asiamies? Amerikkalaiset ja ruotsalaiset ovat tämän aina torjuneet, mutta 100-prosenttisella varmuudella ei tämäkään raportti sitä sulje pois. Perustuiko sieppaus siihen, että ruotsalaisen rahamahtisuvun keskeinen edustaja olisi haluttu käännyttää neuvostoagentiksi tai haluttiinko häntä käyttää vaihtonappulana neuvostovakoojien vapauttamiseksi lännestä? Jälkimmäiseen viittaa raportin ehkä merkittävin uusi tieto jonka mukaan Ruotsin hallitus ja ennen muuta silloinen Ruotsin Moskovan lähettiläs Staffan Södermblom eivät olisi osanneet tai halunneet tulkita oikein venäläisten v. 1946 rivien välissä esittämää vaihtotarjousta. Koska venäläisten – viime kädessä Stalinin – todellisista aikomuksista ei kuitenkaan ole varmaa tietoa olemassa, jää tämäkin spekulaatioksi.

Uusinta raportissa on se mitä se kertoo myös Stalinin kuoleman jälkeen pitkään jatkuneesta Neuvostoliiton johtajien haluttomuudesta selvittää ja kertoa totuutta Wallenbergin tapauksesta. Peittelyyn ja valheisiin syyllistyivät myös ne, joilla ei ollut mitään vastuuta eikä tietoakaan alkuperäisestä sieppauksista.

helmikuu 2001

Otava, 879 s., Keuruu 2000

Jääkärit Suomen vai Saksan asialla

Vuoden 1918 tapahtumat voivat edelleenkin kuumentaa tunteita Suomessa. Sen on saanut kokea Oulun yliopiston dosentti Matti Lackman, jonka tiiliskivimäinen teos jääkäriliikkeestä on ansioistaan huolimatta saanut turhan nuivan vastaanoton, ainakin teoksen Helsingin Sanomiin arvioinneelta Lauri Haatajalta.

Lackman käy seikkaperäisesti läpi maailmansodanaikaisen jääkäriliikkeen ja sitä edeltäneen aktivismin historian. Erityisesti hän painottaa liikkeen sisäisiä ristiriitoja sekä pyrkimystä asettaa se samanaikaisiin yhteyksiinsä Saksan politiikan kanssa. Vaikka Lackmanilla on ollut myös jonkinverran aiemmin käyttämätöntä lähdeaineistoa punaisten puolelle siirtyneistä jääkäreistä, ei teoksen mielenkiinto perustu tähän vaan sen tarjoamiin uusiin näkökulmiin.

Lackmanin työtä onkin vähätelty siksi, ettei se varsinaisesti tarjoaisi uutta tietoa ja että kaikki hänen kertomuksensa liikkeen kriiseistä, työleireille päätyneistä jääkäreistä yms lieveilmiöistä samoin kuin Saksan politiikasta olisi entuudestaan tunnettua. Ahtaasti katsoen tämä on varmaan totta. Lackmanin tavoitteena kuitenkin on ollut verrata jääkäriliikkeen laajaa todellisuutta sellaisena kuin hän sen näkee siihen sangen valikoivaan tapaan jolla liikettä Matti Lauerman jääkärihistoriassa ja muussa asianosais- ja valtavirtakirjallisuudessa on kuvattu.

Minullakin, vaikka lienen historianharrastajana ja K.H. Wiikistä kirjoittaneena keskimääräistä paremmin jääkäriliikkeestä perillä, on ollut varsin epämääräinen ja vähättelevä käsitys työläis- ja työväenliiketaustaisten jääkärien osuudesta. Tiesin Yrjö Mäkelinin Leo pojasta, joka jääkäreiden saavuttua Vaasaan kieltäytyi osallistumasta kansalaissotaan punaisia vastaan ja olin hämärästi kuullut joistain neuvosto-Venäjälle päätyneistä entisistä jääkäreistä. Sen sijaan se, että pataljoonassa syksyllä 1917 toimi sekä vasemmistovaikutteinen pataljoonaneuvosto että tästä erillinen selkeästi punainen työläisjääkäreiden toimeenpaneva komitea on jäänyt minulta rekisteröimättä. Senkään merkitystä, että peräti 451 kaikkiaan lähes 1900 jääkäristä ei eri syistä palannut Suomeen ennenkuin kansalaissota oli ohi, en ole erityisemmin pohtinut. Syksyllä 1917 pataljoonan johdossa oltiinkin vakavasti huolestuneita siitä asettuisiko joukko punaisia vastaan tulevassa sisällissodassa, mihin varautuminen ei Lackmanin mielestä voinut tulla jääkäreille täydellisenä yllätyksenä.

Monet pataljoonan jännitteet aiheutuivat jääkäriliikkeen kaksoisluonteesta suomalaisena vapautusliikkeenä Saksan ja sen sodanpäämäärien palveluksessa. Tässä ristipaineessa monet johtavat ja etenkin ruotsinkieliset jääkärit näkivät Suomen kansallisen edun niin saksalaisesta näkökulmasta, ettei heillä ollut mitään huomautettavaa siitä vasalliasetelmasta, johon Suomi suhteessa keisarilliseen Saksaan ajautui vuonna 1918 kunnes Saksan romahdus pelasti Suomen aidon itsenäisyyden.

Lackmanin teoksen ehkä eniten perinteisen jääkärikuvan puolustajia ärsyttävä asia lienee jääkäriliikkeen ja SKPn toistuva vertailu paljolti samankaltaisina parhaimmillaan idealistisina liikkeinä jotka kumpikin omaan suurvaaltaansa nojautuen ja sen tahtoa toteuttaen syyllistyivät maanpetokseen eivätkä häikäilleet käyttää vallitsevan oikeustajun vastaisia keinoja päämääriensä toteuttamiseksi. Lisämaustetta vertailuun tuo vielä jääkäreiden ja bolshevikkien yhteinen tausta Saksan sodanjohdon rahoittamina vihollisen heikentämiseen tähtäävinä välineinä. Löytyypä kirjasta sellainenkin herkullinen yksityiskohta että sama saksalaisvirkamies toimi sekä Leninin Venäjälle palanneen seurueen että erään jääkäriryhmän saattajana Saksasta Suomeen.

Lackman vertailee jääkäriliikettä myös irlantilaiseen IRAhan ja eräisiin toisen maailmansodan jälkeisiin vapausliikkeisiin. Näistä Namibian SWAPO on mainittu vain liitteissä, mutta laajempikin vertailu olisi voinut olla mielenkiintoinen. Muistan hyvin miten lounais-Afrikassa toimineen Suomen lähetysseuran silloinen esimies Mikko Juva jo 60-luvulla vertasi ulkomaille sotilaskoulutusta vierasta apartheid-valtaa vastaan hakeutuvia namibialaisnuoria jääkäreihin.

helmikuu 2001

250 s., Falun 2001

Palme-jahti alkoi taas

Menneisyyden haamut ovat monin tavoin voineet nousta poliitikkojen eteen. Ajankohtaisia esimerkkejä ovat Suomessa Pentti Tiusasen stasi-menneisyys ja Saksassa ulkoministeri Joschka Fischerin väitetyt (mutta todistamattomat) yhteydet Saksan 70-luvun ulkoparlamentaarisesta oppositiosta erkaantuneeseen terrorismiin.

Kuolleetkaan valtiomiehet eivät vanhojen kaivuulta ole säästyneet. Joitain vuosia sitten ilmestyi Ranskassa Pierre Péanin Une Jeunesse Francaise, joka dokumentoi entisen presidentti Francois Mitterandin olleen paljon läheisemmin ja pidempään yhteistyössä Vichyn hallituksen kanssa ja liittyneen myöhemmin ja toimineen vähemmän vastarintaliikkeessä kuin oli sodan jälkeen antanut ymmärtää. Hänellä oli myös pitkäaikaisia ystävyyssuhteita joidenkin äärioikeistolaisten kanssa.

Ruotsin tv-nelosen poliittinen toimittaja on puolestaan ottanut asiakseen osoittaa nuoren Olof Palmen liikkuneen piireissä, joissa oli natsisympatisöörejä ja erilaisia vakoojia ja osallistuneen itsekin jälkimmäisten puuhiin.

Gummessonin aikaansaannos jää laihaksi keitoksi, jota ei voi missään suhteessa verrata Péanin Mitterand-teokseen. Siinä missä Péanin teos perustui huolelliseen tutkimukseen, spekuloinnin ja liiallisen osoittelun välttämiseen sekä Mitterandia pikemminkin ymmärtävään kuin syyttävään käsittelyyn, asioiden raskauttavuudesta huolimatta, on Gummessonin teos kuin palautuma Palmen murhan keskeyttämään 15 vuoden takaiseen Palme-vihan lietsontaan.

Se että Gummesson kertoo Palmen syntyneen yläluokkaiseen sukuun, jossa kaikki olisivat enemmän tai vähemmän oikeistolaisia mielipiteiltään ja jossa isoäiti ei pitänyt juutalaisista tai jossa baltiansaksalaista syntyperää oleva äiti osallistui saksalaisrouvien hyväntekeväisyystalkoisiin saksalaissotilaiden hyväksi toisen maailmansodan aikana ei ole Ruotsissa uutinen eikä uudellenlämmitettynäkään järkyttävä asia. Mitään muuta osallisuutta natsismiin tai juutalaisvainoihin, kuin siinä ajassa ja miljöössä tavanomaista vaikenemista ja passiivisuutta näiden suhteen, ei Gummesson Palmen suvusta voi osoittaa.

Olof Palmen osalta Gummesson ei ole löytänyt muuta natsikytkentää kuin sen, että tällä oli armeijan tiedustelussa jokunen ystävä, jolla oli jonkinasteinen natsitukijan menneisyys. Ennen sosialidemokraatteihin liittymistään Palme epäilemättä oli oikeistolainen, mutta paremminkin uusliberalistisessa hengessä, mitään demokratianvastaisia mielipiteitä ei edes Gummesson väitä hänellä olleen.

Vakoilukytkennöissä on enemmän perää, olihan Palme reservin tiedustelu-upseeri, joka oli ennen pääministerin kansliaan siirtymistään siviilinä sotilastiedustelun palveluksessa. Muiden valtioiden palveluksessa hän ei ollut, ellei sitten katso koko Ruotsin tiedustelun olleen NATOn ja USAn apuna, kuten Gummesson antaa ymmärtää. Ja toki Palme ylioppilasjohtajana ja kansainvälisissä opiskelijajärjestöissä kommunisminvastaisena aktivistina matkusteli epäsuorasti CIAn kustannuksella.

Tiedustelukontaktien suhteen Palme muistutti vallankäyttäjänä ihailemaansa Urho Kekkosta. Alan entisenä ammattilaisena hän seurasi sitä tiiviisti ja halusi omat luottomiehensä maan tiedustelun johtoon. Ja jos UKK:n itäyhteyksissä oli sopimattomaksi katsottavia piirteitä, niin vastaavia on Gummesson näkevinään Palmen salaisissa länsiyhteyksissä.

Salasiko tai valehteliko Palme jotain menneisyyteensä liittyen? Ainakin tiedustelukytkentöjen suhteen hän oli ymmärrettävän vaitelias. Lisäksi hänellä näyttäisi olleen taipumus kuvata sosialidemokratisoitumisensa tapahtuneen muutamaa vuotta aiemmin kuin se Gummessonin mukaan todellisuudessa tapahtui. Tällaisistakin aineksista voi skandaalikirjan tehdä.

Maaliskuu 2001

Cappelens forlag, 615 s, Oslo 1995

Trygve Bratteli – hiljainen hyvinvointivaltion rakentaja

Olin Trygve Brattelin mukana pohjoismaisen neuvoston valiokuntamatkalla Färsaarilla 70-luvun lopulla. Vaikka hän vain pari vuotta aikaisemmin oli jättänyt pääministerin ja puoluejohtajan tehtävät vaikutti hän jo silloin alle seitsemääkymmentä ikävuottaan paljon vanhemmalta, hyvin väsyneeltä ja hiljaiselta mieheltä.

Brattelilla oli siihen mennessä takanaan pitkä ja raskas päivätyö. Lapsuus köyhissä oloissa, nuoruus raskaissa töissä, mm vuosi valaanpyyntiasemalla Etelä-Georgian saarella lähellä Antarktista, vastarinnan organisointi saksalaisten miehittäessä Norjan vuonna 1940, raskaat sotavuodet keskitys- ja tuhoamisleireissä Norjassa ja Saksassa, yli 30 vuotta Norjan työväenpuolueen keskeisissä johtotehtävissä varapuheenjohtajana, puheenjohtajana ja lopuksi myös maan pääministerinä.

Norjan arbeiderpartietin suurten nimien Martin Tranmaelin ja Einar Gerhardsenin tai seuraavan polven Gro Harlem Brundtlandin – jonka uran Bratteli pohjusti nostamalla hänet tuntemattomuudesta hallituksensa ympäristöministeriksi – rinnalla Bratteli on vähemmän tunnettu ja tunnustettu, mutta ansaitsee tulla näiden kanssa noteeratuksi Norjan hyvinvointivaltion keskeisenä rakentajana.

Sen jälkeen, kun arbeiderpartiet luopui sen tilapäisesti jopa kominternin yhteyteen johtaneesta radikalismista 30-luvulla ja orientoitui Ruotsin veljespuolueensa tavoin konkreettiseen ja tulokselliseen reformipolitiikkaan, on puolueen kehitys näyttänyt ulkoapäin tasaiselta. Todellisuudessa puolueessa on ollut koko ajan hyvin syviäkin jännitteitä niin henkilö- kuin asiakysymyksissäkin, jotka kuitenkin perinteisesti hoidettiin – ennen EU-kysymyksen pakottamaa toimintakulttuurin muutosta – omassa piirissä avointa ja julkista riitelyä välttäen.

Ne ovat usein liittyneet ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Työväenpuolueen enemmistö asettui Norjan NATO-jäsenyyden kannalle ja omaksui hyvin tiukan anti-kommunistisen linjan sekä sisäisissä että ulkoisissa suhteissa. Tämä linja personoitui pitkäaikaiseen puoluesihteeri Haakon Liehin ja sen hiljainen epäily pääministeri Einar Gerhardseniin.

Kylmän sodan paranooinen ilmapiiri näkyi mm todellisten ja kuviteltujen pettureiden jahtina ja epäilyttävien ainesten silmälläpitona. Norjan turvallisuuspalvelu piti jopa pääministeri Gerhardsenia ja hänen puolisoaan turvallisuusriskeinä koska heillä, vähän Kekkosen tavoin, oli yhteyksiä KGBn asiamiehiksi tiedettyihin venäläisiin. Norjan sisäisessä turvallisuusvalvonnassa käytettiin myös keinoja, jotka ylittivät laillisuuden. Näihin oli osallinen myös arbejderpartiet jonka puoluetoimistossa vielä 70-luvulla harjoitettiin vastustajien salaista valvontaa laittomin keinoin.

Bratteli oli yhtenä NATO-linjan sodanjälkeisenä arkkitehtina aina lojaali enemmistön kanssa, sortumatta kuitenkaan kiihkoluun. Kysymys siitä tiesikö hän puoluesihteeri Roland Byen vakoiluorganisaatiosta ja sen laittomuuksista jää Jacobsenilta vastaamatta, mutta puolueen puheenjohtajana hän ainakin luki sen tuloksena syntyneet raportit kyselemättä niiden alkuperää.

Vastarintamiehenä, keskitysleirivankina ja vakaumuksellisena internationalistina Bratteli jakoi Euroopan yhdentymisarkkitehtien näkemyksen EUsta ennen muuta suurena rauhanprojektina. Siten hänen suurin pettymyksensä pääministerinä oli vuoden 1973 kansanäänestys, jossa norjalaiset ensimmäisen kerran torjuivat EU-jäsenyyden, vaikka hallitus oli tehnyt siitä kabinettikysymyksen. Myöhemmin Bratteli vielä palasi pääministeriksi, mutta hänen otteensa puolueesta oli jo kirvonnut.

Roy Jacobsen on kirjannut Brattelin elämänvaiheet hyvin tarkasti, tunnollisesti ja myötätuntoisesti, mutta aina hillitysti käyttäytyneen ja hiljaisesti esiintyneen kohteensa sisimpään hänkään ei ole päässyt.

Kirja on jo muutaman vuoden vanha, mutta on edelleen Norjan uusimmasta historiasta ja työväenpuolueesta kiinnostuneille mielenkiintoista luettavaa. Historioitsijaa tietenkin häiritsee lähdeviittausten ja -luettelon puute ja henkilöhakemisto olisi palvellut muitakin lukijoita.

maaliskuu 2001