250 s., Falun 2001
Palme-jahti alkoi taas
Menneisyyden haamut ovat monin tavoin voineet nousta poliitikkojen eteen. Ajankohtaisia esimerkkejä ovat Suomessa Pentti Tiusasen stasi-menneisyys ja Saksassa ulkoministeri Joschka Fischerin väitetyt (mutta todistamattomat) yhteydet Saksan 70-luvun ulkoparlamentaarisesta oppositiosta erkaantuneeseen terrorismiin.
Kuolleetkaan valtiomiehet eivät vanhojen kaivuulta ole säästyneet. Joitain vuosia sitten ilmestyi Ranskassa Pierre Péanin Une Jeunesse Francaise, joka dokumentoi entisen presidentti Francois Mitterandin olleen paljon läheisemmin ja pidempään yhteistyössä Vichyn hallituksen kanssa ja liittyneen myöhemmin ja toimineen vähemmän vastarintaliikkeessä kuin oli sodan jälkeen antanut ymmärtää. Hänellä oli myös pitkäaikaisia ystävyyssuhteita joidenkin äärioikeistolaisten kanssa.
Ruotsin tv-nelosen poliittinen toimittaja on puolestaan ottanut asiakseen osoittaa nuoren Olof Palmen liikkuneen piireissä, joissa oli natsisympatisöörejä ja erilaisia vakoojia ja osallistuneen itsekin jälkimmäisten puuhiin.
Gummessonin aikaansaannos jää laihaksi keitoksi, jota ei voi missään suhteessa verrata Péanin Mitterand-teokseen. Siinä missä Péanin teos perustui huolelliseen tutkimukseen, spekuloinnin ja liiallisen osoittelun välttämiseen sekä Mitterandia pikemminkin ymmärtävään kuin syyttävään käsittelyyn, asioiden raskauttavuudesta huolimatta, on Gummessonin teos kuin palautuma Palmen murhan keskeyttämään 15 vuoden takaiseen Palme-vihan lietsontaan.
Se että Gummesson kertoo Palmen syntyneen yläluokkaiseen sukuun, jossa kaikki olisivat enemmän tai vähemmän oikeistolaisia mielipiteiltään ja jossa isoäiti ei pitänyt juutalaisista tai jossa baltiansaksalaista syntyperää oleva äiti osallistui saksalaisrouvien hyväntekeväisyystalkoisiin saksalaissotilaiden hyväksi toisen maailmansodan aikana ei ole Ruotsissa uutinen eikä uudellenlämmitettynäkään järkyttävä asia. Mitään muuta osallisuutta natsismiin tai juutalaisvainoihin, kuin siinä ajassa ja miljöössä tavanomaista vaikenemista ja passiivisuutta näiden suhteen, ei Gummesson Palmen suvusta voi osoittaa.
Olof Palmen osalta Gummesson ei ole löytänyt muuta natsikytkentää kuin sen, että tällä oli armeijan tiedustelussa jokunen ystävä, jolla oli jonkinasteinen natsitukijan menneisyys. Ennen sosialidemokraatteihin liittymistään Palme epäilemättä oli oikeistolainen, mutta paremminkin uusliberalistisessa hengessä, mitään demokratianvastaisia mielipiteitä ei edes Gummesson väitä hänellä olleen.
Vakoilukytkennöissä on enemmän perää, olihan Palme reservin tiedustelu-upseeri, joka oli ennen pääministerin kansliaan siirtymistään siviilinä sotilastiedustelun palveluksessa. Muiden valtioiden palveluksessa hän ei ollut, ellei sitten katso koko Ruotsin tiedustelun olleen NATOn ja USAn apuna, kuten Gummesson antaa ymmärtää. Ja toki Palme ylioppilasjohtajana ja kansainvälisissä opiskelijajärjestöissä kommunisminvastaisena aktivistina matkusteli epäsuorasti CIAn kustannuksella.
Tiedustelukontaktien suhteen Palme muistutti vallankäyttäjänä ihailemaansa Urho Kekkosta. Alan entisenä ammattilaisena hän seurasi sitä tiiviisti ja halusi omat luottomiehensä maan tiedustelun johtoon. Ja jos UKK:n itäyhteyksissä oli sopimattomaksi katsottavia piirteitä, niin vastaavia on Gummesson näkevinään Palmen salaisissa länsiyhteyksissä.
Salasiko tai valehteliko Palme jotain menneisyyteensä liittyen? Ainakin tiedustelukytkentöjen suhteen hän oli ymmärrettävän vaitelias. Lisäksi hänellä näyttäisi olleen taipumus kuvata sosialidemokratisoitumisensa tapahtuneen muutamaa vuotta aiemmin kuin se Gummessonin mukaan todellisuudessa tapahtui. Tällaisistakin aineksista voi skandaalikirjan tehdä.
Maaliskuu 2001