COMMON EUROPEAN SECURITY AND DEFENCE POLICY – A FINNISH VIEW

Ladies and Gentlemen,

It is a great pleasure for me to address this distinguished audience of security policy experts, and I wish to thank you for the invitation to do so. In my presentation I will touch upon Finlands views on the development of the Common European Security and Defence Policy and its implications for us as member of the European Union.

Finland approaches the development of the ESDP from a very pragmatic point of view. Our support for it is a consistent continuation of our European policy.

It is important to strengthen the ability of the Union to act for peace, stability and security in Europe and also globally. Finland’s active participation in developing the EU’s crisis management capabilities is integral to our efforts of promoting national and international security. This is a core element of membership in the European Union.

The Common European Security and Defence Policy laid the foundation for the Union to bear fully its responsibilities in international relations. Finland has accepted without reservations the obligations and responsibilities included in developing the ESDP as a member of the Union. Being militarily non-allied does not pose any hindrances for full and equal participation in executing the CFSP.

According to the decisions made in Helsinki, Feira and Nice, crisis management encompasses all Petersberg tasks. It is not a foundation for a common defence. The EU is not building a European army. All member states participate on an equal basis in crisis management tasks, which are decided upon unanimously. The Union’s crisis management operations are also open to third states who wish to and are capable of contributing resources. With this the Union affirms its preparedness for openness and comprehensive cooperation.

Finland and Sweden had already in 1996 proposed that the Union treaty should include the Petersberg tasks. In St. Malo France and the United Kingdom took the steps necessary to concretize the vision of developing the Union and assuming its responsibility for the security of our continent. When the Union enlarges, the new members are acceding to an organization that has significantly expanded the boudaries of its security political activities.

Simultaneously, this evolution has necessitated a dialogue with the United States and Russia. The new US administration is defining its views on the ESDP and at the same time revising its global strategies.

The development of the ESDP coincides equally with the development in EU- Russia relations. This relation is central for development of Europe and in overcoming divisions and preventing the occurrence of new ones.

Nato will remain the cornerstone of European stability and security. It is also clear that the Union does not intend to compete with Nato. Only Nato has the means and resources to conduct a demanding military operation. The EU will engage when Nato as whole or especially the United States decides to remain outside a crisis management task.

With the framework of principles and structures of the ESDP now mostly in place, the practical implementation of the concept lies now ahead. The real added value and significance of the ESDP will emerge through the responses of the Union to the challenges posed to it. It is essential that the ESDP can be declared operational in the argeed timeframe.

Bosnia and Kosovo were turning points in the thinking of European leaders. The need for EU crisis management capability became clear. The Union needs military means for this purpose. All instruments at the EU’s disposal, political, economic and humanitarian should be mutually reinforcing.

The Union uses all its instruments as a primary actor in European stability policy in order to promote democracy, political and economical development, conflict prevention and the rebuilding of infrastructures. With the completion of the ESDP-project military crisis management is added to its tools.

Emphasis on military means does not diminish the value of civilian instruments, on the contrary. During the Swedish Precidency major steps have been taken in outlining the capabilities and resources of enhanced civilian crisis management. The Union is building a comprehensive reserve through a Capabilities Conference in the field of Police. The four priority areas chosen in Feira, police, rule of law, civil administration and rescue will all improve the Union’s readiness for a comprehensive approach to crises.

The common security and defence policy is intergovernmental cooperation. Decisions concerning military crisis management are made unanimously in the Council. It is essential that these decisions are made in a unified manner taking into account the Union’s institutions and pillars. The Commission also has a central role in EU’s stability-, humanitarian asisstance- and reconstruction policies. It has a natural role in civilian crisis management and also in providing early-warning information and crisis situation assessments. The Commission should be an integral part of developing the ESDP.

The ESDP does not create a European army or make the EU a military alliance. The inclusion of military capabilities to its toolbox brings a new set of means to the Union. It requires new flexibility and and sensitivity.

The creation of military crisis management capabilities should however not reduce the transparency and efficiency of the Union’s decision-making. Public scrutiny should not be limited more than the requirements for ensuring the safety and security of the personnel and the whole operation will demand.

The Helsinki Catalogue is the core of military crisis management capabilities, i.e the troops put at the disposal of the Union. The materialization of these capabilities is the ultimate measure of the success of the ESDP, especially in the eyes of outside observers. The aim of declaring the Union operational within two years is an ambitious, but realistic, goal.

Now, the Force Catalogue comprises an impressive amount of troops and equipment. The members of the Union have committed themselves to creating an entity of 60.000 troops with extensive equipment in all three defence branches, that can be sustained in an operation for a period of one year. This should be achieved by 2003.

A majority of the EU members have of course for decades worked closely together in military affairs as Nato members. Others – like Finland – have gained extensive experience of close cooperation with Nato through the PfP and participation in two Nato-led peace support operations, the SFOR and KFOR in the Balkans. Equally, Finland’s active participation in United Nations peace-keeping has given us valuable experience from various international conflicts and international crisis management efforts.

Finland has participated in UN peace-keeping since 1956. About 40.000 troops have served in different missions. In our system, the troops are voluntary reservists who are given training in the specifics of peace-keeping. In choosing these troops their civilian profession has played a central role to ensure the variety of skills needed in various operational tasks. Today this is of increasing importance when taking into consideration the expanding role of the troops in not only crisis management but also humanitarian and reconstruction tasks in the field. I am proud to say that the Finnish troops have gained a good reputation for their ability to interact with the civilian population in different operations. As a result of this tradition, Finnish troops always strive to build confidence with the local population and build bridges – sometimes literally – between the hostile and distrustful population groups. This important interaction is always done without compromising the state of readiness of our troops. In this kind of peace building, the line between military and civilian crisis management is a line drawn in the sand.

Our own history of neutrality has for its part sensitivitized Finnish peace-keepers for the needs of the surrounding civil societies. On the other hand, Finnish troops have rapidly adjusted to the requirements of more demanding peace support tasks and the ensuing closer cooperation with other nations in the operation. Based on this, Finland is well prepared for participation in EU crisis management operations.

At present it is difficult to say what kind of operations the EU could or would execute. Neither is it possible to say when such a need would arise. Until we are facing a crisis situation, the discussion and preparations remain on a theoretical level. In the end, it is the actual situation which will determine the requirements for action.

According to the decisions made the Union should be able to also conduct the most demaning Petersberg tasks. Member states still have somewhat differing interpretations of what these tasks might be. In our view, a precise definition at this point is not necessary. Moreover, all members take their sovereign national decisions on participation in an operation. In Finland’s case, the law requires that the operation is mandated by the UN or the OSCE.

Nato remains the primary provider of military security in Europe and the lead organization in crisis management operations. The EU does not intend to compete with Nato. Based on the independent decisions of both organizations, the EU adjusts its action in relation to Nato’s decision to act in a crisis or not. The EU prepares itself to get engaged in situations where the United States does not wish to interfere. A military operation, however, will only be a part of the activities undertaken. A shared goal of resolving a crisis will help to find a division of labor between different actors and organizations.

It is envisaged that the EU will, on the basis of Nice decisions, be able to carry out limited but important tasks such as the protection of civilian lives, the ensuring of the delivery of humanitarian aid or restoration of law and order in cooperation with the host state. Evacuation operations could also be conducted. When the arrangements for assured access to Nato resources will be agreed upon, the Union aims at being able to conduct a military operation on the scale of KFOR, with the mandate to separate the conflicting parties and facilitating the negotiations to find a peaceful solution to the dispute.

A lot of work remains to be done before the Union can declare itself operational. The goal is, as I already mentioned, set for 2003, after which the development of the troops and their equipment will naturally continue.

While creating military crisis management capabilities for the Union, it is necessary to maintain the role of the Union as as a cooperative and open partner in Europe in various fields of activities.

When the Union enlarges, some technical adjustements might have to be made to the TEU. Reinforcing the Union’s decision-making processes and capacity to act is however central to the credibility of the Union and its crisis management role. It is equally important that the political justification for the EU’s actions in crisis management is ensured. Close cooperation with the United Nations in order to develop the framework for humanitarian intervention and peace- keeping is essential.

All decisions concerning crisis management operations will be made unanimously. Participation remains a national decision. Countries outside the EU are also welcome to contribute. It would, however, not be very productive in terms of credibility, if the crisis management troops of the Union were to be selectively from only a few member states.

Ladies and Gentlemen,

The basic driving force behind the ESDP is to strengthen the Union as an international actor. Its credibility and through this its authority will grow only by real capabilities and efficiency.

Finland has greatly benefitted from her cooperation with Nato through the PfP in developing her crisis management capabilities to be put to the Union’s service.

The interim structures are becoming permanent, and they are preparing to start work on a full scale in the near future. We are of course pleased with the election of the Commander of the Finnish Defence Forces, General Hägglund, to chair the Military Committee.

Our troop contribution to the Headline Goal comprises of 1.500 troops and a mine layer. We have the prerequisites to participate in different types of operations. A pragmatic solution to EU-NATO cooperation issues is the best one in order not to duplicate unneccessarily work or structures. There has to be coherence in the development of forces both within NATO and the EU. In matters concerning EU crisis management, equal participation of all EU members must be assured.

The year 2003 is a real benchmark in the ESDP-project. Creating crisis management capability and being prepared for crisis management tasks is an important goal. While there is no need for a European army or collective defence within the Union, it is of real importance that the Union will for its part be able and willing to prevent and resolve future crises as a responsible actor within the international community.

Thank you.

MONIKULTTUURISUUS VOIMAVARANA

Hyvät kuulijat

Kiitos kutsusta osallistua tähän mielenkiintoiseen seminariin. Globalisaation voimistuessa on tärkeää käydä keskustelua myös kulttuurin ja kehityksen suhteesta. Mielestäni globalisaatio nähdään liian usein vain hallitsemattomien markkinavoimien ja länsimaisen, lähinnä amerikkalaisen massakulttuurin voittokulkuna. Tällöin unohdetaan globalisaation merkittävät myönteiset mahdollisuudet, joista yksi on monikulttuurisuus.

Globalisaation vaikutukset ovat siis ristiriitaisia. Globalisaatio luo uudenlaista keskinäistä riippuvuutta, mikä antaa suuria mahdollisuuksia myönteiseen kehitykseen ja hyvinvointiin. Samalla on ilmaantunut myös uusia haasteita. Ratkaisematta on esimerkiksi kysymys siitä, miten hallita ja säännellä globalisaatiota niin, etteivät eriarvoistuminen ja köyhyys lisäänny, vaan vähenevät.

Ihmisoikeuksille globalisaatio asettaa monitahoisia haasteita. Talouden liberalisoituminen korostaa taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien tarvetta ja merkitystä. Jos ne vahvistuvat, vahvistuu myös ihmisyyden syvä ydin, ihmisoikeuksien jakamattomuus. Tiedon lisääntyminen ja ennen kaikkea modernit kommunikaatioyhteydet ovat tuntuvasti parantaneet mahdollisuuksia valvoa ihmisoikeustilannetta. Samalla tavoin vaikuttaa kansalaisjärjestötoiminnan kansainvälistyminen ja tehostuminen.

Globalisaatio on nostattanut voimakkaita kansalaisliikkeitä, jotka vaativat sekä kansallisilta päättäjiltä että kansainväliseltä yhteisöltä toimia sen hallitsemiseksi. Esimerkiksi Attac-liikkeen suuri suosio kertoo tämän kritiikin voimasta. Suomessa liike aloitti toimintansa viime viikonloppuna.

Siinä missä kansainvälistyminen levitti muutamia voimakkaita valtakulttuureja ympäri maailman, globalisaatio voi tuoda kaikki kulttuurit, pienetkin, lähelle, vieretysten ja limittäin. Kaikki ovat tekemisissä toistensa kanssa. Tämä monikulttuurisuus rikastuttaa meitä kaikkia, yhä enemmän myös Suomessa. Maahanmuuttajien määrä on kasvanut, ja toisaalta suomalaisilla on ollut entistä enemmän mahdollisuuksia työskennellä, opiskella ja matkustella maailmalla. Kasvava tiedonvälitys on lisännyt tietoisuuttamme eri maista ja kulttuureista. Elämme monikulttuurista aikaa, jossa ihminen toimii samanaikaisesti monen kulttuurin sisällä omassa arkielämässään. Kansainvälistyminen ja monikulttuurisuus ovat rikastuttaneet ja monipuolistaneet yhteiskuntamme ilmettä.

Suomalaiset pitävät tänään itsestään selvänä oikeutenaan mahdollisuutta opiskella, kartuttaa työkokemusta tai vaikkapa viettää eläkepäiviä ilmastopakolaisena ulkomailla. On erittäin tärkeätä, että saamme myös omaan maahamme muualta väkeä. Olisi kulttuurimme ja taloutemme kehitykselle onnetonta, jos me jäisimme tässä vaihdossa vain luovuttavaksi osapuoleksi.

Myönteinen perussuhtautuminen maahanmuuttoon on tärkeää silloinkin, kun emme ajattele väestön ikääntymisen tasapainottamista. Tällaiseen työvoiman hankintapolitiikkaan liittyy myös eettisiä ongelmia: Onko meillä oikeutta houkutella parhaiten koulutettua väkeä kehitysmaista paikkaamaan aukkojamme? Miten se vaikuttaisi kehitysmaiden mahdollisuuksiin vaurastua ja kehittyä?

Maahanmuutto ja monikulttuurisuuden leviäminen ovat nostaneet myös vastareaktioita, kuten rasismia ja etnistä syrjintää. Suomi ei ole tässä suhteessa poikkeus. Työttömyys ja syrjäytyminen, joiden juuret eivät edes ole maahanmuutossa, ovat kasvattaneet ahdistusta ja pelkoa. Moni tuntee huolta omasta asemastaan, turvallisuudestaan ja tulevaisuudestaan. Huoli on ymmärrettävää, mutta se ei voi missään oloissa olla peruste hyväksyä muukalaisvihaa tai rasismia.

Arvostamani ”maailmankyläajattelu” ei vielä ole tuonut erilaisuuden hyväksyntää joka kolkkaan ja kaikille tasoille. Meillä onkin sekä maailmanlaajuisesti että kansallisesti velvollisuus tehdä kaikkemme myönteisen ajattelun edistämiseksi ja rasismin torjumiseksi. Ensi syksynä järjestettävä YK:n rasismin vastainen maailmankonferenssi muodostuu toivoakseni merkittäväksi edistysaskeleeksi tässä suhteessa.

Hyvä kuulijat

Globalisaatio lisää kaiken inhimillisen toiminnan avoimuutta, läpinäkyvyyttä ja esilläoloa. Ihmisoikeuksille se on arvaamaton etu. Olen varma, että ymmärrys ihmisoikeuksien jakamattomuudesta ja universaalista luonteesta kasvaa. Ihmisoikeuksien vesittäminen kulttuurirelativismiin vedoten onkin jo käynyt harvinaisemmaksi. Enää ei juuri kuule puolustettavan demokratian rajoituksia ja ihmisoikeuksien loukkauksia vetoamalla esimerkiksi aasialaisiin arvoihin.

Kulttuurien väliset erot tulee totta kai tunnustaa ja erilaisia arvoja ja tapoja kunnioittaa. Tärkein periaate kuitenkin on, että kaikilla on yhtäläinen oikeus universaaleihin ihmisoikeuksiin. En hyväksy väitteitä siitä, etteivät ihmisoikeudet länsimaisina sovellu kaikkiin maailman maihin ja kulttuureihin. Ihmisoikeudet ovat universaaleja. Ne kuuluvat jokaiselle riippumatta hänen kulttuuri- tai muusta taustastaan. Kulttuuriset tekijät voidaan ja tulee ottaa huomioon ihmisoikeuksia toimeenpantaessa, mutta ne eivät koskaan voi oikeuttaa ihmisoikeusloukkauksia.

Kulttuurirelativistit pohjaavat ihmisoikeuskritiikkinsä useimmiten siihen, että mitkään arvot tai oikeudet eivät voi olla universaaleja. Heidän mukaansa ne perustuvat aina tietyn kulttuurin näkemyksiin oikeasta ja väärästä. Ihmisoikeuksien kohdalla viitataan niin sanottuun länsimaiseen kulttuuriin.

On totta, että ihmisoikeuksien syntyhistoria voidaan johtaa Valistuksen ajan filosofeihin ja Euroopassa toisen maailmansodan aikana koettujen kauhujen synnyttämiin reaktioihin. Ihmisoikeusjärjestelmä sellaisena kuin me sen nyt tunnemme ei kuitenkaan ole yksinomaan länsimaiden työn tulosta. Esimerkiksi Kiina, Intia, Chile, Kuuba, Libanon ja Panama osallistuivat aktiivisesti vuonna 1948 hyväksytyn YK:n ihmisoikeusjulistuksen laadintaan. Olisi näiden maiden loukkaavaa vähättelyä sanoa, ettei niiden panoksella ollut merkitystä julistuksen sisällölle. Toisaalta filosofisesti katsottuna ihmisoikeuksien takana olevat ajatukset esimerkiksi toisen kunnioittamisesta, tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta löytyvät muodossa tai toisessa jokaisesta maailman uskonnosta ja kulttuurista. Tässäkään mielessä ei siis voida puhua yksinomaan länsimaisista arvoista.

Kun tarkastellaan tämän hetkistä tilannetta, huomataan, että jokainen maailman valtioista on ratifioinut ainakin yhden kansainvälisen ihmisoikeussopimuksen, useimmat lukuisia. Sitä kautta ne ovat hyväksyneet ihmisoikeuksien universaalisuuden. Itse asiassa koko keskustelun ihmisoikeuksien universaalisuudesta olisi tullut päättyä viimeistään Wienin maailmankonferenssiin vuonna 1993. Konferenssin loppuasiakirjassa yksimielisesti tunnustetaan ihmisoikeuksien universaalinen luonne.

Olen myös pohtinut sitä, mitä oikeastaan tarkoitetaan länsimaisilla arvoilla tai länsimaisella käsityksellä ihmisoikeuksista. Jo EU-yhteistyössä olemme monta kertaa törmänneet erilaisiin painotuksiin ja prioriteetteihin, puhumattakaan eroista Yhdysvaltojen kantoihin. Mielestäni onkin karkeaa yksinkertaistamista väittää, että kaikki länsimaat esimerkiksi korostaisivat kansalais- ja poliittisia oikeuksia taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien kustannuksella. Länsimaat käyvät myös keskenään keskustelua kollektiivisten oikeuksien olemassaolosta ja luonteesta.

Ihmisoikeuksien universaalisuutta ei enää kannattaisi ruotia. Sen sijaan olennaista olisi katsoa, mitä ne oikeudet ovat, joita vastaan kulttuurisin argumentein hyökätään ja kuka oikeuksia vastaan hyökkää.

Ihmisoikeuksien puolustajia on usein arvosteltu siitä, että he yrittävät ajaa ihmisoikeuksien kautta omia etujaan tai muita piilotettuja tavoitteita. Valitettavasti näin saattaa joskus olla. Samalla täytyy kuitenkin muistaa, etteivät arvostelijatkaan ole vapaita omien pyrkimystensä edistämisestä. Useimmiten ihmisoikeuksien äänekkäimmät vastustajat ovat autoritäärisiä hallitsijoita ja heidän tukijoitaan, jotka pyrkivät oman valtansa säilyttämiseen. Paradoksaalista tässä on, että hallitsijat, jotka kansainvälisissä yhteyksissä vetoavat oman maansa kulttuuriarvoihin, ovat valmiita omassa maassaan tuhoamaan sitä samaa kulttuuria pyrkiessään puolustamaan omaa asemaansa. Esimerkiksi niin sanottuja aasialaisia arvoja puolustavat hyvin pitkälle alueen autoritääriset hallitukset, kun taas aasialaiset kansalaisjärjestöt eivät tällaisia arvoa tunnista.

Mielenkiintoista on ollut myös havaita, että kulttuurisiin arvoihin vedotaan usein silloin, kun hyökätään naisten oikeuksia vastaan. Tällaista argumentointia ei pidä millään tavalla hyväksyä. Ihmisoikeudet kuuluvat naisille, ja naisten oikeudet ovat ihmisoikeuksia. Esimerkiksi naisten sukuelinten silpominen tai niin sanotut kunniamurhat ovat yksinkertaisesti tuomittavia väkivallantekoja eivätkä kulttuuriasioita.

Ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja toteuttaminen eivät tarkoita sitä, että kulttuuriset erot ajan mittaan täysin häviäisivät. Oikeastaan on päin vastoin, sillä ihmisoikeudet suojaavat myös oikeutta kulttuuriin. Se tarkoittaa muun muassa oikeutta oman kulttuurin harjoittamiseen sekä kulttuurisen perinnön säilyttämiseen. Niin kauan, kun ei loukkaa muiden ihmisoikeuksia, jokainen on oikeutettu elämään tavallaan. Ihmisoikeudet asettavat tiettyjä vähimmäisvaatimuksia valtioiden käyttäytymiselle, mutta tilaa jää riittävästi kulttuuristen erojen säilyä. Siinä tilassa voidaan edistää myös vähemmistöjen oikeuksia ja kulttuuria, mikä on yksi monikulttuurisuuden avainkysymyksiä. Samalla on muistettava, etteivät myöskään vähemmistöjen omat kulttuurit saa loukata ihmisoikeuksia, esimerkiksi naisten ja tyttöjen oikeuksia.

Hyvät kuulijat

Monimuotoisuuden kunnioittaminen ja syrjimättömyys ovat tärkeitä lähtökohtia pyrittäessä vakauteen ja turvallisuuteen. Mutta ne ovat myös dynamiikkaa, jolla rakennetaan parempaa tulevaisuutta. Omaan kieleen ja kulttuuriin perustuvat positiiviset lataukset ovat ihmisten omia voimavaroja. Voisiko tästä ajatuksesta löytyä aineksia köyhyyden vähentämiseen? Kulttuurista versova tieto, taito ja kekseliäisyys voivat olla tehokas apu, kun ihmiset ratkovat omia asioitaan ja lähiympäristönsä ongelmia. Tällainen toimeliaisuus hyödyttää myös laajempaa yhteisöä, kuten valtiota, ja koko maailmaa. Lopulta se koituu kaikkien hyväksi tämän päivän suurimmassa haasteessamme, globalisaation ohjaamisessa oikeaan uomaan.

Tässä seminaarissa voimme ainoastaan aloitella keskustelua kulttuurin ja kehityksen suhteesta. Tätä tärkeää ja kiinnostavaa aihetta kannattaa kehitellä moneen eri suuntaa. Haluaisinkin haastaa tutkijat, kansalaisjärjestöt, poliitikot sekä asian parissa työskentelevät virkamiehet yhteistyöhön sekä jatkamaan keskustelua.

Toivotan teille erittäin antoisaa ja mielenkiintoista seminaaria.

Kiitos.

Toisen maailmansodan päätyttyä alkoi vuosikymmeniä kestänyt sosialidemokratian valtakausi. 30-luvun laman sekä sodan aiheuttamien kärsimysten ei enää koskaan haluttu toistuvan ja sosialidemokratia nähtiin tämän varmimpana takaajana. Silloin pystytettiin nykyisten eurooppalaisten laaja-alaiseen sosiaaliturvaan perustuvien hyvinvointivaltioiden puitteet.

Tälle kaudelle oli ominaista valtion vastuun tunnustaminen ja julkisen aktiivisuuden kasvu sekä talous- ja työllisyyspolitiikassa että sosiaalipolitiikan kehittämisessä. Sosialidemokraattisen hyvinvointipolitiikan kasvumoottori oli vahva veturi niin kauan kuin yhteiskunnallista muutosta leimasi sirpin ja viikatteen väistyminen vasaran ja savupiipun tieltä, mutta se alkoi 70- luvun alussa yskiä kun teollisuusyhteiskunnasta siirryttiin ns jälkiteollisiin palvelu- ja tietoyhteiskuntiin.

Uusliberalismi, tunnetuimpina sovellutuksinaan thatcherismi Englannissa ja reaganismi USAssa, sai politiikan uutena haastajana aatteellisen ylivallan ja määritteli sen mistä asioista je kenen aloitteista puhuttiin. Sosialidemokratia joutui puolustuskannalle; joskus jopa niin että omaksui osin itsekin uuden haastajan aatteita ja sovelsi niitä.

Päiväjärjestykseen nostettiin markkinavoimien kaikenpuolinen vapauttaminen, taloudellisen säätelyn purkaminen, valtionyritysten ja julkisten toimintojen yksityistäminen, sosiaaliturvan leikkaukset ja verojen alentaminen.

Monessa suhteessa uusliberalismi on ollut paluuta ennen maailmansotia vallinneeseen talouspoliitiikan valtavirtaan ja sen taustalla olevaan ihmiskuvaan. Sosiaalipolitiikkaan ja hyvinvointivaltioon kohdistettu kritiikki sen kalleudesta, henkilökohtaista vastuunottoa heikentävästä, talouskasvua hidastavasta tai työttömyyttä lisäävästä vaikutuksesta on vain vanhojen ja kuluneiden asenteiden ja väitteiden uudelleenlämmittämistä.

Suomessa uusliberalismin vaikutus alkoi näkyä vasta 80-luvulla ja silloinkin ensisijassa talouden ja rahoitusmarkkinoiden säätelyn purkamisena. Sosiaalipolitiikan muutokset ja kyseenalaistamisen jäivät vähemmälle. Suomessa sosiaalipolitiikkaa ei leikattu ideologisin perustein, vaan vedoten 90-luvun laman tuomiin säästötarpeisiin.

Vaikka uusliberalismia on kutsuttu myös uusoikeustolaisuudesksi eroaa se silti ratkaisevasta vanhasta autoritaarisesta oikeistolaisuudesta. Tämä uusoikeistolaisuus ei suinkaan enää halua vahvaa valtiota ja kansalaisvapauksien rajoittamista, vaan päinvastoin heikkoa valtiota ja kaiken kansalaisten holhoukseksi katsomansa poistamista. Holhousta on tietenkin jo ihmisten verotus, mutta äärimmäisyyteen ns. libertanianismi uusliberalismin äärimmäisenä ilmiönä vaatii taloudellisten markkinvavapauksien lisäksi luopumista myös esim. aseidenkantoon, ylinopeuksiin tai huumeiden käyttöön liittyvistä ihmisten käyttäytymisen rajoituksista.

Puhtaaksi viljellylle uusliberalismille ja markkinoiden hallitsemalla yhteiskunnalle on ominasta se, ettei se arvosta eikä edes tunnusta yhteisöllisyyttä. Margaret Thatcher meni jopa niin pitkälle että lausui ”ettei sellaista asiaa kuin yhteiskunta ole olemassakaan”, on vain itsessään vastuussa olevia ihmisiä. Tällainen ajattelu ei oikeastaan tunnusta enää tilaa millekään yhteisten asioiden hoidolle, eli politiikalle.

Tämän ajattelun mukaan ihmiset voivat muokata maailmaa ensisijassa vapaiden markkinoiden kuluttajina, jotka euroillaan äänestävät siitä mitä asioita yhteiskunnassa on tarjolla ja mitä ei, eivät kansalaisina vaaliuurnilla. Muun ohella tämä tarkoittaa luopumista kansalainen ja yksi ääni periaatteesta ja vallan siirtämistä niille, joilla on eniten euroja kuluttajavalintojensa takana.

Tässä äärimuodossa ei uusliberalismia missään ole avoimesti omaksuttu, mutta nyt sen pohjana oleva markkinauskokin on horjumassa. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on jälleen muuttumassa. Markkinavapauksien kasvattaminen ei enää ole suosiossa. Nyt vaaditaan taas rajoja markkinavoimien vapaalle temmellykselle. Markkinatalous hyväksytään mutta ei markkinayhteiskuntaa, jossa kaikki on kaupan ja ihmisenkin arvo määräytyy vain markkinoilla. Luottamus markkinavapauden autuaaksitekevään mahtiin on kärsinyt haaksirikon.

90-luvun laman ja uusliberalismin kaksoishyökkäyksen kohteeksi joutunut hyvinvointiyhteiskunta on jälleen suosiossa. Suomessa kaikki puolueet katsoivat viime kunnallisvaalien alla viisaaksi ilmoittautua sen puolustajiin.

Veroalennukset eivät ole ihmisten ensisijaisella toivelistalla. Lisäverotkin hyväksytään jos niiden voidaan varmuudella tietää tarkoittavan keskeisten sosiaali- ja terveyspalvelujen parantamista.

Kaikki tämä kertoo siitä, miten politiikalle on jälleen kysyntää. Tämä on totta vaikka samanaikaisesti perinteisen politiikan asema näyttäisikin päinvastoin edelleen heikentyvän.

Elämme monien ristiriitaisten paradoksien maailmassa. Yksi niistä koskee demokratiaa. Voimme iloita siitä, että demokratia ei maailmassa ole koskaan ollut niin laajalle levinnyt kuin tänään, mitattuna niiden ihmisten määrällä ja osuudella jotka voivat vapaissa vaaleissa valita ja erottaa johtajansa.

Tarkoitan tässä todella aitoa demokratiaa, jonka yhtenä välttämättömänä tunnusmerkkinä on vapaasti muodostettujen puolueiden keskinäinen kilpailu vapaissa vaaleissa. Puolueet ovat siten demokratian välttämätön osa.

Samanaikaisesti kuitenkin luottamus demokratian toimintaan ja valittujen edustajiemme mahdollisuuksiin toimia valitsijoittensa toiveiden täyttäjänä on myös vähäisempää kuin koskaan, etenkin vanhoissa vakiintuneissa demokratioissa. Erityinen epäluulo ja usein halveksunta, jopa viha kohdistuu puolueisiin ja puoluepolitiikkaan.

Äänestysaktiivisuus on vaali vaalilta alentunut, Suomessa ja muualla. Monet nuoret luottavat enemmän mielenosoituksiin ja suoraan toimintaan, jopa väkivaltaan, saadakseen äänensä kuuluviin. Ihmiset kokevat että heidän elämänsä puitteet määrittyvät sellaisten kaukaisten ja tuntemattomien voimien toimesta, joihin heillä eikä heidän valituilla edustajillaan enää ole valtaa.

Sekin voi paradoksaalisesti olla otta, että mitä poliittisemmin ihminen ajattelee, sen vähemmän hän luottaa perinteisen politiikan mahdollisuuksiin.

Globalisaatio on tälle merkittävin selitys. Globalisaatioon ei tule suhtautua pelokkaasti. Se tarkoittaa meille monessa suhteessa hyvin tutun ja jo joitain satoja vuosia sitten alkaneen talouksen kansainvälistymisen jatkoa ja keskinäisen riippuvuuden kasvua. Uutta globalisaatiossa on informaatioteknologian huikean kehityksen vauhdittama rakennemuutos teollisuuteen nojaavista talouksista jälkiteollisiin palvelu- ja tietoyhteiskuntiin, sekä uuden teknologian tuomien uusien mahdollisuuksien yhdistyminen perinteiseen kansainvälistymiseen.

Globalisaatio on paitsi väistämätön ilmiö, jolle kukaan ei voi kääntää selkäänsä, myös voittopuolisesti myönteinen asia. Kansainvälisen työnjaon syventyminen ja uusi teknologia mahdollistavat niukkojen voimavarojen tehokkaamman käytön ja hyvinvoinnin ja vaurauden lisääntymisen.

Globalisaatio rikastuttaa maailmaa kokonaisuudessaan ja sen vaurautta luovat vaikutukset näkyvät myös kehitysmaissa.

Globalisaation suurin haaste on siinä, että tämä lisääntyvä vauraus jakaantuu maailmassa nyt aiempaa epätasaisemmin, sekä maitten ja alueitten kesken että niiden sisällä. Aboluuttinen köyhyys on myös kasvanut vähiten kehittyneissä maissa.

Suomi on pienenä avoimen talouden maana ollut aina riippuvainen ulkomaankaupasta. Olemme oppineet pitämään huolta kilpailukyvystämme ja kuulumme globalisaatiossa ehdottomasti menestyjiin.

Silti meilläkin tunnetaan syystä huolta globalisaation haasteista. Hyvinvoinnin epätasainen jakaantuminen, maailmanlaajuiset ympäristöuhat ja terveysriskit koetaan suomalaistenkin turvallisuuttamme uhkaavina. Myös hyvinvointivaltion tulevaisuus huolestuttaa suomalaisia, kun hallitsemattoman globalisaation pelätään heikentävän mahdollisuuksiamme ylläpitää ja kehittää sellaista yhteiskuntamallia jota pidämme itsellemme sopivimpana.

Ihmiset kokevat, että asiat ovat karanneet, eivät vain tavallisten ihmisten vaan myös heidän parlamentteihin valitsemiensa edustajien ja koko demokraattisen päätöksenteon ulottumattomiin, anonyymeille markkinavoimille, joilla kuitenkin on samalla hyvinkin tunnettujen, pienten maiden kansantulon varjoon jättävän liikevaihdon kokoavien monikansallisten jättiläisyritysten kasvot. Näiden tahdon edessä kaikki poliitikot joutuvat vain toistamaan ettei ole olemassa vaihtoehtoa vallitsevan viisauden kulloinkin ainoaksi mahdolliseksi julistamalle politiikalle.

Enää eivät ihmiset halua tällaiseen voimattomuuteen ja vaihtoehdottomuuteen alistua. He edellyttävät yhteiskunnallisen muutoksen palauttamista demokraattisen päätöksenteon alaisuuteen.

Miten politiikka vastaa tähän kysyntään? Siitä että politiikan tarpeen yhä useammin täyttävät erilaiset kansalaisjärjestöt ja yhden asian liikkeet ei sinänsä tule huolestua. Laajat kansaliikkeet ja vahvat kansalaisjärjestöt ovat erityisesti pohjoismaisen demokratian keskeinen osa. Kansalaisjärjestöjä ei tule suinkaan asettaa poliittisen demokratian haastajaksi vaan ne tulee päinvastoin nähdä sen terveeksi ja välttämättömäksi osaksi.

Attac on yksi niistä monista nopeasti kasvaneista kansalaisliikkeistä, jotka toimivat paremman globalisaatiohallinnan puolesta. Attacin keskisimpänä tavoitteena on ns. Tobin-veron säätäminen kaikille valuutanvaihtotapahtumille tavoitteena valuuttakeinottelun hillitseminen ja finanssimarkkinoiden vakauden lisääminen.

Attac ei hyväksy väkivaltaa eikä ole osallinen väkivaltaisiin mielenosoituksiin. Se ei myöskään ole globalisaatiota ja kaupan vapautta vastustava järjestö, vaikka perustellusti vaatiikin kaupan pelisääntöjen kehittämistä sosiaalista ulottuvuutta, työntekijäin oikeuksia ja parempaa ympäristöä suosivaan suuntaan. Suomessa Attac on myös perustettu hyvin laajalle pohjalle. Attacissa ei kysytä ihmisten puoluekantaa eikä varsinkaan sen nuoremmilla jäsenillä sellaista ole itselläänkään tiedossa.

En ole täällä edustamassa Attacia. Kuulun yli kahteenkymmeneen järjestöön ja Attacissa aktiivisuuteni on rajoittunut siihen että olen perustavaan kokoukseen osallistunut rivijäsen. Kuitenkin ministerin jäsenyys juuri Attacissa on herättänyt laajalti huomiota.

Jotkut kommentaattorit paheksuvat jo kansanedustajienkin kuuluminen kansalaisjärjestöön joka pyrkii suorastaan vaikuttamaan hallituksen ja eduskunnan toimiin ja ratkaisuihin, ikäänkuin tämä ei jossain muodossa kuuluisi kaikkien kansalaisjärjestöjen toimenkuvaan.

Työmarkkinajärjestöt, järjestäytyneet yrittäjät ja MTK yhtä lailla kuin rauhanliike tai luonnonsuojelijat, joissa kansanedustajien mukanaolo ei herätä kummastusta, pyrkivät vaikuttamaan politiikkaan, isoimmillaan budjetti- ja veroratkaisuihin tai Suomen kantoihin EUssa. Samaan poliittiseen vaikuttamiseen pyrkivät myös Martat, partiolaiset tai Sydäntautiliitto, kun ne haluavat vaikuttaa nuoriso- tai terveysmäärärahojen käyttöön.

Suomalaisen kansanvallan kannalta on tärkeätä, että kansanedustajat ovat monin tavoin mukana kansalaisjärjestöjen laajassa kirjossa, ja että tällainen osallistuminen on avointa ja kaikkien tiedossa ja arvioitavissa. Järjestöaktiivisuuden paheksumisen asemesta olisi syytä olla todella huolestunut siitä, jos sitä kautta toteutuva luonnollinen yhteys edustajien ja kansalaisten välillä liiaksi heikkenee, ja jos mekin saisimme pelkästäään mediajulkisuudessa elävän ammattipoliitikkokunnan edustajiksemme.

Vaikka kansalaisjärjestöt ovat tärkeitä eivät ne koskaan voi korvata edustuksellista demokratiaa, vaan niitä tarvitaan täydentämään sitä ja turvaamaan sen elinvoimaisuus. Kansalaisjärjestöjen vahvistuminen ei siten ole uhka edustukselliselle demokratialle. Vahva kansalaisyhteiskunta ei myöskään heikennä puolueita, eikä puolueiden heikkous tue vahvaa kansalaisyhteiskuntaa. Siksi myös kansalaisyhteiskunnan kannalta olisi rohjettava vihdoin korjata kansanvaltaa vahvistavan puoluetuen jälkeenjääneisyys.

Uskon että kansalaisyhteiskunnan ja edustuksellisen demokratian yhteys on Suomessa on yleisesti ymmärretty ja että olemme pystyneet sen mukaisesti kehittämään luontevan ja molemminpuolisesti rikastuttavan yhteistyö- ja vuorovaikutussuhteen näiden välille.

Ulkoministeriön osalta tämä tarkoittaa mm sitä, että pyrimme erilaisten selvitysten ja selontekojen valmistelussa laajasti kuuntelemaan kansalaisjärjestöjä ja että näillä jo pitkään on ollut omat edustajansa mukana Suomen YKn eri kokouksiin lähettimissä virallisissa valtuuskunnissa.

Suomen talouden ja kilpailukyvyn kolme perustekijää ovat osaaminen, yrittäminen ja yhteistyö. Yhteistyö Suomen ainutlaatuisena vahvuutena alleviivaa työmarkkinajärjestöjen erityistä merkitystä kansalaisjärjestöjen joukossa. Taloutumme toipuminen lamasta ja Suomen nostaminen kilpailukyvyltään maailman kärkimaiden joukkoon ei olisi onnistunut ilman vahvojen ja korkeaa järjestäytymisastetta edustavien työmarkkinajärjestöjen yhteistyötä ja tulosopimuksia.

Jos meillä vielä takavuosina pelättiin työmarkkinajärjestöjen liiaksi kaventavan eduskunnan valtaa on tässä suhteessa jo saavutettu oikea tasapaino. Siinä parlamentin suvereenisuutta kyseenalaistamatta työelämän ja siihen liittyvän lainsäädännön kehittämisen ymmärretään parhaiten tapahtuvan kolmikantavalmistelun pohjalta.

Erikseen on vielä korostettava kaiken aidon kansanvallan edellytyksenä olevien puolueiden merkitystä. Puolueet kansalaisjärjestöinä erottautuvat etujärjestöjen ja monien yhden asian liikkeiden joukossa siinä, että niiden tulee myös kyetä kantamaan kokonaisvastuuta ja sovittaa yhteen tavoitteiltaan ja aikajänteeltään keskenään ristiriitaisia pyrkimyksiä johdonmukaiseksi politiikaksi jonka kannatuksen kansalaiset yhdessä ja samanaikaisesti vaaleissa saavat ratkaista.

Hyvä toverit!

Nyt on jo aika palauttaa politiikan kunnia yleensä ja palauttaa sosialidemokratian johtava rooli yhteiskunnallisen kehityksen määrittelyssä. Nyt kun sosialidemokraattiselle politiikalle on jälleen kysyntää on ratkaisevaa miten sosialidemokratia kykenee siihen vastaamaan.

Vielä parikymmentä vuotta sitten SDP hallitsi yhteiskuntapoliittista keskustelua vahvan työryhmätyöskentelyn tuottamalla ohjelmatarjonnalla. Tänään tästä ei ole juuri mitään jäljellä. Laajan järjestökäsittelyn läpikäyviä ohjelmia ei enää harrasteta ja puoluekokouksiin tehdään lähinnä keskusteluasiakirjoja ja julkilausumia.

Ohjelmallinen työskentely ei silti ole yhteiskunnasta suinkaan kadonnut, se on vain siirtynyt politiikasta muualla. Onneksi politiikalle alkaa jälleen olla kysyntää, mutta siihen ei vastata käyttämällä virkatyönä valmisteltuja asiakirjoja puolueohjelmien korvikkeena.

Saamme varautua alle 50 % vaaliosanottoon jos vaalikeskustelua käydään vain virkamiesvalmisteluun perustuvan ainoan vaihtoehdon politiikan pohjalta. Yksi tapa torjua tätä on palata laajakantoisten uudistusten valmistelussa perinteiseen parlamentaariseen komiteatyöskentelyyn.

Virkavalmistelu ja erillisten selvitysmiesten/naisten käyttö on kokonaan korvannut perinteisen komiteavalmistelun. Kuitenkin parlamentaarisella komiteatyöskentelyllä on selkeitä etuja. Siinä kautta poliittiset puolueet pääsevät jo valmisteluvaiheessa osallistumaan vaihtoehtojen muotoiluihin ja niiden arviointiin. Myös opposition mukanaolo tällaisessa valmistelussa voi usein olla perusteltua, mutta tarvittaessa komiteoissa voidaan käyttää myös pelkästään hallituspuolueiden edustajia.

Osallistuminen parlamentaariseen komiteatyöskentelyyn voisi aktivoida sosialidemokraatitkin tuomaan keskusteluun uusia, innostavia ja uskottavia avauksia tulevaisuuteen. Mutta mikään ei estä tekemästä sitä ilman parlamentaarisia komiteoitakin.

Mihin tarvitsemme omaa ohjelmatyötä? Pari esimerkkiä. On ihan hyvä että valtiovarainministeriön työryhmä valmistelee uusia rakenteellisia veroratkaisuja. Samoin on hyvä, että pääministeri ja valtiovarainministeri sopivat myös talousneuvoston sihteeristössä tehtävästä vastaavasta valmistelusta.

Tämä valmistelu ei kuitenkaan voi korvata sosialidemokraattien omaa valmistelua. On välttämätöntä tuoda keskusteluun myös sosialidemokraattiset näkemykset tulevista verouudistuksista. Ilman niitä käy helposti niin, että keskustelua käydään aivan muista kuin sellaisista lähtökohdista, joissa työllisyys, hyvinvointipolitiikan rahoituspohjan turvaaminen ja oikeudenmukainen tulonjako ovat keskeisimmät tavoitteet.

Terveydenhoidon osalta on tullut aika ottaa uuteen kokonaistarkasteluun yli kaksikymmentä vuotta sitten tehdyt terveyspoliittiset linjaukset. Toisin kuin kevyesti tehty tuore kansainvälinen vertailu antaa ymmärtää Suomen julkiset terveyspalvelut kuuluvat edelleen korkeatasoisimpiin maailmassa. Niissä on kuitenkin myös pahoja aukkoja joiden vuoksi kansalaisten tasa-arvoinen oikeus palveluihin pätkii paikoitellen pahasti. Pelkillä pikkutarkistuksilla tai lisärahan osoittamisella pahimpiin puutteisiin ei vuotavaa venettä paikata.

Tarvitsemme terveydenhuollon uutta kokonaistarkastelua johon on otettava myös koko julkisen ja yksityisen terveydenhuollon nykyisin jo vähän insestinen suhde. Yksityisellä terveydenhuoltosektorilla on olemassaolon oikeutus julkisen sektorin täydentäjänä. Suomessa saa olla myös täysin markkinaehtoisesti tarjottavia terveyspalveluja, mikä toteutuu vain silloin kun ne rahoittavat itse itsensä ilman julkista tukea. Sen valuminen yksityissektorille on yksi syy julkisen terveydenhuollon ongelmiin. Julkiset voimavarat terveydenhuoltoon on suunnattava nykyistä tarkemmin siihen, että kaikille tarkoitettu kansanterveysjärjestelmä on todellisuudessa myös kaikkien tarvitsevien käytettävissä.

Samanlaisen kokonaistarkastelun kohteeksi on otettava myös koulujärjestelmämme tulevaisuus. Korkean teknologian tunnetut osaamissaavutuksemme kuihtuvat pian, ellemme pidä huolta sen perustana olevasta kansakunnan kaiken osaamisen kattavasta laajasta perusopetusjärjestelmästä.

Hyvät toverit

Sosialidemokraatteina meidän ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen eikä harhailla kolmansille teille. Riittää että meillä on oikea annos itseluottamusta todeta, että 90-luvun vaikeista ajoista on parhaiten selviydytty vahvan sosialidemokratian pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa.

Suomi ja Ruotsi kuuluvat maailman ehdottomaan kärkeen vertailuissa, joissa arvioidaan eri maiden kilpailukykyä, korkean teknologian levinneisyyttä, tutkimus- ja kehityspanostusta, korruption vähyyttä tai ympäristön laatua.

Toisin kuin uusliberalismi uskoo ei tällaisia tuloksia ole saavutettu siitä huolimatta, että meillä on pohjoismainen hyvinvointivaltio, vaan nimenomaan sen ansiosta. Ilman laaja-alaista sosiaaliturvaa, kattavia julkisia palveluja, hyvää perusopetusjärjestelmää ja julkisen vallan vahvaa vastuuta talous-, työllisyys- ja elinkeinopoolitiikassa ei tällaisia tuloksia olisi.

Viime kunnallisvaaleissa näimme kummallisen tilanteen, jossa puolueet kilpailivat siitä kuka edustaa eniten sosialidemokraat tista politiikkaa. Globalisaation haittoja vastustavat nuoret odottavat hekin maailman johtajilta sosialidemokraattisempaa politiikkaa. Nyt meidän on osattavat vakuuttaa ihmiset siitä, että parhaiten sosialidemokraattista politiikkaa toteuttavat sosialidemokraatit itse.

Konflikteissa kerätyt pienaseet hävitettävä nopeasti

Konfliktien yhteydessä kerätyt pienaseet on tuhottava mahdollisimman nopeasti, sanoi ulkoministeri Erkki Tuomioja avatessaan kansainvälisen pienasekonferenssin Helsingissä perjantaina. Hän muistutti, että konfliktien jälkihoidossa pienaseiden keruu ja käytöstä poistaminen kannattaa asettaa ensisijalle osana rauhanoperaatioita. ”Ei kuitenkaan riitä, että aseita, ammuksia ja räjähteitä vain kerätään pois. Ne on myös tuhottava niin nopeasti kuin mahdollista, sillä se vähentää riskiä konfliktien puhkeamisesta uudelleen.”

Tuomiojan mukaan kansainvälisten järjestöjen, myös kansalaisjärjestöjen edustajien, rooli pienaseongelman hoidossa ansaitsee arvostusta. Kansalaisjärjestöt toimivat aktiivisesti huimanitaarisen avun, kehitysyhteistyön, ihmisoikeuksien ja terveydenhuollon parissa. Niiden asiantuntemus ja kokemus auttavat lievittämään aseidenkäytön seurauksia ja myös vähentämään aseiden kysyntää, Tuomioja sanoi.