Jahrhundert, 254 s., DVA, Pössneck 2000

Eurooppalaisen valtiomiehen ajatuksia

Saksan entinen liittokansleri Helmut Schmidt kuuluu kiistatta Euroopan raskaan sarjaan valtiomiehiin. Hänen viimeisin kirjansa on ilmestynyt jo ennen Nizzan huippukokousta viime vuonna, mutta on edelleen ajankohtainen ja painava puheenvuoro Euroopan tulevaisuuskeskustelussa.

Schmidtin ajattelusssa on kolme peruspilaria: Saksan peruuttamaton ankkuroiminen Euroopan yhdentymiseen, saksalais-ranskalainen akseli ja transatlanttinen kumppanuus, tässä järjestyksessä.

Transatlanttisen kumppanuuden osalta Schmidtin äänenpainoihin on hiipinyt kasvavaa kriittisyyttä. Kun hän jo Clintonin kaudella painotti Euroopan välttämättömyyttä vahvistaa omaa ulkopoliittista itsenäisyyttään ja puolustusulottuvuutta, NATOa toki kyseenalaistamatta, niin voi olettaa kansainväliset ympäristöhaasteet hyvin vakavasti ottavan Schmidtin kriittisyyden vain kasvaneen Bushin uuden hallinnon aikana.

Saksan-Ranskan akseli on Schmidtin Eurooppa-ajattelun perusta. Hänen omasta mielestään akseli on toiminut parhaiten juuri hänen ja presidentti Giscard d’Estaingin aikana ja hän on kriittinen siihen, miten se päässyt tämän jälkeen heikkenemään. Schmidtin mukaan sitä ei myöskään tule vaarantaa vaatimalla Saksalle Ranskaa suurempaa painoa, esim. enemmän ääniä ministerineuvostossa.

Schmidtin mukaan Euroopan yhdentymisen on jatkuttava sekä syventämällä että laajentamalla unionia. Laajentuminen edellyttää institutionaalisia reformeja. Hänen ennen Nizzaa hahmottamansa tavoitteet uudistuksille eivät Nizzassa vielä toteutuneet.

Post-Nizza agenda sopii Schmidtille, mutta Joschka Fischerille ja muille liittovaltio-puheiden pitäjille entiseltä kanslerilta ei heru ymmärrystä. Hän korostaa unionin ainutlaatuisuutta ja sitä miten sen koossapitäminen edellyttää kansallisten tunteiden huomioonottamista. Myös saksalaisten lempivaatimukseen unionin ja jäsenvaltioiden tarkasta toimivaltajaosta Schmidt esittää kriittisiä reunahuomautuksia tehtävän ongelmallisuudesta. Samanaikaisesti kun Schmidt peräänkuuluttaa unionille vahvempaa yhteistä ulkopolitiikkaa ja vahvempaa Euroopan parlamenttia on hän myös subsidiariteetin voimakas kannattaja. Joustava yhteistyö on hänen mukaansa tarpeellinen järjestely, sillä yhdentyminen vaatii sen etenemisestä vastaavan Saksan ja Ranskan akselin ympärille rakentuvaa kovaa ydintä.

Unionin laajentuminen on Schmidtin mielestä historiallinen välttämättömyys. Siinä tulee edetä asteittain, eikä hän ole valmis nimeämään muita kuin Puolan, Tshekin ja Unkarin ensimmäiseen ryhmään uusia jäseniä. Laajentumisen rajat on kuitenkin vedettävä siten, että ne sulkevat Venäjän ja ”venäläisen kulttuuripiirin” kuuluvat maat sekä Turkin ulkopuolelle.

Helmut Schmidt tuli jo kanslerikautenaan tunnetuksi vähempilahjaisia tai ymmärtämättömiä kanssaihmisiä kohtaan osoittamastaan kärsimättömyydestä sekä suorapuheisesta poikki-ja-pinoon tyylistään. Vanhan valtiomiehen kirja osoittaa, että kantti on edelleen tallella. Schmidtin kirja on euroopan tulevaisuuskeskusteluun osallistuville vähintään yhtä tarpeellista ja suositeltavaa lukemista kuin istuvien johtajien pyörittelevät puheet asiasta.

kesäkuu 2001

263 s., Saarijärvi 2001

Suomalaiset GULAG:n lihamyllyssä

Lyhenne GULAG ehti olla vain muutaman vuoden Neuvostoliiton vankileirihallinnon virallisessa käytössä, mutta käsite on jäänyt elämään geneerisenä nimikkeenä jo kohta lokakuun vallankumouksen jälkeen perustetulle pakkotyö- ja vankileirijärjestelmälle. Enimmillään GULAGissa virui 50-luvun alussa yli viisi miljoonaa ihmistä.

Iso osa tähän lihamyllyyn – kuten Vettenniemi kirjansa nimessä järjestelmää kutsuu – joutuneista ei selviytynyt siitä hengissä. Kuinka paljon ihmisiä leireillä menehtyi, ei ole täsmälleen tiedossa. Viitteitä antaa jo se, että yksin GULAGin yhdessä ensimmäisistä kohteista, vankityöllä toteutetuissa Vienanmeren ja Itämeren yhdistävän Stalinin kanavan rakennustöissä menehtyi 200 000 ihmistä.

Vaikka Neuvostoliitossa ei varsinaisia tuhoamisleirejä ollutkaan, olivat olosuhteet monilla leireillä sellaiset, että niillä vallinnutta kauhistuttavan korkeaa kuolleisuutta voi pitää harkittuna ja tarkoitettuna seurauksena. Tiedossa ei ole, että kukaan olisi koskaan silti joutunut tästä oikeudellisesti vastaamaan destalinisoinnin alettua tai edes neuvostovallan romahdettua.

Suomalaisia ja suomensukuisia eli inkeriläisiä oli GULAGiin joutuneiden joukossa vähintään heidän suhteellista osuuttaan vastaava määrä. Osa oli Neuvostoliiton kansalaisia, osa suomalaisia kommunisteja ja punapakolaisia, osa Karjalan metsätyömaille houkuteltuja amerikansuomalaisia, osa pula-aikana paenneita rajaloikkareita. Vain häviävän pieni osa oli lähtökohtaisesti neuvostovallan avoimia vihollisia, vaikka melkein kaikki tällä perusteella leireille päätyivätkin.

Neuvostoliitossa ei leirikokemuksista paljoa kirjoitettu tai ainakaan julkaistu. Tunnetuin poikkeus on tietenkin Aleksander Solzenitsynin alunperin Literaturnaja Gazetassa ilmestynyt Päivä Ivan Denisovitsin elämässä. Kahdeksanosainen Vankileirien saaristo ilmestyi vain lännessä ja johti Solzenitsynin ensin sisäiseen ja sitten maastakarkotukseen.

Kuitenkin myös moni niistä suomalaisista, jotka leireiltä selviytyivät ja pääsivät myös pois maasta, ovat julkaisseet kirjoja leirikokemuksistaan. Nämä 36 kirjaa ovat Vettenniemen tutkimuksen kohteena.

Joukkoon mahtuu sekä kirjalliselta laadultaan että poliittiselta sanomaltaan kovin erilaisia kirjoja. Varhaisin on jo v. 1923 ilmestynyt Heikki Välisalmen 40 kuukautta Neuvosto-Venäjällä, kansainvälisesti tunnetuin Aino Kuusisen Jumala syöksee enkelinsä vuodelta 1972 ja ehkä kirjallisesti ansiokkain ja mielenkiintoisin Taisto Huuskosen v. 1979 ilmestynyt Laps Suomen. Huuskosen kirja julkaistiin jälkikäteen arvioiden suomettumisen mustimpaan aikaan. Erikoisuutena mainittakoon, ettei kustantaja käyttänyt penniäkään kirjan mainontaan, mutta tästä riippumatta kirjaa myytiin yli 50 000 kappaletta.

Vettenniemen väitöskirja on laadukas ja kiintoisa analyysi näiden kirjojen taustasta, luonteesta ja vastaanotosta sekä tämän kirjallisuuden lajin aseman vaihtelusta suomalaisessa kustannuspolitiikassa eri aikoina.

Heinäkuu 2001

Plon, 343 s., Saint-Amande-Montrond 2000

Elääkö sosialismin utopia

Liki kolmekymmentä kirjaa julkaissut Jean-Francois Revel on eräissä suhteissa tyypillinen ranskalaisintellektuelli, mutta on siinä poikkeuksellinen että hän on vuosikymmeniä ollut kaikenvärisen totalitarismin johdonmukainen kriitikko. Hänen tunnetuin teoksensa lienee 25 sitten ilmestynyt La Tentation totalitaire.

Viime vuonna ilmestynyt La grande parade käsittelee sitä miten ja miksi sosialististen utopioiden puolustaminen ja myös kommunismin ymmärtäminen ovat hänen mielestään jälleen lisääntyneet 10 vuotta neuvostososialismin romahduksen ja kaikkien sen nimissä tehtyjen rikosten kiistattoman paljastumisen jälkeen. Keskeisellä sijalla aineistossa on alunperin Ranskassa ilmestyneen Kommunismin mustan kirjan saama vastaanotto ja siitä käyty keskustelu. Aihepiiri on kiinnostava ajatellen myös Suomessa käytyä keskustelua siitä onko olemassa jälkisuomettumista ja miten se näkyy.

Revel kynii kanoja nimenomaan maanmiestensä kanssa ja käyttää Italian ex-kommunisteja esimerkkinä aidosta irtisanoutumisesta kommunismin rikoksista ja Blairin New Labouria sosialismin painolastista vapautuneesta vasemmistosta tarkoituksenaan alleviivata Ranskan kommunistien ja sosialistien vanhakantaisuutta ja laajemminkin ranskalaisten jälkeenjääneisyyttä uusliberalististen oppien omaksumisessa.

Sen arvioiminen miten oikeassa tai väärässä Revel teeseineen on vaatisi parempaa ranskalaisen keskustelun tuntemusta kuin minulla on. Vakuuttavasti hän joka tapauksessa argumenttinsa ja sen perustelut esittää. Revel huomauttaa ettei kommunismin jälkijättöinen ymmärtäminen koske vain itse kommunisteja eikä edes Ranskan vasemmistoa yleensä, vaan hän heittää kehiin myös monia esimerkkejä gaullistisen oikeiston kirjoituksista ja puheenvuoroista. Hänen kannaltaan tällaisiksi kelpaavat kaikki puheenvuorot, joissa kieltäydytään rinnastamasta natsien ja kommunistien rikoksia jälkimmäisiä suhteellistaen tai joissa uusliberalismi nostetaan nykyajan totalitaariseksi ja siten vastustettavaksi valtaideologiaksi.

Yksi niistä intellektuelleista, jotka Revel ottaa erityiskäsittelyyn on Pierre Bourdieu. Bourdieu ei Revelin mielestä ”ole tieteellinen sosiologi, vaan fanaattinen ideologi. ”Tosiasiat” joihin hän perustaa päätelmänsä ovat usein täynnä alkeellisia virheitä jotka hyvin vähäisellä työllä olisivat olleet vältettävissä”. Vielä kovemmin Bourdieuta suomivat Revelin siteeraamat Olivier Mongin ja Joël Roman, joiden mielestä Bourdieun metodi perustuu ”tahalliseen valheeseen ja vääristelyyn”.

Otaksuttavasti Bourdieu ja hänen kannattajansa ovat yhtä värikkäästi käsitelleet Reveliä. Revelin rappaava tyyli on kuitenkin nautinnollista eikä hänen argumentaationsa ole suinkaan kauttaaltaan väärässä. Reveliä voi lukea tarvitsematta olla kaikesta samaa mieltä hänen kanssaan ja hänen edustamaansa uusliberalistista ajattelua voi arvostella syyllistymättä sellaiseen epähistorialliseen uusliberalismin demonisoimiseen, josta Revel vastustajiaan syyttää.

Heinäkuu 2001

Hoffman und Campe, 384 s., Pössnick 2001

Entisen kommunistin eloonjäämisoppi

Monet Itä-Euroopan entisistä kommunistisista valtapuolueista ovat kommunismin romahduttua osoittaneet yllättävää uusiutumis-ja/tai eloonjäämiskykyä. Hankalin selvitymisurakka on epäilemättä ollut sosialistisesta yhtenäisyyspuolueesta SEDstä demokraattisen sosialismin puolueeksi metamorfoituneella Saksan PDS-puoluella. Se että puolue on selvinnyt muutoksista hengissä ja menestynyt niinkin hyvin kuin on tehnyt on varmasti suurelta osin ollut sen tunnetuimman johtajan Gregor Gysin ansiota.

Gysin kirja on jatkoa hänen muistelmiensa ensimmäiselle osalle ja käsittelee Saksan jälleenyhdistymisen jälkeisiä tapahtumia näihin päiviin saakka. Se keskittyy sekä Gysin omaan että puolueen eloonjäämistaisteluun. Jos sanavalmis ja huumorintajuinen Gregor Gysi tänään, puoluejohdon jätettyään, onkin jo jonkinlainen media-suosikki, niin hänen urakkansa alku oli sitäkin hankalampi.

Vuoden 1990 liittopäivävaaleissa PDSn pelasti Saksan perustuslakituomioistuimen päätös, joka edellytti viiden prosentin äänikynnyksen soveltamista erikseen entisen länsi- ja entisen itä-Saksan alueella. Seuraavissa vaaleissa puolueen taas pelasti se, että se kykeni entisen Itä-Berliinin vaalipiireissä voittamaan peräti neljä enemmistövaalilla valittua suoraa liittopäiväedustajapaikkaa, minkä perusteella koko puolue sai ääniosuuttaan vastaavan määrän myös suhteellisissa listavaaleissa määräytyvistä paikoista. Kolmansissa vaaleissa puolue jo niukasti ylitti viiden prosentin äänikynnyksen.

Päästäkseen puolueeseen käsiksi vastustajat pyrkivät tuhoamaan sen suositun johtajan maineen. Siten Gysi joutui, saatuaan jo kertaalleen puhtaat paperit, liittopäivien koskemattomuusvaliokunnassa käsiteltyjen stasi-urkkija syytösten kohteeksi. Gysin kieltämättä perustelluntuntuisen tulkinnan mukaan kyse oli täysin poliittisesti motivoidusta ajojahdista PDSn diskreditoimiseksi.

PDS on kuitenkin jäänyt, sekä hyvässä että pahassa, entisen DDRn puolueeksi. Kun se uusissa (ent.DDRn) osavaltioissa saa reilun viidenneksen äänistä, on se vanhoissa läntisissä osavaltioissa edelleen vain prosenttiliike. Onnettomuudekseen se on myös onnistunut lännessä houkuttelemaan aktiivikannattajikseen kohtuuttoman suuressa määrin erilaisia hihhuleita ja stalinisteja tekemättä mitään läpimurtoa SPDn kannattajakuntaan.

Puolueensa asemaa Gysi analysoi mielenkiintoisella ja uskottavalla tavalla. Entisen DDRn puolueena PDS on ollut tärkeä henkireikä ja itsetunnon kohottaja sellaisillekin osseille jotka eivät tunne mitään erityistä nostalgiaa DDRn perään. Näin siksi, että muista entisistä reaalisosialismin valtioista poiketen kommunismin romahdus ei DDRssä johtanut samalla tavoin valtioeliitin sisäiseen uudistautumiseen – sekä aitoon että opportunistiseen – kuin sen melko täydelliseen syrjäyttämiseen ja kaikkien merkittävien virkatehtävien haltuunottoon wessien toimesta. Esim. ainuttakaan DDRn palveluksessa ollutta ulkoasiainhallinnon virkamiestä ei ole kelpuutettu jatkamaan liittotasavallan palveluksessa.

Vähitellen PDSn on onnistunut murtautua ulos muiden puolueiden ja julkisuuden sille asettamasta karanteenista, jopa yhteen osavaltiohallitukseen saakka. Kymmenen vuotta sitten vain harva muiden puolueiden johtavista henkilöistä uskaltautui antautua edes privaattikeskusteluihin Gysin kanssa, nyt siihen ovat valmiita kaikki.

Mitään erityisen mullistavaa ei Gysi keskusteluistaan muiden saksalaisjohtajien kanssa kerro, mutta henkilökuvat ovat mielenkiintoisia. Positiivisimmat maininnat saavat Oskar Lafontaine ja hieman yllättäen CDUn Wolfgang Schäuble, jonka korrektiutta Gysi arvostaa. Negatiiviset luonnehdinnat ovat enempi rivien välissä. Jotain korkeamman asteen hattuilua on varmaan siinä, että Gysi kirjoittaa johdonmukaisesti vihreän ulkoministerin nimen muodossa Joseph Fischer. Vihreitä Gysi tuntuu laajemminkin vierastavan, kun taas FDPstä hänellä on eniten myönteistä sanottavaa, ainakin siltä osin että sen edustajat osoittivat PDSää kohtaan enemmän aitoa vapaamielisyyttä kuin minkään muun puolueen edustajat 90- luvulla.

Helppoa ei Gysillä aina ollut omiensakaan kanssa. Kaikki eivät sulattaneet eivätkä vieläkään hyväksy Gysin yhteistyö- ja uudistushakuisia linjauksia, vaan vanhojen stalinistien ja uusien dogmaattikkovasemmistolaisten joukko on koko ajan tuottanut ja tuottaa edelleenkin uudistusmielisille ikävyyksiä.

Heinäkuu 2001

Ballantine Books, 664 sivua, New York 1966

Poikkeuksellinen amerikkalainen

Colin Powellin muistelmateos on ilmestynyt jo viisi vuotta sitten, mutta se on varmasti saanut paljon uusia lukijoita sen jälkeen, kun hänesta tuli George W. Bushin hallinnon ulkoministeri tämän vuoden alussa. Ammattitoimittajan avustuksella tehty kirja on helppolukuinen, mielenkiintoinen ja myös yllättävän suorapuheinen ja avoin.

Jamaikalaisten siirtolaisten mustan pojan nousu Yhdysvaltojen korkeimpaan sotilasvirkaan, aselajikomentajien neuvoston puheenjohtajaksi, on kuin kouluesimerkki amerikkalaisesta unelmasta, jossa vaatimattomista lähtökohdista ja syrjinnästakin huolimatta lahjakas, määrätietoinen ja työteliäs ihminen voi nousta aivan huipulle saakka. Toisin kuin jotkut muut, joiden kohdalla unelma on toteutunut, Powell ei kuitenkaan ole unohtanut juuriaan eikä sulje silmiään siltä syrjinnältä, jonka kohteeksi monet ovat joutuneet ja joutuvat edelleen.

Yhdysvaltain armeija, jossa mustat vuoteen 1948 asti palvelivat omissa erillisissä yksiköissään, on urheilun ohella yksi suhteellisen vähäisen syrjinnän väyliä, mitä kautta Powellin taustan omaavat ihmiset voivat nousta korkeisiin asemiin. Powell kuuluu niihin, jotka eivät ole halunneet edetä sen enempää siitä huolimatta kuin sen johdosta, että kuuluvat johonkin vähemmistöryhmään, ja hän suhtautuukin torjuvasti afroamerikkalaisten erillisyyttä korostaviin mustiin ääriliikkeisiin.

Powell on perheihminen, jolle puoliso ja lapset sekä suku laajemminkin ovat tärkeitä asioita. Armeijakin tuntuu muodostavan hänelle eräänlaisen suurperheen. Perhearvojen korostaminen on tyypillistä USA:n oikeistolle, mutta Powell ei ota omakseen heidän kaksinaismoraalisia perhekäsityksiään, eika muutakaan ohjelmaansa.

Powell ja politiikka onkin oma lukunsa. Hän kertoo äänestäneensä ensimmäisissa presidentinvaaleissaan vuonna 1960 Kennedyä ja seuraavissa Johnsonia. Republikaaniksi hän ei sitoutunut kuin vasta 90-luvulla, mutta oli sitä ennen luonut uransa Reaganin turvallisuuspoliiittisena neuvonantajana ja Bush vanhemman nimittämänä aselajineuvoston puheenjohtajana. Powell kirjoittaa myötätuntoisesti ja asianomaisten henkilökohtaisia ominaisuuksia arvostaen seka Reaganista että Clintonista, mutta Bush vanhempi on presidenteista se, joka on hänelle sekä henkilökohtaisesti läheisin perheystavä että poliitikkonakin, arvostetuin.

Samanaikaisesti on vaikea löytää mitään yhteistä Powellin, Reaganin ja Bush nuoremman edustaman republikaanien oikeistosiiven välillä. Kun Powell kirjansa päätteeksi esittää joitakin ei kovin originaalisia ajatuksia politiikasta yleensä, niita leimaa keskustahakuisuus ja irtisanoutuminen kaikenlaisista ääri-ilmiöistä. Liberaaleista – siis amerikkalaisittain vasemmistolaisista, joiden kanssa Powellilla ei ole koskaan ollut paljoakaan tekemistä -, hänellä on hyvin vähän negatiivistakaan sanottavaa, sen sijaan oikeistolaisista on aika paljon kielteisiä heittoja. Hän kirjoittaa esimerkiksi todenneensa silloiselle puolustusministerille Dick. Cheneylle , joka sanoi neuvonantajiensa torjuvan Powellin esitykset armeijan supistuksista ja virtaviivaistamisesta kylmän sodan jälkeen, että ”that|s because they are all right-wing nuts like you”. Tämä oli tietenkin ystävällismielistä herjanheittoa hyvin keskenään toimeentulleiden Cheneyn ja Powellin välillä, mutta kertoo samalla jotakin oleellista ideologisista pohjavirroista.

Jos Powell olisi halunnut, olisi hänestä tullut ulkoministeri jo demokraattien hallinnon aikana. Sekä demokraateissa että republikaaneissa hänellä oli vahvaa nostetta presidenttiehdokkaaksi. Edellinen vastaavaan asemaan päässyt amerikkalaiskenraali oli Eisenhower, joka myös horjui demokraattien ja republikaanien välillä, ja toisin kuin Powell, vastasi kutsuun lopulta myönteisesti. Eisenhowerilla ja Powellilla on muutakin yhteistä. Molemmat ovat poliittisia, keskustahakuisia ja korkean ammattitaidon omaavia sotilaita, joita leimasi realismi: pyrkimys välttää tarpeettomia tappioita ja vaatimus tavoitteiden ja resurssien tasapainosta.

Powell esimerkiksi noteeraa tarkoin yksittäisetkin tappioluvut kaikissa niissa operaatioissa, joissa hän on ollut osavastuullinen Panamasta Persianlahdelle. Huomio kuitenkin kiinnittyy siihen, että huolenpito ulottuu vain amerikkalaisiin. Persianlahden sodassa kaatuneet irakilaiset eivät saa minkäänlaista mainintaa, vihollisen menettämät panssarivaunutkin tulevat tarkemmin noteeratuiksi. Rajansa siis Powellinkin globaalisella vastuulla.

Powell nauttii suurta arvonantoa sekä kotimaassaan että eurooppalaisten kollegoidensa parissa. Powellin kirja kertoo osaltaan miksi.

Heinäkuu 2001