Little Brown Co, 519 s., St.Ives plc 2001

IBM ja Holocaust

Saksalaissyntyinen Hermann Hollerith kehitti 1800-luvun lopulla reikäkorttiteknologian ja perusti sen pohjalla yrityksen, josta sittemmin IBMn nimellä tuli yksi maailman ensimmäisiä ja tunnetuimpia monikansallisia ättiläisiä. Reikäkorttikoneet tunnettiin vielä toisen maailmansodan aikana Hollerith-koneina, mutta keksijä itse oli luopunut yrityksestään jo vuosisadan vaihteen jälkeen.

Vuosikymmenien ajan IBM samastettiin tunnetuimpaan pääjohtajaansa Thomas Watsoniin. Watson ei ollut yrityksessä edes mikään suuri osakkeenomistja, mutta hänen itsevaltiasta hallitsevaa asemaansa kuvaa se, että monet IBMn ulkolaisista tytäryhtiöistä rekisteröitiin nimellä Watson Business Machines. Ennen toista maailmansotaa Watsonin IBM tytäryhtiöineen hallitsi Hollerith- koneiden ja niiden käyttämien reikäkorttien maailmanmarkkinoita.

IBMn tärkein markkina-alue USAn ulkopuolella oli Saksa, eikä yhtiön johdossa nähty mitään syytä vetäytyä näiltä markkinoilta Hitlerin valtaannousun jälkeen. Tässä IBM ei menetellyt mitenkään poikkeuksellisesti, business as usual oli useimpien amerikkalaisyritysten ohjenuorana suhtautumisessa Natsi-Saksaan.

Watson kuitenkin meni kuitenkin keskimääräistä pidemmälle Saksan ymmärtämisessä. Kansainvälisen kauppakamarin puheenjohtajana hän vei sen vuoden 1937 kongressin Berliiniin, otti Hitleriltä vastaan korkean kunniamerkin ja yritti esiintyä aktiivisena välittäjänä Saksan ja länsivaltojen kaupallis-taloudellisissa ristiriidoissa, mikä tarkoitti myöntyvyyspolitiikan harjoittamista Saksan imperialististen pyrkimysten edessä.

Vasta keväällä 1940 amerikkalaismielipiteen kehitys pakotti Watsonin palauttamaan kunniamerkkinsä, mutta sen jälkeenkin hän kulissien takana toimien pyrki minimoimaan asiasta IBMllä Saksassa ja kasvavassa vaikutuspiirissä syntyneen haitan.

Tällainen toiminta oli tietenkin moraalitonta pokkurointia diktatuurin ja yhä avoimemmin toimeenpantujen juutalaisten ja muiden epätoivottavien ainesten vainojen edessä. Pöyristyttävintä Blackin mukaan kuitenkin oli se, että IBMn teknologia oli aivan keskeisessä roolissa holocaustin toimeenpanemisessa.

Epäilemättä väestölaskentaa varten kehitetyt Hollerith-koneet ja reikäkortit nopeuttivat ja helpottivat juutalaisten rekisteröintiä ja jäljittämistä manuaalisiin menetelmiin verrattuna, kuten myös juutalaiskuljetusten suunnittelua ja järjestämistä.

Kirjan suomalaisarvioissakin on pidetty sen paljastuksia IBMn ratkaisevasta osuudesta holocaustiin suorastaan mullistavina. Pelkästään Blackin sinänsä perusteellisen asia-aineiston vyörytyksen perusteella tästä on kuitenkin vaikea vakuuttua. Kirjasta ei puutu vahvaa tunnelataustakaan, sillä kirjoittaja on itse juutalaisvainoista selvinnyttä puolalaissukua.

IBM-teknologiaa käytettiin juutalaistuhon suunnittelussa ja toimeenpanossa tehokkaasti hyväksi, mutta se ei ollut kuitenkaan kyseisen teknologian ainut eikä suunniteltu tarkoitus (toisin kuin esim. Zyklon B:n valmistus) ja vaikka sen puuttuminen olisi hidastanut ei se kuitenkaan olisi estänyt tuhoamisoperaation läpivientiä. Ja jos IBM olisi ennen sotaa vetäynyt Saksasta olisivat natsit epäilemättä kehittäneet, myös kopioimista ja patenttirikkomuksia hyväksikäyttäen omat, vaikkakin vähemmän tehokkaat koneensa samaan tarkoitukseen.

Ei ole syytä millään tavoin väheksyä IBMn osuutta ja moraalista, kenties rikollistakin vastuuta natsirikosten mahdollistamisessa. Mutta Blackin todistelun perusteella en sitä voi vielä ratkaisevaksi nähdä enkä kovin poikkeavaksi monien sekä amerikkalaisten että muiden yritysten vastaavanlaisen käyttäytymisen rinnalla.

toukokuu 2001

Kansallisarkiston ystävät – Riksarkivets vänner ry 339 s., Helsinki 2000

Pankinjohtajan päiväkirja

Paasikiven päiväkirjat vuosilta 1944-56 olivat melkoinen sensaatio, kun ne aikanaan julkaistiin. Sen jälkeen on myös Paasikiven sodanaikaiset päiväkirjat vuosilta 1941-44 julkaistu kokonaisuudessaan.

Kansallisarkiston ystävien hankkeena toteutettu päiväkirjojen otteiden valikoima – ikävä kyllä resurssisyistä ei mukaan ole otettu läheskään kaikkea aineistoa – ei em. päiväkirjojen julkistamisen jälkeen enää ole jaksanut herättää laajempaa mielenkiintoa. 20- ja 30-luvulla Paasikivi ei myöskään ollut keskeisissä valtiollisissa tehtävissä.

20- ja 30-luvun Paasikivi ei kuitenkaan ollut mikään hyllytetty valtiomies, vaan aktiivinen ja keskeinen vaikuttaja, joka piti KOP:n pääjohtajuutta merkittävämpänä tehtävänä kuin hänelle useamman kerran näinä vuosina tarjottua valtiovarain- tai pääministerin tehtävää. Jatkuva molemminpuolinen yhteydenpito Svinhufvudin, Rytin, Relanderin, Waldenin, Mannerheimin ym. kanssa piti hänet koko ajan hyvin informoituna ja kuohuvan ajan tapahtumien keskipisteessä.

Näiden päiväkirjamerkintöjen tekijä ei vielä ole samalla tavoin kuin myöhemmin pääministerinä ja presidenttinä ajatellut sitä, että merkinnät voitaisiin vielä joskus julkaista. Tunnetusti koleerinen Paasikivi ei siten säästellyt ketään ladellessaan kommenttejaan tapahtumista ja kanssaihmisistä, yksilöinä tai ryhminä.

Paasikivi saattoi kirjoittaa Venäjästä roskakansan asuttamana ja aivan kykenemättömien henkilöiden hallitsemana maana (8.5.1932). Jos tämä kuulostaa raa’alta, kalpenee se kuitenkin sen rinnalla, mitä Paasikivi säännöllisesti kirjoitti Suomesta ja suomalaisista kiittämättömänä, lahjattomana ja alhaisen moraalin kansakuntana, jolla kaiken muun ohella oli roskapörssi esimerkkinä tyhmyydestä.

Paasikivi on käyttänyt suhteellisen paljon päiväkirjaansa palatakseen vanhempiin tapahtumiin. Erityisen usein hän on palannut vuoden 1918 politiikkaan, kuningasseikkailuun ja saksalaissuuntaukseen purkaen tarvetta todistaa olleensa tuolloinkin oikeassa.

Päiväkirjojen Paasikivi ei hahmotu suurena demokratian ystävänä. Lapuanliikkeeseen hän näyttää suhtautuneen Svinhufvudiakin ymmärtäväisemmin, vaikka sittemmin ottikin kokoomuksen puheenjohtajuuden vastaan tilanteessa, jossa haluttiin korostaa pesäeroa IKL:ään.

30-luvun pulan aikana KOP:kin joutui vaikeuksiin, jotka lopulta vauhdittivat Paasikiven lähtöä pankista. Pääjohtaja oli taipuvainen näkemään vaikeuksien syyt ulkoisissa olosuhteissa, asiakkaiden ja kilpailijoiden tyhmissä ja/tai katalissa toimissa. Itsekritiikille jäi vähemmän tilaa.

Nykypäivän näkökulmasta silloinen pankin johto ja yhteispeli pankkien, yhdistysten, asiakkaiden ja Suomen Pankin välillä on ollut yhtä huikeata sisäpiiriorgiaa. Aivan varmaa ei ole, oliko se kaikki edes sen ajan lakien kanssa sopusoinnussa.

Yhden mielenkiintoisen havainnon Paasikivi kirjaa KOP:n ja sen tärkeimmän kilpailijan Yhdyspankin eroista: ”Yhdyspankkia hoidetaan silmälläpitäen yksinomaan osakkaiden etua – ”Rahan hankkiminen osakkaille”. Vanha liberalistinen kanta. KOP:ssä katsotaan, että saadaan jotain aikaan. ”Yhteiskunnallinen katsantokanta”, joka alusta alkaen on painanut leimansa KOP:n toimintaan. KOP:n on alusta alkaen täytynyt pitää tätä puolta silmällä, kun on aina luotava uutta.”

Millähän katsantokannalla nykyinen Nordea (vai mikä sen nimi nyt lieneekään) on?

Toukokuu 2001

WSOY, 350 s., Juva 2001

Porkkalan tukikohta historiassa ja muistoissa

Moskovassa syyskuussa 1944 allekirjoitetun välirauhansopimuksen perusteella Neuvostoliitolla oli yli yhdentoista vuoden ajan sotilastukikohta vain 25 km:n – kirjaimellisesti tykinkantaman – päässä Helsingin keskustasta. Porkkalan tukikohta ja siellä sijainneet Mäkiluodon raskaat rannikkotykit olivat osa Venäjän jo ennen ensimmäistä maailmansotaa rakentamaa Pietari Suuren linnoitusketjua. Porkkalan kohdalla on Suomenlahden pullonkaula, josta Viron ja Suomen rannikolla sijainneet tykit pystyivät estämään viholisen tunkeutumisen Pietarin edustalle. Yhtä lailla tukikohdista oli mahdollista sulkea punalaivasto pois Itämereltä, kuten Suomi ja Viro salaisen sotilasyhteistyön pohjalta olivat 30-luvulla sopineet.

Tämän selvän sotilasstrategisen tehtävän ohella ja joidenkin mielestä ohitsekin Porkkalan tukikohdan tehtävänä oli toimia painostusvälineenä ja kentien myös hyökkäystukikohtana Suomen ja sen pääkaupunkia vastaan. Näin asia koettiin Suomessa, jossa esim. Mannerheimin ensimmäinen reaktio oli esittää pääkaupungin siirtämistä sisä-Suomeen tai Turkuun turvallisemmalle etäisyydelle. Ajatus kaatui omaan mahdottomuuteensa, eikä sitä käsitelty julkisesti, eikä Mannerhein mainitse sitä muistelmissaankaan.

Suomalaisten pahimmat aavistukset tuntuivat saavan vahvistuksen, kun maaliskuussa 1944 Helsingistä Porkkalaan marssineen tiedustelukomppanian viimeisen hevosvetoisen ajoneuvon heinäkuorman päältä ammuttiin meriväenkapteeni Ivan Belov. Tapaus oli suomalaisten kannalta äärimmäisen vakava välikohtaus, joka haluttaessa olisi kelvannut verukkeeksi Suomen miehittämiselle.

Tapausta ei koskaan selvitetty, vaikka sen tutkimiseen mobilisoitiin Suomen murhatutkimuksen historian laajimmat poliisiresurssit. Nyt Leskinen ja Silvast esittävät – aiemmin toki suomalaisten mielissä käyneen – päätelmän, että Belov joutui omiensa järjestämän provokaation uhriksi. Pitäviä todisteita tälle heillä ei ole, mutta tulkinta on kuitenkin uskottava eikä parempaakaan teoriaa ole esitetty. Provokaation tarkoituksena ei kuitenkaan ollut sotilaallisen välikohtauksen synnyttäminen, vaan tapauksen käyttö vipusimena, jolla voitiin vahvistaa ja nopeuttaa Suomen valtiollisen poliisin siirtymistä luotettaviin, so. kommunistien käsiin.

Porkkala oli myös käyttökelpoinen keskus Neuvostoliiton Suomeen kohdistuvan vakoilun tukikohtana sekä radiokuuntelun että asiamiestoiminnan osalta. Tätä koskevaa aineistoa on julkaistu muissakin viimeaikaisissa tutkimuksissa, joissa sitä myös on vähän laajemmin ja systemaattisemmin käsitelty Suomeen kohdistuneen muun vakoilun osalta.

Leskisen ja Silvastin kirjassa on käsitelty Porkkalan vuokrakauden kokemuksia ei vain poliittiselta ja sotilaalliselta kannalta, vaan myös varsin monelta muulta kannalta inhimillistä näkökulmaa unohtamatta. Jälkimmäisiin kuuluvat kuvaukset vahingossa rajan ylittäneiden kohtelusta ja kohtaloista sekä kuvaukset tukikohdan asukkaisen arkielämästä. Porkkala ei ollut neuvostoaikana vain pelkkä varuskunta, vaan tuhansien perheiden koti ja asuinalue, jota Porkkalassa syntyneet ja siellä koulua käyneet muistelevat edelleen lapsuutensa mansikkapaikkana, jossa elintaso ja olosuhteet olivat verrattomasti paremmat kuin mitä itse Neuvostoliitossa tavalliselle kansalle oli tarjolla.

Suorastaan liikuttavia ovat kirjassa kerrotut muutamat esimerkit Porkkalassa syntyneiden venäläisten paluusta lapsuutensa maisemiin 90-luvulla ja joistain heidän ja Porkkalan alkuperäisten ja sinne v. 1956 palanneiden asukkaiden välille syntyneistä lämpimistä ystävyyssuhteista.

Toukokuu 2001

495 s,, WSOY, Porvoo 2001

Kustannusliikkeen monipuolinen historia

Kun kirjankustantaja teettää itsestään historian, on selvää, ettei sen kannata tinkiä sen enempää tekstin kuin painotuotteenkaan laadusta. Kaj Häggmanin kirjoittama Werner Söderström osakeyhtiön – nykyisen Sanoma-WSOY:n – historia vuoteen 1939 täyttää tiukimmatkin laatuvaatimukset, myös siinä suhteessa, ettei kirjoittajaa ole ohjittu vaikenemaan yhtiön hankalistakaan vaiheista eikä sen omistajiin ja johtajiin liittyneistä ongelmista.

On kuitenkin syytä todeta, ettei WSOY:n historian korkeatasoisuus ole enää harvinaista yrityshistoriankirjoituksessa. Suomeen on siunaantunut laajemminkin hyviä yrityshistorioita ja niiden ammattitaitoisia kirjoittajia. Suurilta ja tunnetuilta yrityksiltä laatua osaa jo odottaakin – hyvänä esimerkkinä Markku Kuisman Nesteen historia -, mutta muistakin vähemmän tunnetuista yrityksistä voi löytää mielenkiintoisia ja hyviä historianteoksia, kuten Marko Paavilaisen kirjoittama, pari vuotta sitten ilmestynyt Valtameri Oy:n ja sen edeltäjien historia.

Kaikki yrityshistoriat eivät toki kiitosta ansaitse. Myöskään yrityksen koko sen enempää kuin tekijän nimekkyyskään eivät ole mikään laadun tae, kuten Antti Tuurin historiikki UPM-Kymmenestä osoittaa.

Kustannusliikkeen historian kirjoittaminen on sekä erityisen haastava että antoisa tehtävä. Se on samanaikaisesti talous- ja sosiaalihistoriaa, mutta yhtä lailla paljon myös yleistä ja kulttuurihistoriaa. Näihin aikoin saakka kustantaminen on ollut paljon muutakin kuin vain liiketoimintaa, ja ajatus kustannusyhtiöstä, jonka ainona johtotähtenä olisi omistajien osakearvon maksinointi, kuulostaa edelleenkin, jos ei valitettavasti enää mahdottomalta, niin ainakin sivistymättömältä.

WSOY:n perustaja Werner Söderström oli suomalaisuuteen ja kristillissiveellisiin arvoihin uskova isänmaallinen mies. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä auttamasta veljeään perustamaan puhtaasti ruotsinkielistä Söderströmsin kustannusliikettä tai julkaisemasta säätyläisten mielenrauhaa järkyttänyttä Minna Canthia eikä yhtiötä tulemaan porvoolaisen työntekijäkuntansa kanssa niin hyvin toimeen, että yhtiö saattoi jatkaa toimintaansa punaisen Suomen puolella keväällä 1918.

Tuolloin Werner Söderström oli jo kuollut ja hänen seuraajakseen noussut Jalmari Jäntti. Alunperin kirjallisen avustajan nimikkeellä yhtiöön tullut Jäntti nousi myöhemmin myös yhtiön suuromistajaksi ja myös hänen lapsensa nousivat aikanaan yhtiön johtotehtäviin samalla kun Söderströmit vähitellen jäivät omistajinakin pois kuvasta.

WSOY oli toisen maailmansodan alla ollut pitkään ylivoimaisesti suurin kustantaja Suomessa ja oli pitänyt pahimman kilpailijansa Otavan selvänä kakkosena. Kilpailu ei koskenut vain kirjojen julkaisemista, vaan myös aikakauslehtimarkkinoita, kunnes molemmille kalliiksi käynyt kilpailu lopetettiin Yhtyneitten Kuvalehtien perustamiseen vuonna 1934.

Voi olla, että joku toinen kirjoittaja olisi saattanut lisätä kirjaan vielä enemmän väritystä kustantajan ja kirjailijoiden suhteista, mutta tällaisenakin Häggmanin työ on aivan riittävän antoisa ja mielenkiintoinen myös Suomen kulttuurielämän kehityksen kuvauksena.

Toukokuu 2001

WSOY, 699 s., Juva 2001

Mikä suomettuminen?

Johan Bäckmanin toimittama – kokoama lienee oikeampi ilmaisu – teos koostuu varsin eritasoisista ja suomettumisaihetta täysin päinvastaisin pyrkimyksin lähestyvistä kontribuutioista. Kun noin viideltäkymmeneltä kirjoittajalta kerätään artikkelit on selvää, ettei tuloksena voi syntyä kovin koherenttia kokonaiskuvaa siitä mitä suomettuminen on ollut. Oma kysymyksensä on, onko yksiselitteisen kokonaiskuvan luominen suomettumisilmiöstä ylipäätänsä vielä mahdollista.

Siksi kirjan repaleinen luonne on hyväksyttävissä. Joukkoon mahtuu sitä paitsi sen verran hyviä ja analyyttisiä tekstejä, että kirja kannattaa niidenkin vuoksi lukea, semminkin kun myös heikommat tekstit voivat omalla tavallaan olla viihteellisiä.

Epäilen kuitenkin, että kirja saa enemmän kiihtyviä kuin viihtyviä lukijoita. Suomettumisaiheeseen liittyy edelleen siksi paljon herkkiä ja purkamattomia tunnelatauksia etteivät puolin ja toisin kunniansa perään katsovat osapuolet kovin helpolla asetu toistensa ymmärtäjien asemaan. Kaikki taisteluparit eivät mahdu edes samojen kansien väliin. Onko vain toimituksellinen sattuma että kun kirjoittajina ovat Matti Klinge, Hannu Rautkallio ja JP Roos niin Jörn Donner, Juhani Suomi ja Mattiesko Hytönen eivät ole?

Kirjan kirjoitukset on karkeasti jaettavissa suomettumista ymmärtäviin ja sitä parhaiten päin selittäviin teksteihin, suomettumisen ja suomettajat tuomitseviin kirjoituksiin sekä jonkinasteisesti tutkimukselliseen analyysiin pyrkiviin tutkielmiin. Mitään yhtenäistä määritelmää ei suomettumisesta yritetäkään esittää ja sitä käsitellään kirjassa niin hyvin ulko- ja/tai sisäpoliittisena kuin myös kulttuurisena ja mentaalisena ilmiönä.

Suomettumisen ymmärtäjätkin ovat hyvin erilaisia Matti Klingestä Yrjö Hakasen kautta Aimo Kairamoon. Siinä missä Klinge piirtää pitkän analyyttisen kaaren autonomian ajan alusta neuvostovallan romahdukseen, esittää Hakanen tyylipuhtaan mitään katumattoman ja juuri mitään oppimattoman apologian, kun taas Kairamo lyhyessä tekstissään esittää varsin järkeenkäyvät ja pelkistetyt reaalipoliittiset perusteet omalle ja Suomen valtaeliitin käyttäytymiselle.

Suomettumissyyttäjien kärjessä esiintyy Jari Ehrnrooth. Hänen mukaansa ”natsisymbioosiin” ja myöhemmin ”neuvostosymbioosiin” taipuvaiset suomalaiset olivat jaettavissa viattomiin hölmöihin, laskelmoiviin pyrkyreihin ja hurmahenkisiin fanaatikkoihin. Tällaisesta lähtökohdasta on aika vaikea jatkaa rationaalista analyysia ja keskustelua. Ehrnrooth onkin tullut tunnetuksi myös tässä artikkelissa toistetusta esityksestään jonkinlaisen kansainvälisen tuomioistuimen perustamisesta kommunismin rikoksia käsittelemään.

Toisessa yhteydessä Ehrnrooth on haastanut muiden mukana minuakin tällaisen hankkeen taakse. Olen eri tavoin koettanut edistää ihmisoikeus- ja sotarikoksiin syyllistyneiden saattamista vastaamaan teoistaan ja olen myös jo 80-luvulla ollut käynnistämässä Kamputshea-tutkimuskomissiota punakhmerien aikaisten hirmutekojen selvittämiseksi, mutta tälle Ehrnroothin jälkijättöiselle moraalista verenhimoa tihkuvalle esitykselle kaikkien ideologisten oikeudenkäyntien äidiksi en ole lämmennyt.

On suomettumisaiheelle kuvaavaa että monet kirjoittajat käsittelevät sitä yhtä paljon ns. jälkisuomettumisen tai uussuomettumisen näkökulmasta, eivät vain menneisyyteen liittyvänä ilmiönä. Yhdyn siis niihin kirjoittajiin joiden mielestä suomettuminen jatkuu edelleen. Pidättäydyn kuitenkin tässä yhteydessä ilmaisemasta, mikä tähän johtopäätökseen päätyvistä keskenään ristiriitaisista näkemyksistä on lähinnä omaani.

Kesäkuu 2001