Mr Chairman,

This is my first opportunity in my new capacity to attend and address a meeting of this Commission. I extend my congratulations to you on your election and wish you and the other members of the Bureau every success in your work, which is both important and challenging. This work, just as all the other human rights work within the UN system, would be obviously incomplete without the tireless efforts of Mary Robinson, the High Commissioner for Human Rights, carried out in the exercise of her office. I pledge my full support for her work.

Before presenting this national statement of Finland I would like to refer to the intervention made ear lier by Mr Jaime Gama, Minister of Foreign Affairs of Portugal, on behalf of the European Union. It was a statement with which I and my government associate ourselves fully.

Mr Chairman,

All value systems have through the course of history manifested a firm belief in the inherent dignity of human life. Ethical and religious traditions have developed the shared conviction that humans are en dowed with reason and conscience and should act towards one another in a spirit of fraternity. The UN, in the aftermath of two catastrophic world wars, built on that when it undertook to codify universal legal norms corresponding to the universal rights that derive from this dignity of the human person. The Universal Declaration on Human Rights was a codification of the existing fundamental values of all peoples.

I am pleased to note that the time has long passed since governments could unilaterally waive respect for these rights at their convenience. By virtue of their universal nature, their realisation is a legitimate matter of international concern. I believe that governments subject themselves to a crucial international obligation to this effect when they, under the UN Charter, sign up to take joint and separate action in co-operation with the UN to achieve universal respect for, and observance of, human rights and funda mental freedoms for all without distinction as to race, sex, language, or religion.

All Governments are today also accountable to each other for ensuring full respect for all human rights and fundamental freedoms. The comprehensive set of human rights treaties and protocols adopted un der the auspices of the UN has established a fabric of legal obligations constituting voluntary but irre vocable limitations to the sovereign rule of states. Treaty-monitoring bodies are making every effort to scrutinise our performance both at the level of legislation, policies and practices as well as in individ ual cases. The steadily growing number of ratifications and accessions proves that there is generally wide support for further international human rights monitoring.

We still need to do more to make human rights a reality for everybody. We need to improve their im plementation globally. This is not only true of governments that appear to act in bad faith and clearly in disregard of concerns brought forward by the international community. This is just as true for states that act in good faith but lack resources and expertise and where the level of activity of the civil society is low. In some regions states have found that a pertinent means of improving their own human rights record and individual protection is to make their accountability subject to binding decisions by re gional courts.

Mr Chairman,

In my view the Commission on Human Rights could do much more to monitor and encourage the realisation of human rights and to contribute to the prevention of human rights violations. At the same time Finland fully recognises the importance of the present machinery, established over the years by the Commission. Finland calls on all governments to co-operate fully with the Special Rapporteurs and working groups and respect the procedures and mechanisms of the Commission, who are doing a very good job within the constrained resources and the limitations imposed by their mandates. While I ac knowledge the efforts of the inter-Governmental working group to enhance the effectiveness and inde pendence of these mechanisms I would ideally like to see a more ambitious reform at an appropriate time in the future.

International accountability for the performance of governments in the field of human rights is mean ingless if there is a lack of corresponding domestic accountability. The first responsibility for the reali sation of human rights obligations lies with the state. Governments must guarantee that administration of justice meets the required standards and should to that effect also create appropriate independent national institutions.

Mr. Chairman

Human rights violations occurring in Chechnya have raised deep concern among Governments and the public opinion alike. Suffering inflicted on the civilian population has been unacceptable. It is neces sary to launch without delay full investigations into alleged violations of human rights and humanitar ian law and to bring those responsible to justice. Ensuring full cooperation with international human rights mechanisms is essential. Finland expects that the High Commissioner for Human Rights, Mrs Mary Robinson, will be able to visit Chechnya soon and also emphasises full cooperation with Euro pean mechanisms, the Council of Europe and the OSCE. Unhindered access to aid agencies must be secured so as to avoid further human suffering. Russia is bound by international human rights conven tions and compliance with treaty obligations must be ensured in the future.

Mr Chairman,

The involvement of civil society, non-governmental organisations and committed individuals is crucial if states are to fulfil their duty and responsibility to promote and protect all human rights and funda mental freedoms. Human rights defenders expose deficits in the realisation of human rights and they uncover human rights violations. They draw the attention of the respective Governments and Parlia ments and, when necessary, of the international community to situations in which human rights stan dards are disregarded.

Governments should perceive human rights defenders as partners in a common effort to improve com prehensively a country’s human rights situation. Governments have accepted this in principle, when they have adopted the Declaration on Human Rights Defenders.

We need to move forward in making reality of the principles of the Declaration. The effective imple mentation of the Declaration needs to be promoted. The human rights defenders who are at risk must be protected. It has become clear that the existing mechanisms do not have the capacity to deal with this issue effectively. That is why we need, in this session, to request the Secretary General to appoint a Special Representative on human rights defenders.

Mr Chairman,

The increasingly free movement of finance and international corporate mergers may pose challenges for governments to maintain control over their social policies and meet standards in the field of labour and human rights, including economic, social and cultural rights. On the other hand, civil society is networking internationally and has certainly put corporations under pressure to account to consumers for their performance in maintaining environmental and human rights standards. In this new situation governments need to respond to these increasingly global phenomena by improving their international co-operation and their interaction with civil society.

Mr Chairman,

I wish to take up the continuing unequal status of women as a fundamental distortion of human rights. Even if human rights are the same for all, women and girls still do not see their rights become reality in the same way as men and boys do. Various reasons related to tradition, culture or religion are in voked to justify the unequal treatment of women. None of the reasons offered to uphold gender dis crimination is acceptable. De jure discrimination still occurs when various restrictions on women’s hu man rights are imposed through legislation by states that should instead protect the rights of all their citizens. Women are not a vulnerable group: they are fully capable members of society – provided that their status is not abused by discriminatory laws or practices that prevent them from fully exercising their rights.

Mr Chairman,

The imposition and use of the death penalty is a serious human rights problem with many dimensions. Finland is convinced that since the death penalty can never be applied in a way compatible with human dignity it should be opposed in all its forms until its complete abolition. In reality numerous human rights standards are jeopardised by the use of the death penalty, in addition to the most obvious ones related to the right to life and the right to freedom from inhuman and degrading punishment. A prob lem that occurs commonly where the death penalty is still applied, is that it is disproportionately im posed on persons belonging to disadvantaged minorities and on persons at the lower end of the income scale. Moreover, it seems to me that societies which are determined to narrow down social inequalities seem more apt to reject this degrading custom than are countries which are indifferent towards social exclusion and poverty. I am astonished that even some of the wealthiest countries do not always pro vide the resources to guarantee a decent professional defence for those in danger of facing the death penalty. In my view the very fact that an issue of such gravity becomes subject to budgetary argument in a wealthy country is a sign that the death penalty is being applied excessively and for crimes other than the most serious ones.

Mr Chairman,

I am convinced that the prosperity and peace of modern society depend on our ability to accommodate differences and promote tolerance. Countries that have learned to benefit from a wide range of tradi tions seem to be the most prosperous both culturally and economically. In contrast, societies based on intolerance have not only put a heavy burden on the people who live in them, but have grown poten tially dangerous to their neighbours.

In order to be able to promote tolerance effectively we need an insight into the character of the prob lems facing us.

The forthcoming World Conference on Racism provides us with an opportunity to obtain one and to develop our understanding of what the perception of racism as a human rights issue implies. Racism can be understood firstly as an ideology, which seeks to differentiate and dominate, or secondly as a practice. The Convention on the Elimination of Racial Discrimination covers all forms of discrimina tion and offers valuable common ground for combating racist ideologies and practices. It condemns direct or indirect discrimination based on race, colour, descent or national or ethnic origin. The Con vention thus lays the foundation for a broad interpretation of racism according to which no form of discrimination is more defensible than another.

The scope of the World Conference must be broad if we are to face the challenge in its entirety. In the context of the World Conference a voice should be given to victims of racism and, to that effect, the active participation of non-governmental organisations in this process is indispensable.

Mr Chairman,

The problems related to racism continue to pose a serious challenge in Europe. Migrant communities and persons belonging to national minorities often face problems related to the labour market and feel excluded from society in other ways. Finland emphasises the importance of the participation of minori ties in all decision making that concerns them. As an example of this I can refer to our positive experi ence of the cultural autonomy of the Sami, the indigenous people of Finnish Lapland, and to the long- standing co-operation with the Roma minority in joint efforts to protect and promote their rights. We can combat exclusion from society by safeguarding minority rights and thereby reduce tension and the potential for racism.

The rights of indigenous peoples, including their linguistic and cultural rights, continue to be at risk in many parts of the world. Persons belonging to indigenous communities are often victims of racism. That is why Finland warmly welcomes the progress achieved towards establishing a Permanent Forum for Indigenous Issues under ECOSOC. The forum is essential for safeguarding the effective participa tion of indigenous peoples and it must have a broad enough mandate to enable it to fulfil the purpose of promoting indigenous rights within the UN system. I hope that this meeting will produce a concrete recommendation for a mandate to establish the Permanent Forum.

Mr Chairman,

Flows of refugees are often the product of violations of human rights directed at minorities. Issues re lated to refugees and asylum seekers must thus be viewed in the context of respecting and promoting human rights as well as preventing discrimination. The European Council in Finland last October reaf firmed the EU’s commitment to the obligations of the Refugee Convention safeguarding the rights of third country nationals and combating racism. This positive development must be sustained by effec tive follow-up.

Thank you Mr Chairman

Suomi uskoo Venäjän pysyvän mukana kansainvälisessä ja alueellisessa yhteistyössä ihmisoikeuksien ja laillisen järjestyksen edistämiseksi, totesi ulkoministeri Erkki Tuomioja puhuessaan Euroopan neuvoston ministerikokouksessa Strasbourgissa torstaina.

Ministeri Tuomioja sanoi Suomen luottavan siihen, että Euroopan neuvoston jäsenmaana Venäjä antaa edelleen panoksensa järjestön tavoitteille. Tällöin Euroopan neuvoston tulee edelleen vahvistaa yhteistyöohjelmiaan Venäjän kanssa. Erityistä huomiota on nyt kiinnitettävä Pohjois-Kaukasiaan.

Tuomioja muistutti Euroopan neuvoston perusperiaatteiden eli ihmisoikeuksien, moniarvoisen demokratian ja laillisen järjestyksen merkityksestä alueellisen rauhan ja vakauden takaajina.

Tuomioja painotti siviilikriisinhallintaa osana kansainvälistä rauhanturvaamistyötä. Viimeaikaiset kriisit ovat osoittaneet, etteivät sotilaalliset keinot yksinään riitä ratkaisuksi monimutkaisiin tilanteisiin. Esimerkiksi paikallishallinnon ja oikeuslaitoksen merkitys on korostunut.

Euroopan neuvostolla on runsaasti sellaista kokemusta tietoataitoa, jota pitäisi entistä enemmän hyödyntää siviilikriisinhallinnassa läheisessä yhteistyössä muiden järjestöjen kanssa, Tuomioja sanoi.

Tuomioja vetosi lisäksi Euroopan neuvoston jäsenmaihin, että ne hyväksyisivät Euroopan ihmisoikeussopimuksen lisäpöytäkirjan, jolla pyritään laajentamaan syrjintäkieltoa.

 

Suomessa, kuten muuallakin läntisen Euroopan vakiintuneissa demokratioissa, on äänestysprosentti ollut pitkään laskussa. Viime eduskuntavaaleissa se oli enää 68, ja kun Euroopan parlamentin vaalit viime kesäkuussa olivat samanaikaisesti kaikissa EU-maissa, jäi osanotto Suomessa 31,4 prosenttiin. Poikkeuksena vaalikiinnostuksen laskutrendiin olivat äskeiset presidentinvaalimme, joissa osanotto nousi yli 80 prosentin.

Kun kansalaiset kokevat voivansa suoraan ratkaista jonkin selkeän heille esitetyn kysymyksen, he ovat edelleen hyvinkin kiinnostuneita käyttämään oikeuksiaan, mutta kun valta, vaikutus ja päätöksenteko ovat kaukaisia ja epäselviä, ei motivaatio enää riitä oikeuksien käyttöön.

Kansalaisten arviot perustuvat tietenkin subjektiivisiin tuntemuksiin. Suomen presidentti ei enää ole varsinkaan sisäpolitiikassa sellainen vallankäyttäjä, joka voisi ohittaa parlamentaarisen hallituksen tai edes vaikuttaa sen päätöksiin, mutta kansalaisten kannalta henkilövaalien asetelma oli silti houkutteleva ja selvä. Europarlamentilla puolestaan on todellista valtaa, mutta ihmiset eivät kuitenkaan koe äänestyskäyttäytymisensä vaikuttavan siihen, että sitä käytetään heille konkreettisesti tärkeissä asioissa.

Olemme tekemisissä Zygmunt Baumanin uusimmassa teoksessaan In Search of Politics kuvaaman globalisoituvan maailman paradoksin kanssa. Samanaikaisesti kun liberaalin demokratian mukainen poliittinen vapaus ei koskaan ole maailmassa toteutunut niin laajasti kuin tänään, kokevat ihmiset varsinkin vanhoissa demokratioissa, ettei heillä ole demokratian läpimurron jälkeen koskaan ollut niin vähän todellista vaikutusvaltaa heidän kohtalojaan ohjaaviin päätöksiin ja muutoksiin.

Suhtaudun globalisaatioon väistämättömänä ja useimmissa suhteissa ainakin enemmän myönteisiä mahdollisuuksia kuin uusia uhkia tuovana kehityksenä. Kokonaisuudessaan kansainvälistyminen, työnjaon syventyminen ja markkinoiden avautuminen on tehostanut ihmiskunnan hallitsemien rajallisten resurssien käyttöä, nopeuttanut taloudellista kasvua ja luonut uutta hyvinvointia. Tämän voi yksiselitteisesti todeta, vaikka tämän kasvun ja hyvinvoinnin jakaantuminen onkin eri valtioiden sisällä ja maailmanlaajuisesti muuttumassa aikasempaa epätasaisemmaksi.

Miksi globalisaatiota pelätään?

Kuitenkin pelot globalisaation seurauksista ovat merkittäviä myös niissä Euroopan maissa, joissa talouden makrosuureet ovat sinänsä kehittyneet suotuisasti, kuten Suomessa ja Saksassa. Monissa maissa kysytään, eikö markkinavoimien myllerrykselle ja kilpailun kovenemiselle ole mitään rajoja vai saatetaanko vähitellen kaikki yhteiskunnalliset toiminnat yksinomaan anonyymien ja globaalien markkinavoimien määrättäväksi.

Jos kaikki on näin kaupan, niin johtaako se siihen, että niin sanottuun pohjoismaiseen malliin yhdistetty laaja-alainen, lainsäädäntöön nojaava sosiaaliturva ja kaikkien kansalaisten tasa-arvoisesti käytettävissä olevat julkiset hyvinvointipalvelut tulevat vähitellen häviämään?

Johtaako se siihen, että vahvoihin järjestäytyneisiin työmarkkinaosapuoliin perustuva sopimusyhteiskunta ja työntekijöiden aseman turvaamiseksi rakennettu työelämän säätely purkautuvat?

Johtaako se siihen, että eurooppalaiseen kapitalismiin kuulunut kansallisesti ja paikallisesti vastuunalainen, myös yritysten yhteiskunnalliset vastuut tunnustava ja huomioonottava toimintatapa häviää?

Siirrymmekö siis lyhyeiden ja epävakaiden työsuhteiden aikaan, yksityistettyyn sosiaaliturvaan ja shareholder value -ajattelun dominoimaan markkinayhteiskuntaan, jota leimaa ehkä nykyistä alhaisempi avoin työttömyys, mutta myös tulo- ja varallisuuserojen kasvu, kasvava syrjäytyminen ja sosiaalisen yhteenkuuluvuden murentuminen?

Olen varma, että valtaosa Euroopan kansalaisista haluaa yksiselitteisesti torjua tällaisen kehityksen. Mutta mikä on Euroopan unionin rooli tällaisen kehityksen edistämisessä tai torjumisessa?

Kuuluin niihin suomalaisiin, jotka kannattivat jäsenyyttä EU:ssa ennen muuta siksi, että näkivät unionissa mahdollisuuden palauttaa demokraattisen päätöksenteon käyttöön niitä markkinavoimien ohjaamisen ja hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen välineitä, jotka globalisaatiokehityksessä yksi toisensa jälkeen ovat karanneet kansallisen tason päätöksenteon käsistä.

Suomi on määrätietoisesti hakeutunut unionin ytimeen, missä Saksa niin historiansa kuin maantieteensä vuoksi aina on ollut. EU:n jäsenyys ei kuitenkaan ole kaikille suomalaisille mieleinen asia. Suomen EU-kansanäänestyksessä 43 prosenttia ei halunnut jäsenyyttä, ja jäsenyyttä epäilevien määrä on pysynyt kutakuinkin yhtä suurena. Tämä ei kuitenkaan näy Eurooppa-politiikassamme, jota suomalaiseen tapaan hoidetaan konsensushenkisesti, realistisesti ja pragmaattisesti tavalla, jossa myös EU:hun epäilevästi suhtautuneet ovat politiikan muotoilussa mukana.

Mikä finalité?

Suomalainen Eurooppa-realismi on valmis kehittämään unionia ennen muuta sen laajentumisen edellyttämällä tavalla, mutta ei jonkin epämääräisen, ennaltamääritellyn finalitén perusteella. Finalité-ajattelu perustuu sodanjälkeiseen tilanteeseen. Kaukonäköiset valtiomiehet halusivat saattaa kahden maailmansodan ja lukuisten pienempien sotien runteleman Euroopassa alkuun sellaisen kehityksen, joka yhteistyötä syventämällä keskinäistä riippuvuutta kasvattamalla tekisi sodat niiden kesken mahdottomaksi ja vakiinnuttaisi demokraattisen hallinnon. Kaikki mielsivät alusta alkaen Euroopan hiili- ja teräsyhteisön hankkeeksi, jonka vaikutukset eivät olleet tarkoitetut jäämään vain kahden keskeisen teollisuusalan toimialajärjestelyihin ja säätelyyn.

Tänään senkaltainen Eurooppa-rakentaminen, joka perustuisi euroeliitin muita suurempaan tietoon siitä, mikä on kaikille oikein ja hyväksi, ei ole enää perusteltu. Muistutan siitä, että edesmenneen Berliinin muurin taakse linnottautunut yhteiskuntajärjestelmä oli juuri sellainen, jossa leninistinen eliitti katsoi oikeudekseen muka tieteellisen maailmankatsomuksensa pohjalta määritellä kaikkien puolesta yhteiskunnallisen kehityksen suunnan. Siksi ymmärrän, jos monet itä- ja keskieurooppalaiset vieroksuvat sitä heille tutunoloista annettua varmuutta, jolla EU:ssa saatetaan vaatia sitoutumista ennaltamäärättyyn finalitéhen.

Tulevaisuudenvisioita toki tarvitaan, ja on oikein ja välttämätöntä, että niistä puhutaan avoimesti. Ei kuitenkaan voi olla niin, että kulloinkin vain yksi tulevaisuudenvisio olisi oikea ja sallittu, eikä varsinkaan tilanteessa, jossa sitä ei ole avoimesti käsitelty ja demokraattisessa järjestyksessä hyväksytty. Tulevat eurooppalaiset voivat visioida ja toteuttaa toisenlaisen Euroopan unionin kuin mitä meistä tänään tuntuu oikealta, mihin heillä on oltava oikeus ja mahdollisuus.

Tämä koskee nimenomaan instituutioita ja tehtäviä. Arvojen ja perusoikeuksien suhteen ei tietenkään tule jättää tuleville polville sellaista liikkumatilaa, joka mahdollistaisi paluun ihmisoikeuksia polkevaan eriarvoisuuteen, väkivaltaan ja barbariaan.

Tässä on kysymys eurooppalaisuuteen liittyvistä keskeisistä arvoista, joita Euroopan unionin on valvottava, mutta taiten. Demokratian ja ihmisoikeuksien loukkaukset tai rasismi ovat asioita, joihin eurooppalaisten on keskuudessaan reagoitava tarvittaessa jyrkästikin.

Sen sijaan eurooppalaisten arvojen vaalimiseen ei voi kuulua syrjinnän tai sanktioiden kohdistaminen esimerkiksi niihin jotka suhtautuvat kielteisesti Euroopan unioniin tai sen laajentumiseen. Tällä viittaan siihen, että on torjuttava ajatus niin sanottujen eurooppalaisten poliittisten puolueiden tukemisesta ja muusta suosimisesta sivuuttaen sellaiset muutoin demokraattiset puolueet, jotka eivät halua Brysselissä määriteltyihin raameihin sitoutua. Täysin keinotekoinen ajatus on myös yleiseurooppalaisten listojen liittäminen europarlamentin vaaleihin.

Mikä on sitten minun visioni maailmasta ja Euroopasta? Liian usein Eurooppa-visiot esitetään jonkinlaisessa Europa über alles -hengessä. Haluan vahvan Euroopan, mutta en sellaista, jonka vahvuutta epäsuorastikaan käytetään muiden alistamiseen enkä sellaista, joka kuvittelee oman vahvuutensa voivan perustua aseisiin, protektionismiin tai muunlaiseen linnoittautumiseen. Vahva Eurooppa tarvitsee myös vahvoja naapureita ja yhteistyökumppaneita.

Vahva Eurooppa

Vahvuus syntyy hyvästä taloudenhoidosta, kilpailukyvystä, osaamisesta ja vahvasta sosiaalipolitiikasta. Vahvuus ei edellytä keinotekoisia liittovaltiorakenteita tai Euroopan unionin kehittämistä sotilaalliseksi voimatekijäksi. Euroopan maiden kollektiivisen turvallisuuden takaamiseksi on kaikilla käytössään pehmeänä instrumenttina Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ETYJ ja kovan turvallisuuden tarvetta tuntevilla NATO.

Euroopan unionin puolustusyhteistyön ei tule heikentää kumpaakaan. Kölnin ja Helsingin päätöksiin perustuvan kriisinhallintakapasiteetin luominen niin sanottuja Petersbergin tehtäviä varteen on tarpeen ja hyväksyttävä, siitä yli menevä ei.

On syytä varoa kriisihallintavalmistelujen liepeillä esiintyvää sotilaallisen voiman ylikorostamista. Historian opetukset sotilaallisen voiman käytöstä hyvien päämäärien toteuttamiseksi muistuttavat siitä, ettei pelkkä sotilaallinen ylivoimakaan ole riittävä konfliktien ratkaisukeino, vaan aina tarvitaan myös mahdollisimman laajasti hyväksyttyjä poliittisia ratkaisuja sekä kansainvälisen yhteisön panostusta siviiliyhteiskunnan ja demokratian toimivuuden varmistamiseksi.

Siksi EU:n sotilaallinen kriisinhallinta tarvitsee rinnalleen myös niin sanottujen siviilikriisinhallintavalmiuksen kehittämisen vastaavalla tavalla. Siviilikriisinhallinnan aloilla, kuten poliisi- ja oikeustoimi, pelastuspalvelu ja humanitaarinen avustaminen, kansainvälisen yhteisön puutteet ovat paljon suuremmat kuin sotilaallisen kriisihallinnan.

Euroopan unionin välittömin haaste on epäilemättä laajentuminen Keski- ja Itä-Eurooppaan. Se vaatii laajentumisedellytysten luomiseen keskittyvän HVK:n saattaamista päätökseen tämän vuoden aikana.

Kuuluuko näihin edellytyksiin myös joustavan yhteistyön lisääminen? Olen skeptinen. Amsterdamin sopimus antaa siihen jo riittävät ja toistaiseksi käyttämättömät mahdollisuudet. En ole ihastunut siihen, että joustavuutta lisättäisiin ikään kuin EU:n ydinvaltioiksi itsensä mieltämien maiden varauksena määritellä HVK-prosessi sivuuttaen EU:n tulevan kehityksen suunta ilman että uudet jäsenvaltiot pääsevät sitä sotkemaan.

Jos Euroopan unioni tarvitsee uusia tehtäviä, joihin kaikki maat eivät halua tai kykene osallistumaan, riittävät Amsterdamin sopimus ja myös kokonaan erikseen sopimisen mahdollisuus siihen.

Mihin sitten tarvitsemme Euroopan unionia? Ihmisten, tavaroiden, palvelusten ja pääomien vapaa liikkuvuus sisämarkkinoiden Euroopassa alkaa monelle olla jo niin arkista ja itsestäänselvää, ettei niitä enää ehkä arvosteta riittävästi. Vähättelijöihin luen paitsi vähälukuiset EU:n vastustajat, myös ne jatkuvan syvenemisen vaatijat, jotka varoittavat unionia kehittymästä pelkäksi vapaakauppa-alueeksi.

Sisämarkkinoiden edut ovat ja pysyvät tärkeinä eikä niitä ole suinkaan kaikilta osin vielä edes saavutettu. On kuitenkin totta, että ne asiat, joita sisämarkkinasäännöillä säädellään, alkavat yhä enemmän olla EU:ta laajemman kansainvälisen sopimisen kysymyksiä WTO:n, OECD:n ja muiden laajempien yhteenliittymien ja sopimusten puitteissa.

Lissabonin Eurooppa-neuvosto pyrki luomaan yhden uuden vision ottamalla rohkeaksi tavoitteeksi Euroopan nostamisen kymmenessä vuodessa USA:n ohi maailman johtavaksi talousmahdiksi.

Lissabonin päätelmissä korostettiin kilpailun avaamista, osaamiseen panostamista, informaatio- ja viestintäteknologian täysmittaista hyväksikäyttöä, yrittäjyyden edistämistä ja sosiaalikumppanien yhteistyötä. Osittain on kysymys sisämarkkinoiden täydentämisestä ja osin muista yhteisötoimin edistettävistä asioista, mutta vielä enemmän asioista, jotka kuuluvat ja joiden täytyykin kuulua jäsenvaltioiden tai alueiden toimi- ja vastuualueeseen. Suomen kannalta Lissabonin päätelmät koskettelevat pitkälti asioita, joissa olemme jo olleet edelläkävijöitä ja joiden eteenpäinvieminen ei tuota meille ongelmia.

On syytä tehdä hyvin selväksi, ettei Euroopan pyrkimys menestyä USA:n kanssa kasvukisassa edellytä amerikkalaisen sosiaalisen mallin omaksumista. Euroopan kilpailukyvyn kehittämisessä ei sosiaalinen mallimme yleensä esimerkiksi sellaisessa muodossa kuin se Saksan sosiaalisessa markkinatalouden mallissa on toteutunut eikä myöskään niinsanottu pohjoismainen malli ole mikään rasite, vaan myös talouden kehitystä tukeva vahvuus.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö sosiaalisen mallimme kestävyydestä ja kantokyvystä olisi pidettävä jatkuvaa huolta. Hyvinvointivaltiota on toki rohjettava jatkuvasti uudistaa ja kehittää tavalla, joka turvaa sen rahoituksellisen kestävyyden, vähentää valtiokeskeisyyttä, hyväksyy yksityisen yritteliäisyyden palvelujen tarjoamisessa, turvautuu nykyistä laajemmmin kilpailuttamiseen ja suhtautuu aiempaa suvaitsevaisemmin erilaisiin yksilöllisiin elämäntapavalintoihin.

Tätä olemme mielestämme Suomessa ja muissa pohjoismaissa koko ajan tehneet. Emme kuitenkaan väitä sen vuoksi keksineemme pyörää uudelleen emmekä tunne tarvetta markkinoida malliamme esikuvaksi muille. Sitoutuminen niin sanotun pohjoismaisen mallin arvoihin ja sen puitteissa toteutettuun, koko väestön kattavaan laaja-alaiseen sosiaaliturvaan sekä koulutuksen ja sosiaali- ja terveydenhoidon peruspalveluihin on paremminkin vahvistunut kuin heikentynyt. Siksi emme tunne vetoa mihinkään muissa olosuhteissa kehitettyihin ajatelmiin kolmannesta tiestä, ainakaan jos ne esitetään jonkinlaista paradigma-muutosta edellyttävällä tavalla.

Demokratian legitimiteetti uhattuna

Otsikkoni liittää globalisaation hallinnan ja demokratian legitiimisyyden toisiinsa. Demokratia uhkaa menettää legitiimisyytensä, ellei se kykene vastaamaan myös ja nimenomaan niihin globalisaatiohaasteisiin, jotka ovat syöneet politiikan mahdollisuuksia ohjata talouden ja yhteiskuntien kehitystä ihmisten odotuksia vastaavalla tavalla.

Nämä odotukset kohdistuvat useimmissa maissa kansallisen tason demokraattiseen päätöksentekoon. Demokratian legitiimisyys on nimittäin hankalasti eri tasoille jaettava asia. Ihmiset hyväksyvät sen ja pitävät tärkeänä sitä, että heillä on sekä ylikansallisessa yhteistyössä Euroopan unionissa että alueellisella ja/tai paikallisella tasolla suorat, myös vaaleihin perustuvat vaikutusmahdollisuudet. Samanaikaisesti on kuitenkin niin, että yleensä vain yksi taso kulloinkin on se, johon demokratian legitiimisyys ensisijassa perustuu.

Jos eri tasojen päätöksenteon välillä syntyy niiden legitiimisyyttä koetteleva konflikti, niin melkein kaikkialla se edelleen ratkeaa kansallisen päätöksenteon tasolla. Monikaan Euroopan unionissa ei myönnä unionin instituutioille sen enempää kuin oman maansa paikallishallinnollekaan sellaista itsenäistä suvereenisuutta, jonka varassa ne voisivat itse määritellä toimivaltansa suhteessa muihin tasoihin. Tämä toimivallan suvereenisuus lepää demokraattisessa maassa kansakunnan ja kansallisen tason päätöksenteon tasolla, josta sitä voidaan sopimuksenvaraisesti jakaa sekä ylemmäksi kansainvälisille elimille että alemmaksi paikallishallinnolle.

Tämä ei ole ristiriidassa EU:n toimivallan lisäämisen ja vahvistamisen kanssa. Se ei myöskään poissulje mahdollisuutta, että tämä legitimiteetin määrittely voi joskus todella siirtyä Euroopan tasolle. Näin ei kuitenkaan vielä ole eikä meillä ole oikeutta yrittää sitä sinne siirtää, ennen kuin se on luonnollisen kehityksen perusteella mahdollista. Ennenaikaiset yritykset voivat vain heikentää koko demokratian legitiimisyyttä ja johtaa nykyistäkin yhdentymistä vaarantaviin konflikteihin. Niitä ei estetä keinotekoisella Eurooppa-kampanjoinnilla, joka useimmissa maissa ei ole toimiva tapa unionin hyväksyttävyyden kasvattamiseen.

Globalisaation hallinta mittaa koko politiikan suorituskykyä. Sen haasteisiin on vastauksia haettava kaikilta tasoilta: kansallisin toimin, alueellisen yhteistyön puitteissa ja maailmanlaajuisin toimin. On kysyttävä pragmaattisesti, mitkä ovat ne asiat, jotka edellyttävät ylikansallinen päätöksenteon vahvistamista tehtävän hoitamiseksi.

Tämä ei aina lähtökohtaisesti edellytä valtioiden toimivallan tarpeetonta rajoittamista. EU:n sosiaalisen ulottuvuuden vahvistaminen on tärkeätä, mutta ei edellytä sosiaaliturvan yhtenäistämistä, vaan sitä, ettei kilpailua sosiaalikulujen alhaisuudella tai vastuiden poistamisella investointien houkuttelemiseksi sallita.

Globalisoituvassa maailmantaloudessa protektionismi on edelleen uhka, mutta yhtä suuri haaste on tarve vahvistaa hallitusten liikkumatilaa eri tavoin rajoittaa yritysten toimintavapautta, kunhan rajoittaminen ei perustu kansalliseen syrjintään.

Ympäristö-, sosiaali- ja kulttuuripolitiikassa on kaikissa sellaisia arvoja, joiden edistäminen ja suojaaminen edellyttää mahdollisuutta myös riittävään valtiokohtaiseen säätelyyn.

Esimerkiksi terveys- ja sosiaalipalveluissa on pidettävä huoli siitä, ettei niitä markkinavapauden nimissä vaadita avattavaksi yksityiselle kilpailulle tavalla, joka murentaisi pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan universaalisuutta ja kattavuutta.

Muodollinen toimintavapaus ei kuitenkaan enää takaa valtioille todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa markkinavoimien toimintaan. Siksi kansallisen tason päätöksenteon ulottumattomiin karanneet ja/tai tehonsa menettäneet taloudellisen ohjauksen välineet voidaan palauttaa demokratian käyttöön vain ylikansallisessa päätöksenteossa.

Tärkeä vedenjakaja oli OECD:n MAI-investointisopimus kariutuminen. WTO:n Seattlen kokouksen epäonnistuminen kansalaisjärjestöjen voimakkaiden vastalauseiden saattamana viimeistään pakottaa kirjoittamaan globaalineuvottelujen esityslistan uuteen, kansalaisten odotuksia ja vaatimuksia paremmin vastaavaan suuntaan.

Suomi kuuluu niihin, jotka ovat globalisaatiosta osanneet ottaa täyden hyödyn, mutta haitat ja uhat askarruttavat meidänkin kansalaisiamme. Olemme siksi valmiita olemaan aloitteellisia kansainvälisessä yhteistyössä globaalihaasteiden ratkaisemiseksi. Suomen hallituksen ohjelmassa suhtaudutaan myönteisesti jopa aloitteeseen niin sanotun Tobin-veron säätämiseksi valuuttatransaktioille kansainvälisillä finanssimarkkinoilla epävarmuuden vähentämiseksi. Jos Tobin-vero ei ole realistinen tai toimiva ratkaisu, on tehtävämme esittää toimivampia tapoja päästä samaan tavoitteeseen.

Kaikkia näitä globalisaatiohaasteita tullaan käsittelemään myös Sosialistisen Internationaalin vasta nimetyssä WTO-työryhmässä, jonka puheenjohtajana tulen toimimaan.

Ulkoministeri Erkki Tuomioja toivoi malttia verokeskusteluun puhuessaan Tuusulan sosialidemokraattien satavuotisjuhlassa sunnuntaina.

Valtionvelkaa vähennetään paljon ennakoitua nopeammin. Samalla monet haluavat alentaa veroja enemmän kuin hallitusohjelmassa sovitut 10-11 miljardia markkaa. Tuomiojan mielestä ylimääräiset huojennukset sopivat huonosti tilanteeseen, jossa talous saattaa pitkän kasvun jälkeen ylikuumeta.

– Jos kevennyksiä perustellaan pyrkimyksellä saavuttaa OECD- maiden tai eurooppalainen keskiveroaste, on tämä samalla nähtävä tietoiseksi irtiotoksi pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnan mallista.

Pohjoismaiseen, sivistyneeseen malliin kuuluu laaja, julkisen sektorin kautta toteutettu sosiaaliturva- ja peruspalvelujärjestelmä, Tuomioja muistutti. Sen rahoitus edellyttää verrattain korkeaa veroastetta.

– Tämä ei tarkoita, että veroasteen tulisi olla juuri niin korkea kuin mihin se lamavuosina nousi. Hallitusohjelman mukainen tiukka taloudenpito mahdollistaa sen maltillisen alenemisen, eikä enempää ole perusteltua hyvinvointiyhteiskunnan rakenteita vaarantamatta tavoitella.

Verotus ja universaalinen sosiaaliturva tasaavat tulo- ja varallisuuseroja yhteiskunnan viihtyisyyttä ja kiinteyttä rakentavalla tavalla, Tuomioja huomautti.

Työllisyyden parantamisen tulee edelleen olla hallituksen tärkein tavoite, Tuomioja painotti. Siksi on keskityttävä keventämään työntekoon liittyviä sotumaksuja sekä pieni- ja keskituloisten tuloveroa.

Hallitusohjelmassa sovittua veroalennusraamia voidaan väljentää kehittämällä verorakennetta.

– Jos työllisyys on veroratkaisujen pääasia, on ensimmäiseksi sovittava verotuksen alarajan keventämisestä siten, että perustoimeentulon tason mukaisista tuloista ei vielä makseta veroa.

Vielä rohkeampana askeleena Tuomioja harkitsisi negatiivista tuloveroa. Siinä sosiaaliturva, tulonsiirrot ja verotus sovitettaisiin toisiinsa niin, että perustoimeentulo paranisi nykyisestä. Se kannustaisi tarjoamaan ja ottamaan vastaan pienipalkkaista työtä.

Tasainen taulukkoalennus suosii suurituloisia, Tuomioja muistutti. Todelliset kannustusongelmat kasautuvat kuitenkin tuloasteikon alapäähän. Sen sijaan suurituloisten verotus ei tähänkään saakka ole estänyt ketään liittymästä optio-ohjelmiin tai muilla tavoin havittelemasta tulojensa kasvattamista.

Ei pakkomalleja Euroopan unioniin

Tällaiset verolinjaukset ovat edelleen Suomen päätettävissä, Tuomioja huomautti. – On tarpeen, että EU-maat keskustelevat myös veroista talouspolitiikan yleiseen arviointiin liittyen, mutta mikään jäsenmaiden liikkumatilaa rajoittava pakkomalli ei voi tulla kyseeseen sen enempää kuin enempi veroharmonisointikaan.

Verotuksessakin kyllä tarvitaan ylikansallista yhteistyötä, Tuomioja totesi. EU:n on esimerkiksi kyettävä torjumaan veronkierto ja estämään pääomien houkutteleminen haitallisella verokilpailulla. Globaaliset ympäristöhaasteet taas edellyttävät sopimusta ympäristöperusteisista minimiverokannoista.

Venäjän muutoksia arvioitaessa katse näyttää useimmiten kiinnittyvän talouden ilmiöihin. Tuotanto on kääntynyt kasvuun, inflaatio on hallinnassa ja verotulot kasvavat – tämän hetken trendit – ovat varmasti myönteisiä merkkejä. Talouden suhteellisen helposti mitattavien lukujen taakse jää kuitenkin merkittävä osa venäläisestä todellisuudesta, se miten venäläinen yhteiskunta kehittyy, miten tavallinen venäläinen arkipäivän haasteista selviää.

Venäjä yhteiskuntana on ollut valtiokeskeinen. Kansalaisyhteiskunta on ollut heikko. Tämä oli erityisen selvää Neuvostoliitossa, jossa valta oli keskitetty Moskovaan. Uuden Venäjän tavoitteekseen ottamat demokratia, oikeusvaltio ja markkinatalous edellyttävät vallankäytön ja päätöksenteon hajauttamista. Tarvitaan vahvempaa kansalaisyhteiskuntaa.

Tässä esityksessä pohditaan Venäjän kansalaisyhteiskunnan kehitystä ja tulevaisuudennäkymiä. Toiseksi arvioidaan EU:n ja muiden ulkopuolisten mahdollisuuksia auttaa Venäjän kansalaisyhteiskuntaa kehittymään. Kolmanneksi pohditaan sitä, mitä me suomalaiset voisimme tehdä.

* * *

Länsimaisessa lehtikirjoittelussa arvioidaan helposti Venäjän olevan kaaoksessa tai jossain epänormaalissa tilassa. Kuitenkin Venäjä on päivä päivältä yhä enemmän itsensä näköinen ja vertailukohtana usein käytetty Neuvostoliiton loppuvuosikymmenten pysähtyneisyyden aika näyttäytyy yhä selvemmin poikkeuksellisena aikakautena Venäjän historiassa. Tuolloinen kuvitelma siitä, että yhteiskunta on saavuttanut lopullisen kehitysasteensa osoittautui yhtä illusoriseksi kuin vastaavat ideat aina ennemmin tai myöhemmin osoittautuvat.

Nykyvenäjällä asioita joudutan katsomaan arvioimaan paljon realistisemmin. Resurssipohja ja talouden ja yhteiskunnan reaalitila joudutaan ottamaan toiminnan lähtökohdaksi. Valtion ja yhteiskunnan rakenteiden ja toiminnan sopeuttaminen tähän on varmasti kivulias ja vaikea prosessi. Myöskään me ulkopuoliset tarkkailijat emme ole vielä tottuneet näkemään ja hyväksymään Venäjän todellisuutta.

Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan näkövinkkelistä on vaikea ymmärtää vailla eläkettä ja palkkoja kuukausikaupalla kituuttavien selviytymistä päivästä toiseen, tuloerojen räjähdysmäistä kasvua tai miesten elinikäodotteen romahtamista. On vaikea käsittää tilannetta, jossa esimerkiksi opettajien ja sairaanhoitajien palkkaerot ovat 50-70 kertaiset Suomen ja Venäjän välillä.

Meidän reaktioksemme ei riitä pelkkä ongelmien kauhistelu. On pyrittävä ymmärtämään nämä ilmiöt ja niiden takana olevat tekijät ja on myös realistisesti arvioitava, niiden vaikutukset meihin ja muualle Eurooppaan. Vasta sitten pystymme mielekkäästi keskustelemaan siitä, mitä olisi tehtävä ja erityisesti siitä, mitä me voisimme tehdä.

* * *

Hyvänä esimerkkinä käyvät Venäjän sosiaali- ja terveyssektori sekä koululaitos.

Neuvostoliitossa sosiaalipolitiikka perustui perustarpeiden saatavuuteen joko kokonaan ilmaiseksi tai tuetuin hinnoin. Kääntöpuolena ihmisten työpanoksen hinta pidettiin alhaisena ja hinta ja palkkasuhteet jähmettyivät. Julkisen talouden kannalta yhä suurempi osa resursseista kanavoitui asumisen ja elintarvikkeiden hintatukiin. Ruuan hintatuet loppuivat pääosin 90-luvun alussa, kun hinnat kautta linjan vapautettiin. Tällä hetkellä kansalaisten tuloista yli puolet menee elintarvikkeiden hankintaan, asumiseen vain muutama prosentti. Asumisen tuet ovat julkisen sektorin huomattavin menoerä ja samalla uuden hallituksen keskeinen haaste.

Terveydenhoito oli sairaalapainotteista ja samoin kuin muu yhteiskunta hyvin spesialisoitunutta. Yleislääketiede ja avohoito eivät olleet prioriteetteja. Terveydenhoidon tehtävät olivat huonosti palkattuja ja alan status alhainen. Meillä Venäjän viimeaikojen terveyskysymyksistä ovat esillä olleet ennen kaikkea tarttuvat taudit, kuten HIV ja tuberkuloosi. Kehityssuunta näiden tautien osalta on huono, mutta niiden kokonaisvaikutus venäläisten terveydentilan huononemiseen on kuitenkin suhteellisen vähäinen. Todelliset ongelmat ovat elämäntapasairaudet ja yhteiskunnallisen muutoksen aiheuttama rasitus. Näitä ei luonnollisesti koeta samanlaisena uhkana ulkomaailman taholta kuin kuppaa, aidsia ja tuberkuloosia, minkä vuoksi tiedotusvälineet Venäjän ulkopuolella eivät ole niistä kiinnostuneita.

Koululaitoksen osalta suurin haaste lähivuosina tulee olemaan koululaisten määrän dramaattinen lasku. Syntyvyys 90-luvulla on vähintään kolmanneksen pienempi kuin edellisellä vuosikymmenellä, minkä vuoksi koulukkaiden määrä tulee vähenemään. Periaatteessa tämä mahdollistaisi myös koulutuksen tason nostamisen, kun opettajien määrää tuskin voidaan vastaavasti pienentää vajaassa kymmenessä vuodessa.

* * *

Miten suuriin rakennemuutoksiin löydetään ratkaisut kunnioittaen valittua peruslinjaa: demokratiaa, markkinataloutta ja oikeusvaltiota? Kuinka kansanvallan oloissa voidaan tehdä kipeät ratkaisut, joihin ryhtymistä Neuvostoliiton johto pelkäsi? Meidän ei pidä aliarvioida demokratian suurta voimaa, kykyä tosiasioiden ymmärtämiseen.

Demokratia, oikeusvaltio ja markkinatalous ovat vuorovaikutuksessa keskenään. On päästävä eteenpäin kaikilla kolmella rintamalla. Todellisuudessa ns. Chilen malli, missä yhteiskuntaa kehitetään muka vain talouden kautta ilman demokratiaa ja oikeusvaltiota ei ole mahdollinen. Ei ole uskottavaa puhua markkinataloudesta, ilman yksilöiden ja yritysten oikeusturvaa. Toisaalta demokratiaan kuuluva vapaa tiedonvälitys on ennustettavuuden ja avoimuuden paras tae.

* * *

Venäjän saavutukset 1990-luvulla demokraattisen prosessin juurruttamisessa eivät ole vähäiset. Yksipuoluejärjestelmästä on siirrytty useiden federaatio- ja paikallistason vaalien kautta edustukselliseen demokratiaan. Puoluejärjestelmää länsieurooppalaisessa mielessä ei tosin ole muodostunut, mutta duumasta ja federaationeuvostosta on muodostunut aidosti keskusteleva ja päättävä lainsäädäntöelin.

Toimeenpanovallan osalta presidentti Putinilta odotetaan uusia avauksia. Mikä tulee olemaan presidentin ja hallituksen työnjako? supistetaanko ministeriöiden määrää? Kokonaisuutena federaatiotason elinten ääriviivat ja tehtävänmäärittelyt ovat selvät.

Sen sijaan keskusvallan ja alueiden sekä toisaalta alueiden ja paikallishallinnon välinen työnjako hakee edelleen muotoaan. Ei ole itsestään selvää, minkälainen työnjakomalli on kansalaisyhteiskunnan kehityksen kannalta paras. Periaatteessa on hyvä, että Venäjän kokoisessa maassa toimeenpanovaltaa viedään lähemmäksi kansalaisia hallintoa desentralisoimalla. Toisaalta tämäkin voi johtaa ongelmiin, mikäli desentralisaatio tulkitaan oikeutena jättää federaation lainsäädäntö huomiotta. Kuluvan kevään aikana tehty päätös siirtää oikeusistuinten palkkaus keskusvallan hoitoon on esimerkki yrityksestä yhtenäistää oikeuskäytäntöä maan eri osissa ja vähentää oikeusistuinten riippuvuutta aluejohtajista.

Venäjän 89 alueen ja niiden alaisen paikallishallinnon väliset suhteet ovat vähintäänkin yhtä suuri kysymys kuin keskusvallan ja alueiden välinen työnjako. Paikallistason suuri haaste on seurausta neuvostotalouden periaatteesta rakentaa yhden tehtaan tai tuotantoalan kaupunkeja, joissa tuotantolaitos vastasi koko yhteisön toiminnasta. Markkinatalouden oloissa yritykset eivät voi vastata kouluista, päiväkodeista, sairaaloista ja samalla kilpailla muiden yritysten kanssa markkinoilla. Nämä peruspalvelut olisi siirrettävä paikallishallinnon hoidettaviksi. Tähän tarvitaan kuitenkin hallinnon lisäksi myös ennakoitavissa olevat riittävät tulot takaava verotusjärjestelmä.

* * *

Neuvostoliiton romahtaminen merkitsi järjestökentän täydellistä muuttumista. Kommunistinen puolue ja sen nuorisojärjestö osoittautuivat tyhjiksi kuoriksi, jotka menettivät merkitystään jäsenistönsä vallan ja siihen liittyvien etuoikeuksien kadottua.

Myös ay-liikkeestä oli muodostunut lähinnä lomia ja muita sosiaalietuuksia jakava järjestelmä ja työntekijöiden etujen puolustaminen oli jäänyt taka-alalle. Koska muutkin järjestöt saattoivat toimia vain järjestelmää ylläpitävinä ja sitä suuremmin kritisoimatta, oli selvää, että järjestelmänmuutos merkitsi melkoista murrosta.

Naisten tasa-arvosta huolehdittiin takaamalla naiskiintiöt neuvostoihin, joilla ei ollut valtaa. NKP:n johtotehtävissä naisia ei tavattu. Usko vapaaehtoisuuteen ja järjestötoimintaan yleensäkin heikkeni. Paradoksaalisesti neuvostomallinen yhteiskunta oli näennäisestä kollektiivisuudestaan huolimatta hyvin atomisoitunut. Yhteisestä hyvästä huolehtiminen jätettiin valtiolle ja puolueelle, yksilö keskittyi vain oma perhepiirinsä eduista ja hyvinvoinnista huolehtimiseen.

Oma lukunsa on kaikki se ”järjestötoiminta”, jota uuden Venäjän oloissa on perustettu erilaisten vero- ja tullietuuksien saamista varten. Tämä on taustatekijänä myös niihin byrokraattisiin menetelmiin, joihin suomalaiset kansalaisjärjestöt törmäävät Venäjällä toimiessaan.

Kun tiedetään, miten suuri merkitys vapaalla kansalaistoiminnalla on esimerkiksi länsieurooppalaisissa yhteiskunnissa, on tämän sektorin heikkous yksi nyky-Venäjän kehityksen merkittävimpiä ongelmia. Kun tiedetään liike-elämän ja paikallisten mahtimiesten suuri valta, niin kuinka toimitaan ympäristön puolesta, kuinka taistellaan korruptiota ja byrokraattisuutta vastaan, kuinka puolustetaan työntekijöiden oikeuksia, jos ei ole valtarakenteista riippumattomia kansalaisjärjestöjä. Kuten aiemmin todettiin, ei alue- ja paikallistasolla useimmiten ole puoluerakenteitakaan.

Ihmisten vieraantumista virallisista rakenteista edisti myös talouden kyvyttömyys huolehtia perustarpeista. 90-luvun myötä pienimuotoisen palstaviljelyn osuus elintarviketuotannosta on lisääntynyt. Palstat tuottavat puolet maidosta, lihasta ja valtaosan perunoista ja vihanneksista. Merkittävä osa kansalaisista elää kokonaan tai osittain omavaraistaloudessa.

* * *

Kansalaisjärjestötoiminnalla on perinteisesti ollut suuri merkitys vähemmistökielien ja kulttuurien ylläpitäjänä.

Neuvostoliiton hajoaminen teki venäläisistä hetkessä Euroopan suurimman oman maan rajojen ulkopuolella asuvan kansanryhmän. Samalla Venäjä kuitenkin säilyi maana, joka omasi Euroopan määrällisesti suurimman kielivähemmistön. Venäjän ulkopuolella asuvien venäläisten kieli- ja kulttuurioikeuksien puolustaminen on tullut tärkeäksi osaksi Venäjän ulkopolitiikkaa. Tähän kysymykseen ei kuitenkaan puututa tässä, sillä se ei ole Venäjän kansalaisyhteiskunnan kehityksen kannalta samalla tavoin mielenkiintoinen kysymys kuin Venäjän oma vähemmistöpolitiikka.

Neuvostoliiton virallinen ideologia piti kansallisuuskysymystä ratkaistuna. Tämä erhe oli myös yksi Neuvostoliiton hajoamisen perussyitä. Uusi Venäjä on nyt kansallisesti yhtenäisempi kuin Venäjän imperiumi viimeiseen kolmeensataan vuoteen. Tästä huolimatta noin viidennes eli vajaa 30 miljoonaa maan asukkaista kuuluu vähemmistökansallisuuksiin.

Neuvostoliiton ja kommunistisen ideologian häviäminen merkitsi myös tarvetta pohtia Venäjän kansallista olemusta, mitä venäjänmaalaisuus erotuksena venäläisyydestä sisälsi ja merkitsi. Minkälaisista ainespuista uuden Venäjän kansallista identiteettiä yritetään rakentaa? Onko se mahdollista tehdä venäläisyyden ja ortodoksisen perinteen ympärille? Millainen olisi monikulttuurinen Venäjä?

Kysymyksiä tuntuu oleva enemmän kuin vastauksia. Vähemmistöpolitiikassa ei riitä Neuvostoliiton perinne: yhtenäinen sisältö (kommunistinen ideologia) ja kansallinen muoto (kansallisilla kileillä). Millainen rooli kansallisilla ja kulttuurisilla vähemmistöillä tulee olemaan uuden Venäjän kokonaisuudessa? Kokonaisuutena on erittäin tärkeää, että vähemmistöt voivat tuntea olevansa osa kansakuntaa ja että ne voivat olla rakentamamassa venäjänmaalaista identiteettiä ja kokea olevansa merkittävä osa sitä. Koululaitoksella on tässä on erittäin tärkeä rooli.

* * *

Venäjän avautuminen 1990-luvulla on nostanut kansalaisyhteiskunnan suhteet ulkomaailmaan aivan uudelle tasolle. Tiedonvälitys on vapautunut, samoin ulkomaanmatkailu. Venäläinen yhteiskunta on hakenut vuosikymmenten eristyksen jälkeen innokkaasti malleja rajojen ulkopuolelta. Välillä tässä on onnistuttu, välillä ei. Tämä on antanut meille mahdollisuuden käydä dialogia niin julkisen vallan kuin kansalaisjärjestöjenkin kanssa eri politiikkalohkoilla.

Euroopan Unioni on tukenut Venäjän transitiota jo vuosikymmen ajan TACIS-ojelman avulla. Se on toteuttanut useita ohjelmia julkisen hallinnon ja sosiaali- ja terveyssektorin aloilla, joihin myös suomalaiset ovat osallistuneet.

Suomen ja Venäjän välillä lähialueyhteistyöstä on muodostunut tärkeä osa suhdeverkkoamme kuluneen vuosikymmenen aikana. Valtaosa hankkeista on kohdistunut julkisen hallinnon ja infrastruktuurin kehittämiseen. Muttei myöskään kansalaisjärjestöjä ole unohdettu. Tiedämme, että kansalaisjärjestöjen parissa on oltu tyytymättömiä siihen, että niiden osuus lähialueyhteistyövaroista on ollut vain kaksi-kolme prosenttia, lähialueyhteistyötä läheisesti muistuttavasta kehitysyhteistyöstä kansalaisjärjestöjen kautta kanavoituu 11 prosenttia Tämän kritiikin taustalla on ymmärrettävä huoli siitä, että veronmaksajien varoja tulisi ohjata uusissa oloissa entistä enemmän organisaatioille ja rakenteille, jotka pyrkivät uusiutumaan, ei julkiselle sektorille, joka mielletään muutosvastarinnan tukemiseksi. Todellisuus ei ole näin mustavalkoinen, mutta on varmasti paikallaan keskustella siitä, missä määrin lähialuetukea tulisi 1) ohjalta kansalaisjärjestötoiminnan tukemiseksi ja 2) missä määrin rahaa olisi ohjattava suomalaisten kansalaisjärjestöjen lähialuetoiminnan tukemiseen. Kehitysyhteistyön puolella on kansalaisjärjestötoiminnan suora vaikutus erityisesti ruohonjuuritasolla tunnustettu. Lähialueyhteistyössä ei myöskään kuntien yhteistyön merkitystä voida unohtaa.

Kansalaisjärjestöillä voisi lisäksi olla rooli Venäjän vielä lapsen kengissä olevan kansalaisjärjestötoiminnan tukemisessa ja kehittämisessä. Kansalaisjärjestötoiminta ja kansalaisten omaehtoinen vastuunkanto elinpiiristään on olennainen osa demokraattista kansalaisyhteiskuntaa – kansalaisyhteiskunta ei toteudu ukaaseilla.

Nykytilanteessa Venäjällä on huutava tarve mahdollisimman tehokkaista ja hyvin kohdennetuista sosiaali- ja terveyspalveluista. Meillä on hyviä kokemuksia muun muassa lähialueellemme annetusta humanitaarisesta avusta, jonka turvin on voitu helpottaa vanhusten, sairaiden ja orpojen elämää ja samalla luoda paikallisia verkostoja ja kehittää toimintatapoja sosiaalisten kysymysten ratkaisemisessa. Meille suomalaisille on lisäksi tärkeää, että Venäjän pohjoisosien pienet kansansirpaleet voivat jatkaa olemassaoloaan ja että näiden kansojen kieli ja kulttuuri säilyisivät myös markkinatalouden oloissa. Näissä ja monissa muissa kysymyksissä suomalaisilla kansalaisjärjestöillä on edessään pitkä, mutta samalla mielenkiintoinen työsarka. Valtiovalta on omalta osaltaan valmis tätä toimintaa tukemaan.

Suomi-Venäjä-Seuran kehityskaari Suomen ja Venäjän välisissä suhteissa ei poikkea paljoa Venäjän muutosta heijastavien Suomen ja Venäjän suhteiden yleisestä kehityskaaresta. Seurakin on kehittynyt ja muuttunut neuvostoaikaisen virallisen ulkopolitiikan puolivirallisesta kulttuurisuhteiden ylläpitäjästä (sallinette ilmaisun) kansalaisjärjestöksi, jonka todellinen merkitys kansalaisten kanssakäymisen, venäjän kielen, kulttuurin ja yhteiskunnan tuntemuksen vaalijana ei ole vähentynyt, ennemminkin lisääntynyt maitten välisten suhteiden normalisoiduttua.

SVS on menettänyt ”virallisen” asemansa; siitä on periaatteessa tullut ystävyysseura muiden rinnalle. Käytännössä sen aktiivisen toiminnan merkitystä kansalais-, kulttuuri- ja talousuhteidenkin edistämisen alalla ei moni muu pysty ylittämään. SVS:n järjestämä arvokas kulttuuri- ja kielivaihto lienee kansalaisille tutuinta ja edustaa kansalaisjärjestön omaehtoista ”valistustyötä” parhaimmillaan. Haluaisin esittää seuralle kunnioitukseni myös sen panoksesta suurempien tilaisuuksien, kuten Suomi-päivien järjestämisessä Venäjällä. Erityisesti mieleeni tulevat itsenäisyytemme 80-vuotisjuhlavuonna Moskovassa marraskuussa 1997 järjestetyt Suomi-päivät ,joita TP Ahtisaarikin kunnioitti läsnäolollaan sekä nyt 5.-6.6. Komissa järjestettävät Suomi Komissa 2000-päivät.