Arvoisat juhlaseminaarin osanottajat!

Laiha sopu on parempi kuin lihava riita. Vanha toteamus kävi varmaan useamman mielessä, kun valtion sekä pääkaupunkiseudun ja kehyskuntien edustajien neuvottelema asuntopoliittinen yhteistoiminta-asiakirja huhtikuun lopussa julkistettiin. Pelkään kuitenkin, että sananparsi sopii tehtyyn ratkaisuun vain puoliksi.

Siitä, että syntynyt sopu oli laihanpuoleinen, vallinnee kohtuullisen laaja yksimielisyys. Ikävämpi asia on, ettei sovun vaihtoehdoksi jäänyt riita olisi ollut niinkään räiskyvä ilotulitus, vaan paremminkin yhtä lailla laihanpuoleinen ja lyhytaikainen sanasota.

Ilmaisen asian näin siksi, että se mielestäni kertoo huolestuttavalla tavalla puolin ja toisin vallalla olevasta alistuneisuudesta vallitsevaan epätyydyttävään olotilaan. Voimakkaammin ja oikeutetummin ilmaistuna kyse on kriisitietoisuuden puutteesta.

Haasteenamme ei ole vain asuntotuotannon riittämättömyys kysyntään nähden ja asuntojen kohtuuton hintakehitys, vaan laajemmin Suomen ainoan metropolialueen liikenteelliseen ja toiminnallisen hajautumisen sekä sosiaalisen eriytymisen uhka. Jos tähän ei osata vastata, saamme varautua kohtaamaan edessämme kaikki ne moninaiset suurkaupunkialueiden ongelmat ja kriisit, joista valtaosa maailman kasvavista metropoleista kärsii.

Hyvä yhdyskuntasuunnittelu ei hävitä ihmisen erilaisuutta eikä tuloeroja, mutta voi vaalia ja kohentaa kaikille yhteistä ympäristöä sekä ylläpitää ja tukea luonnollista yhteisöllisyyttä koko väestön kesken ja sen erilaisten ryhmien välillä. Huono yhdyskuntarakentaminen, jossa markkinavetoisuus korvaa suunnittelun ja eri ryhmien yhteistyön, sen sijaan kasvattaa tuloeroja, lietsoo yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja ja lisää sosiaalista hajaantumista.

Näiden haasteiden edessä on mielestäni tullut aika jälleen vahvistaa julkisen suunnittelun ja yhdyskuntarakentamisen ohjausta sen enemmän heikentämisen asemesta. Se vaatii sekä toimivia välineitä että tahtoa ja kykyä käyttää niitä. Asuntotyöryhmän työ kosketteli myös näitä asioita, vaikkakaan ei kovin syvällisellä tasolla.

Valtion ja seudun asuntopoliittisessa työryhmässä saavuttaman sovun laihuus ei tee siitä arvotonta. Hyväksytyssä asiakirjassa sovitut tavoitteet asuntotuotannon määrästä ja sosiaalisesta painotuksesta ovat kiitettäviä. Itse asiassa ne ovat jopa niin kunnianhimoisia ja kauskantoisia, että on vaikea uskoa, että ne voisivat läheskään toteutua asiakirjassa sovituilla keinoilla ja sen valmistelutyötä leimanneella epäilevällä sitoutuneisuuden asteella.

Tämä tarkoittaisi sitä, että pääkaupunkiseudun asuntotuotanto jää niin pieneksi, että se hädin tuskin riittää tyydyttämään täällä jo asuvan väestön ennakoidut tarpeet. Muuttoliikkeelle ei jäisi tilaa muuten kuin asuntokurjuuden kärjistymisen kautta.

Tällainen kehitys olisi uhka koko Suomen talouskasvulle ja menestykselle. On varmasti tarpeen nykyistä tehokkaammin tukea vahvojen ja kilpailukykyisten kasvukeskusten menestystä muualla Suomessa, mutta se ei poista tarvetta varautua myös pääkaupunkiseudun kohtuulliseen kasvuun. Siihen varautumiseen ei riitä vain määrällinen asuntotuotanto, vaan yhtä tärkeätä on sen hinta ja rakenteellinen liittyminen toimivaan seuturakentamiseen oikea- aikaista palvelurakentamista unohtamatta.

Siksi on lähdettävä siitä, että yhteistoiminta-asiakirja on vasta alku osapuolten tiiviille yhteistyölle, jonka tulee jatkokseen saada myös uusia sopimuksia. Jatkotyöhön olisi ryhdyttävä mahdollisimman pikaisesti, sillä ongelmat eivät ratkea itsestään.

Yksi jatkotyön kohde on seudullisen yhteistyön kehittäminen. Kysymys on monella tavoin samankaltainen kuin EU:n kehittäminen siten, että myös YTV:n osalta sekä laajentaminen että yhteistyön kehittäminen ovat samanaikaisia haasteita.

Pääkaupunkiseutu on kasvanut ja muuttunut 30 vuodessa. Yhä useammin YTV:n tehtävien hoito tapahtuu yhteistyössä kehyskuntien kanssa. Seudun kehityksessä YTV-alueen ja kehyskuntien ongelmat ja haasteet liittyvät kiinteästi toisiinsa. Voisi olla aika 30 vuoden jälkeen harkita, tuleeko YTV-aluetta laajentaa tai ainakin muulla sopivalla tavalla syventää ja laajentaa yhteistyötä siihen halukkaiden kehyskuntien kanssa.

EU:n ongelmasta on tässä hyvä muistaa sekin, että toimiva, tuloksellinen ja yleisen hyväksynnän saava yhteistyö edellyttää selkeätä toimivaltajakoa, päätöksenteon avoimuutta ja demokraattisuutta.

YTV:ltäkin vei oman aikansa ennen kuin se alkuvuosien laaja- alaisen ilman selkeää toimivaltaa tapahtuneen näennäispuuhailun ja yliorganisoinnin jälkeen on osannut löytää oman roolinsa ja keskittyä sille nyttemmin myös selkeästi lakisääteisten tehtävien hoitoon. Subsidiariteetti on tässäkin kestävä periaate. Minkä kunnat paremmin hoitavat itse, pysyköön niiden kentässä, missä tarvitaan seudullista otetta, olkoon YTVn asia. Hyvä menestys nykyisten tehtävien hoidossa on puoltolause sille, että YTV:lle voidaan perustellusti uskoa myös uusien tehtävien hoito pitäen mielessä jo seutuhallintokomitean aikanaan esittämän ja yhtä lailla subsidiaarisuuteen nojaavan näkemyksen, että vahvalle seutuhallinnolle voidaan osoittaa paitsi kuntien toimivaltaan myös valtion väliportaan hallinnolle kuuluvia tehtäviä.

Arvoisat kuulijat!

Vaikka epäilen etteivät juuri ulkoministerin tehtävät yksinomaan ole syynä siihen, että olen saanut kunnian esittää seminaarille valtiovallan tervehdyksen, se on myös seminaarin otsikoiden valossa päin vastoin hyvinkin perusteltua. Globalisoituvassa ja yhdentyvässä maailmassa vahvat kaupunkiseudut tulevat olemaan yhä enemmän ne, jotka määrittelevät taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen suuntaviivat kansallisista rajoista piittaamatta ja usein ne ylittäen.

Siitä, kykeneekö pääkaupunkiseutu toimimaan vahvan eurooppalaisen kehityksen veturina, saa YTV osaltaan kantaa merkittävää vastuuta. Tahdon tässä avauspuheenvuorossani rohkaista teitä seudullisina vastuunkantajina täysimittaisesti käyttämään hyväksi niitä mahdollisuuksia, joita seutuhallinnon kehittäminen tarjoaa.

PERSPECTIVES FOR CURRENCY TRANSACTION TAXES AS A PART OF A NEW INTERNATIONAL FINANCIAL ARCHITECTURE

The proposal for a currency transaction tax (CTT) or the so- called Tobin tax was first made by James Tobin almost thirty years ago. While nothing has been done towards implementing such a tax – on the contrary, the liberalisation of capital markets and financial transfers has continued at an accelerated pace – the proposal remains valid and has gathered more support than ever before, particularly through the efforts of NGO networking.

Parliamentarians in many countries – not only in Europe but particularly in Canada – and in the European Parliament have embraced the proposal. Governments have been more circumspect, but I presumably would not be here today had not the Finnish government included in its government declaration last April the following paragraph:

”Transparency in international organisations must be increased and their ability to respond to the instability arising from free movement of capital and the challenges of globalisation must be strengthened. In this connection, the introduction of comprehensive international systems aimed at countering disturbances caused, for example, by short-term speculative capital movements must be addressed and clarified.”

Although this does not specifically mention the Tobin tax the intention is clear enough.

The Tobin tax is an almost deceptively simple idea: a tax levied on every currency change, set on a low enough level not be a hindrance on any transactions needed to finance real trade in goods and services or long-term capital investment but high enough to discourage the bulk of destabilising speculative money movements. Given the vast amount of daily currency transactions – almost 1500 billion dollars – a tax of just 0.1 percent could generate more income than the total amount of official development aid from the industrialised to the less-developed countries. The introduction of a Currency Transaction Tax could, at a stroke, solve all the problems of development financing.

Why has such a self-evidently wonderful idea not been put into practice? Could it be because it is, alas, too good to be true?

Usually the proposal is dismissed by referring to either the technical difficulties and unworkability of such a tax or the lack of universal support for the idea which makes it unenforceable, or both. Some also question whether the CTT would have been able to prevent any of the more serious financial crises of recent years involving extreme currency fluctuations.

To refer to the opposition to the proposal by enough if not all of the significant governments whose participation is usually taken as being crucial for the implementation of the CTT has an element of self-fulfilling prophesy about it. Nevertheless it is a very real argument, and ideas to circumvent this by having the tax introduced by a group of ”like-minded” countries acting as an avantgarde, are in my opinion both technically or politically even more unrealistic than a global agreement on the tax.

Given the existence of the Euro and the EU-countries commitment to the EMU it is not conceivable that individual EU-countries could act independently of the EU on the CTT. The elimination of currency fluctuations inside the Euro-area has also reduced the sense of urgency that was earlier felt concerning the risks of speculative currency fluctuation. It would be a mistake, however, to think that the Euro has insulated Europe from the potential instability of international financial markets. Thus, quite apart from considerations of balanced global development and the needs of the developing countries, Europe too has a vital interest in pursuing international financial stability.

Getting the Currency Transaction Tax on the International Agenda

Considering the wide scope of the popular debate on the Tobin tax surprisingly little research has actually been done or at least published on the practicalities of a CTT. To the best of my knowledge no International Financial Institution or other international organisations have in the recent past produced any published study (as distinct from limited circulation intra- organisation papers) on a Tobin tax-like international currency transaction tax.

I think the time has come to seek more clarification and authoritative analysis on currency transaction taxes. To this effect the efforts underway in the preparatory process for the UN Social Summit + 5 – which convenes this week in Geneva – to get a study launched on the idea of a Currency Transaction Tax and its potential advantages and disadvantages should be supported. We hope that other governments will join Finland in supporting the proposal for such a study and hope you can mobilise parliamentary support to that end.

Another UN process which we should also make full use of is the UN Conference on Development Finance to be held next year. The currency transaction tax should be promoted in that context and in the preparatory process for the conference.

The CTT must be seriously studied and should remain on the agenda until implemented, unless further study on the proposal definitely comes to the conclusion that it is impractical or non-workable. We should not, however, focus solely on the CTT pro posal. Regardless of what the final outcome on the CTT is we need to develop also other means and instruments for achieving more stability in the international financial markets have been developed and taken into use.

1990-luku merkitsi käännekohtaa ydinaseriisunnassa. Vuosikymmenten kilpavarustelun sijaan ryhdyttiin tekemään todellisia vähennyksiä. Samalla ydinsulkujärjestelmää on vahvistettu. Ydinaseiden rooli on kaiken kaikkiaan vähentynyt kylmän sodan ajoista. On tärkeää, että tämä kehitys jatkuu.

Ydinsulkusopimus on vahvistunut 1990-luvulla monin tavoin. Vuonna 1995 ydinsulkusopimuksesta tehtiin pysyvä. Vuonna 1990 sopimukseen oli liittynyt 141 valtiota, nyt 187 valtiota eli kaikki valtiot lukuunottamatta Intiaa, Pakistania, Israelia ja Kuubaa. Monet ydinaseita havitelleet maat ovat luopuneet aikeistaan (Etelä-Afrikka, Brasilia, Argentiina). Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Ukraina, Valko-Venäjä ja Kazakstan sitoutuivat ydinaseettomuuteen. Nyt ydinsulun ulkopuolella on kolme ydinasekyvyn omaavaa kynnysvaltiota. Vaikeasta lähtötilanteesta huolimatta toukokuussa päättynyt tarkastelukonferenssi pääsi yhteisymmärrykseen ohjelmasta ydinaseriisunnan jatkamiseksi.

Kokouksen tulokseksi julistettiin, että ydinaseet tullaan hävittämään maailmasta. Tämä kuulostaa upealta, jopa liian hyvältä ollakseen totta. Ydinaseettomaan maailmaan on kuitenkin vielä pitkä matka, jos se ylipäätään on koskaan saavutettavissa. Siksi on välttämätöntä, että osaamme elää turvallisesti maailmassa myös niin kauan kun ydinaseita on olemassa. Juuri sen vuoksi kattava sopimusjärjestelmä ydinaseiden vähentämiseksi, avoimuus ja tasapaino ovat tärkeitä.

Ydinsulkukeskusteluun on alusta eli 1960-luvulta lähtien kuulunut useiden maiden esillä pitämä vaatimus täydellisestä ydinaseriisunnasta, eli että ydinasevaltiot vähentävät aseistustaan ja viime kädessä luopuvat siitä kokonaan. Tässä onkin jonkin verran edistytty.

1980-luvun lopulla päästiin ensimmäiseksi sopimukseen Eurooppaan sijoitettujen Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton keskimatkan ydinohjusten poistamisesta. Sopimuspohjaista strategisten ydinaseiden riisuntaa on toteutettu 90-luvun alusta lähtien Yhdysvaltain ja Venäjän välisen START- prosessin puitteissa. START 1 -sopimuksen täytäntöönpano on edennyt hyvin. Vuonna 1993 allekirjoitettiin START 2 -sopimus. Yhdysvallat ratifioi sopimuksen jo vuonna 1996 mutta Venäjä vasta viime keväänä. Tämä avaa tien sopimuksen täytäntöönpanolle sekä neuvotteluille uusista vähennyksistä.

START 3 neuvottelujen pitäisi käynnistyä mahdollisimman pian. Raamit uudelle vähennyssopimukselle sovittiin jo maaliskuussa 1997 Helsingin huippukokouksessa. Ydinaseita jäisi sekä Yhdysvalloille että Venäjälle 2000-2500 vuoden 2007 loppuun mennessä. Tämä on varsin hidas aikataulu ja on varmistettava, että edes siinä pysytään. Ydinaseriisunnan käytännön toteuttaminen on osoittautunut työlääksi ja kalliiksi. Olennaista on kuitenkin, että sopimusvarainen ja todennettavissa oleva ydinaseriisunta jatkuu.

Myös taktiset ydinaseet on tarkoitus vetää mukaan aseidenriisuntaprosessiin. Yhdysvallat ja Venäjä ovat aiemmin vahvistaneet, että maiden tarkoituksena on tarkastella taktisten ydinaseiden avoimuuden kehittämistä START-3 neuvottelujen yhteydessä. Aiemmin taktisia ydinaseita on vähennetty yksipuolisin toimin. On epävarmaa, missä määrin Yhdysvaltain ja Venäjän vuonna 1991 tekemiä yksipuolisia mutta vastavuoroisia vähennyslupauksia on pantu täytäntöön. Suomi ajoi näkyvästi taktisten ydinaseiden vetämistä ydinaseriisuntaan toukokuussa päättyneen ydinsulkusopimuksen tarkastelun yhteydessä. Tästä saatiinkin kirjattua yhteisymmärrys ensimmäistä kertaa.

Vuonna 1996 valmistunut ydinkoekieltosopimus vastasi vuosikymmenten odotuksiin ja toiveisiin. Kansainvälinen yhteisö on lujasti sitoutunut siihen, ettei ydinkokeita enää saa tehdä. Suomi on sopimuksen vankka tukija ja nyt on tärkeää jatkaa ponnisteluja, jotta sopimus saadaan mahdollisimman pian voimaan.

Intian ja Pakistanin toukokuussa 1998 tekemien ydinkoeräjäytysten jälkeen kansainvälinen yhteisö on etsinyt keinoja, joilla myös nämä valtiot voitaisiin vetää ydinsulkuun. Toistaiseksi tulokset ovat olleet laihoja. Tärkeintä on, ettei tilanne Etelä-Aasiassa ryöstäydy ydinasekilpavarusteluksi. On pyrittävä siihen, että maat liittyisivät täydelliseen ydinkoekieltosopimukseen ja sitoutuisivat neuvotteluihin halkeamiskelpoisen materiaalin tuotantokiellosta.

Fissiilimateriaalin tuotantokieltoneuvottelut, joiden käynnistämistä Suomikin Geneven aseidenriisuntakonferenssissa ajaa, ja tavoitteena oleva tuotantokieltosopimus, ovat tärkeä ja välttämätön etappi ydinaseriisunnan tiellä. Yhtä lailla tärkeää on kansainvälisen atomienergiajärjestön puitteissa tehtävä työ, jolla pyritään vahvistamaan ydinmateriaaleihin liittyvää valvontaa. Ydinaseiden leviäminen vaarantaisi pyrkimykset ydinaseriisunnan toteuttamiseksi.

Ohjuspuolustustusta koskeva keskustelu on nyt heittänyt varjon ydinaseriisunnan jatkon ylle. Yhdysvaltain ja silloisen Neuvostoliiton vuonna 1972 solmima ohjuspuolustusta koskeva ABM-sopimus on tärkeä osa strategista vakautta, ja toivomme että sopimuspuolet etsivät tämänhetkisiin erimielisyyksiin ratkaisuja, jotka eivät vaaranna ABM- sopimuksen tulevaisuutta. Erimielisyyksien kohteena ovat erityisesti Yhdysvaltain uusi suunnitelma rakentaa kansallinen ohjuspuolustusjärjestelmä. Suunnitelma tarjoaa harhakuvan siitä, että ydinaseilta olisi ylipäätään mahdollista suojautua. Samalla suunnitelma vaarantaa voimassaolevat sopimukset ja uhkaa käynnistää varustelukierteen. Vastakkainasettelu tai uusi asevarustelukierre ei olisi kenenkään etujen mukaista.

Ohjusten leviämiseen liittyviin uhkakuviin on tärkeää etsiä ratkaisuja muilla keinoilla, kansainvälistä yhteistyötä vahvistamalla. Suomella on tässä suhteessa tärkeä rooli, kun Suomesta tulee ohjusteknologian vientivalvontajärjestelyn (MTCR) puheenjohtaja vuoden ajaksi ensi lokakuussa.

Ydinaseiden vähentäminen on tärkeää maailmanlaajuisen turvallisuuden ja vakauden kannalta. Ei kuitenkaan pidä unohtaa muiden joukkotuhoaseiden kieltosopimusten laajentamista ja tarkkaa noudattamista. Myös tavanomaisten aseiden vähentämisestä ja valvonnasta on huolehdittava. Ovathan juuri holtittomasti levinneet ja käytetyt pienaseet erityinen vitsaus nykyisissä kriiseissä. Turvallisuus on nähtävä kokonaisuutena, josta aseidenriisunta on yksi osa. Aseidenriisunta puolestaan on kokonaisuus, johon ydinaseiden vähentäminen ja valvonta kuuluu muiden aseidenriisuntapyrkimysten ohella.

Hyvät kuulijat,

Balkanin kriisit ovat korostaneet tarvetta kehittää siviilikriisinhallintaa. Kansainvälinen yhteisö on joutunut toistuvasti myöntämään, ettei kriisinhallinnassa tarvittavaa siviiliasiantuntemusta ole mahdollista saada käyttöön riittävässä määrin ja riittävän nopeasti. Kriisinhallinta on kuitenkin kokonaisuus, jossa syklin eri vaiheissa tarvitaan erilaisia voimavaroja ja asiantuntemusta.

Siviilisektorin ongelmat ovat tulleet erityisen selvästi esille Kosovon UNMIK- operaatiossa. Siviilipoliiseja ei vieläkään ole paikalla riittävästi. Myös muilla UNMIK:n toimintalohkoilla on pulaa tarvittavasta asiantuntemuksesta.

Muutama viikko sitten Jugoslavian kansalaiset äänestivät demokratian puolesta. Kansainvälinen yhteisö on sitoutunut auttamaan maata demokratisoitumaan ja palauttamaan yhteytensä muuhun maailmaan. Tarvitaan jälleenrakennusta, mutta mahdollisesti myös apua oikeusvaltion luomisessa. Näihinkin tarpeisiin on pystyttävä vastaamaan.

Kansalaisjärjestöjen rooli siviilikriisinhallinnassa on monista syistä korvaamaton. Nykytilanteessa kriisit ovat valtaosin valtioiden sisäisiä. Kun kriisiytymisvaarassa oleva yhteiskunta alkaa oireilla, tieto siitä saadaan yleensä ensimmäiseksi kansalaisjärjestöjen verkoston kautta. Järjestöjen toiminta on nopeaa, joustavaa, monipuolista ja helpommin toimeenpantavissa. Ne kattavat huomattavan määrän asiantuntemusta, joka on nopeasti käytettävissä.Vahva kansalaisyhteiskunta on eräänlainen turvaverkko, joka auttaa ehkäisemään kriisejä, ja sen rakentamisessa ja tukemisessa kansalaisjärjestöt ovat avainasemassa.

Tämän seminaarin on ulkoministeriö halunnut järjestää yhdessä Kansalaisten turvallisuusneuvoston KATU:n kanssa.Uskon, että KATU:n yhteenkokoama järjestökenttä tarjoaa sitä asiantuntemusta ja kokemusta, jota Suomen ja suomalaisten osallistuminen kriisinhallintatehtäviin edellyttää.

* * *

Siviilikriisinhallinnaksi voitaisiin kutsua kaikkea siviilitoimintaa kriisin eri vaiheissa. Tällöin myös ainakin osa kehitysyhteistyöstä sivuaisi siviilikriisinhallintaa. Taloudellinen kehitys, yhteiskunnallisten olojen parantuminen sekä edustuksellisen demokratian kehittyminen tukevat vakautta ja ehkäisevät ennalta kriisejä. Kehitysyhteistyössä kiinnitetään yhä enemmän huomiota paitsi tasapainoisen kehitykseen, myös ihmisoikeuksien toteutumiseen ja kunnioittamiseen.

Siviilikriisinhallinnan käsitettä ei kuitenkaan pidä tarpeettomasti laajentaa kehitysyhteistyön, lähialueyhteistyön tai muidenkaan vakiintuneiden yhteistoimintamuotojen suuntaan. Kansainvälinen vuorovaikutus tapahtuu edelleen pääasiassa muuten kuin kriisien odotuksessa tai niiden keskellä.

Eri kansainväliset järjestöt ovat pyrkineet kehittämään siviilitoimintaa kriisinhallinnassa. Pisin kokemus siviilitoiminnoista on YK:lla ja sen monilla erityisjärjestöillä. YK:ssa keskustellaan paraikaa niin sanotusta Brahimin raportista, jossa rauhanturvaoperaatioita käsitellään laajasti, sisällyttäen niiden toimintaan suomalaisille rauhanturvaajille tuttuja yhteyksiä siviiliväestöön. Myös ETYJ on 1990-luvulla valvonut ja järjestänyt vaaleja ja käynnistänyt lukuisia siviilikriisinhallintaan liittyviä kenttäoperaatioita. ETYJ:issä kiinnitetään parhaillaan huomiota asiantuntijoiden lähdön nopeuttamiseen niin sanotun REACT-hankkeen avulla. Myös Euroopan neuvosto on lisännyt valmiuksiaan toimia kriisialueilla. Sillä on oikeusvaltiokysymysten ja ihmisoikeuksien alalla laaja asiantuntemus, jonka tehokkaampaa käyttämistä olisi harkittava.

Euroopan unioni on päättänyt lisätä oleellisesti omia kriisinhallintavalmiuksiaan. Niihin kuuluu varautuminen sekä sotilaalliseen että ei-sotilaalliseen kriisinhallintaan. Siviilikriisinhallinnassa unioni voi joko olla itse toimijana tai käyttää apunaan kansainvälisiä järjestöjä. Painopistealoiksi unioni on päättänyt ottaa ensisijaisesti toimintoja, joissa tarve on koettu suurimmaksi ja joiden hoitamiseen ei ole vielä luotu tarpeellisia yhteistyömuotoja. Näin on päädytty keskittämään ponnistukset tässä vaiheessa erityisesti siviilipoliisitoimintaan, oikeusvaltion kehittämiseen, siviilihallintoon sekä pelastuspalveluun. Priorisoinnissa on kyse valinnasta: mistä aloittaa laaja työsarka. Feiran päätökset eivät sulje pois mahdollisuutta laajentaa EU:n siviilikriisinhallintaa myöhemmin muillekin sektoreille.

Konkreettisimmat Feiran siviilikriisinhallintapäätökset koskevat poliisitointa: jäsenmaat sitoutuivat lisäämään kansainvälisiin poliisioperaatioihin osallistuvien määrää vuoteen 2003 mennessä yhteensä 5000:en, joista 1000:n tulisi olla lähetettävissä 30 vuorokauden varoitusajalla. Tällä hetkellä alle 3500 poliisia EU-maista toimii tällaisissa tehtävissä. Toisin kuin Suomessa, monissa muissa EU-maissa on useita rinnakkaisia poliisijärjestelmiä, joiden tehtävät ovat keskenään erilaiset. Poliisijärjestelmien erot ovat EU:n voimavara koottaessa myöhemmin mahdollista EU:n itsenäistä operaatiota tai tarjottaessa EU-komponenttia muiden järjestöjen operaatioihin.

Keskustelu siitä, mitkä olisivat eri valtioiden osuudet poliisitavoitteista, käynnistynee Ruotsin EU-puheenjohtajakaudella. Suomi on jo aiemmin ilmoittanut YK:n valmiusrekisteriin 50 poliisia, ja sisäasiainministeriö valmistautuu nostamaan luvun myöhemmin sataan. Myös muilla EU:n painopistealoilla pyritään sopimaan vastaavanlaisista konkreettisista tavoitteista Ruotsin puheenjohtajuuskaudella.

Vaikeampaa on määritellä tavoitteita esimerkiksi lainsäädännön kehittämiselle tai oikeus-, tuomioistuin- ja vankilalaitoksen uudistamiselle. Samoin on vaikeaa taata, että oikeushallinto pystyisi kansainvälisten asiaintuntijoiden avulla vastaamaan muun muassa kansainvälisten ihmisoikeusyleissopimuksien velvoitteista.

EU:n jäsenmaiden erilaisten asiantuntijaresurssien kartoitus on parhaillaan menossa. Kansallisten järjestelmien erot vaikeuttavat vertailukelpoisuutta tässä kartoituksessa.

* * *

Haasteita niin Suomelle kuin muillekin EU-maille asettaa se, kuinka rekrytoida tehtäviin parhaiten soveltuvia asiantuntijoita. Entä kuinka tarjota heille tarpeellista valmennusta, järjestää kohtuulliset työskentelyolosuhteet ja tukea heitä toiminnassa asemapaikoissa?

Kriisialueella toimiva tarvitsee taitoa nähdä, miten perusarvomme – ihmisoikeuksien kunnioittaminen – on sovellettavissa käytäntöön oloissa, joissa ei välttämättä ole demokratian tai ihmisoikeuksien kunnioittamisen perinnettä. Tarvitaan paikallisolojen tuntemusta, kielitaitoa, sosiaalisia taitoja. Tarvitaan turvallisuustilanteen tuntemusta. Tarvitaan kykyä toimia yhteistyössä monien kansallisuuksien kanssa ja kykyä säilyttää perusarvot erilaisten toimintakulttuurien ristipaineessa. Epäilemättä tarvitaan myös suuri määrä stressinsietokykyä: kuinka säilyttää toimintakyky vieraassa ympäristössä, jonka pelot ja vihamielisyys voivat heikentää motivaatiota ja turhauttaa.

Siviilikriisinhallinnan asiantuntijoille asetetaan varsin kovat vaatimukset. Usein ongelmat ovat ratkaistavissa vain terveen järjen käytöllä. Tarkoitus on myös käynnistää lähiaikoina valmennuskoulutus, jolla pyritään helpottamaan selviytymistä kriisiolosuhteissa. Koulutuksella luodaan myös yhteistä toimintakulttuuria, joka parantaa toiminnan tehokkuutta kentällä.

* * *

Kansalaisjärjestöjen rooli siviilikriisinhallinnassa on keskeinen. Luonnonkatastrofien sattuessa on Punainen Risti aina ensimmäisenä paikalla. Myös muissa kriiseissä, aseellisissa konflikteissa ja valtiorakenteiden hajotessa kansainväliset järjestöt – sekä hallitusten väliset että kansalaisjärjestöt – ovat ensimmäisinä paikalla käynnistämässä avustustoimia. Näiden järjestöjen toiminta on ensiarvoisen tärkeätä, sillä voi kestää viikkoja, ennen kuin päästään poliittiseen yhteisymmärrykseen hallitusten yhteisistä toimista tilanteen rauhoittamiseksi.

Kansalaisjärjestöjen kautta tapahtuu suuri osa erilaisesta muustakin avustustoiminnasta. Euroopan komission laajaa humanitääristä toimintaa ei olisi ilman kansalaisjärjestöjä, joiden toimintaa rahoitetaan myös yhteisön varoilla. Tehtävien räjähdysmäinen lisääntyminen on johtanut siihen, että kokeneimmatkin YK:n avustusjärjestöt, kuten UNHCR, joutuvat teettämään osan työstään alihankkijoina toimivilla järjestöillä. Ilman kansalaisjärjestöjä kansainvälisen yhteisön ponnistukset tuottaisivat huomattavasti vähemmän tulosta. Tehokas toiminta edellyttää kuitenkin läheisempää yhteistyötä myös kansalaisjärjestöjen kesken.

* * *

Tämä seminaari tarjoaa mahdollisuuden kuulla laajan kansalaisjärjestökentän ja eri viranomaisten näkemyksiä. Lähtökohtien erilaisuus saattaa johtaa ajatukset kulkemaan toisia polkuja kuin kansainvälisten foorumien keskustelut. Kaikki kokemuksiin perustuvat huomiot, uudet näkökulmat ja myös kritiikki ovat meille hyvin arvokkaita.

Toivon tämän seminaarin tuovan esille myös mahdollisia esityksiä hallinnon ja kansalaisjärjestöjen yhteistyöaloista. Millainen voisi olla kansalaisjärjestöjen kiinnostus ja panostus esimerkiksi luotaessa valmennuskoulutusta? Voitaisiinko tiedottamista kehittää yhdessä, ja niin edelleen.

Toivotan omasta puolestani osanottajat tervetulleiksi seminaariin. Uskon, että se tuo paljon eväitä avoimeen keskusteluun meitä kaikkia lähellä olevasta aiheesta. Siviilikriisinhallinnan kehittäminen on yksi ulkopolitiikan avainaloista.