Valta ja raha ovat välttämättömiä asiota kaikissa järjestäytyneissä yhteiskunnissa. Välttämätön sanaa käytän siinä mielessä, että kumpaakaan ei voi välttää, siitä riippumatta mitä niistä ja niiden vaikutuksista pidämme.
Valtaa voidaan jakaa moni eri tarvoin; keskitysti ja hierarkisesti, hajautetusti ja tasa-arvoisesti, rajauksin tai ilman ja monin muunkinlaisen jakotavoin. Oleellisin kysymys on kuitenkin onko se jaettu demokraattisesti vai diktatorisesti. Toisin sanoen, onko valtaa toisen yli käyttävillä siihen demokraattinen legitimiteetti ja onko hän vallankäytöstään paitsi oikeudellisesti myös demokraattisesti vastuullinen.
Valtiossa valtiosääntö eli perustuslaki ja muut oikeusjärjestyksen osat määrittelevät miten kenellä on valtaa, miten sitä käytetään ja miten sitä valvotaan.
Suhtautumisessa valtiolliseen valtaan on useita lähtökohtia. Se voi heijastaa Hobbesin Leviathan-näkemystä valtiosta suurena keinotekoisena hirviönä ja sortoa toteuttavana mörkönä. Tämä on vaikuttanut erityisesti anglo-saksisissa maissa, joissa myös esim. uusliberalismi on ollut vahvoilla.
Tähän traditioon kuuluu myös omistuksen (rahan) korostaminen perusoikeutena ja turvana pahaa valtiota vastaan.
Toinen näkemys valtiosta on sen absolutisoiminen kansakuntaa määrittävänä hyveenä hegeliläisessä traditiossa, mikä heijastuu saksalaisessa perinteessä. Hegelille valtio edusti henkeä, ihmiskunnan rationaalisen ja eettisen kehityksen päämäärää.
Kolmas näkemys on marxilais-leninistinen näkemys valtiosta luokkavallan ilmentymänä. Tähän perinteeseen sisältyy vahva ristiriita, sillä sen nimissä tehdyt valtaanotot eivät missään johtaneet ”valtion poiskuihtumiseen” vaan päinvastoin ylimenokauden ”proletariaatin diktatuurin” pysyväistämiseen.
Neljäs näkemys voisi olla pohjoismainen, jossa valtiota pidetään kansalaisoikeuksien mahdollistajana ja toteuttajana, kuten pohjoismaisen mallin mukaisessa hyvinvointivaltiossa.
Suomessa vahva valtio hyväksytään yleisesti, mihin sekä saksalais-snellmanilainen traditio, jossa Suomi jo varhain ennen itsenäisyyttä kehitti omia valtiollisia instituutiotaan, jotka ”hyvä tsaari” oli lahjoittanut ja joihin se sitten saattoi tukeutua ”pahan tsaarin” yksinvaltaa vastaan.
Huomattakoon ettei tämä oikeusvaltiota edustanut perinne alun alkaen sääty-yhteiskunnassa nojannut varsinaisesti kansanvaltaan nojaava, mutta on siihen luontevasti sopeutunut ja sen omaksunut.
Tämän perinteen rinnalla on noussut pohjoismaisesta kansanvallasta ja hyvinvointivaltiosta inspiraationsa saanut valtiouskollisuus.
Sen yhtenä ilmentymänä on ollut ruotsalainen ”kansankoti” ajattelu (Hansson 1928) valtiollisten perusoikeuksien laajentamisesta kattamaan myös sosiaaliset ja taloudelliset perusoikeudet.
Kansankoti-ajattelu mullisti sosiaalipolitiikan ja perusti universaalimallin mukaisen hyvinvointivaltion. Sosiaalipolitiikka oli siihen saakka ollut lähinnä köyhäinhoitoa, mutta kansankotivisiossa siitä tuli kaikkien kansalaisten perusoikeus.
Tulokset puhuvat puolestaan. Tästä kertovat myös pohjoismaiden asema kansainvälisten kauneusvertailujen kärkiryhmässä, oli arvion kohteena sitten tasa-arvo, kilpailukyky, osaamissaavutukset, ympäristönhoito tai jopa onnellisuus.
Muut sosiaalipolitiikan ja hyvinvointivaltion mallit eivät ole yltäneet eivätkä pyrkineet samanlaisiin tuloksiin. Liberaalisessa tai anglosaksisessa hyvinvointivaltiomallissa korostuu tarveharkinta ja vakuutusperiaate, korporatiivisessa tai keskieurooppalaisessa mallissa tietynlainen sääty-yhteiskunnan perinne. Niiden tasa-arvotavoitteet ja saavutukset ovat olleet vaatimattomampia kuin pohjoismaissessa mallissa.
Suomessa hyvinvointivaltion rakentaminen alkoi vähän muita pohjoismaita myöhemmin, eikä sitä ehditty viedä yhtä pitkälle, ennen kuin sitä alettiin taas ajaa alas. Sen voimakkain rakennuskausi oli kymmenvuotiskausi 1966-76, jonka jälkeen melkein kaikki sen perusuudistukset oli toteutettu.
Tulonjaossa tämä näkyi siten, että kun v. 1966 köyhyysaste oli verojen ja tulonsiirtojenjälkeen 18 %, se oli vuonna 1991 tuloerojen ollessa Suomessa pienimmillään alle 8 %. Sen jälkeen se on taas noussut n. 14 prosenttiin.
Asian voisi ilmaista niinkin, että se luokkayhteiskunta, jonka luulimme jo hävittäneemme, tekee jälleen paluuta.
Täydellisen tasa-arvon toteuttavaa ja erityisesti tulojen ja varallisuuden täydellistä tasajakoa toteuttavaa yhteiskuntaa ei varmaan ole missään mahdollista toteuttaa, ja itse asiassa sen tavoitteleminenkin voi olla vaarallista. Sellaista yhteiskuntaa voi pitää koossa vain äärimmäisen keskitetty vallankäyttö jossa demokratia ei ole tilaa. Paradoksina voi pitää, ettei tasavalta ja täydellinen tasaus voi toteutua samanaikaisesti.
On kuitenkin yhtä selvää, ettei toisenkaan ääripään lähestyminen mitä epätasaisemmasta tulonjaoston on kyse ole myöskään yhteensovitettavassa tasavaltaisen demokratian kanssa.
Pohjoismaisen mallin mukainen hyvinvointivaltio on yksi ja aika onnistunut yritys löytää näiden erilaisten tarpeiden ja reunaehtojen voimassaollessa oikea ja toimiva kompromissi. Puhun mielummin hyvinvointivaltiosta kuin hyvinvointiyhteiskunnasta, sillä jälkimmäinen ei ole missään syntynyt itsestään ilman tietoisia poliittisia valintoja.
Miksi luokkayhteiskunta sitten tekee paluuta, jos malli on niin hyvä? Se ei suinkaan tapahdu siksi, että ihmisten enemmistö sitä haluaisi. Oli aika, uusliberalistisen vyörytyksen ollessa vahvimmillaan 90-luvulla, jolloin ihmisten luottamus pohjoismaiseen malliin ja hyvinvointivaltioon oli horjumassa, mutta enää näin ei ole.
Olisiko sitten niin, että hyvinvointivaltio on oman menestyksensä uhri? Paluutaan tekevä luokkayhteiskunta ei nimittäin ole samanlainen kuin se, mistä lähdimme liikkelle. Voisimme puhua eräänlaisestä luokkayhteiskunta 2.0. versiosta.
2000-luvun luokkayhteiskunnassa eriarvoisuus ei enää kävele kaupungilla vastaan samalla tavoin silmiin pistävästi kuin ennen. Vanhan kahtia jaetun luokkayhteiskunnan rajat olivat useimmiten selkeitä ja institutionalisoituja. Porvaristolla oli pörssi, kansallisteatteri, ooppera, kirkko, golfklubit, suojeluskunnat, partioliike, yliopistot, kauppakamarit; työväestöllä työväentalot, työväenlehdet, ammattiliitot, työväen urheiluseurat, työväenkulttuuri omine näyttämöineen, sivistysjärjestöineen jne.
Tällaisessa yhteiskunnassa jokainen tiesi paikkansa, sillä se oli useimmille syntymässä määrätty. Rajat olivat selkeitä, mutta eivät kokonaan ylittämättömiä. Työväenluokka sai täydet kansalaisoikeudet vasta sotien jälkeen. Sen oma identiteetti ja tietoisuus olivat tuolloin ehkä vahvimmillaan, mutta sen jälkeen se alkoi heiketä. Se ei tietenkään ole yksinomaan valitettava asia, siltä osin kun se on perustunut luokkaristiriitojen ja -erojen aitoon laantumiseen ja tasoittumiseen. Osittain tämä selittää myös sen, miten ja miksi työväen järjestöt ja niiden ylläpitämät rinnakkaisinstituutiot ovat heikentyneet tai kokonaan kadonneet.
Kadonneisiin kuuluu suurelta osin koko ns. punapääoma, johon tarttunut keinottelukapitalismin hybris 80-luvulla johti sen komeimmat linnakkeet tuhonneeseen nemesikseen 90-luvulla. Osin on kuitenkin kyse muodonmuutoksesta, sillä esim. kuluttajaosuustoiminta ei koskaan ole Suomessa ollut niin vahvassa asemassa kuin tänään. Vuonna 1916 tapahtunut osuusliikkeen kahtiajako on käytännössä hävinnyt, mutta niin on myös se häivähdys punaista joka E-liikkeeseen liitettiin. Samat palvelut ja edut, joita kuluttajaosuustoiminnalla vähäväkiselle väestölle haettiin, ovat kuitenkin edelleen jopa aikaisempaa paremmin saatavilla, mutta niitä ei lainkaan ajatella erityisesti työväenluokkaa koskettavina.
Työväenjärjestöjen luonnolliseen poistumaan voidaan lukea myös se, miten monet alunperin työväestön tarpeita palvelemaan perustetut toiminnot – työväenteatterit, työväentalojen kirjastot, monet sivistys-, kansanterveys- ja sosiaalialan järjestöt – ovat tulleet sosialisoiduiksi, toisin sanoen siirtyneet kuntien tai muilla tavoin julkisen vallan rahoittamiksi ja hoidettaviksi tavalla, joka on irrottanut ne aiemmasta luokkasidonnaisuudestaan.
Vastaavasti porvaristonkin instituutiot ovat osittain avautuneet niin, että niiden jo varhain markkinoima käsitys omasta ”puolueettomuudestaan” on saanut myös todellista katetta. Tänään koripalloilu Punasalamissa tai Tampereen Pyrinnössä, teatteri-ilta Kansallisteatterissa tai Tampereen työväenteatterissa , lastensuojelu Mannerheim-liitossa tai Ensikotienliitossa tai asuminen Vatron tai VVO:n vuokratalossa eivät ratkaisevasti eroa toisistaan.
Suomessa on edelleen Työväen Urheiluliitto, mutta se on järjestölliseltä ja urheilulliselta voimaltaan ja asemaltaan vain vaivainen jäänne. Ammattiyhdistysliike on edelleen ainakin muodollisesti ja järjestäytymisasteeltaan yksi vahvimpia maailmassa, mutta sen vaikutusvalta sekä jäsenistöönsä että yhteiskunnalliseen päätöksentekoon on enää vain varjo entisestään, ja se keskittyy saavutettujen etujen puolustamiseen. Koska nämä saavutetut edut ovat suppenevan joukon hallussa, ei ay-liike enää kykene tehokkaasti puhuttelemaan kaikista heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä ja meidän aikamme uutta prekariaattia.
Ammattiyhdistysliike, joka mieluummin esittäytyy nykyisin palkansaajaliikkeenä, on myös häivyttänyt luokkapuheet retoriikastaan ja vähentänyt avointa yhteistyötään vasemmistopuolueiden kanssa. Tämä on tietysti ymmärrettävää myös sitä taustaa vasten, että iso osa SAK:laistenkin liittojen jäsenistä äänestää muita kuin vasemmistopuolueita, vaikkei heidän osuutensa liittojen hallinnossa näykkään.
Vaikka eriarvoisuus ja siihen perustuvat luokkajaot eivät ole kadonneet, eivät ne enää ole yhtä selviä dikotomioita kuin ennen. Vaatetus, elintavat, kulttuuri tms. eivät yhtä selvästi paljasta ihmisten luokka-asemaa kuin ennen. Työväenluokka on hajaantunut moniin erilaisiin kerrostumiin ja ryhmiin. Yhtenäistä tai edes yhteistä työväenluokan identiteettiä ei ole eikä liioin sellaista sen edustajaksi käsitettyä työväenliikettä, johon voitaisiin tai haluttaisiin samastua, samalla kun erilaiset alakulttuurit ja niiden kautta tapahtuva identiteetin määrittäminen ovat lisääntyneet.
Tällaisessa luokkayhteiskunta 2.0 versiossa harva tuloerojen kasvusta huolimatta elää aivan absoluuttisessa kurjuudessa. Globalisoituvassa maailmassa teollisuusmaat ovat itse asiassa kyenneet toistaiseksi suurelta osin ulkoistamaan absoluuttisen kurjuuden kansalliseen yhteisöön kuulumattomaksi katsotuille ryhmille, kuten nyt Suomessa EU-maista tulleille romanikerjäläisille.
Mutta myös oman maan heikoimmassa asemassa olevat ihmiset ovat osattomia. Siinä missä heillä aikaisemmin oli tunne kuulumisesta työväenluokkaan ja luottamus parempaa tulevaisuutta lupaavaan työväenliikkeeseen, ei tästä enää ole kuin rippeet jäljellä. Suomi on tänään 35 prosentin maa – tämä on se osuus kaikista ihmisistä, jotka puolueiden kannatusta mittaavissa kyselyissä eivät osaa tai halua nimetä ainuttakaan puoluetta, jota kannattaisivat. Valtaosaltaan nämä ihmiset ovat köyhiä, usein yksinhuoltajia tai yksinäisiä, heikosti koulutettuja ja eri syistä työelämän ulkopuolelle jääneitä; yhä useampi myös terveysongelmista kärsiviä.
Huono-osaisuus, köyhyys, syrjäytyminen tai vallankäyttöön vain sen kohteena osallistuminen eivät ole työväenluokan kuvasta katoamisen myötä minnekään kuitenkaan kadonneet vaan jopa hyvinvointivaltion alasajon ja tuloerojen kasvun myötä päinvastoin lisääntyneet. Vaikka luokkayhteiskunnan paluu ei vielä näkyisikään katukuvassa, kertovat melkein kaikki hyvinvoinnin muutkin kuin rahalliset mittarit erojen kasvusta ja huono-osaisuuden kasaantumisesta. Ne kertovat myös, että sosiaalinen liikkuvuus, jolla perinteisesti on katsottu merkittävästi lieventäneen luokkajakoja, on uudelleen alkanut vähentyä, ts. hyväosaisuus ja köyhyys ovat jälleen periytyviä ominaisuuksia, vaikkeivät geneettisesti määrättyjä olekaan.
Palaan kysymykseen miksi näin on käynyt. Aina hyvin suosittu epäilty luokkayhteiskunnan palauttajaksi on globalisaatio. Onko niin ettei hyvinvointivaltio yhdessä maassa ole (enää) mahdollinen?
