Kirjallisuus on koko ihmiskunnan yhteistä pääomaa joka karttuu koko ajan. Vaikka painokset voivat loppua ja harvinaiset ensipainokset tuhoutua tulipaloissa, on nykymaailmassa silti vaikea kuvitella sellaista korvaamatonta menetystä mitä esim. muinaisen Aleksandrian kirjaston tuho aikanaan merkitsi.
Pelkkänä eri muodoissa kirjastoissa tallennettuna pääomana ei kirjallisuus vielä elä. Yhtä vähän kuin toimettomana makaavasta rahasta ei ole hyötyä eikä iloa ellei sitä panna liikkeelle, ei myöskään kirjallisuudesta jos sitä ei levitetä ja jollei se ole kaikkien saatavilla.
Kirja näyttää kaikesta erilaisista synkistä ennusteista huolimatta säilyttäneen hyvin asemansa. Päättynyt vuosi 2004 osoittautui ainakin kustantajien näkökulmasta kaikkien aikojen kirjavuodeksi Suomessa. Ennätykset saavutettiin sekä julkaistujen nimikkeiden määrässä että kirjojen kokonaismyynnissä.
Hyvä näin. Määrä ei kuitenkaan välttämättä korreloidu laadun kanssa. Ikuisuuskysymys on, kuinka korkeana julkaisukynnystä tulee pitää. Voiko sellaisesta enää ylipäätään puhua, kun nykyteknologia mahdollistaa omakustanteiden julkaisemisen jo varsin pienin ponnistuksin?
Jos julkaisukynnys on laskenut, en kuitenkaan laskisi sitä omakustanteiden syyksi. Omakustanteillakin on oma paikkansa kirjojen maailmassa, ja tästäkin aluskasvillisuudesta voi joskus tehdä arvokkaita ja yllättäviä löytöjä.
Siihen että kustannusmaailmassa on vaivihkaa tapahtunut sellainen muutos, että kustannusvirkailijan ammatti on alkanut muistuttaa enemmän markkinointimiehen ja vähemmän kirjallisuustoimittajan ammattia, on muita syitä. Varhemmin kustantajat saattoivat nähdä paljon vaivaa ja käyttää paljon aikaa selvästi lahjakkaiden, mutta vielä hiomattomien uusien kirjailijaehdokkaiden opastamiseen, neuvomiseen ja tukemiseen.
Parasta palvelusta kirjailijalle eivät tee ne, jotka ovat valmiit julkaisemaan minkä tahansa käsikirjoituksen jos vain arvelevat sen myyvän, vaan he jotka ovat valmiit tekemään kirjoittajan kanssa pitkään työtä hänen tekstinsä ja kirjoittamistaitonsa kehittämiseksi. Samaa kärsivällistä otetta tarvitaan myös niissä tapauksissa jossa helppo vaihtoehto olisi lähettää epäkypsä ja vielä julkaisukelvoton käsikirjoitus takaisin paluupostissa. Tällaisessa yhteistyöstä raakileesta helmeksi kehittyneestä kirjailijasta hyvä esimerkki on Timo K. Mukka.
Pitkäjänteisestä – ja joskus jännitteisestä – ja kirjallisuutta rikastuttavasta kustantaja-kirjailija yhteistyösuhteesta on kustantamisen historia täynnä esimerkkejä. Pelkään, että tällaista kohtaamme nykyisessä kustantamisen maailmassa yhä harvemmin. Sekin yksi syy siihen, miksi löydöt vanhasta kirjallisuudesta voivat ajan kuluessa vain kasvaa arvossa.
Mistä vanhaa kirjallisuutta saa? Ei ainakaan hypermarkettien tarjouskirjahyllyistä. Yhä vaikeampaa on niitä saada enää myöskään kirjallisuuden myyntiin erikoistuneista kirjakaupoista, joissa tuotteen shelf life lyhenee vuosi vuodelta. Onneksi meillä on antikvariaatteja ja Vanhan kirjallisuuden päivät.
Mutta vielä suurempi onni on kuitenkin suomalainen kirjastolaitos. Kun Tuusulan rantatiellä iltalenkillä kohtaan kunnan kirjastoauton tulee hyvä mieli. Sitäkin huolestuneempi olen, kun seuraan sitä miten kirjastot pärjäävät kuntatalouden ahdingossa ja säästötalkoissa. Vaatimukset priorisoinnista tulkitaan liian monessa paikassa piilokehotukseksi leikata kirjastoilta. Kirjastopalvelut ovat syystä suomalaisen hyvinvointivaltion ylpeyden aihe eikä niitä voida heikentää sen enempää hankinnoista kuin palvelupisteistä tinkimällä tekemättä suurta ja korvaamatonta vahinkoa.
x x x
Siirryn nyt puheenvuoroni vielä avoimemmin subjektiiviseen osaan. Ne jotka ovat seuranneet kirjavinkkejäni kotisivultani tietävät, että olen arvioinut pääasiassa uusia ja tietokirjallisuuden piiriin kuuluvia kirjoja. Kirjoja tarttuu mukaani lähes jokaisesta kirjakauppakäynnistä, jollaiseen ministeriöni matkanjärjestäjät osaavat jo varata tilaisuuden maailmalla kiertäessäni jos vain suinkin mahdollista.
Maailmalla tapaa myös Tyrvään mallin mukaisia kirjakauppoja, joissa on sekä uutuuksia että antikvaarinen osasto. Tällaisia kirjakeitaita soisi olevan enemmänkin. Pari vuotta sitten löysin New Yorkista USA:n 50-luvun ulkoministerin Dean Achesonin muistelmat. Muistelmia on monenlaisia, sellaisia joista on historiantutkimukselle hyötyä ja sellaisia jotka ovat nautinnollisia lukuelämyksiä, tai eivät kumpaakaan tai molempia; Achesonin Present at the the Creation kuuluu viimemainittuun kategoriaan.
Vasta myöhemmin havaitsin, että kirjasta löytyi myös Achesonin omakätinen omistuskirjoitus. Se oli vähän samanlainen löytö kuin parikymmentä vuotta sitten Akateemisen alennusmyynnissä, josta kolmella markalla sain Urho Kekkosen Puheita ja kirjoituksia kolmannen osan, nahkakansiin sidotun ja tekijän nimikirjoituksella varustetun numeroidun laitoksen. Mutta kirjakaupan merkonomi oli varmaan katsonut, että epäkurantista varastotavarasta oli vihdoin päästävä halvalla eroon.
Jo 30-luvulla laajan kirjallisen tuotantonsa aloittanut Urho Kekkonen kannattaa mainita tässä siksikin, että riippumatta miten hänen maineensa presidenttinä historian pörssissä on heilahdellut, on hän edelleen arvonsa säilyttäneenä kynänkäyttäjänä poliitikkojen ehdotonta kärkikaartia.
Se että kirjan kannessa komeileva tekijänimi on TVstä tuttu julkkis on kuitenkin lukijalle useammin varoitusmerkki kuin suositus. Poikkeuksiakin toki on. Näyttelijät ovat yllättävän usein osoittautuneet hyviksi kirjoittajiksi, kuten Lasse Pöysti, Dirk Bogarfe, David Niven tai Pirkko Saisio – viimemainittu tosin taitaa olla hyväksi näyttelijäksi osoittautunut kirjailija. Julkkisaralta oikeastaan vain huippu-urheilijoiden nimellä julkaistuista nimikkeistä ei äkkisiltään tule mieleeni yhtään suositeltavaa löytyä, huippu-urheilusta ja -urheilijoista tehdystä kirjallisuudesta kylläkin. Kevytmoukari oli se kirja joka avasi minulle tien Per-Olof Enqvistin minua miellyttäneiden romaanien maailmaan.
Pari kuukautta sitten espanjalainen virkaveljeni Miguel Moratinos jakoi EU-neuvoston kokouksessa kaikille ministerikollegoilleen 400-vuotisjuhlapainoksen Cervantesin klassikosta Don Quijote, minun kannaltani tosin valitettavasti alkukielisenä laitoksena.
Sellaista käsitettä kuin maailmankirjallisuus ei olisi, ellei kirjoja myös käännettäisi. Maailmankirjallisuus ei myöskään ole vain sitä, mikä on kirjoitettu tai käännetty englanniksi. Siksi on edelleen tärkeätä, että rohkaisemme ja tuemme käännöstyötä ja myös sellaisten kirjojen julkaisemista käännettyinä, jotka eivät välttämättä ainakaan aluksi olisi kaupallisia menestyksiä. Tämä koskee sekä muista kielistä suomeen että suomesta muihin kieliin kääntämistä.
Kirjallisuuden kääntäminen on tärkeää myös kulttuurien vuorovaikutuksen ja keskinäisen ymmärryksen kannalta. Siitä miten paljon tässä on koko maailmassa vielä tehtävää kertoo se ällistyttävä tieto, että koko arabimaailmassa käännetään arabinkielellä vain n. 330 kirjaa vuosittain, kun esim. Suomessa käännösnimikkeiden määrä vuodessa on n. 3000. Liialliseen suomalaistyytyväisyyteen ei kuitenkaan sikäli ole aihetta, ettei meilläkään käännetä arabiasta suomeksi kuin vain muutama kirja vuodessa.
Suomalaisen kirjallisuuden laajempi kääntäminen lisäisi myös suomalaisministerin mahdollisuuksia muistaa suomalaiskirjallisuudella EU-kolleegoitaan, vaikka hänellä ei vielä muutamaan sataan vuoteen olekaan tilaisuutta tehdä sitä yhtä vanhalla suomalaisklassikolla kuin Moratinos. Mikä siis olisi sopiva suomalaislahja? Käännöksen laatu on tärkeä tekijä, kun muistaa esim. joitain vuosia sitten Espanjassa surkeana piraattikäännöksenä ilmestyneen Tuntemattoman sotilaan saaman vastaanoton. Muutoin Väinö Linna, kuten Mika Waltarikin (eikä vain Sinuhe egyptiläisen vuoksi) on turvallinen valinta.
Mutta mikä olisi sellainen suomalaisteos, jonka kollegani voisivat kokea todellisena löytönä? Sen jätän teidän kaikkien pohdittavaksi. Ehkä teemme sen löydön täällä Vammalassa.
