Historia ja politiikka
Historiantutkimus ja politiikka ovat Suomessa olleet yleinen yhdistelmä aina J.R. Danielson-Kalmarista L.A. Puntilaan ja Keijo Korhoseen. Yhdistelmästä on parhaimmillaan etua. Olen itsekin historiantutkimusta tehneenä aina korostanut, miten tärkeää on historian tunteminen. Jos ei tiedä miten ja mistä nykyiseen olemme tulleet, ei kykene ottamaan myöskään tulevaisuutta haltuunsa. Ja niillä jotka eivät historiaa tunne on myös suurempi vaara jäädä historian vangeiksi.
Historiasta ei tule tehdä politiikan kohdetta. On tutkijoita joiden oma vahva poliittinen lähetystehtävä on usein heikentänyt heidän tutkimustyönsä laatua, mistä niin Kekkosen kunnian rakentajien kuin sen nakertajienkin työt ovat antaneet esimerkkejä. On poliitikkoja, jotka haluavat politiikan tai suorastaan lakien määrittävän historiallisen totuuden.
Olisi toivottavaa että esimerkiksi venäläiset tai serbit – ja monin osin ranskalaiset tai britit – kykenisivät tarkastelemaan oman historiansa vähemmän kunniakkaita vaiheita yhtä avoimesti kuin ns. menneisyydenhallintaan uppoutuneet saksalaiset. Turkinkin pitäisi kyetä käsittelemään sitä mitä armenialaisille tehtiin ottomaanien valtakunnassa vuonna 1915, mutta esimerkiksi Ranskan kansalliskokouksen yritys säätää laki, jolla tämän kansanmurhan kieltäminen olisi kriminalisoitu, ei asiaa ainakaan auttanut.
Hallitusten ei ylipäätään pitäisi yrittää ohjailla historiantutkimusta myöskään totuuskomissioilla tai vastaavilla. Hallituksilta vapaa ja avoin historiantutkimus tarvitsee ennen kaikkea arkistojen pitämistä avoimina ja tutkimustyön riittävää resurssointia.
Mitä enemmän olen historiaa tutkinut, sen tärkeämmäksi olen ymmärtänyt sen, että historia ja politiikka pidetään erossa toisistaan. Se ei ole helppoa, kuten sain havaita, kun yritin historioitsijana arvioida Tali-Ihantalan ns. torjuntavoiton merkitystä. Vaikka nimenomaisesti totesin, ettei se olisiko puna-armeija Stalinin niin halutessa päässyt Helsinkiin vuonna 1944 tai ei, millään tavoin vähennä tähän puolustustaisteluun osallistuneiden suomalaisten sotilaiden kunniaa ja sankaruutta, niin jo kysymyksen esittäminen on otettu poliittisen riepottelun kohteeksi. Tärkeintä Suomelle tietysti oli, että voimamme riittivät ratkaisevalla hetkellä puna-armeijan pysäyttämiseen tilanteessa, jossa sillä voimalla jota jatkaminen Helsinkiin olisi vaatinut oli tärkeämpää ja kiireellisempää käyttöä Berliinin suunnalla.
