Sota vanhassa ja uudessa maailmanjärjestyksessä
Kansainvälisistä sopimuksista aikoinaan juhlituin, mutta sittemmin enemmän naurun ja säälin kohteeksi joutunut, on yli kuudenkymmen valtion edustajien vuonna 1928 allekirjoittama USA:n ja Ranskan silloisten ulkoministereiden mukaan nimetty Kellogg-Briand-sopimus. Lyhyen sopimuksen sisältö oli hyvin yksinkertainen: sodankäynti oli vastedes kielletty politiikan välineenä.
Ottaen huomioon miten paljon sotia sen jälkeen maailmassa on käyty alkaen jo 1931 käynnistyneestä Japanin hyökkäyksestä Kiinaan, toisesta maailmansodasta puhumattakaan, näyttää Kellogg-Briandin sopimus päällisin puolin täysin epäonnistuneelta ja kenties jopa varoittavalta esimerkiltä rauhanidealismin turhuudesta. Yalen yliopiston oikeustieteen professorit Oona Hathaway ja Scott Shapiro eivät tätä käsitystä jaa. He päinvastoin haluavat osoittaa, että vuodesta 1928 tuli sopimuksen ansiosta käänteentekevä raja, joka jakaa maailmanhistorian vanhan ja uuden kansainvälisen järjestyksen aikakausiin.
Vanhan kansainvälisen järjestyksen tärkeimmäksi ja vaikutusvaltaisimmaksi rakentajaksi he nimeävät hollantilaisen Hugo Grotiuksen. Useimmat hänestä kuulleet pitävät häntä oikeusfilosofina, joka loi kansainvälisen oikeuden perusteet luonnonoikeuden pohjalle, kuten suomenkielinen wikipedia-artikkeli hänet esittelee. Artikkeli ei lainkaan viittaa siihen, mikä Hathawayn ja Shapiron mielestä tekee Grotiuksesta nimenmaan vanhan kansainvälisen järjestyksen vaikutusvaltaisimman edustajan. Tällä he tarkoittavat sitä, että Grotiuksen oikeusjärjestelmässä ei sodankäyntiä sinänsä pidetty rikollisena vaan hyväksyttävänä politiikan välineenä, jonka käytön seuraukset – valloitukset ja haltuunotot jne. – olivat sellaisenaan hyväksyttäviä, ts. menestyksekäs voimakäyttö loi uuden oikeudellisen tilan, jota kaikkien oli kunnioitettava.
Tähän tulokseen päätyäkseen Grotiuksen oli häivytettävä ero oikeutettujen ja epäoikeutettujen sotien välillä. Se ei tietenkään poistanut hallitsijoiden tarvetta perustella sotaan ryhtymistä ylevin oikeutuksen antavin perustein ja vastauksena toisen puolen erilaisiin epäoikeutettuihin toimiin, mutta jos toinen ei ollut valmis ryhtymään toisen vaatimiin korjaustoimiin, sota oli hyväksyttävä tapa ratkaista asia.
Vanhaan kansainväliseen järjestykseen sisältyi myös tiukka puolueettomuusvaatimus sotaan osallistumattomille maille, joiden tuli kohdella sodan osapuolia täsmälleen samalla tavalla. Mitkään sanktiot eivät siis olleet luvallisia, vaikka itse sotaan liittyminen ei kiellettyä ollutkaan.
Hathaway ja Shapiro käyvät läpi sitä miten kansainvälistä järjestystä kehitettiin ja tulkittiin sen perusperiaatetta kyseenalaistamatta. Sitä ei tehty maailmansodan jälkeen perustetun Kansainliiton peruskirjassakaan, sillä se ei kieltänyt sotaan ryhtymistä kunhan peruskirjan säädöksiä välitysyrityksistä oli ensin noudatettu.
Mielenkiintoista onkin, että osin samat vaikuttajat ja poliittiset suuntaukset, jotka kaatoivat Yhdysvalloissa maan liittymiseen Kansainliittoon, olivat käynnistämässä Kellogg-Briandin sopimukseen johtanutta prosessia.
Sopimuksen voimaantulo ei tietenkään heti muuttanut maailmaa, mutta jo Japanin vuonna 1931 aloittamaan sotaan Kiinaa vastaan jouduttiin reagoimaan hahmottumassa olevan uuden kansainvälisen järjestyksen hengessä. Kellogg-Briand sopimuksen allekirjoittaneelle Japanille tuli yllätyksenä, että Kansainliitto ei vain katsonut sen syyllistyneen sopimuksen rikkomukseen, vaan myös pohjusti Japaniin kohdistettavia sanktioita. Ne eivät Japanin suunnitelmia lopettaneet, vaan kenties niitä paremminkin kiihdyttivät. Symbolisesti merkittävimmäksi reaktioksi jäi kansainvälisen yhteisön kieltäytyminen laajalla rintamalla tunnustamasta Japanin Mantsuriaan perustamaa nukkevaltiota Mantsukuoa.
Kellogg-Briand ei estänyt toista maailmansotaa, mutta se vaikutti jo oleellisesti siihen miten sodan aikana hahmotellun ja sen jälkeen Kansainliiton korvanneen Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirja kirjoitettiin ja miten sitä lähdettiin soveltamaan. Se näkyi myös siinä, miten Saksan, Japanin ja muiden maiden sotasyyllisiä käsiteltiin sekä sotarikoksiin että sodan aloittamiseen syyllisinä.
Hathaway ja Shapiro käyvät kirjan jälkimmäisessä osassa läpi erittäin laajan aineiston sodista osoittaakseen, miten sotien määrä ja luonne ja niihin suhtautuminen ovat uuden maailmanjärjestyksen oloissa muuttuneet. He toki toteavat, miten myös muut seikat – ydinaseiden olemassaolo, kaupankäynnin ja taloudellisen keskinäisriippuvuuden kasvu ja merkantilistisen ajattelun ehtyminen – ovat tähän vaikuttaneet, mutta pitävät kiinni siitä, että kansainvälisen oikeuden Kellogg-Briand sopimuksen myötä tapahtunut muutos on jopa keskeisin tekijä.
Tätä muutosta kuvatessaan Hathaway ja Shapiro käyvät läpi kansainvälistä kehitystä hyvin samanlaisessa hengessä ja samankaltaiseen todisteluun nojaten kuin olen itse pitkään monissa puheissa ja kirjoituksissani pyrkinyt tekemään, kun olen analysoinut maailmassa vallitsevaa ”kahta todellisuutta” ja voimapolitiikan tuomien etujen heikkenemistä. Kuvaamani todellisuudet – vanha voima- ja reaalipolitiikan maailma ja uusi keskinäisen riippuvuuden vuoksi yhteen kasvava maailma – ovat lähes tulkoon yksi yhteen sitä, mitä Hathaway ja Shapiro tarkoittavat kirjoittaessaan vanhasta ja uudesta maailmanjärjestyksestä.
Ero on lähinnä siinä, etten ole huomannut enkä osannut antaa kansainvälisen oikeuden kehitykselle ratkaisevana muutoksentekijänä samaa merkitystä kuin Hathaway ja Shapiro. Edelleenkin olen sitä mieltä, etteivät kansainvälistä oikeutta muuttavat sopimukset synny vain aatteiden voimasta vaan myös yhtä lailla vastauksina kaikkiin muihin reaalimaailman muutoksin, jotka niiden uudistamista edellyttävät.
On kuitenkin ilman muuta virhe aliarvioida ja vähätellä sopimusten ja niihin kirjattujen periaatteiden merkitystä. Siksi pidän tärkeänä myös uutta ydinaseiden täyskieltosopimusta, vaikka sen voimaantulo ei välittömästi vielä ainuttakaan ydinasetta hävittäisi.
Joulukuu 2017
