Olin Hämeenlinnassa kulttuurin yhteiskuntavastuuta käsitelleesssä seminaarissa, jossa puhuttiin mm. kulttuurista kansakunnan rakentajana. Siihen liittyen pohdin mm. kulttuurin rahoituskanavia.
Iso osa kulttuurista – ainakin määrällisesti suurin osa – on tuotettu, esitetty ja nautittu enemmän tai vähemmän markkinatalouden puitteissa, mutta koskaan sitä ei ole tehty yksinomaan markkinaehtoisesti.
Jos kulttuuria tuotettaisiin ja käytettäisiin vain markkinaehtoisesti, niin suuri osa kulttuurista olisi hyvin erinäköistä kuin se tänään on, ja sellaisia asioita kuin suomalaista elokuvaa, kansallisoopperaa, kirjastolaitosta tai yleisradiotoimintaa ei olisi lainkaan. Kulttuuritarjonta olisi siis köyhempää, yksipuolisempaa ja kiinnostavimmalta osaltaan vaikeammin tavoitettavissa kuin nyt.
Kulttuurin tuotanto ja esittäminen on niitä asioita, joita hyvässä yhteiskunnassa ei jätetä vain markkinoiden varaan. Trendi kuitenkin on uusliberalismin Suomeen rantautumisen myötä kulkenut tähän suuntaan. Sitä on harvemmin perusteltu avoimen markkinaideologisin syin. Mutta ilman tällaista tarkoitustakin on kulttuurin tuki osana julkisen talouden alasajoa tietysti myös joutunut karsimisen kohteeksi.
Valtio ja kunnat ovat edelleen taiteen, teatterin, kirjallisuuden ja muun kulttuurin suurimmat sponsorit, mutta toisin kuin yksityiset sponsorit ne eivät edellytä, että niiden logot ovat sopivasti näkyvissä kun kulttuuria esitetään. Ei ole tietenkään mitään syytä kieltää yksityistä sponsorointia kulttuurissa – päinvastoin – mutta sen tulee kuitenkin pysyä säädyllisissä puitteissa eikä sitä saa päästää vapaan kulttuurin isännäksi.
Yksi tapa jolla tätä yksityistämistä harjoitetaan on erilaisten lahjoitusten verovähennysoikeuden laajentaminen. Kun esimerkiksi kulttuuriin tai yliopistoille annettavat lahjoitukset saa vähentää verotuksessa tarkoittaa se samalla sitä, että valtio luopuu verotulosta tältä osin ja heikentää mahdollisuuksiaan käyttää itse rahaa samoihin tarkoituksin ja luovuttaa samalla verovähennysoikeuden saajalle vallan valita mihin tarkoituksiin ja minkälaisin ehdoin tätä rahaa käytetään. Yksityisen henkilön verovähennyksen arvo on sitä paitsi suurempi korkeamman veroprogression mukaisesti verotetuille varakkaille ja suurituloisille, kuin pienituloisille, joiden mahdollisuudet lahjoituksiin muutenkin ovat vähäisemmät. Verovähennykset ovat siis sekä epäsosiaalinen että epädemokraattinen tapa rahoittaa kulttuuria.
25.4. 2009
