Etusivu Marja-Helena Rajala
18.5.2019

Herman Gummerus, Ukrainan murrosajoilta. Kuusi kuukautta lähetystön päällikkönä Kievissä, SKS, 144 s., Riika 2018

Muistikuvia Suomen ja Ukrainan ensimmäiseltä itsenäisyysvuodelta

Ensimmäisen maailmansodan aikana aktivistien edustajana Tukholmassa ja Berliinissä toiminut Herman Gummerus nimitetttiin Suomen diplomaattiedustajaksi Kiovaan elokuussa 1918. Pesti jäi lyhyeksi, sillä Gummerus joutui jo tammikuussa 1919 poistumaan maasta vähän ennen kun bolshevikit ottivat haltuunsa Kiovan ja tekivät samalla lopun Ukrainan ensimmäisestä lyhyeksi jääneestä itsenäisyyskaudesta. Kokemuksistaan Gummerus julkaisi vuonna 1931 tämän pienen kirjan, josta viime vuonna Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Ukrainan Suomen lähetystön aloitteesta julkaisi uuden laitoksen juhlistamaan Suomen ja Ukrainan ensimmäisten diplomaattisuhteiden solmimista sata vuotta aiemmin.

Itsenäisen Ukrainan valtion uskottavuuden kasvattamiseksi ei maan lähetystön valinta välttämättä ole toimivin mahdollinen. Gummerus oli vilpitön Ukrainan ystävä ja uskoi kirjaa kirjoittaessaan maan kansan vapautuspyrintöjen onnistuvan vielä joskus. Samalla hän kuitenkin kuvaa, miksi vuoden 1918 yritys itsenäisen Ukrainan luomiseksi oli epäonnistumiseen tuomittu hanke.

Ukrainan kansantasavalta oli julistettu kesäkuussa 1917 ja se julistautui Pietarin bolshevikkikaappauksen jälkeen itsenäiseksi maan miehittäneen Saksan keisarikunnan suojeluksessa. Tämän tasavallan otti haltuunsa vasemmistolaisen radan (parlamentin) syrjäyttänyt ja Saksan tukemana hetmaniksi julistautunut kenraali Pavel Skoropadski huhtikuun lopulla 1918. Suomi tunnusti Skoropadskin johtaman maan ja solmi diplomaattisuhteet sen kanssa, paljolti Paperitehtaitten yhdistyksen vienti-intressien aloitteesta. Asianhoitajaksi nimetyn Gummeruksen mukana maahan matkustivat kesällä 1918 myös konsuleiksi nimitetyt eversti Gösta Serlachius ja kenraali Rudolf Walden. Teollisuuden, valkoisen armeijan ja ulkoasiainhallinnon sujuva symbioosi kertoo paljon senaikaisen Suomen valtarakenteista.

Ahkerista yrityksistä huolimatta merkittäviä kauppoja ei syntynyt. Vaikeata se olisi ollutkin maassa jota useaan kertaan vallanpitäjiä vaihtaneen Kiovan ulkopuolelle ei täydellisesti hallinnut kukaan ja josta vallasta kamppailivat, useimmiten asein, Skoropadskin hetmanniaatti, sen marraskuussa 1918 syrjäyttänyt Simo Petljuran johtama direktoraatti, vahvasti kansallismielinen mutta bolshevikit torjunut Volodomir Vinnitshenkon johtama vasemmisto, työläis- ja sotilasneuvostoissa enemmistönä olleet bolshevikit, Pietarin valtaamista suunnitellut kenraali Denikin ja muut valkoiset kenraalit (jotka eivät halunneet hekään tunnustaa Ukrainan itsenäisyyttä), maata tai sen osia vuorollaan hallussaan pitäneet Saksa, Itävalta ja Puola. Maassa toimivat myös talonpoikia mobilisoineet anarkistijohtaja Nestor Makhnon joukot ja etelässä monissa armeijoissa taistelleet kasakkajoukot. Maassa oli myös iso juutalaisvähemmistö, joka suhtautui neuvostovaltaan sitä vähiten uhkaavana osapuolena, etenkin sen jälkeen kun Petljuran aikaisissa pogromeissa surmattiin jopa 50 000 juutalaista.

Gummerus kirjoittaa tapahtumista Kiovan näkökulmasta, jossa suoranaisia pogromeja ei hänen aikanaan ilmeisesti vielä ollut ja josta katsottuna Makhnon joukot ylsivät vain yhteen sivulauseenomaiseen mainintaan. Vaikka Gummeruksen muistelmissa maalattu kuva Ukrainan tuon ajan tapahtumista on kaikkea muuta kuin täydellinen, on kirja kuitenkin mielenkiintoista kerrontaa niille, jotka haluavat ymmärtää myös Ukrainan ja Venäjän tämän ajan suhteita ja ongelmia.

Toukokuu 2019

6.5.2019

Markku Reimaa, Kekkosen kuiskaaja. Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti, Docendo, 284 s., Ventspils 2018

Ei niin harmaa eminenssi

Aaro Pakaslahti osallistui 15-vuotiaana Oulun suojeluskunnan joukossa sisällissotaan ja oli mukana seuraavana vuonna Aunuksen retkellä, jolla haavoittui. Ylioppilaana hän liittyi AKS:aan ja toimi Ylioppilaslehden päätoimittajana. Poliittisen kotinsa hän löysi Urho Kekkosen kaveripiiristä ja maalaisliitosta. Kekkosen tavoin hän erosi AKS:stä Mäntsälän kapinan jälkeen.

Valmistuttuaan yliopistosta hän siirtyi ulkoministeriön palvelukseen vuoden 1928 lopulla ja palveli Lontoossa ja Berliinissä kunnes palasi ministeriöön 1937 sen poliittisen osaston päälliköksi. Edistikö edellisenä vuonna hallitukseen oikeusministeriksi tullut Kekkonen nimitystä jää avoimeksi, mutta koko tämän ajan Kekkonen, Pakaslahti ja Kaarlo Hillilä muodostivat keskeisesti toistensa karriääriä avittaneen kaveripiirin.

Pakaslahden uran jatkolle oli kohtalokasta se, että hän esittelijänä jätti eriävän mielipiteen valtioneuvoston pöytäkirjaan Talvisodan päättäneen Moskovan rauhan hyväksymisen johdosta. Tässäkin hän oli eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa sodan jatkamista vaatineen Kekkosen linjalla. Se ei heti hänen uraansa haitannut, sillä seuraavana keväänä hän siirtyi ministeriön kansliapäälliköksi. Sotaonnen käännyttyä seurasi mahalasku ja nimitys lähettilääksi Vichyyn Ranskaan. Kun Vichy romahti ei erityisesti Paasikiven epäsuosioon joutuneelle Pakaslahdelle enää löytynyt UM:ssä virkaa ja hän joutui eläkkeelle vähän päälle nelikymppisenä. Kymmenen vuotta myöhemmin presidentiksi noussut Kekkonen noukki hänet takaisin ministeriöön, jossa hän toimi lähettiläänä New Delhissä, Ankarassa ja Madridissa kuolemaansa 1969 saakka.

Reimaan kirjan arvioissa nuoret toimittajat pyrkivät aina löytämään teoksesta uusia ”paljastuksia”. Sellaisia ei kirjassa kuitenkaan poliittisen historian tuntijoille ja Pakaslahden postuumisti julkaistujen Talvisodan muistelmiin tutustuneille ole, vaan uutta on lähinnä Reimaan käyttöönsä saamien Pakaslahden omien muistiinpanojen ja muun henkilökohtaisen arkiston anti, jossa uutta on lähinnä se mitä se kertoo Pakaslahdesta ja hänen kontakteistaan. Niiden valossa ei jo kirjan nimessä korostuva Kekkos-keskeisyys ole ihan perusteetonta.

Ex-suurlähettiläs Markku Reimaa on eläköityään julkaissut useita ulkopolitiikkaa ja ulkopoliittisia toimijoita käsitelleitä ansiokkaita kirjoja. Niihin nähden Pakaslahti-kirja on pieni pettymys, sillä sitä leimaa huolimattomuus ja paikoittainen sekavuus. Enin osa puutteista on sellaisia, joihin kustantajan olisi pitänyt jo käsikirjoitusta editoidessaan puuttua. Mutta isoiltakin ja arvostetuiltakin kustantajilta on turha enää tällaista palvelua odottaa.

Toukokuu 2019

1.5.2019

Puhe Kouvolan sosialidemokraattien vappujuhlassa Kuusankoski-talolla 1.5. 2019

HT

Viime vuonna vietimme vuoden 1918 sisällissodan muistovuotta. Sisällissodat ovat kansakuntia pahiten repiviä tapahtumia. Näin erityisesti tällä seudulla, kuten voimme silloisista tapahtumista kertovan Seppo Aallon puhuttavan Kuusankoski 1918 teoksen perusteella hyvin ymmärtää.

Vuoden 1918 arvet säilyivät pitkään myös siksi, että sotaa muisteltiin osapuolijaon merkeissä.. Kansallista sovintoa muistelu ei pyrkinytkään rakentamaan ja juhlinnan muodot päinvastoin osaltaan ylläpitivät haavoja ja vaikeuttivat yhteisen ymmärryksen ja sovinnon hakemista.

Vasta 50-luvun lopulta lähtien uudet kirjoittajat sekä kaunokirjallisuudessa että historiantutkimuksessa mursivat osapuolitabun ja pystyivät tuottamaan ja luomaan vanhat jakolinjat ylittävää tietoa ja ymmärrystä tapahtumista. Väinö Linna kirjailijana ja Jaakko Paavolainen historiantutkijana olivat tärkeimmät uusien avauksien tuottajat.

Mutta sisällissotaan liittyen on edelleen avattavaa, tutkittavaa ja puhuttavaa. Näin tehtiin monissa sisällissodan tapahtumia käsitelleissä arvokkaissa seminaareissa ja tapahtumissa. On vienyt 100 vuotta ennen kuin tapahtumia on voitu käsitellä näin rakentavassa ja sovinnollisessa sävyssä.

Monet syyt selittävät, mutta eivät oikeuta sitä että Suomessa ajauduttiin kapinaan. Samoin kapinan jälkiselvittelyille summittaisine teloituksineen ja vankileirikurjuuksineen on esitetty paljon selityksiä, mutta ei oikeutusta.

Vaikka sisällissodan syistä ja tapahtumista voidaan edelleen esittää eriäviä käsityksiä, yhdistää nykysuomalaisia yhä vahvemmin käsitys, että sota oli valtaisa kansakuntaa koetellut onnettomuus, jonka tärkein opetus on se, että on tehtävä kaikkemme, ettei tällainen enää koskaan voisi toistua.

Suomen sisällissota ei ollut ainutkertainen katastrofi silloisessa maailmassa eikä nykyisessäkään. Monet maat ovat viime edelleen sisällissotien ja niissä tehtyjen sotarikosten näyttämönä. Suomi ei kovin paljoa voi tehdä näiden konfliktien lopettamiseksi muuta kuin johdonmukaisesti tukea kaikkia rauhanpalauttamistoimia. Enemmän voimme tehdä konfliktien jälkeisessä tilanteessa, rauhanturvaajina ja siviilikriisinhallintatehtävissä sekä konfliktin uusiutumisen estämiseksi.

Vaikka Suomen valtiojohto, media ja kaikki puolueetkin osaavat tänään käsitellä sisällissotaa arvokkaasti ja rakentavasti on kuitenkin hyvä muistaa, että Suomessakin on edelleen synkkiä voimia jotka edelleen käyvät luokkasotaa vastustajan nöyryyttämisen ja hävittämisen hengessä. Se on vastenmielistä ja vaarallista, vaikka taistelutanner toistaiseksi on vain netin virtuaalimaailma.

Luokkasodan jatkajia löytyy vielä vasemmaltakin, mutta paljon enemmän asialla ovat ne, joiden puheissa ja kirjoituksissa ikuisina vihollisina näyttäytyvät työväenluokka ja Neuvosto-Venäjä. Tämä on sikäli paradoksaalista, ettei kumpaakaan enää ole.

Neuvostoliitto hävisi kaikkien tunnistamalla tavalla kohta 30 vuotta sitten, mutta se onko myös työväenluokka kadonnut, on jo tulkinnanvaraisempi asia.

Jos näin olisi, kertoo se työväenliikkeen menestyksestä, sillä juuri luokkayhteiskunnan hävittäminen oli liikkeen päämäärä. Sosialidemokraateille tämä tarkoitti kumouskummittelun lopullisesti haihduttua luokkavastakohtaisuuksien tasoittamista ja asteittaista poistamista.

Pohjoismaisen sosialidemokratian saavutuksista kertoo se, miten kaikki pohjoismaat edelleen löytyvät jokseenkin kaikkien niiden kauneuskilpailujen kärkijoukosta, jossa kaikki maailman maat asetetaan järjestykseen niiden tasa-arvoa, ympäristönsuojelua, terveydenhoitoa, osaamista, hyvää hallintoa, kilpailukykyä ja jopa kansan onnellisuutta koskevien saavutusten suhteen.

Työväenliike kasvoi laaja-alaisena kansanliikkeenä. Työväenyhdistykset rakensivat ensi töikseen käyttöönsä työväentalon, josta tuli koti työväenliikkeen kaikille haaroille ammattiyhdistyksistä urheiluseuroihin ja näyttämöistä kirjastoihin.

Tämä on pitkälti jo historiaa. Työväenjärjestöjen heikentyminen kertoo samalla myös koko suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta ja aiempien luokkavastakohtaisuuksien lientymisestä. Esimerkkinä se miten työväenliike oli edelläkävijä järjestäessään työväestön käyttöön sellaisia palveluja joita rahvaalle ei alun perin ollut tarjonnut kuin joka satunnainen hyväntekeväisyysjärjestö. Hyvinvointivaltion vähitellen rakentuessa iso osa niistä toiminnoista, jotka saivat alkunsa työväentaloissa, ovat siirtyneet kuntien hoidettavaksi, kuten kirjastot ja monet sosiaali- ja kulttuuritoimen nykyisin hoitamat toiminnot aina ensikodeista nuorisotiloihin.

Työväen perustama liiketoiminta ei sekään jäänyt työväentaloille ja Suomeen syntyi koko Suomen kansantaloudessa merkittävää roolia vielä 60-luvulla esittänyt ns. punapääoman kertymä osuusliikkeineen, pankkeineen, vakuutusyhtiöineen ja rakennusliikkeineen. 80-luvulla siihen tarttui keinottelukapitalismin hybris joka johti sen komeimpien linnakkeiden kaatumiseen.

Osittain on kuitenkin kyse muodonmuutoksesta. Esim. kuluttajaosuustoiminta on tänään Suomessa vahvempi kuin koskaan. Palvelut ja edut joita osuustoiminta halusi tarjota yhteiskunnan vähäosaisille, ovat tänä päivänä edelleen ja aikaisempaa laajemmin ja helpommin saatavissa ilman, että niitä enää markkinoidaan vain erityisesti työväenluokalle suunnattuina palveluina.

Näkemys työväenliikkeen hiipumisesta seurauksena sen menestyksestä luokkayhteiskunnan hävittämisessä on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, mitä päivittäin yhteiskuntaamme ja ympäristöämme tarkkailemalla voimme havaita.

Tänään voimme nähdä miten tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet, miten sivuun syrjäytettyjen ihmisten määrä on lisääntynyt, miten heikommassa asemassa olevien ihmisten tarvitsemia tulonsiirtoja ja palveluja on leikattu ja ajettu alas, ja miten varallisuus maailmanlaajuisesti on keskittynyt niin että kahdeksan (8) rikkainta ihmistä maailmassa omistaa yhtä paljon varallisuutta, kuin koko maapallon asukkaiden köyhempi puolisko eli 3.7 mrd ihmistä.

Kaikki tämä kertoo sen luokkayhteiskunnan paluusta, jonka toivoimme ja kuvittelimme parhaimmillaan pohjoismaiden kaltaisissa hyvinvointivaltioissa jo hävittäneemme. Siten esim. pohjoismaita leimannut voimakas sosiaalinen liikkuvuus on jälleen vähentynyt. Yhä useampi suomalainenkin pysyy koko elämänsä ajan siinä sosiaaliryhmässä johon on syntynyt.

Eriarvoisuuden kasvu näkyy monin tavoin, kuten esim. kansanterveydessä. Pitkään jatkunut terveyserojen kaventuminen on taas kääntynyt niiden kasvuksi niin, että alimpaan sosiaaliryhmään syntyvän miehen elinikäodote on kaksitoista vuotta lyhyempi kuin ylimpään syntyneen.

Tässä ei kyse ole paluusta vanhaan työväenliikkeen synnyttäneeseen luokkayhteiskuntaan, vaan sen uuteen 2.0 versioon, jota voi kutsua luokkayhteiskunnaksi ilman luokkatietoisuutta.

Vanhan kahtia jaetun luokkayhteiskunnan rajat olivat useimmiten selkeitä ja institutionalisoituja. Porvaristolla oli pörssi, kansallisteatteri, ooppera, kirkko, golfklubit, suojeluskunnat, partioliike, yliopistot, kauppakamarit; työväestöllä työväentalot, työväenlehdet, ammattiliitot, työväen urheiluseurat, työväenkulttuuri omine näyttämöineen, sivistysjärjestöineen jne. Tällaisessa yhteiskunnassa jokainen tiesi paikkansa, sillä se oli useimmille syntymässä määrätty. Rajat olivat selkeitä, mutta eivät kokonaan ylittämättömiä – paitsi vuonna 1918.

Vaikka eriarvoisuus on jälleen kasvamassa ei se synnytä yhtä selviä dikotomioita kuin ennen. Vaatetus, elintavat, kulttuuri tms. eivät yhtä selvästi paljasta ihmisten luokka-asemaa kuin ennen. Työväenluokka on hajaantunut moniin erilaisiin kerrostumiin ja ryhmiin. Työelämän muutokset ovat muuttaneet työnteon luonnetta ja työsuhteita aivan erinäköisiksi kuin miltä ne sata vuotta sitten näyttivät, eikä muutos koske vain ulkoisia olosuhteita kuten suurten tehdassalien ja hikipajojen katoamista.

Palkansaajan suhde työnantajaan on muuttunut yksilöllisemmäksi ja kollektiiviset työehtosopimukset ja neuvottelumekanismit säätelevät sitä aikaisempaa vähemmän. Joillekin se on ainakin joksikin aikaa voinut tuntua vapauttavalta ja etuja tuovalta, mutta kokonaisuudessaan se on merkinnyt epävarmuuden lisääntymistä ja työntekijäin aseman heikentymistä.

Yhtenäistä tai edes yhteistä työväenluokan identiteettiä ei ole eikä liioin sellaista sen edustajaksi käsitettyä työväenliikettä, johon voitaisiin tai haluttaisiin samastua, samalla kun erilaiset alakulttuurit ja niiden kautta tapahtuva identiteetin määrittäminen ovat lisääntyneet.

Lähes puolet ihmisistä ei puoluekannatuksen mittauksissa osaa tai halua nimetä ainuttakaan puoluetta, jota kannattaisivat. Valtaosaltaan nämä ihmiset ovat köyhiä, usein yksinhuoltajia tai yksinäisiä, heikosti koulutettuja ja eri syistä työelämän ulkopuolelle jääneitä; yhä useampi myös terveysongelmista kärsiviä. Kenties julmin ja haastavin osattomuuden muoto on se, että siinä missä näillä ihmisillä aikaisemmin oli tunne kuulumisesta työväenluokkaan ja luottamus parempaa tulevaisuutta lupaavaan työväenliikkeeseen, ei tästä enää ole kuin rippeet jäljellä.

Työväenliike on mielellään nojannut menneisiin saavutuksiinsa hyvinvointivaltion rakentajana. Historiattomassa ajassamme jolloin ei enää tunneta sitä, miten ja mistä olemme tulleet siihen missä tänään olemme, tämä ei enää toimi. Kaikki esiintyvät hyvinvointivaltion ystävinä ja jopa työväenpuolueina, vaikka aikanaan ovat vastustaneet jokaista uudistusta jolla sitä on rakennettu. Näin tehdessään ne eivät ole suinkaan tarkoittaneet rakentaa menestystään minkäänlaisen luokkasamastumisen varaan, vaan paremminkin tarkoituksena on ollut osoittaa, miten merkityksettömäksi luokkasamastuminen on käynyt.

Hyvinvointivaltiosta on tullut sosialidemokratialle eräänlainen riippakivi, kun meidät katsotaan aina vastuullisiksi siitä, jos sitä on heikennetty tai sen toiminnassa on puutteita, aivan samoin kun on pitkään aina ollut sosialidemokraattien syy, jos Suomessa on joku paperitehdas suljettu, olimme sitten olleet hallituksessa tai oppositiossa.

Muutoksen halu oli äskeisissä eduskuntavaaleissa lähes käsin kosketeltava. Mutta kovin selvää tai yhtenäistä viestiä siitä, minkälaisesta muutoksesta on kyse, vaalit eivät antaneet.

Ajallemme ominaista on, että vanhat aatteet ja liikkeet ovat kaikki joutuneet epäsuosioon. Työväenliikkeen alamäki alkoi jo parikymmentä vuotta sitten, jolloin sen uutena haastajana oli markkinauskoinen ja kaikenlaisen yhteiskunnallisen säätelyn purkamiseen uskova uusliberalismi. Nyt sekin on jo menneen talven lumia, vihdoin myös Suomessa vaikka Sipilän-Bernerin kepu sille viime kaudella vielä jatkoajan tarjosi, vaaleissa rajun tuomion saaneella tavalla.

Menestyksekkäimmät vanhan vallan haastajat ovat olleet ulospäin suuntautuvia ihmisiä puhuttelevat vihreät ja sisäänpäin kääntyviä ihmisiä pelottelevat perussuomalaiset. Näillä puolueilla on selvimmät kannat maahanmuutosta, johon edelliset suhtautuvat myönteisesti ja jälkimmäiset kielteisesti.

Luokkatietoisuuden kadottanut luokkayhteiskunta kasvattaa ja ruokkii erilaisuuden pelkoa ja suoranaista muukalaisvihaa. Tällaisessa yhteiskunnassa heikommassa asemassa olevien tyytymättömyys omaan asemaansa on populistisella propagandalla voitu suunnata maahanmuuttajien ja pakolaisten vastustamiseen, jotka lavastetaan syyllisiksi osattomien ja syrjäytyneiden kurjuuteen.

Vihreiden nousu Suomessa ja muualla on ollut osin reaktiota sosialidemokraattien näyttäytymisensä – oikein tai väärin niin tällainen kuva on kuitenkin meihin tarttunut – ekologisiin haasteisiin myöhäisherännäisinä ja ammattiyhdistysliikkeen vanhoilliseksi leimattuun saavutettujen etujen puolustamiseen käpertyneinä vanhojen asemiensa vaalijoina.

Nationalistien ja oikeistopopulistien silmissä taas sosialidemokraatit kuvataan duunarit hylänneinä vihervasemmistolaisina taivaanrannan maalareina, jotka ovat antautuneet globalisaation voimille pystymättä estämään sen eriarvoisuutta ja markkinavoimien mellastusta kasvattavia seurauksia.

Vihreät ovat parhaimmassa tapauksessa potentiaalisia liittolaisiamme, kun taas nouseva nationalismi ja oikeistolainen populismi, joka näkee globalisaation uhkana ja tarjoaa ratkaisuksi rajojen sulkemista niin ihmisiltä vierailta kulttuurivaikutteilla kuin protektionismin merkeissä investoinneilta ja tavaroilta, on vaarallinen uhka niin omalle hyvinvoinnillemme kuin maailman tulevaisuuden turvaamiselle. Se tarjoaa myös tuulensuojaa rasismille, fanaattisuudelle ja demokratiaa uhkaavalle fasismille eikä sellaisen kanssa voi tehdä kompromisseja.

On kauhistuttavaa katsoa miten yhä useammassa maassa Yhdysvalloista ja Venäjästä alkaen autoritaariset populistit turvautuvat voimapolitiikkaan ja pyrkivät murentamaan sääntöpohjaista kansainvälistä järjestystä ja irtaantumaan demokratiaan, ihmisoikeuksien kunnioittamiseen ja oikeusvaltioperiaatteeseen nojaavia sopimuksista.

Vaikka elämme luokkayhteiskunnassa ilman tehdassaleissa ja työläisten ja porvareiden arjen vastakkaisuuksissa syntynyttä luokkatietoisuutta, ei toive paremmasta, turvallisemmasta ja tasa-arvoisemmasta maailmasta kuitenkaan ole kuollut. Kun työ ei enää tuo ihmisiä yhteen vaan yhä useammin jakaa heidät näennäisesti keskenään riippumattomiin tai jopa kilpaileviin ryhmiin, ei työväenliikkeen perustana olleiden ihanteiden taakse enää ole uskottavasti ja tuloksia tuottavasti koottavissa väkeä vetoamalla työväenliikkeen vanhoihin tunnuksiin, saavutuksiin ja toimintatapoihin.

Kannatusta voitamme ja ansaitsemme vain tarjoamalla uskottavan näkemyksen sille, miten tulevaa maailmaa tulee ja voidaan rakentaa. Vaatimaton eteneminen äskeisissä vaaleissa ei vielä palauttanut meille mitään kestävää johtoasemaa. On vain muiden hajanaisuutta ja heikkoutta jos 17.7 prosentin kannatuksella on mahdollisuus nousta maan suurimmaksi puolueeksi.

Uskon että suurin osa ihmisistä haluaa olla mukana sellaisessa poliittisessa liikkeessä joka mittaa politiikkansa onnistumista tai epäonnistumista sillä, onko se parantanut vai edelleen heikentänyt kaikista heikoimmassa asemassa olevien ihmisten toimeentuloa ja osallisuutta.

Samalla tavoin kaikkien kansalaisvapauksien, ihmisoikeuksien ja tasa-arvoisten osallistumismahdollisuuksien puolustaminen ja rasismin ja vihapuheen torjuminen kuulua tällaisen liikkeen luovuttamattomiin arvoihin.

Suurin haasteemme on koko ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavan ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestämättömän kehityksen kääntämisen kestävälle uralle. Kysymys ei ole vain jo pitkälle edenneen ilmastonmuutoksen torjumisesta vaan myös lajien kiihtyvän katoamisen pysäyttämisestä ja luonnon monimuotoisuuden turvaamisesta.

Globalisaatio tuottaa maailmaan lisää vaurautta mutta jakaa sen aikaisempaa epätasaisemmin. Peruuttamattoman keskinäisriippuvuuden maailmassa vain monenkeskinen, sääntöpohjainen kansainvälinen yhteistyö voi tuoda ratkaisuja kestämättömään kehitykseen ja torjua globalisaation kielteisiä seurauksia.

Mutta nykyiset sopimuspohjaiset pelisäännöt eivät riittävästi aseta luonnon ja ihmisten hyvinvoinnista huolehtimista tärkeimmäksi asiaksi, joiden ohi markkinavoimien vapauksien edistäminen ei saa ajaa. Työväenliike on pohjoismaissa kyennyt rakentamaan muualla maailmassa esikuvalliseksi nähdyn hyvinvointivaltion. Mutta vapaiden pääomaliikkeiden ja alati syvenevän keskinäisriippuvuuden maailmassa ne keinot ja menettelyt joilla aikaisemmin pystyimme pitämään markkinavoimat niille kuuluvassa hyvän rengin asemassa, on nyt otettava käyttöön ylikansallisessa yhteistyössä. Tämän tulee olla meidän kirkas ja yksiselitteinen sanoma kohta käytävissä eurovaaleissa.

Kaikki sanomani olkoon evästyksenä alkaviin hallitusneuvotteluihin.

20.4.2019

Salla Nazarenko & työryhmä, Korruptio Suomessa. Into, 221 s., Riika 2019

 

Suomalainen korruptio

Suomi on vuodesta toiseen paistatellut kansainvälisissä korruptiovertailuissa maailman vähiten korruptoituneena maana. Tunnetuin ja viitatuin on Transparency Internationalin vuosittainen arvio. Emme enää ole sen kärkipaikalla vaan vasta sijalla kolme, mutta pidämme edelleen kärkipaikkaa toisessa indeksissä, jonka mukaan olemme vähiten epäonnistunein valtio maailmassa. Yleensä kaikki viisi pohjoismaata ovat näiden ja vastaavien kauneusvertailujen kärkikymmenikössä.

Kaikki siis hyvin? Ei ole, ei ainakaan itse aiemmin Transparency Suomen hankekoordinaattorina toimineen Salla Nazarenkon ja kirjan toimittajaryhmän mielestä. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että Transparencyn kriteereitä tulkittaisiin väärin, vaan siitä että ne eivät mittaa oikeata asiaa. Transparencyn menetelmä perustuu havaitun korruption indeksin (CPI:n) laskemiseen, mutta se on kuitenkin kaikkea muuta kuin täydellinen indikaattori näkemään ja kuvaamaan itse ilmiötä. Se ei esimerkiksi ota lainkaan huomioon korruption rakenteellisia piirteitä, vaan keskittyy mittaamaan karkeasti suoraa lahjontaa.

Avoin korruptio on Suomessa todella vähäistä ja arjessa siihen ei esimerkiksi viranomaisten kanssa asioidessa lainkaan törmää. Viime vuosien tunnetuimmat korruptiotapaukset liittyvät useimmiten rakentamiseen ja ne käydään kirjassa huolellisesti lävitse. Ei ole myöskään syytä uskoa, että kyseessä olisi vain jäävuoren huippu, mikä ei toki tarkoita etteikö oikeuskäsittelyyn päätymättömiä tapauksia myös olisi. Sitä paitsi on myös niin, että juridinen tulkinta korruptiosta on aika kapea, minkä seurauksena monet syytetyt ovat lopulta saaneet vapauttavan tuomion.

Kirjan teesi on, että Suomessa on paljon hyvä veli-verkostoihin, pyöröovi-ilmiöön, virka-aseman väärinkäyttöön ja lobbaukseen liittyvää rakenteellista korruptiota. Tässä kohdin kirjoittajat ovat epäilemättä oikeassa ja esittävät heti kirjan alussa kymmenen kohdan suositusluettelon väärinkäytösepäilyistä ilmoittavien paremmasta suojelusta lobbarirekisterin perustamiseen ja omistuksen avoimuuden lisäämiseen ulottuvia toimenpiteitä, jotka kaikki ovat kannatettavia.

Kirjan mielenkiintoisin artikkeli on kielitieteen professori Janne Saarikiven kirjoitus. Sen pitkä otsikko kertoo oleellisen: ”Hyvinsyöneen tunnustuksia korruptio-Suomesta: miten olen menestynyt perhetaustan, suhteiden ja luokkaidentiteetin avulla”.

Siitä voi lainata seuraavan kappaleen:

”Suomen pääministerillä Juha Sipilällä oli asiasta [maan tavasta eli korruptiosta] erinomainen yhden lauseen määritelmä: ’Suomalainen kädenpuristus merkitsee enemmän kuin monisatasivuinen juridinen sopimus.’ [ ] Tarkoitus oli varmaankin vain sanoa, että suomalaiset ovat reiluja, työteliäitä ja toisiinsa luottavia. Oikeasti siinä tuli sanottua, että suomalaiset ovat korruptoitunutta kansaa, eliitti ainakin. Että he luottavat toisiinsa ja itse määrittelemäänsä reiluuteen eivätkä niinkään lain kirjaimeen, läpinäkyvyyteen ja yhteisiin pelisääntöihin.”

Näin se todella menee. Mutta Saarikivi ei tyydy vain tämän osoittamiseen, myös oman professorielämänsä esimerkein, vaan jatkaa myös miten ”juuri tällainen korruptio on edistänyt suomalaisen yhteiskunnan kehittymistä sellaiseksi kuin tunnemme, stabiiliksi, hyvinvoivaksi, turvalliseksi, insinöörisetämiesten vauvankakanlämpöiseksi todellisuudeksi, jossa kaikki nautimme maailman ihmisten enemmistöön verrattuna aivan verrattomista etuisuuksista”. Tyhmään kysymykseen onko se hyvä vai huono asia Saarikivi vastaa, että molempia tietenkin.

Omana kommenttina totean vain, että tuskin me tätä hyvinvointia kuitenkaan tuhoaisimme, jos toteuttaisimme kirjan suosituslistan sellaisenaan. Mielenkiintoinen kysymys kuitenkin on, muuttuisiko Suomen asema yhtään huonommaksi näissä korruptiovertailuissa, jos niitä kehitettäisiin paremmin sopiviksi myös kaikkien maiden rakenteellisen korruption arvioimiseen?

Huhtikuu 2019

23.3.2019

Wada Haruki, The Korean War. An international History, Rowman & Littlefield, 383 s. , New York 2018

Diplomaattien Korean sota

Max Jakobssonin jo vuonna 1955 julkaistu Diplomaattien talvisota on sittemmin avautuneista arkistoista ja monista uusista tutkimuksista huolimatta edelleen lukemisen arvoinen klassikko talvisodan ja sitä edeltäneen diplomatian ymmärtämiseksi. Äskeisellä Japanin matkallani sain Tokion yliopiston emeritusprofessorilta uusimman päivitetyn laitoksen hänen vuonna 2014 ilmestyneestä Korean sodan historiastaan, ja olen sen luettuani valmis antamaan sille samanlaisen aseman Korean sodan ymmärtämisessä kuin Jakobssonille talvisodan osalta.

Kumpikaan ei kirjoita varsinaista sotahistoriaa ja sotatapahtumia referoidaan vain sen verran kuin osapuolten päätösten ja ratkaisujen ymmärtämiseksi tarpeen. Se tarkoittaa molemmissa tapauksissa sitä, että sodan inhimilliset kärsimykset redusoidaan lähes pelkiksi numeroiksi, jotka sellaisenaan ovat järkyttäviä. Korean sodan osalta ei vieläkään ole konsensusta tarkoista luvuista, mutta karkeasti lähes viisi miljoonaa ihmistä sai siinä surmansa, heistä yli puolet siviilejä, mikä tarkoittaa että Korean yhteenlasketusta väestöstä yli kymmenen prosenttia kuoli sodassa. Se on suhteellisesti enemmän kuin toisessa maailmansodassa tai Vietnamin sodassa oli siviiliuhreja. Sota kuitenkin päättyi ratkaisemattomaan, jossa 38 leveyspiirin demarkaatiolinja Pohjois- ja Etelä-Korean välillä muuttui lopulta vain siitä vähän poikenneeksi aselepolinjaksi.

Alussa Neuvostoliiton asein ja lentojoukoilla tukemat pohjoisen joukot olivat jo valloittamassa koko etelän, mutta amerikkalaisten noustua maihin pohjoinen joutui puolustuskannalle. Kun vuorostaan amerikkalaiset joukot lähestyivät Kiinan ja Korean erottavaa Yalu-jokea, päätti Kiina massiivisesta väliintulosta ”vapaaehtoisten” joukkojen muodossa, ja pohjoinen onnistui heidän tuellaan jo toisen kerran valtaamaan Soulin. Sodan viimeiset kaksi vuotta käytiin suurin piirtein lopullista aselepolinjaa noudatelleena asemasotana.

Sotaa olivat halunneet sekä Kim Il-sung pohjoisessa että autoritaarisena presidenttinä etelää hallinnut Syngman Rhee. Amerikkalaiset pystyivät pidättelemään Rheetä, mutta pitkään sotaa varonut Stalin – joka oli Maoa ja Kiinaa ratkaisevampi tekijä Pohjoisen ohjastajana – antoi lopulta suostumuksensa Kimin hyökkäykselle. Amerikkalaiset ja Etelä-Korea sotivat YK:n lipun alla kun Neuvostoliitto boikotoi silloin turvaneuvoston istuntoja, joissa päätökset YK:n nimissä tehtiin.

Pohjois-Korea sai aseita ja lentäjiä Neuvostoliitosta. Vaikuttaa siltä että Stalin ja Mao olivat aluksi väheksyneet amerikkalaisia ja ja pelkäsivät itse asiassa enemmän Japanin liittymistä etelän tueksi, vaikka japanilaisilla ei ollut sen enempää haluja kuin joukkoja liittyä sotaan, johon Etelä-Korean tukena osallistui lähinnä nimellisissä määrin joukkoja 15 YK:n jäsenmaasta. Japani oli kuitenkin sillä tavoin osallinen sotaan, että amerikkalaiset pommikoneet lähtivät operaatioihinsa japanilaisilta lentokentiltä. Se miten Korean sotaa käsiteltiin Japanissa ja esimerkiksi se miten Stalin ohjeisti maan kommunistipuoluetta epätoivoisesti kumoukselliseen toimintaan tulee Wadan kirjassa myös perusteellisesti käsiteltyä.

Sodan kuluessa sekä Truman että Eisenhower harkitsivat myös atomipommin käyttöä, mutta eivät lopulta kuitenkaan antaneet valmiusasemissa olleille pommikoneille lähtölupaa. Jos atomiasetta olisi käytetty olisi se vaikeasti ennakoitavalla tavalla voinut muuttaa maailmanhistorian kulkua. Viime kädessä sota kuitenkin haluttiin puolin ja toisin rajoittaa vain Koreassa tapahtuvaan sotimiseen.

Sodan päättyessä Kim Il-sung, joka sen alkaessa oli Korean kommunistien ykkösmies mutta ei yksivaltias, puhdisti sodan kestäessä pahimmat kilpailijansa ja loi pohjan tähän päivään asti vallassa pysyneelle dynastialleen. Etelässä myös Syngman Rhee vahvisti asemaansa, vaikka parlamentin enemmistö oli alkuun hänen vastustajiensa käsissä, mutta sisäinen oppositio ei kyennyt syrjäyttämään häntä. Vaarallisempi toimija viimeiseen saakka sodan lopettamista vastustaneelle Rheelle olivat hänen autoritaarisiin otteisiinsa ja omapäisyyteensä välillä kyllästyneet amerikkalaiset, joilla oli jo valmis suunnitelma hänen syrjäyttämiseensä vallankaappauksella, mutta jota ei kuitenkaan toimeenpantu. Rhee pysyi diktaattorin ottein vallassa vuoteen 1960, jolloin mielenosoitukset pakottivat hänet maanpakoon, mutta demokratiaan hänen maassaan siirryttiin vasta vuonna 1987.

Kaikkea emme varmaan vieläkään tiedä Korean sodan diplomatiasta. Sen aineiston, joka tutkijoiden käytettävissä on, on Wada Haruki kirjassaan kuitenkin huolellisesti käynyt läpi ja antaa lukijalle luettavan ja luotettavan katsauksen siitä miten, miksi ja kenen toimesta sotaan johtaneet ja sen aikaiset päätökset Beijingissä, Moskovassa, Pjonjangissa, Soulissa, Tokiossa ja Washingtonissa tehtiin.

Maaliskuu 2019