Kuten olen jo edellisen hallituksen aikana kertonut yrityksistäni seurata ja ymmärtää sote-uudistusta, oli silloin todella hetki jolloin luulin ymmärtäneeni mistä on kysymys, mutta se meni jo seuraavana päivänä ohitse.

Nyt kun yritin päivittää ymmärrystäni aloitin Wikipedia-haulla, joka antoi seuraavan vastauksen:

”Sote-uudistus eli sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenneuudistus on Suomessa käynnissä oleva julkisen sektorin hanke, jonka tavoitteena on kaventaa ihmisten hyvinvointi- ja terveyseroja, parantaa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen yhdenvertaisuutta ja saatavuutta sekä hillitä kustannuksia. Näiden palveluiden järjestämistä hallinnoisivat sote-alueet eli sosiaali- ja terveydenhuoltoalueet.”

Tähän päätyminen ei ole helppoa Wikipediallekaan, jonka artikkelitekstiä edeltää koko liuta varoituksia:

”Tämä artikkeli tai osio kertoo tulevasta tapahtumasta. Tiedot saattavat muuttua huomattavasti ennen tapahtuman alkua.”

”Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut. Tarkennus: Tiedot voivat olla osittain vanhentuneita, koska uudistusta suunniteltu pitkään. Vuosien varrella tehdyt ehdotukset historiaosioksi ja vuonna 2015 tehdyt suunnitelmat pääasiaksi”

”Tämän artikkelin nimi saattaa olla virheellinen. Ehdotettu uusi nimi on Sote- ja hallintouudistus. Tarkennus: Itsehallintoalueet voidaan käsitellä samassa artikkelissa. Uudistushankkeen virallisilla sivuilla on tämä muoto.”

Vika voi olla minussa, mutta en näe miten yksikään uudistukselle asetetuista ihan oikeista tavoitteista – hyvinvointi- ja terveyserojen kaventaminen, sote- palvelujen yhdenvertaisuuden ja saatavuuden parantaminen sekä kustannusten hillintä – olisi nykynäkymin toteutumassa. Näitä tavoitteita keskeisemmäksi näyttää Sipilän hallitukselle nousseen kaksi asiaa: kepun ajaman maakuntaitsehallinnon ja kokoomuksen haluaman terveyspalvelujen laajamittaisen yksityistämisen toteuttaminen. Tämä etenee, jos on edetäkseen, siltä pohjalta että kaksi kyseenalaista tavoitetta toteutetaan kompromissina, jonka tuloksena saadaan sekava ja kallis uusi hallintorakenne ja entistä eriarvoisemmin kansalaisia kohteleva sote-palvelujen tarjontarakenne.

Mitä järkeä on perustaa Suomeen 18 itsehallintoaluetta, joista vain muutamalla on edellytykset hoitaa tehokkaasti tätä niille nyt työnnettävää varsinaista tehtävää? Ja mitä järkeä on tehdä Uudellemaalle Suomen oloissa jättikokoinen ja keinotekoinen itsehallintoalue tätä varten, kun ainakin jo 50 vuotta kaivattu pääkaupunkiseudun metropolialueen hallinto aiotaan edelleen jättää toteuttamatta? Ja mitä järkeä on tällaisen ”uudistuksen” jälkeen ylläpitää nykyisenkaltaista kuntarakennetta, jonka tehtävät ajetaan mimimiin?

Mats Brommelsin vetämän valinnanvapaus- ja soten rahoitustyöryhmän mietintö on nostattanut aiheellisia pelkoja valinnanvapauden nimissä tapahtuvasta yksityistämisen edistämisestä eriarvoisuutta kasvattavalla tavalla. Tältä osin täytyykin olla kriittinen ja välttää ne kielteiset seuraukset, jotka Ruotsin mallissa ovat jo ilmenneet. On kuitenkin samalla kiitettävä ryhmän esitystä siitä, että se on ensimmäinen näkemäni vakava yritys puuttua terveydenhuollon eriarvoisuutta luovaan monikanavaiseen rahoitusjärjestelmään.

Luottamus siihen että Sipilän hallituskokoonpanosta olisi saatavissa jokin järjellinen alkuperäisiä uudistustavoitteita toteuttava esitys on kuitenkin kokonaan mennyt. Eikö tämän mittaluokan uudistukselle pitäisi hakea mahdollisimman laaja parlamentaarinen tuki, kuten edellisen hallituksen aikana tehtiin?

25.3. 2016

Totisesti, minä elän synkkää aikaa.

Mitä aikaa on tämä

jolloin puhe puista on melkein rikos

koska siinä vaietaan niin monista rikoksista.

Se joka levollisena ylittää kadun,

tuskin enää muistaa ystäviään

jotka ovat hädässä

Näin alkaa Bertolt Brechtin toisen maailmansodan alla kirjoittama runo ”Tuleville sukupolville”. On hätkähdyttävää ja pelottavaa miten paljon meidän ajassamme on taas sellaisia piirteitä joiden synnyttämiä tuntoja Brecht näin kuvaa.

Suomessa ja muualla maailmassa leikkauspolitiikkaa ohjaava uusliberalistinen talouspolitiikkaa voi saavuttaa tavoitteensa julkisen talouden tasapainosta vain äärimmäisten suurten ja turhien kustannusten kautta. Kaikki kärsivät, kun koko Euroopan talouskasvusta on eurokriisin hoidon vuoksi leikattu kymmenes pois. Leikkaukset kohdistuvat aina rajuimmalla voimalla niihin, joilla on vähiten mistä leikata.

Holtittomia velkaantujia ei olisi, jollei olisi myös holtittomia pankkeja ja muita holtittomia luotottajia. Ylivelkaantuneen talouden ongelmat täytyy järkevästi ratkaista velkojen uudelleen järjestelyn kautta, jolloin myös sijoittajavastuu toteutuu. Se mahdollisuus jätettiin kuitenkin Euroopassa käyttämättä kun Kreikan velkakriisi puhkesi, koska Euroopan johtajille tärkein asia oli pelastaa Saksan ja Ranskan pankit. Tämän valinnan seurauksista kärsimme kaikki.

Vaikka ymmärrämme, että julkisen talouden tasapainotus on jollain aikavälillä ja jollain tavoin välttämätöntä tehdä, on tähän Suomessa ja muualla ryhdytty ottamalla käyttöön sekä talouskriisiä pitkittävät että eriarvoisuutta kasvattavat keinot. Kun veronkiertoon ja veroparatiiseihin ei puututa, kun joidenkin veroja alennetaan ja kun samanaikaisesti leikataan tukia niiltä, jotka niiden varassa joutuvat elämään, tehdään aina arvovalintoja.

Maailmanlaajuisesti tämä näkyy nyt siinä, että tulo- ja varallisuuserot ovat maailmassa jo neljänkymmenen vuoden ajan kasvaneet järkyttävällä tavalla. Rikkain prosentti maailman väestöstä omistaa puolet koko maailman kaikesta varallisuudesta. Ja yksin 62 rikkainta ihmistä maailmassa omistaa yhtä paljon kuin varattomin puolisko maailman väestöstä, eli 3,7 miljardia ihmistä.

Tämä on kestämätöntä. Kestämätön kehitys on edelleen maailman tila. Ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden kuihtuminen etenevät edelleen. Meidän on ymmärrettävä, että meillä parhaassakin tapauksessa on enää muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa kaikki ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.

Jos ekologista kestävyyttä ei saavuteta ei muullakaan enää ole väliä. Yhtä lailla on kuitenkin niin, että ekologista kestävyyttä emme saavuta ilman sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä.

Luottamukseen ja oikeudenmukaisuuteen perustuva sosiaalinen kestävyys on nyt kateissa. Emme ole osoittamassa mieltämme vain yksittäisiä leikkauksia vastaan, vaan nimenomaan sen vuoksi miten tasa-arvoon ja solidaarisuuteen perustuva ja yhteisvastuuta toteuttava yhteisöllisyys murenee.

Tämä on globaali haaste johon vastaamiseen tarvitaan vahvaa rajat ylittävää yhteistyötä ja solidaarisuutta.

Tällaisessa tilanteessa ja tällaisessa maailmassa, jossa ihmisten lisääntyvä pahoinvointi ja pelko on käsin kosketeltavaa, pyrkivät vallassa olijat keksimään olkiukkoja ja uusia vihollisia. Nyt sellaisiksi koitetaan nostaa sotaa ja terrorismia pakenevat turvapaikanhakijat ja usein elinkelvottomiksi muuttuneilta kotiseuduiltaan elantoansa etsimään lähteneet siirtotyöntekijät – siis samanlaiset ihmiset kuin Suomesta yli sata vuotta sitten lähtivät Pohjois-Amerikkaan ja 60-luvulla Ruotsiin, tai v. 1918 sisällissodan jälkeen turvaan minne vain pääsivät.

Hädänalaiset ihmiset ja toiset köyhät eivät ole syyllisiä siihen ahdinkoon, johon koko ajan suureneva joukko leipäjonoihin ja toimeentulotuen luukulle pakotettuja suomalaisia on ajettu. Syyllisiä tai ainakin vastuullisia tulee etsiä aivam muualta, alkaen jokaisesta meistä jolla on mahdollisuus sanoa ei tälle kehitykselle, mutta syystä tai toisesta vaikenee.

Joudumme myös tekemään vaikeita valintoja. Tarjolla on ns. yhteiskuntasopimus, jota varmaan kukaan meistä ei pidä hyvänä ja jolle olisi lukemattomia parempia vaihtoehtoja. Mutta niin on myös runsaasti huonompiakiin vaihtoehtoja. Ne tulevat heti esiin jos hallitus tarttuu uudelleen siihen revolveriin, jonka se prosessin alussa halusi ay-liikkeen ohimolle laittaa.

Monet asiat ovat edelleen avoimia. En kuitenkaan tiedä miksi nyt pitäisi riemuita siitä, että hallitus harkitsee tuloveron kevennyksiä. Eikö ay-liike voisi sen sijaan vaatia, että hallitus tähän käytettävän summan edestä peruisi  pahiten pienituloisia ihmisiä kurittavia leikkauksia ja osaamis-Suomen tulevaisuuden vaarantavia koulutusleikkauksiaan?

Täällä on paljon vihaisia ihmisiä tänään, ja vihan vääryttä vastaan jaamme kaikki. Siksi on hyvä lopettaa vielä toisella lainauksella samasta Bertolt Brechtin runosta, jolla tämän puheeni aloitin:

Kuitenkin tiedämme:

myös viha kataluutta kohtaan runtelee piirteet,

Myös vääryyden herättämä suuttumus

sortaa äänen. Voi, me

jotka halusimme muokata maaperän ystävällisyydelle

emme itse voineet olla ystävällisiä.

Mutta te, kun aika tulee

ihmisen ihmistä auttaa

 älkää muistako meitä   

pahalla.

(Puhe Joukkovoimalla leikkauspolitiikkaa vastaan mielenosoituksessa Helsingissä 12.3. 2016)

Historian ja politiikan välillä on aina ollut monia yhteyksiä, vaikka ei aina tiedostettuja. Nämä yhteydet ja historian käyttö – ja väärinkäyttö  – politiikassa ovat paljon vanhempaa perua kuin käsite historiapolitiikka, josta ei yhtä yleisesti hyväksyttyä määritelmää ole vielä olemassa.

Suomi on harvoja maita maailmassa, joka ei ole itsenäisyytensä aikana läpikäynyt äkillisiä tai väkivaltaisia vallansiirtoja. Meillä ei ole myöskään enää jatkosodan päättymistä seurannutta lyhyttä kautta lukuun ottamatta ollut historiankirjojen tai muunkaan kirjallisuuden poliittista sensurointia, eikä se tuolloinkaan perustunut uuteen lainsäädäntöön vaan enemmän tai vähemmän vapaaehtoiseen itsesensuuriin, jonka ensisijainen kohde oli sodanaikainen propagandamateriaali. Mutta melkein kaikki edeltäneestä menneisyydestä kertova arkistomateriaali säilyi arkistoissa ja kirjastojen kellareissa.

Meillä ei Suomessa ole ollut sellaisia vallanvaihdoksia, jotka muualla ovat johtaneet puhdistuksiin ja historian uudelleenkirjoittamiseen. Kun diktaattorit ja diktatuurit kaatuvat on ymmärrettävää ja ehkä tarpeellistakin, että niiden kunniaksi pystytetyt patsaat ja monumentit myös kirjaimellisesti kaadetaan. Kaikki vallanvaihdokset ovat merkinneet myös edellisten vallanpitäjien virkailijoiden ja kannattajien toimien tarkastamista sen suhteen, ovatko he osaltaan mahdollisesti myös henkilökohtaisesti vastuussa edellisen hallinnon aikana tehtyihin rikoksiin. Tätä on tehty hyvin erilaisin tavoin, turvautumalla niin summittaisiin teloituksiin ja näytösoikeudenkäynteihin kuin parhaissa tapauksissa huolellisiin ja pitkiin oikeudellisiin prosesseihin ja totuuskomissioihin.

Kommunistiset ja fasistiset vallanottajat ovat yleensä käyttäneet edellisiä, demokratiaan siirryttäessä on yleensä ainakin pyritty parempaan. Vallanvaihdokset työllistävät melkein aina myös historioitsijoita, joiden on oltava valmiita antamaan tietonsa, osaamisensa ja tutkimustuloksensa niiden käyttöön, jotka näistä vallansiirtoon liittyvistä selvitysprosesseista vastaavat. Samalla on tärkeätä, että historioitsijat eivät liittyisi tällaisiin institutionaalisiin prosesseihin sellaisella tavalla, joka asettaisi heidät edes epäsuorasti tuomarin rooliin.

Mikään vallanvaihdos ei voi eikä saa, täysin kaadetun hallinnon julmuudesta ja rikollisuusasteesta riippumatta, tarkoittaa historian hävittämistä. Kulttuuria kunnioittava ja historiaa ymmärtävä kansakunta ei myöskään hävitä kaikkia ancien regimen jättämiä hyvin konkreettisia jäänteitä ja monumentteja. Vastenmielisistä ja pahoista ajoista kertovat monumentit kuuluvat nekin historiaan ja ajan myötä tällaiset historialliset reliktit eivät enää häiritse tulevia sukupolvia, vaan toimivat sellaisina tärkeinä muistutuksina menneestä, jotka auttavat historian ymmärtämiseen. Suomessa voimme olla jopa ylpeitä siitä, että Aleksanteri II:n patsas on saanut olla rauhassa Helsingin arvokkaimmalla paikalla, mutta pohtia sopii olisiko patsasrauha pysynyt jos kyseessä olisi ollut Nikolai I tai Nikolai II?

Kunnioittava suhtautuminen tällaisiin reliikkeihin on erityisen tarpeen silloin, kun ne mielipiteitä jakavinakin edelleen merkitsevät jollekin väestöryhmälle tärkeätä muistamista. Sodissa kaatuneiden muistomerkkeihin osataan nykyisin jo suhtautua kaikkialla kunnioittavasti ja rajoista riippumatta pitää niistä asianmukaista huolta, kuten Suomessa ja Venäjän lähialueilla puolin ja toisin tehdään. Tämän vaikeudet näkyvät myös Virossa, jossa vanhojen ensimmäisen itsenäisyyskauden muistojen ja muistomerkkien palauttaminen sekä neuvostokauden muistojen purkaminen on ollut tärkeätä ja kiistoja herättävää.

Suomalaisen historiapolitiikan tuntemus on hyvä pohja sen ymmärtämiselle, miksi historiapoliittinen keskustelu näyttää joskus suurestikin poikkeavan Suomenlahden eri puolilla. Aika parantaa historiallisiakin haavoja ja Suomella on ollut enemmän aikaa tähän kuin Virolla, jonka ikävimmät historialliset muistot ovat vielä niin pinnalla, että oman historian käsittely on vaikeampaa ja historiakiistat sen mukaisia. Kun syksyllä tapasin Tallinnassa virolaisia historioitsijoita oli kutsuja lähetettäessä varmistettava, että kaikki kutsutut voivat istua samassa pöydässä keskustelemassa.

Omaa vapaata historiantutkimusta ei Virossa voitu harjoittaa viiteenkymmeneen vuoteen, joten ei ole ihme että lähihistorian purkaminen on vaikeata. Hylkimisreaktio kaikkeen neuvostoaikaiseen historiankirjoitukseen on ymmärrettävää, mutta kenties vähän kohtuutonta. Ainakin Pertti Grönholm laajassa artikkelissaan vuodelta 2007 on käynyt huomattavan nyanssoidusti läpi neuvostoaikaista historiantutkimusta ja kirjoittamista Virossa.

Hän kirjoittaa miten ”Neuvostoliiton luhistuttua vuonna 1991 neuvostovallan aikaista historioitsijoiden ammattikuntaa alettiin pitää uusissa ja etenkin jälleenitsenäistyneissä valtioissa, kuten Virossa, puolueen kuuliaisina propagandisteina ja vallan oikeuttajina. Näkökulma korostui varsinkin, jos historioitsijoita verrattiin henkensä ja terveytensä alttiiksi panneisiin metsäveljiin, sorrettuihin poliittisiin aktivisteihin tai sarkastisiin kulttuurivaikuttajiin. Tällainen rinnastus ei kuitenkaan ole oikeudenmukainen eikä yleistävyydessään edes totuudenmukainen.”

Tosiasiassa monet historiantutkijan uransa neuvostovallan aikana aloittaneista kirjoittajista ovat nousseet jälleen itsenäistyneessä Virossa merkittäviin asemiin Lennart Meristä alkaen.

Viron historiaa käydään kuitenkin edelleen lävitse vereslihalla. Se on osaltaan johtanut siihen mielenkiintoiseen tilanteeseen, jossa suomalaiset historiantutkijat – Martti Turtola ja Seppo Zetterberg ja vähän allekirjoittanutkin – ovat aktiivisesti osallistuneet jopa edelläkävijöinä Viron historian avaamiseen. Tämä ei ole herättänyt Virossa yksinomaan ihastusta ja erityisesti Turtola on saanut osakseen syvän loukkaantumisen värittämää kiihkeätäkin kritiikkiä.

Historian vaikeimpienkin vaiheiden avoin läpikäyminen verganheitsbewältigungin hengessä on kuitenkin välttämätöntä. Tärkeätä on silloin että kukin ei käy vain omaa historiaansa vaan myös ennen kaikkea naapureiden ja muiden oman maan tilanteeseen vaikuttaneiden historiaa lävitse. Se luo ymmärrystä sille, miksi nykytilaa ja tulevaisuden odotuksia voidaan käsitellä naapurimaissakin eri tavoin. Tässä suhteessa myös Suomen ja Viron historioitsijoiden vuorovaikutuksen lisääminen on tervetullutta.

Tiedämme että virallisen Suomen näennäisen kylmäkiskoisuuden ja varovaisuuden ohi juuri Suomella ja suomalaisilla oli erityinen merkitys Viron itsenäisyyden palauttamiseprosessissa. Suomalaisten ja Suomen on helppo näin ollen myös ymmärtää niitä valintoja, jota Viro on kansainvälisen asemansa suhteen halunnut tehdä ja tukenut tätä valinnan vapautta osallistumatta valintoja koskevaan keskusteluun ja lobbaukseen Virossa. Joskus vain tuntuu siltä, että vastavuoroisesti mekin voisimme odottaa virolaisilta suurempaa ymmärrystä Suomen valinnoille ja ainakin kunnioitusta omalle oikeudellemme arvioida mikä on meille ja meidän mielestämme laajemminkin Itämeren vakaudelle ja turvallisuudelle parhaaksi.

Mikä sitten on oikea politiikan ja poliitikkojen rooli suhteessa historiaan? On kenties helpompi aloittaa toteamalla, millainen sen EI ainakaan tulisi olla. Historiallisista totuuksista ja tulkinnoista ei tule tehdä lainsäädäntökysymyksiä. Ja vaikka pidän valitettavana Turkin edelleen osoittamaa kykenemättömyyttä riittävän avoimesti käsitellä sata vuotta sitten Ottomaanien valtakunnassa jopa yli miljoonan armenialaisen hengen vaatinutta joukkotuhoa, en kuitenkaan pidä hyvänä sitä, että parlamentit tekevät asiasta julkilausumia, puhumattakaan siitä että säätäisivät lakeja siitä miten tätä joukkotuhoa tulisi käsitellä ja mitä nimitystä siitä käyttää.

Tästä syystä vierastan sitä miten presidentti Toomas Hendrik Ilves puhuessaan kesäkuussa 2011 Viron Vapaussodan muistomerkillä Tallinnassa totesi, kuinka ”Tänäänkin kuulemme vaatimuksia, joiden mukaan meidän pitäisi jättää historia historioitsijoille ja että poliitikot älkööt puuttuko historiaan. Minä olen eri mieltä. Vain poliitikot ja valtion johtajat saavat antaa valtion nimissä arvioita maansa historiasta.”

Niin toivottavaa kuin onkin, että poliitikoilla olisi riittävästi tietoa ja ymmärrystä puhua ja käsitellä historiallisia aiheita, ei heidän tule tehdä sitä lainsäädäntöön eikä valtion arvovaltaan turvautumalla. Se mitä heidän tulee tehdä on pitää huoli siitä, että historiallinen tutkimustyö on riittävästi resursoitua ja että sitä voidaan harjoittaa ilman valtiollista ohjausta. Se ei tarkoita etteikö politiikka voi myös identifioida asioita ja kohteita, joissa tutkimusta tarvitaan eikä sitä, etteikö tätä varten voida perustaa ja rahoittaa erillisiä tutkimusprojekteja, kuten Suomessa on tehty vuosien 1914-1922, myös Viron vapaussotaan osallistumisen kattavan sotasurmat-hankkeen merkeissä.

(Lyhennelmä Tuglas seuran vuosikokouksessa 3.3. 2016 pitämästäni puheesta)