Onko USA:n ja Kiinan sota väistämätön?

Yli kolmekymmentä vuotta kestänyt peloponnesolaissota käytiin Ateenan ja Spartan johtamien liittokuntien välillä eräänlaisena oman aikansa maailmasotana n. 400 v. eaa. Sen tunnetuin historioitsija on ateenalainen kenraali Thukydides, jota pidetään myös kansainvälisen politiikan ns. realistisen koulukunnan ensimmäisenä oppi-isänä.

Amerikkalainen, apulaispuolustusministerinäkin toiminut Harvardin kansainvälisen politiikan professori Graham Allison kysyy Thukydidesin jo kohta kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten Ateenan ja Spartan kilpailusta esittämää teesiä soveltaen, tekeekö Kiinan nousu ja se pelko, jonka tämä Yhdysvalloissa herättää, näiden kahden supervallan sodan väistämättömäksi.

Se miten Kiinan nousu haastaa Yhdysvaltojen johtoaseman on kiistatonta. Vielä vuonna 1980 Kiinan BKT oli vain 7 prosenttia Yhdysvaltain luvusta, toissa vuonna 61 %, ostovoimapariteetilla mitattuna se on jo Yhdysvallat ohittanut. Vuonna 1980 Kiinan valuuttavarannot olivat vain 16 % Yhdysvaltain vastaavista, nyt 31–40%. Tämä tietysti merkitsee sitä, että Kiina pystyy ainakin lähialueillaan haastamaan Yhdysvaltain sotilaallisen ylivallan. On kuitenkin huomattava, että 80-luvun aikana Kiina on käyttänyt keskimäärin 2 % BKT:staan varustautumiseen, kun Yhdysvalloissa vastaava luku on lähempänä 4 prosenttia.

Näiden kahden suurvallan varustautumisessa on edelleen se ero, että jostain Kiinan parin sotalaivan käynnistä Itämerellä tehdään jättiotsikoita, kun taas Yhdysvaltain laivaston aktiivinen läsnäolo kaikilla maailman merillä on annettu itsestäänselvyys. Tämä koskee myös ja nimenomaan Yhdysvaltain laivaston vahvaa läsnäoloa Taiwaninsalmessa ja kaikilla muilla Kiinan lähimerillä.

Kysymykseensä vastaamista varten Allison referoi Harvardissa toteutettua tutkimusprojektia, jossa analysoitiin historiasta 16 tapausta, jotka vastaavat Thukydidesin kuvaamaa tilannetta nousevan ja vanhan vallan kilpailusta. Näistä tapauksissa 12 johti sotaan nousevan ja haastetun vallan välillä, ja neljä ei. Tämän perusteella Allison katsoo, ettei sota ole väistämätön, vaikka se hänen mukaansa nykyisillä kehitystrendeillä olisi jopa todennäköinen. Hän esittelee useita varsin uskottavia ja pelottavia skenaarioita, joissa tapahtumien kulku voisi johtaa sotaan nähden kahden ydinasevallan välillä, vaikka sitä ei kumpikaan osapuoli nimenomaisesti tahtoisikaan.

Mutta kuinka relevantteja tällaiset historialliset vertailut ovat nykypäivän ja tulevaisuuden arvioinnissa? Allison itse esittää tämän kysymyksen, mutta kuittaa sen lyhyesti toteamalla, ettei mitään uutta auringon alla, lukuun ottamatta ydinaseita. Niiden tuhovoima on sellainen, että niiden käyttö täysimittaisessa sodassa voisi johtaa ainakin inhimillisen elämän täystuhoon, ja se että kaikkien johtajien on otettava tämä huomioon, on Allisonin mielestä yksi rauhan säilymisen mahdollisuuksia vahvistava tärkeä tekijä.

Sen sijaan globalisaation ja väestönkasvun kasvattamalle keskinäisriippuvuudelle Allison ei anna juurikaan merkitystä. Itse asiassa Allison ei edes mainitse väestönkasvua koko kirjassa, mitä voi pitää melkoisena puutteena, kun tietää sen tarkoittavan, että emme ole koskaan aiemmin eläneet 7,5 miljardin ihmisen maailmassa. Kestämätön kehitys ilmastonmuutoksineen ei liioin ole vaikuttanut Allisonin päätelmiin.

Heinäkuu 2017

Äidin poika tahtoi presidentiksi

Keskustapuolueen puoluesihteerinä ja eduskuntaryhmän pääsihteerinä toiminut Pekka Perttula väitteli V.J. Sukselaisesta Turun yliopistossa v. 2010. Väitöskirjatyö kartoitti ja arvioi Sukselaisen elämäntyötä vuoteen 1945 saakka. Toimin väitöstilaisuudessa toisena vastaväittäjänä ja puolsin varsin kriittisen loppulausuntoni päätteeksi työn hyväksymistä.

Perttula ei kuitenkaan kritiikistäni ole lannistunut vaan on jatkanut työtä Sukselaisen elämänvaiheiden esittelemiseksi nyt Editan julkaiseman, kohteen koko elämäntyön käsittelevän teoksen muodossa, ja hyvä niin. Kun väitöskirjaa leimasi tieteelliselle työlle aina ongelmallinen jonkinasteinen missionäkökulma Sukselaisen kunnianpalautuksen ja arvon nostamisen merkeissä, on uusi kirja tässä suhteessa jo paljon tasapainoisempi. Toki se on edelleen kohteelleen sympaattisessa hengessä kirjoitettu, mutta ei sivuuta Sukselaisen heikkouksiakaan, joista silmiinpistävimpiä ovat hänessä nähty päättämättömyys ja varovaisuus, jonka positiivinen ilmentymä oli sovinnonhakuisuus ja negatiivinen heijastuma opportunistisuus. Kun vanhempaa Sukselaista arvosteltiin saamattomaksi nahjukseksi, myöntää Perttula siihen olleen osin aihettakin.

Akateemisesta Karjala-Seurasta Sukselaisen ja Kekkosen kanssa samanaikaisesti eronnut entinen AKS-veli L.A. Puntila junaili Sukselaisen pääministerin sihteeriksi J.W. Rangellin käyttöön syksyllä 1941 ja samassa tehtävässä Sukselainen jatkoi vielä neljän seuraavan pääministerin kanssa vuoteen 1945 saakka. Kunnianhimoinen Sukselainen oli jo varhain asettanut päämääränsä korkealle ja yhtenä välietappina suunnitelmissa oli maalaisliiton puheenjohtajuus. Se itse asiassa toteutui ilman asianomaisen omaa pyrkyä ennenaikaisesti ja yllätyksellisesti vuoden 1945 puoluekokouksessa, jossa hänet valittiin puheenjohtajaksi sekä puolueen oikeiston että vasemmiston kannattamana kompromissiehdokkaana.

Maalaisliiton puheenjohtajuus jatkui aina vuoteen 1964 saakka ja toi mukanaan kansanedustajapaikan vuonna 1948, ensimmäisen ministerinpestin vuonna 1950 Kekkosen I hallituksessa ja kaksi kertaa pääministerin paikan ensin vuonna 1957 ja uudelleen vuosiksi 1959–1961. Hallitusura katkesi Kansaneläkelaitoksen asuntokaupoista laitoksen pääjohtajalle Sukselaiselle ja muille sen hallituksen jäsenille virkarikoksesta hovioikeudessa annettuun tuomioon. Korkeimmassa oikeudessa tuomio muuttui virkavirheestä annettuun huomattavasti lievempään muotoon menettelystä, joka muissa valtion laitoksissa ei ollut johtanut minkäänlaisiin seuraamuksiin, ja Sukselainen saattoi palata Kelan johtoon. Sukselainen jatkoi myös maalaisliiton johdossa ja toimi useita kertoja eduskunnan puhemiehenä, mutta hallitukseen hän ei enää palannut.

Sukselaisen poliittista elämäkertaa leimaa puolueessa hänen kilpailunsa ja vastakkaisuutensa sekä Urho Kekkosen että koko 50-luvun maalaisliiton puoluesihteerinä toimineen Kekkosen miehen Arvo Korsimon kanssa. Korsimosta hän sai voiton, kun Korsimo v. 1960 joutui lähtemään puoluesihteerin paikalta, mutta Kekkonen oli hänelle aivan liian kova luu. Vastakkaisuus syntyi miesten erilaisista luonteenominaisuuksista, toissijaisesti myös politiikasta ja ennen kaikkea siitä, että he kokivat toisensa kilpailijoiksi. Kekkonen pelkäsi koko ajan Sukselaisen pyrkivän presidentiksi, eikä hän ollut epäluuloissaan väärässä. Sukselainen piti ambitionsa julkisuudelta piilossa, mutta päiväkirjalleen hän oli avoin. Kekkosen haastamiseen hänen voimansa eivät riittäneet, vaikka Kekkonen sitäkin saattoi pelätä, mutta UKK:n seuraajaksi hän havitteli. Tässäkin hän joutui ensin 1974 ja sitten 1978 pettymään. Viimeinen merkintä, jossa Sukselainen vielä haaveili presidentiksi noususta, on hänen päiväkirjassaan syyskuulta 1980.

Vielä väitöskirjassaan Perttula käsitteli laajasti Sukselaisen sosiaali- ja talouspoliittisia näkemyksiä ja pyrki aika kestämättömin perustein tekemään Sukselaisesta jonkinlaisen keynesiläisyyden edelläkävijän Suomessa. Tässä kirjassa tätä ei enää hehkuteta ja Sukselaisen talous- ja sosiaalipolitiikan arviointi jää ylipäätään vähäisemmäksi puolue- ja hallituspolitiikkaan keskittyvässä elämäkerrassa. Sukselaisen työ Kansaneläkelaitoksen johdossa 17 vuoden ajan jää myös vähälle huomiolle. Toisaalta kaiken kyseeseen tulevan asian ahtaminen yhteen kirjaan olisikin helposti kaksinkertaistanut sivumäärän.

Perttulan kirja on sujuva lukukokemus, jota eivät enää rasita väitöskirjaan väkinäisesti puserretut ja hämäriksi jääneet määrittelyt, joilla kohde pyrittiin sijoittamaan yhteiskuntapoliitikkona laajempaan kenttään. Sen tärkein ja antoisin lähde ovat Sukselaisen päiväkirjat, joissa Sukselainen ei niinkään selosta tapahtumia vaan kuvaa varsin avoimesti kulloisiakin omia tuntemuksiaan. Niiden rinnalla on käytetty myös muiden toimijoiden, kuten Kekkosen ja Johannes Virolaisen samanaikaisia päiväkirjamerkintöjä.

Kesäkuu 2017

Amerikan federalismin kantaisä

Yhdysvalloissa juhlitaan liki palvonnan muotoja saavin menoin Yhdysvaltain itsenäisyystaistelun sankareita ja tasavallan perustajaisiä. Listan tunnetuimmat nimet: Washington, Jefferson, Adams, Madison ja Monroe olivat kukin vuorollaan presidenttejä. Niistä jotka eivät presidentiksi asti yltäneet tunnetuin on Benjamin Franklin, mutta vaikutusvallaltaan ja merkitykseltään vähintään näiden veroinen on ainakin Suomessa vähiten tunnettu Alexander Hamilton.

Hamilton syntyi Karibian pienellä Nevis saarella avioliiton ulkopuolisena lapsena, mutta hänen skottilaiseen aatelissukuun kuulunut isänsä James Hamilton on tiedossa, vaikka satunnaista kirjeenvaihtoa lukuun ottamatta Alexander ei ollut koskaan yhteydessä isäänsä. Äitinsä kuoltua orvoksi jäänyt lahjakas poika pääsi sukulaisten ja paikallisten liikemiesten tuella New Yorkiin opiskelemaan ja luomaan nopeasti häikäisevän uran.

Hamilton oli noin kaksikymmenvuotias kun Yhdysvaltain vapaussota alkoi. Liityttyään kapinallisten riveihin hän kohosi pian kokoamansa paikallisen tykistökomppanian kapteeniksi josta amerikkalaisjoukkojen ylipäällikkö George Washington löysi hänet poliittiseksi adjuntantikseen. Everstiluutantiksi ylennetty Washingtonin luottomies ohjeisti itsevarmasti paljon vanhempia vapausarmeijan kenraaleja.

Vapaussodan aikana ja sen 1783 päätyttyä Yhdysvallat oli löyhä 13 entisen siirtokunnan muodostama valtioliitto ilman pysyvää armeijaa tai muitakaan yhteisiä instituutioita. Vasta 1787 Philadelphian kongressiin kokoontuneet edustajat päättivät hyväksyä maalleen siitä liittovaltion tehneen perustuslain.

Itsenäisyystaistelun aikana amerikkalaiset jakaantuivat ”patriootteihin” ja ”lojalisteihin”, mutta puolueista ei ollut kyse. Vasta perustuslakiprosessi käynnisti puoluemuodostuksen jossa vastakkain olivat vahvaa liittovaltiota vierastaneet Thomas Jeffersonin johtamat ”republikaanit” – tosiasiassa nykyisen demokraattisen puolueen edeltäjät – ja sen vahvistamista vaatineet ”federalistit”.

Federalistien kirkkain tähti oli Alexander Hamilton joka vaikutti sekä perustuslain sisältöön että sen voimaantuloon, jossa hänen kotivaltionsa New York oli ratkaisevassa asemassa. Erittäin suuri merkitys on hänen Federalist Papers nimellä vuonna 1787 julkaistulla esseekokoelmallaan. Alun perin nimimerkillä Publius julkaistuista 85 artikkelista  muutama oli lähtöisin John Jayn ja alle 30 James Madisonin kynästä, mutta Hamiltonin osuus on se, josta jälkimaailma teoksen tuntee ja sitä edelleen lukee. Ironiaa on, että Madison muutti vähitellen käsityksiään ja kääntyi tiukaksi republikaaniksi ja Hamiltonin vastustajaksi.

Uuden perustuslain mukaan valittu ensimmäinen presidentti George Washington ei tunnustautunut kumpaankaan puolueeseen ja nimitti Jeffersonin maan ensimmäiseksi ulkoministeriksi (secretary of state) ja Hamiltonin valtiovarainministeriksi (secretary of the Treasury). Tosiasiassa Jefferson oli hallituksessa lähes toimeton, kun Washington tuki Hamiltonia ja hänen kunnianhimoisia uudistuksiaan, jotka perustuslain hyväksymisen jälkeen muokkasivat edelleen voimassa olevia USA:n institutionaalisia rakenteita.

Voimakastahtoinen ja poleeminen Hamilton keräsi viiden ministerivuotensa aikana myös paljon vihamiehiä. Hamilton suosi teollisuutta, vastusti orjuutta kun republikaanit olivat vahvimmillaan orjavaltioissa ja suosivat (valkoisiin omistavan luokan miehiin) perustuvaa agraariyhteiskuntaa. Republikaanit ihastelivat Ranskan vallankumousta ja epäilivät joukkoliikkeitä vieroksunutta ja vahvaa liittovaltiota kannattanutta Hamiltonia kaappimonarkistiksi, jota häväistyskirjoituksissa syytettiin suorastaan juonittelusta brittivallan palauttamiseksi.

Hamiltonin kohtaloksi muodostui vastakkainasettelu samanikäisen alun perin federalisteihin kuuluneen newyorkilaisen Aaron Burrin kanssa. Burr valittiin varapresidentiksi kun Jefferson vuonna 1800 nousi presidentiksi. Burrin ja Hamiltonin henkilökohtaisuuksia viljellyt nokittelu johti Burrin haastamaan Hamiltonin kaksintaisteluun jossa surmasi pistoolilla oman laukauksensa tahallaan ohi ampuneen Hamiltonin. Kaksintaistelut olivat laissa kiellettyjä, mutta Burr ei kuitenkaan koskaan joutunut murhasta vastuuseen ja eli vielä yli 30 vuotta, kunniansa ja asemansa kuitenkin menettäneenä.

Ron Chernow on kirjoittanut elämäkerrat mm. Washingtonista ja John D. Rockefellerista ja on arvostettu historioitsija. Tämä tiiliskiviteos ei ole mikään yhden perustajaisän ylistyslaulu, vaikka kohteelleen myötämielinen ja arvostava onkin. Siitä käyvät ilmi niin Hamiltonin, Jeffersonin kuin muidenkin aikalaisten henkilökohtaiset vähemmän mairittelevat piirteet ja heidän aikansa amerikkalaisen yhteiskunnan erikoisuudet alkaen siitä, että kymmenen maan ensimmäisistä presidenteistä oli itse orjanomistajia.

Kesäkuu 2017