Väinö Voionmaa ulkopoliitikkona. Väinö Voionmaan syntymän 150 v. seminaari, Tampere 12.2. 2019

Väinö Voionmaasta tuli ulkopoliitikko kypsässä 50 vuoden iässä, kun hänet vuonna 1919 valittiin sosialidemokraattina eduskuntaan. Siellä hän istui koko edustajakautensa kuolemaansa vuoteen 1947 saakka ulkoasiainvaliokunnassa, useimmiten sen puheenjohtajana tai varapuheenjohtajana, lukuun ottamatta niitä vuosia jolloin istui maan hallituksessa ulkoasiainministerinä tai ulkoministerin ensimmäisenä sijaisena.

Ennen vuotta 1917 ei Suomella ollut omaa ulkopolitiikka eikä siten ulkopoliitikkojakaan. Oli kuitenkin myös Voionmaan kaltaisia suomalaisia vaikuttajia, jotka seurasivat kansainvälistä politiikkaa ja solmivat myös itse kansainvälisiä yhteyksiä. Ne pohjustivat itsenäisen Suomen tulevaa ulkopolitiikkaa, vaikka harva vielä ennen maailmansotaa edes haaveili Suomen itsenäistymisestä.

Voionmaa oli vallankumousvuonna 1905 liittynyt sosialidemokraatteihin mutta ei päässyt puolueen ehdokkaaksi ensimmäisissä yksikamarisen eduskunnan vaaleissa. Seuraavina vuosina ennen itsenäisyyttä hän profiloitui sosialidemokraatteja lähellä olevana, mutta puoluetoimintaan etäisyyttä pitäneenä historioitsijana, raittiusmiehenä ja kansanvalistajana. Tällaisena hänet myös otettiin Edvard Valppaan siltasaarelaisfalangin arvostelun säestämänä vuonna 1917 Oskari Tokoin kokoomussenaattiin kulkulaitostoimikunnan päälliköksi sosialidemokraattien mandaatilla.

Historian ja maantieteen yhdistävänä tutkijana Voionmaa oli myös yksi aikansa johtavia raja- ja aluekysymysten asiantuntijoita, jota tänään kutsuttaisiin geopolitiikan harrastajaksi. Kirjoituksissaan itsenäisyytemme alkuaikoina hän hahmotteli Suur-Suomen itärajan kulkua Suomenlahdelta Laatokalle, Ääniseltä Vienan merelle ja lopulta Jäämerelle esittäen tälle luonnontieteellisiä, kulttuurisia ja historiallisia perusteita.

Voionmaan näkemys oli, että niin Ruotsin Länsipohja, Norjan Ruija kuin Venäjän Karjala ja Kuolan niemimaa olivat Suomen ”luonnollisia” osia. Tämän näkemyksensä hän antoi myös punaisen kansanvaltuuskunnan rajakomission työn käyttöön, vaikka sisällissodan jälkeen ymmärrettävästi joutui kieltämään olleensa millään tavoin osallinen komission työssä.

Perusteellisimmin Voionmaa esitteli suurisuuntaiset visionsa Suomen laajentamisesta kohta itsenäistymisemme jälkeen ilmestyneissä kirjoissaan Suomi Jäämerellä vuonna 1918 ja seuraavana vuonna julkaistussa Suomen Uusi Asema; maantieteellisiä ja historiallisia peruspiirteitä. Realiteettien maailmassa nämä visiot kutistuivat lopulta vain Petsamon liittämiseen Suomeen. Siihen oli Neuvosto-Venäjä jo kansanvaltuuskunnan rajasopimuksessa suostunut ja se vahvistettiin sitten Tarton rauhansopimuksessa vuonna 1920. Voionmaa itsekin näki Inkerin, Länsipohjan ja Ruijan Suomeen liittämisen epärealistiseksi, eikä hän pitänyt niitä esillä.

Yhtä lailla epärealistinen oli myös pyrkimys Itä-Karjalan Suomeen liittämiseksi. Työväenliikkeessä tällaisen heimoromantiikan sävyttämälle Suur-Suomi ajattelulle ei ollut kaikupohjaa – vaikka Terijoen hallitus Kuusisen johdolla siihen koettikin myöhemmin vedota – eikä Voionmaa antanut minkäänlaista tukea samalla agendalla toimivien oikeistonationalistien sotilaallisille valloitushaaveille, vaan otti niihin selvästi etäisyyttä.

Vaikka Voionmaa jatkosodan alussa vuonna 1941 hetkellisesti innostuikin mahdollisuudesta liittää Itä-Karjala ja jopa Kuolan niemimaa Suomeen, oli hän kuitenkin jo alusta alkaen Natsi-Saksan rinnalle vieneen sotapolitiikan epäilijä ja myöhemmin rauhanopposition keskeinen toimija.

20-luvulla Voionmaa vakiinnutti asemansa sosialidemokraattien johtavana ulkopoliitikkona. Kun puolue valitsi edustajansa neuvotteluvaltuuskuntaan valmistamaan Tartossa solmittua Suomen ja Neuvosto-Venäjän rauhansopimusta, sai Voionmaa selvästi eniten kannatusta vaalissa Väinö Tannerin jäädessä vasta kolmanneksi. Tanner olisi siten jäänyt ulos valtuuskunnasta, ellei toiseksi eniten ääniä saanut Väinö Wuolijoki olisi kieltäytynyt.

Tanner on omissa muistelmissaan ottanut kunnian siitä, että keskenään erimielinen valtuuskunta kykeni lopulta solmimaan aikoinaan oikeiston ”häpeärauhaksi” leimaaman, mutta sittemmin Suomelle pikemminkin liian edulliseksi arvioidun rauhan Tartossa vuonna 1920. Historioitsijat ovat omaksuneet Tannerin narratiivin, jossa myös hänen käyttämälleen virallisen valtuuskunnan ohittaneelle takaoven neuvotteluyhteydelle neuvostovenäläisten kanssa on annettu ratkaiseva rooli. Tässä narratiivissa Voionmaalle jätettiin vain vähäinen sivuosa, vaikka hän ja Paasikivi olivat tietoisia Tannerin toiminnasta, jolle he myös antoivat tukensa.

Kun Väinö Tanner syksyllä 1926 sai tehtäväkseen sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen muodostamisen, oli puolueen tannerilaiseen siipeen luettu Voionmaa myös Tannerin ensimmäinen valinta hallituksen ulkoasiainministeriksi, vaikka hän oli eduskuntaryhmässä kuulunut vähemmistöhallituksen muodostamisen vastustajien joukkoon. Hän ehti kieltäytyäkin, mutta kun myös seuraavana mahdollisuutena ajateltu J.W. Keto teki samoin, palasi Tanner uudelleen Voionmaahan, joka sitten oman kertomansa mukaan vastahakoisesti lopulta suostui.

Tannerin hallituksen aikana ulkopolitiikka ei tuottanut Suomelle tai sosialidemokraattien hallitukselle erityisiä ongelmia. Elettiin aikaa jolloin Suomen ulkopolitiikka oli päätymässä, kolmen haaksirikkoutuneen kokeilun jälkeen, kansainliiton periaatteisiin ja myöhemmin myös pohjoismaiseen yhteistyöhön nojaavaan puolueettomuuspolitiikkaan.

Pian itsenäistymisen jälkeen sisällissodan voittajaksi jäänyt valkoinen Suomi oli tehnyt pitkälle meneviä maan suvereniteettia rajoittavia sitoumuksia keisarillisen Saksan kanssa, jonka voittoisassa suojeluksessa se uskoi olevansa ei vain turvassa Venäjän vallan palauttamisyrityksiä vastaan, vaan saavansa myös ratkaisevaa tukea Suur-Suomi haaveitten toteuttamiseksi. Tämän varmistamiseksi valkoisen tynkäeduskunnan enemmistö hankki kuningaskunnaksi muutettavan Suomen valtaistuimelle saksalaisen ruhtinaan vain vähän ennen Saksan romahdusta maailmansodassa.

Tätä saksalaista Suomea seurasi lyhyt englantilaisen Suomen kausi, kun romahtaneen Saksan sijaan toivottiin Englannista ja sen Itämerta hallitsevasta laivastosta Suomelle tukea ja turvaa. Brittisuuntauksen merkeissä Suomi antoi heidän perustaa Koivistolle laivasto- ja lentotukikohdan, josta britit tekivät tuhoisia hyökkäyksiä punalaivaston Kronstadtin tukikohtaan. Suomalaisten toiveista huolimatta brittikausi jäi lyhyeksi ja heidän läsnäolonsa päättyi laivaston vetäytymiseen syksyllä 1919.

Tämän jälkeen oli vuorossa reunavaltiokokeilun kausi, joka päättyi siihen, että sitä tarkoittanut Varsovassa tehty neljän reunavaltion löyhä liittosopimus kaatui vuonna 1922 eduskunnassa sitä ajaneelle ulkoministeri Rudolf Holstille annettuun epäluottamuslauseeseen.

Sosialidemokraatit olivat niin saksalaissuuntauksen kuin reunavaltiopolitiikan vastustajia eikä heillä ollut osuutta myöskään britteihin tukeutumiseen. Tämä lyhyt vaihe on sikäli mielenkiintoinen, ettei valtioneuvoston, eduskunnan tai sen ulkoasiainvaliokunnan pöytäkirjoista löydy mitään merkintöjä briteille annetuista varsin laajoista toimintamahdollisuuksista ja sotilastukikohdan perustamisesta Suomen maaperälle.

Näiden suuntausten kariuduttua voi sanoa Suomen paremman puutteessa päätyneen Kansainliiton periaatteisiin nojautuvaan puolueettomuuspolitiikkaan. Pohjoismainen suuntaus tuli vasta myöhemmin kuvaan ja virallistui, kun eduskunta yhtyi Kivimäen hallituksen sille antamaan ilmoitukseen pohjoismaisesta yhteistyöstä.

Sosialidemokraatit tukivat 20-luvun alkuvuosien jälkeen muotoutunutta ulkopolitiikkaa enemmän tai vähemmän aktiivisesti. SDP ja Voionmaa puoleen ulkopoliittisena puhemiehenä tukivat Suomen Kansainliittoon liittymistä vuonna 1920, mutta puolueen eduskuntaryhmästä löytyi tällekin epäilijöitä. Kun Suomi ensimmäisen kerran oli ehdolla Kansainliiton neuvoston jäseneksi vuonna 1926 se ei, ehkä jopa omaksi helpotuksekseen, tullut vielä valituksi.

Seuraavana vuonna, jolloin Voionmaa toimi Tannerin hallituksen ulkoministerinä, ehdokkuus jo johti myös valintaan, mutta tällöinkin ulkoministeri joutui eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle vakuuttamaan Suomen toimivan asiassa matalalla profiililla, mihin varovaisuuteen yhtenä syynä oli tieto siitä, että tuolloin vielä Kansainliiton ulkopuolella ollut Neuvostoliitto ei Suomen ehdokkuudesta pitänyt. Voionmaa oli kuitenkin, kuten presidentti Relander päiväkirjaansa tyytyväisenä merkitsi, ”Kansainliiton mies”.

Suomen pohjoismaista suuntausta valmisteltiin pitkään Kivimäen vuonna 1932 alkaneella hallituskaudella. Vaikuttimena tähän oli myös uskon hiipuminen Kansainliiton kykyyn ja haluun asettua tukemaan aggression kohteeksi joutuneita jäsenmaitaan, mikä lopulta johti pohjoismaiden ja muiden maailmansodan aikaisten puolueettomien maiden ilmoitukseen, etteivät enää katsoneet Kansainliiton valikoidusti sovellettujen sanktioartikloiden sitovan heitäkään.

Sosialidemokraattien rooli ennen kaikkea Mannerheimin sekä Kivimäen ja hallituksen ulkoministerin Antti Hackzellin ajaman pohjoismaisen suuntauksen ja sitä koskevan eduskunnassa annetun ilmoituksen valmistelussa oli toissijainen. Ei siksi että he olisivat olleet siihen nähden pidättyviä vaan paremminkin siksi, että heidän tukensa otettiin annettuna, kun haasteeksi koettiin oikeiston ja aitosuomalaisuuden omaksuneen maalaisliiton tuen hankkiminen.

Pohjoismaiden suhtautuminen Suomen liittymiseen ryhmittymään ei ollut täysin varaukseton. Vielä keväällä 1935 Tanska jätti Suomen kutsumatta Kööpenhaminassa järjestettyyn pohjoismaiden ulkoministereiden tapaamiseen. Kenties tämä oli sysäys siihen, että hallitus vt. pääministeri Mantereen aloitteesta värväsi Tannerin vierailemaan Tukholmassa puhumaan Ruotsin sosialidemokraattisen hallituksen kanssa eväinään kaksi pääministerin sihteerin laatimaa muistiota.

Suomelle pohjoismaisen suuntauksen ydin oli yhteys Ruotsiin ja pyrkimys saada Ruotsi sitoutumaan Suomen tukemiseen. Tannerille annetuissa muistiossa oli pisimmälle menevänä vaihtoehtona mainittu tavoitteena kahdenvälinen sopimus aseistetusta puolueettomuudesta, mutta tilanne ei ollut sellainen, että hallitus tai Tanner olisivat katsoneet mahdolliseksi edes sitä esittää.

Sitä miten paljon Voionmaa oli osallinen näissä tunnusteluissa ei tiedetä, mutta kun hallituksen ilmoitus lopulta vuoden 1935 lopulla saatiin eduskuntaan, esiintyi hän sosialidemokraattien ryhmäpuheenvuoron käyttäjänä sitä tukien, mutta myös siinä näkemäänsä puolustuskysymyksen ylikorostamista kritisoiden. Samansuuntaisesti oli myös Tanner arvioinut yhteistyötä.

Pohjoismaisen suuntauksen valinta tarkoitti myös samalla Kansainliitto-idealismin hylkäämistä, eikä se näyttänyt tuottavan tuskaa ”liiton miehenä” aiemmin profiloituneelle Voionmaalle. Hän saattoi myös yksityisesti esittää kovaa kritiikkiä siitä, miten Holsti suorastaan liturgisesti oli takertunut Kansainliiton puolustamiseen.

Sosialidemokraatit etenivät jälleen vuoden 1936 eduskuntavaaleissa, mutta odotettu punamultayhteistyön alku siirtyi vuoden 1937 presidentinvaalien jälkeiseen aikaan, kun sosialidemokraattien hallitukseen tulon estänyt Svinhufvud oli ensin syrjäytetty. Kun hallitus sitten Cajanderin johdolla maaliskuussa 1937 muodostettiin, tuli Voionmaasta sen kauppa- ja teollisuusministeri.

Kauppa- ja teollisuusministerinä Voionmaa oli myös ulkoministeri Holstin, ja hänen eronsa jälkeen ulkoministeri Erkon ensimmäinen sijainen, toimien myös kahden viikon ajan ulkoministerinä ennen Erkon nimitystä.

Kun historioitsija tarkastelee kenen tahansa sosialidemokraatin asemaa ja toimintaa sotien välisen ja sota-ajan puolueessa, joutuu aina väistämättä käsittelemään kyseisen henkilön suhdetta puolueen valtavirtaa edustaneeseen ja sitä kulloisestakin muodollisesta asemastaan riippumatta tosiasiallisesti johtaneeseen Väinö Tanneriin.

Näin myös Väinö Voionmaan osalta. Voionmaalla on maine jonkinasteisena oikeistososialidemokraattina eikä hän milloinkaan ollut yhteistyössä puolueen vaihtelevien vasemmistosuuntausten kanssa. Hän oli, aina sotavuosiin saakka, ulospäin lojaali Tannerin johtajuudelle. Hänen asemansa oli kuitenkin Tannerista poikkeuksellisen riippumaton. Voionmaalla oli oma vankka kannattajakuntansa puolueessa eikä hän ollut sillä tavoin riippuvainen Tannerin suosiosta kuin monet vähäisemmät toimijat. Miesten väleissä ei liioin ollut henkilökohtaista lämpöä. Mitään ulospäin näkyviä vastakkaisuuksia etenkään ulkopolitiikan osalta ei heillä kuitenkaan ennen talvisodan päättymistä ollut.

Voionmaalla ei näytä olleen erityistä roolia talvisotaa edeltäneissä keskusteluissa ja neuvotteluissa. Hallituksen ulkoasiainvaliokunnan jäsenenä hän oli tietoinen ns. Jartsev -neuvotteluista ja tapasi vt. ulkoministerinä kerran itsekin Jartsevin. Hän ei tätä neuvotteluyhteyttä vierastanut eikä väheksynyt, mutta Jartsevin esitysten substanssin osalta hän edusti hallituksen äärimmäisen pidättyvää yleislinjaa eikä jakanut Mannerheimin käsityksiä pidemmälle menevän vastaantulon välttämättömyydestä.

Kun Molotov-Ribbentropp-sopimuksen jälkeen siirryttiin avoimeen neuvotteluvaiheeseen, ei Voionmaa silloinkaan profiloitunut hallituksen yleislinjalta poikkeavilla käsityksillä. Ulkoministeri Erkon tavoin hän tuntui pitävän Neuvostoliiton kovaa linjaa bluffina ja uskoi että neuvottelujen jatkamisella voitaisiin vielä päästä tulokseen, jonka vuoksi hän oli valmis kannattamaan Paasikiven suosittamia vastaantuloja.

Cajanderin hallituksen erottua Voionmaa palasi eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajaksi. Kun rauhanteon mahdollisuus Neuvostoliiton kanssa avautui Stalinin hylättyä Terijoen hallituksen, yritettiin Suomea houkutella vielä brittien ja Ranskan lupaaman avun turvin jatkamaan sotimista. Tähän ei sen enempää hallitus, sotilasjohto kuin eduskunnan ulkoasiainvaliokuntakaan tarttunut, vain Urho Kekkosen sitä kannattaessa.

Valiokunnan puheenjohtajana Voionmaa lähettiin neuvotteluvaltuuskuntaan tekemän talvisodan päättänyttä Moskovan rauhaa. Mistään neuvottelusta ei kuitenkaan ollut kyse vaan suomalaiset joutuivat sellaisenaan hyväksymään Neuvostoliiton sanelemat rauhanehdot. Maaliskuussa 1940 Voinmaa lähetettiin Paasikiven kanssa toistamiseen Moskovaan selvittämään rauhansopimuksen täytäntöönpanoa. Tällä oli merkitystä vanhojen herrojen keskinäisen suhteen ja ymmärryksen syventämiselle ja sille, että Paasikivi suostui ottamaan vastaan Voionmaan kovasti tukeman pyynnön suostua Moskovaan Suomen lähettilääksi.

Siihen miten Suomi vietiin jatkostaan Saksan rinnalla ei Voionmaalla kuten ei koko eduskunnallakaan ollut osuutta suuntaan tai toiseen. Voionmaa kuitenkin selvästi näki ja ymmärsi mihin Suomea oltiin viemässä. Hän ei näkemästään pitänyt, mutta ei myöskään voinut tai halunnut asettua näkyvään vastarintaan vaan purki huolensa päiväkirjanomaisissa kirjeissään pojalleen Tapio Voionmaalle joka toimi Suomen lähettiläänä Bernissä ja ulkoasiainvaliokunnassa valituksiin valiokunnan syrjässä pitämisestä.

Ristiriitaisuus Voionmaan suhteessa sotaan sen alkuvaiheessa näkyy siinä, että innostus rajojen siirtämismahdollisuuteen tarttui häneenkin hänen puolustaessaan Itä-Karjalan miehitystä sillä, että sen tuleva asema määräytyisi itsemääräämisoikeuden pohjalta aikanaan yleisessä rauhankonferenssissa. Tämäkin erotti hänet Tannerista, joka ei milloinkaan lämmennyt kareliaaniselle innostukselle. Sodan pitkittyessä Voionmaa ei tätä pidempään enää toistanut, eikä hän missään vaiheessa halunnut esiintyä AKS-henkisen suursuomalaisuuden riveissä, vaikka häntä Valtion tiedotuslaitoksen kautta sellaisen houkuteltiin.

Kun selkeä rauhanoppositio Stalingradin jälkeen alkoi Suomessa järjestäytyä, oli Voionmaa sen merkittävimpiä sosialidemokraattisia voimia. Ulospäin hänen toimintaansa rajoitti ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan asema. Hän oli kuitenkin mukana elokuussa 1943 julkitulleessa presidentti Rytille osoitetussa ns. 33 kirjelmässä, jossa esitettiin toivomus, että hallitus ryhtyisi mahdollisimman nopeasti toimenpiteisiin rauhan saavuttamiseksi ja Suomen irrottamiseksi sodasta.

Voionmaan näkyvä rooli rauhanoppositiossa ja toistuvat vastakkaisuudet sosialidemokraattisessa eduskuntaryhmässä Väinö Tannerin kanssa merkitsivät miesten teiden lopullista erkaantumista. Tanner sai kuitenkin välirauhaan asti puoleen eduskuntaryhmän – jonka puheenjohtajan asemasta hän ei hallitukseen palattuaan kesällä 1941 enää luopunut – enemmistön tuen. Tämän mukaisesti puolue ei kesäkuussa 1944 Ryti-Ribbentropp sopimuksen jälkeenkään vetänyt edustajiaan hallituksesta.

Rauhan palattua taistelu SDP:n linjasta jatkui. Vanhat tannerilaiset ja asevelisosialistit pitivät puolueen hallussaan, kun iso osa oppositiosta eri vaiheissa lähti puolueesta ja liittyi SKDL:oon. Puolueesta erotetut kuutoset evät vankilasta vapauduttuaan palanneet puolueeseen ja he olivat perustamassa SKDL:oa. Seuraavaksi lähtivät mm Mauno Pekkala ja J.W. Keto ja viimeisimpänä siirtyjinä SDP:n listoilta eduskuntaan vielä 1945 vaaleissa valitut Sylvi-Kyllikki Kilpi ja Atos Wirtanen.

Voionmaa kutsuttiin marraskuun 1944 puoluekokouksessa SDP:n kunniajäseneksi, mihin hän suhtautui ironisesti ymmärtäessään sen olevan myös tapa rajoittaa hänen osallistumistaan puolueopposition toimiin. Siirtymistä SKLD:oon hän ei kuitenkaan missään vaiheessa harkinnut.

Näkyvimmän pesäeron Tannerin ja asevelisosialistien kanssa aiheutti Voionmaan osallistuminen sotasyyllisten vastuuseen saattamista vaatineeseen välikysymykseen keväällä 1945. Hän piti syytettyjen sittemmin oikeudenkäynnissä saamia vankeustuomioita välttämättöminä, ilman että siihen kuitenkaan liittyi mitään henkilökohtaista kostonhalua. Hän oli myös saanut välikysymyksen allekirjoitukselle Paasikiven hyväksynnän. Samalla hän näyttää kuitenkin aliarvioineen Paasikiven resilienssiä kun otaksui tämän jo syksyllä 1945 haluavan vetäytyä muistelmiensa pariin.

Voionmaa itse puhui usein vetäytymisestään, mutta antoi kuitenkin valita itsensä eduskuntaan v. 1945 vaaleissa. Kun Paasikivi seuraavana vuonna siirtyi presidentiksi ja Voionmaakin mainittiin pääministeriehdokkaana oli tapa, jolla hän ajatuksen kirjeenvaihdossaan torjui sellainen, että sitä olisi voinut pitää myös kursailuna. Vakavasti otettavaa kysymystä hänelle ei kuitenkaan tehtävään liittyen esitetty.

Voionmaan viimeiseksi valtiolliseksi tehtäväksi jäi osallistuminen Suomen valtuuskunnassa Pariisin rauhankonferenssiin 1946. Hän valmistautui tehtävään tunnollisesti, mutta mistään neuvottelusta ei Pariisissa hänen pettymyksekseen kuitenkaan ollut kysymys.

Eräänlaisen ulkopoliittisen testamenttinsa toukokuussa 1947 kuollut Voionmaa oli esittänyt syksyllä 1945 budjettikeskustelussa, jossa hän ensimmäisenä esitti Suomen liittymistä Yhdistyneisiin Kansakuntiin, jonka edellytyksenä hän totesi olevan turvaneuvoston pysyvän jäsenen Neuvostoliiton hyväksynnän.

Olen joutunut yhtenä Voionmaan seuraajana ulkoministeriössä tätä valmistaessani pohtimaan, miten hän tällaisessa hyvin erilaisessa ajassa ja maailmassa menestyisi tehtävässä. Vastaukseni on yksiselitteisesti, että hyvin. Siihen on kaksi syytä: ensinäkin historioitsijana hänellä olisi parhaiten sopiva ja tarpeellinen tausta toimimaan tehtävässä, ja toiseksi: ne arvot joita hän edusti ja toteutti ovat tämän päivän maailmassa yhtä kestäviä ja tarpeellisia kuin hänen elinaikanaan.

John A. Farrell, Richard Nixon. The Life, Scribe, 737 s., Croydon 2018

Nixon ja riivaajat

Yhdysvaltain 44 presidentistä Richard Milhous Nixon on ehkä ristiriitaisin ja omalla tavallaan mielenkiintoisin hahmo. Demonien riivaama, arvioivat monet hänen aikalaisistaan ja yhteistyökumppaneistaan. John Farrell paneutuu juuri tähän Nixonin monisäikeiseen luonteeseen perusteellisella ja oivaltavalla tavalla.

Nixon valittiin sotaveteraanina kongressin edustajainhuoneeseen Kaliforniasta ensimmäisissä sodanjälkeisissä vaaleissa marraskuussa 1946. Samoissa vaaleissa valittiin maan toiselta reunalta häntä muutaman vuoden nuorempi John F Kennedy myös edustajainhuoneeseen. Siinä missä Kennedy oli syntynyt kultalusikka suussaan miljonääriperheeseen oli Nixon amerikkalaisen keskiluokan kasvatti. Hänessä vaikutti koko hänen elämänsä ajan tietty kaunaisuus ja epäluuloisuus, jolla hän suhtautui itärannikon eliittiyliopistojen kasvatteihin, joilla oli varaa olla trendikkään liberaaleja. Tästä huolimatta Nixon ja Kennedy ystävystyivät, vaikka myöhemmin joutuivat kilpailijoiksi.
Kongressissa Nixon profiloitui tiukkana anti-kommunistina, joka hakeutui McCarthyismiä edustaneeseen epäamerikkalaista toimintaa tutkivaan valiokuntaan. Ensimmäisissä vaaleissaan hän oli lyönyt demokraattisen vastaehdokkaansa heittämällä varjon tämän ylle kommunismin myötäilystä, mikä ei tarkoittanut muuta kuin Rooseveltin New Deal-politiikan kannattamista. Samoilla keinoilla hän löi vastaehdokkaansa Helen Cahagan Douglasin senaattorin vaaleissa neljä vuotta myöhemmin.
Varapresidenttiehdokkaaksi Eisenhowerin rinnalle Nixon nousi oltuaan osallinen juoneen, jolla torpattiin Kalifornian kuvernöörin Earl Warrenin haaste Eisenhowerin ehdokkuudelle. Varapresidenttiehdokkaana hän joutui puolustautumaan lehdistön paljastettua epämääräisen rahaston, jolla äveriäät tukijat olivat rahoittaneet hänen henkilökohtaisia menojaan. Eisenhower oli jo valmis vaihtamaan varapresidenttiehdokastaan, mutta Nixon pelasti itsensä huolellisesti suunnitellulla ja taidokkaasti läpiviedyllä kornin imelällä televisiopuheella. Se tunnetaan edelleen Checkers-puheella sen koiran mukaan, jonka Nixon kertoi  saaneensa lahjaksi ja josta hän ei siihen rakastuneiden lastensa vuoksi tulisi luopumaan vaikka se merkitsi politiikasta luopumista.
Puhe teki tehtävänsä eikä Eisenhowerilla ollut sen välittömästi herättämän suuren sympatia-aallon vuoksi mahdollisuutta enää päästä eroon Nixonista. Kun Nixonista sitten kahdeksan vuotta myöhemmin tuli republikaanien presidenttiehdokas oli Eisenhowerin hänelle osoittama tuki minimalistista. Vuoden 1960 presidentinvaaleissa Nixon kuitenkin hävisi äärimmäisen niukasti Kennedylle, jonka voiton monet ja myös Farrell kirjassaan katsovat Chicagon pormestarin Richard Daleyn masinoiman vaalivilpin ansioksi.
Presidenttinä Nixon keskittyi ulkopolitiikkaan. Hän nojasi tietoisesti maineeseensa tiukkana anti-kommunistina ja tarkoituksellisesti levitti kuvaa itsestään vaikeasti kontrolloitavana hulluna, joka saattaisi turvautua myös ydinaseisiin politiikkansa tueksi, mutta oli samalla valmis avaamaan suhteet kommunisti-Kiinaan ja tekemään tärkeitä aserajoitussopimuksia Neuvostoliiton kanssa. Kaikki tämä oli laskelmoitua politiikkaa, joissa laskelmissa esimerkiksi aseenkäytön siviiliuhreilla ei ollut arvoa.
Useimmat muistavat Nixonin McCarthyn kanssa veljeilystä, Kambodzhan ja Hanoin pommituksista ja  Watergate-rikosten peittelystä, joka johti lopulta hänen eroonsa presidentintehtävistä ennen kuin hänet olisi erotettu. Nixon oli siis roisto ja rikollinen  – vaikka toisin yritti lehdistökonferenssissa vakuuttaa että ”I am not a crook”. Mutta hän ei ollut ainoastaan sitä, vaan jakautunut persoona, joka saattoi kyetä myös hyviin ja kiitettäviin tekoihin joille ei hakenut julkisuutta.
Omasta laskelmoidusta anti-kommunismistaan huolimatta Nixon saattoi myös puolustaa joitain McCarthyn aiheettomien syytösten kohteeksi joutuneita. Hän ei myöskään ollut rasisti vaan 50-luvulla jopa jonkinlainen Martin Luther Kingin ystävä ja tukija, vaikka myöhemmin heidän tiensä erkanivatkin. Nixon ei liioin kiihkoillut aborttien vastustajana ja monista valkoisen talon nauhoitusten paljastamista homofobisista heitoistaan huolimatta osallistunut seksuaalivähemmistöjen syrjimiseen. Hän ei jatkanut Lyndon B. Johnsonin Great Society ohjelman mukaisia uudistuksia, mutta ei liioin ryhtynyt niitä purkamaankaan.
Nixonin jakautunutta persoonaa laajasti käsittelevä Farrell viittaa useissa kohdin siihen, miten itsesääliin herkästi vajoavan Nixonin pimeä puoli periytyi hänen synkeältä ja ankaralta isältään, kun taas parhaimmillaan hyvään kykenevän Nixonin valoisampi puoli oli äidin perua. Niin tai näin, en olisi ikinä kuvitellut että valkoiseen taloon nousisi presidentti joka saa  kaipaamaan jopa Nixonin aikoja parempana vaihtoehtona.
 Helmikuu 2019

Ydinaseet keskuudessamme

1970-luvulla maailmassa oli enimmillään 70 000 ydinpommia. Sen jälkeen niiden määrä on laskenut noin 16 000:een, joista 90 % on tasasuuruisin osuuksin Yhdysvaltain ja Venäjän hallussa. Tästä ei ikävä kyllä voi tehdä sellaista johtopäätöstä, että ydinaseriisunta olisi edennyt. Nykyinenkin määrä ydinaseita riittää tuhoamaan koko ihmiskunnan moninkertaisesti.

Yksikin ydinpommi voi välittömästi surmata monta miljoonaa ihmistä. Ydinasein käytävä suursota ei säästäisi sivullisiakaan, sillä sitä seuraava ydintalvi-ilmiö voi pahimmillaan tarkoittaa samanlaista lajikatoa kuin dinosaurukset 65 miljoonaa vuotta sitten hävittänyt meteoriitin iskeytyminen maapallolle.

Vuonna 1970 voimaan astunut ydinsulkusopimus (NPT-sopimus) on tähdännyt estämään uusien ydinasevaltojen syntyä, missä se on onnistunut vain osittain. NPT:n tunnustaman viiden ydinasevallan lisäksi sopimuksen ulkopuolelle jääneet Pakistan, Intia ja Israel sekä sopimuksesta irtaantunut Pohjois-Korea ovat hankkineet ydinaseen. Ilman sopimusta ydinasevaltojen määrä voisi kuitenkin olla paljon suurempi. Ruotsikin luopui ydinaseiden kehittämissuunnitelmistaan vasta 60-luvun lopulla.

Ydinsulkusopimuksen toinen kivijalka ydinaseiden leviämisen ehkäisemisen ohella on ydinasevaltojen sitoutuminen ydinaseriisuntaan tavoitteena niistä luopuminen kokonaan. Tässä ei kuitenkaan ole lainkaan edetty. Gorbatshov ja Reagan visioivat 1986 täydellistä ydinaseriisuntaa ja vielä 2009 Obama esitti saman vision.

Todellisuudessa yksikään nykyisistä ydinasevalloista ei tee mitään tämän tavoitteen eteen. Päinvastoin käynnissä on sekä Yhdysvalloissa että Venäjällä ydinaseiden ja niiden kuljetuslaitteiden modernisointi-ohjelma ja myös aivan uusien ydinaseisiin nojaavien asejärjestelmien kehittäminen. Ydinaseiden käyttöä puoltava retoriikka on taas palannut suurvaltojen puheisiin eikä kukaan halua nyt eksplisiittisesti sitoutua olemaan käyttämättä ydinaseita ensimmäisenä.

Viimeisin huolestuttava tapahtuma on Yhdysvaltain irrottautuminen vuonna 1987 solmitusta, maalta laukaistavat keskimatkojen ohjukset kieltävästä INF-sopimuksesta, mitä seurasi odotetusti Venäjän vastaava ilmoitus. Tosiasiassa sopimusta on vähintäänkin kierretty Venäjän uuden SSC-8 ohjuksen kehittämisellä. Venäjä puolestaan katsoo, että Yhdysvaltain torjuntaohjukset toimivat myös sopimuksen vastaisina hyökkäysaseina.

Uuden varustelukilpakierteen uhka on todellinen. Voittajia siinä kilpailussa ei ole. Sen ohella, että rahan laittaminen aseisiin on pöyristyttävää resurssien väärinkäyttöä, ei sillä myöskään saada lisää turvallisuutta. Tuloksena on päinvastoin epävakauden ja vaaratilanteiden lisääntyminen.

Tämä ei myöskään ole sen enempää USA:n kuin Venäjän intresseissä, mikä ei kuitenkaan takaa sitä etteikö siihen silti ajauduttaisi. Katkolla ei ole vain INF-sopimus, vaan myös 2021 umpeutuvien SALT-sopimusten tulevaisuus. Voisivatko kolmannet maat estää surkeimman vaihtoehdon toteutumisen?

Yhdysvaltain ja Venäjän yhteisymmärrys ei nykymaailmassa enää riitä. Ydinasevalloista Kiina on kolmas tekijä, joka on saatava mukaan ydinaserajoituksiin, jos niistä halutaan pitäviä. EU:ssakin on (ainakin 1.4. saakka) kaksi ydinasevaltaa, joiden on jossain vaiheessa myös tultava mukaan ydinaserajoituksiin. EU:lla on myös ratkaiseva rooli siinä pysyykö Iranin kanssa tehty sopimus voimassa.

Olisi suotavaa, että myös Suomella olisi enemmän aloitteellisuutta ja aktiivisuutta aseriisuntakysymyksissä. Kylmän sodan päättyminen johti Suomessakin passiivisuuteen aseriisuntapolitiikassa ja sen myötä aiemmin muidenkin arvostaman osaamisen alasajoon, jonka uudelleen vahvistamiseen on ilmeinen tarve. Presidentti Niinistön johdolla Suomella on kuitenkin halua ja mahdollisuuksia aloitteellisuuteen.

Merkittävin uusi aloite ydinaseriisunnan aikaansaamiseksi on YK:n yleiskokouksen äänestyksen jälkeen hyväksymä ydinaseiden täyskieltoon tähtäävä sopimus. Taustalla siihen johtaneessa prosessissa oli turhautuminen ydinasevaltojen vähäiseen sitoutumiseen ydinsulkusopimuksessa edellytettyyn ydinaseriisuntaan. Suomen hallitus on suhtautunut siihen pidättyvästi katsoen sen voivan heikentää NPT-sopimusta.

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta ei kuitenkaan ole tätä perustetta hyväksynyt ja haluaa että Suomi seuraa sopimuksen voimaansaattamista ja on valmis arvioimaan omaa kantaansa. Liittyminen sopimukseen on peruteltua maalle, joka ei missään olosuhteissa halua laskea omaa turvallisuuttaan humanitaarisilta seurauksiltaan katastrofaalisten ydinaseiden olemassaolon ja käyttömahdollisuuden varaan. Ydinaseeton maailma on Suomen lopullisena tavoitteena ja sitä voidaan monin pienin askelin edistää.

3.2. 2019

Lauri Karen, Aatos Erkko. Yksityinen valtiomies, Otava, 249 s., Keuruu 2018

Legendaarinen Aatos Erkko

Heikki Brotherukselta ilmestyi jo 1973 WSOY:n silloisessa Legenda jo eläessään- kirjasarjassa myötäsukainen henkilökuva Helsingin Sanomien pääomistajasta ja päätoimittajasta Eljas Erkosta. Helsingin Sanomien toimittajan ja ulkomaankirjeenvaihtajan Lauri Karenin 13 vuotta hänen kuolemansa jälkeen postuumisti julkaistu kirja Eljaksen manttelinperijästä Aatos Erkosta olisi sopinut hyvin tähän legendasarjaan. Julkaisemista saatiin odottaa sen vuoksi, että kirjan tekemiseen haastateltavana osallistunut Aatos Erkko asetti ehdoksi, ettei sitä hänen elinaikanaan saisi julkaista. Kun Erkko 2012 kuoli jatkoi hänen leskensä Jane julkaisukieltoa vielä pari vuotta omaan kuolemaansa saakka.

Näiden vuosien aikana on Aatoksesta ja muistakin Erkoista ehditty julkaista jo useita muitakin kirjoja, kuten Ohto Mannisen ja Raimo Salokankaan Eljas Erkko (2009), Leena Liukkosen Aatos (2014), Antti Blåfieldin Loistavat Erkot (2014) ja Aleksi Mainion Erkon kylmä sota (2018). Näiden ilmestymisen jälkeen ei Karenin kirja tuo enää juurikaan uutta tietoa eikä varsinkaan analyysia tekijän ylistämän suurmiehen ja globaalin taustavaikuttajan todellisesta merkityksestä. Aatos Erkon kontaktiverkosto oli epäilemättä suomalaisittain jopa ainulaatuisen laaja, mutta nimien ja tapaamisten luettelointi ei vielä verkoston laadusta ja vaikutuksesta kaikkea kerro.

Sukusuhteiden osalta Karenin kertomus Aatos Erkon kompleksikkaasta suhteesta Eljas isään ja isän poikaansa kohdistamiin vaateisiin ja odotuksiin ei sekään ole enää uudemman Erkko-kirjallisuuden valossa uutta. Aikaisempaa selvemmin tuodaan kuitenkin esiin, joskin lyhyesti, Aatoksen kireä suhde isosiskonsa Patrician kanssa. Tämä oli sukupuolensa vuoksi Eljaksen silmissä kelpaamaton lehtikuninkaan seuraajaksi, mikä katkeroitti sisarusten välit.

Muutama pikkuvirhekin on jäänyt Karenin kirjaan. Historiallisten tapahtumien kuvauksessa sellaiset jäävät aina kalvamaan muunkin tarinan uskottavuutta.

Tammikuu 2019

Hella Wuolijoki och Aino Malmberg – två modiga kvinnor i kampen för Finlands rättigheter. Vetenskapsdagarna 11.1. 2019

Finlands autonomi under den ryska Storfursten hade fram till 1890-talet utvecklat sig under lyckliga stjärnor. Vi hade egen lantdag och egen regering med egen finländsk valuta och landets två språk åtnjöt fulla rättigheter. I Ryssland och i de baltiska landskapen var förhållandena helt annorlunda t.o.m till den grad, att det tsaristiska enväldets ryska eller estniska motståndare kunde vid behov hitta asyl i Finland.

Detta tillstånd retade den växande panslavistiska nationalismen i Ryssland. Detta ledde till att det som kallades Finlands ofärdsår tog sin början. 1890 med postmanifesten som underställde det finska postverket den ryska. Ofärdsåren och förryskningen tog fart med Nikolai Bobrikoffs utnämning till generalguvernör i Finland 1898 och med februarimanifesten nästa år.

Ävenom finnarna var enade i att motsätta sig förryskningspolitiken blev de oeniga om hur de skulle motstå den. Huvudstriden stod mellan undfallenhetsmännen, som i det längsta ville förstå och tillgodose de ryska önskemålen, och konstitutionalisterna som genom lydnadsvägran ville slå vakt om grundlagen och därmed också om autonomin. Inom det sistnämnda lägret var det en liten grupp, som ville gå från det passiva motståndet till det aktiva och förordade också väpnad motstånd och t.o.m. terrorism.

Aino Malmberg, född år 1865 i prästfamiljen Perenius, var gift, mor till tre pojkar och nästan 34 år då februarimanifestet gavs och universitetsutbildade lärare i engelska språket i Liikemiesten Kauppaopisto. Ungefär vid sekelskiftet började hon sin bana som feminist, aktivist, socialist och skriftställare. Hon var också en central figur i det 1904 grundade underjordiska Aktivistiska Motståndspartiet.

En hemlig kommitté, Kagalen, samordnade och ledde de olika motståndsaktionerna. Det fanns också en separat kvinnokagal, och Aino Malmberg var också medveten om dess aktiviteter, men kanske i linje med sin feminism ville hon inte inskränka sin aktivitet till enbart kvinnoorganisationer, även om de kvinnliga, ett oregistrerat kvinnonätverk som den första generationen av universitetsbildade kvinnor hade grundat, var för henne viktig. Två av hennes närmaste vänner, Tekla Hultin och Alma Söderhjelm tillhörde samma nätverk.

Hella Wuolijoki föddes i Estland år 1886 som Ella Murrik och besökte Finland för första gången 1903 och efter studenten skaffade hon sig dispens för att inskriva sig som adertonåring i Helsingfors Universitet 1904. Liksom Aino Malmberg var Hella Wuolijoki mästare att knyta kontakter i olika kretsar, i skilda opinionsläger och åldersgrupper och hon blev snart nära vän också med Aino, som hon som beskrev i sina memoarer som ”den mest kagaliska av alla kagaler”.

Av hemligt verksamhet är det alltid svårt att få exakta uppgifter, men klart är att Aino engagerade sig i smuggling av motstånds- och revolutionära tryckalster från utomlands till Finland. Hon hade också täta kontakter till ryska revolutionärer, främst med socialist-revolutionärerna (SR) som använde terrorismen i sin kamp mot tsarväldet. Till de ryska revolutionärer hon härbärgerade i Helsingfors hörde också Jevno Azev, ledaren för SR-partiets terroristiska kamporganisation som sedermera avslöjades som Ochranas agent. Det var inte enbart revolutionärer utan också deras verktyg, såsom dynamit, som gömdes i hennes lokal.

Under revolutionsåren 1905-1906 var både Aino Malmberg och Hella Wuolijoki djupt engagerad i kampen för att återställa Finlands autonomi samt att bistå de ryska revolutionärerna. Revolutionsvågen kulminerade i det misslyckade Sveaborg-uppropet i augusti 1906 då båda kvinnorna hjälpte de ryska revolutionsledarna att fly.

För Hella Wuolijokis del betydde det att hon blev också förtjust i ledaren för bolsjevikernas underjordiska organisation i Finland, som hon i sina memoarer kallade ”Anatolij”, och vars riktiga namn var Meier Abramovich Trilisser. Efter oktoberrevolutionen i Ryssland blev han den sovjetiska underrättelseorganisationens andra man.

Under en resa till St Peterburg i oktober 1907 blev Malmberg arresterad tillsammans med några finska aktivister och sin amerikanska väninna Rose Strunsky. Hon frigavs efter några dagar då det inte fanns tillräckligt bevis om hennes revolutionära aktiviteter. Senare kom antydanden fram, att Azev skulle ha haft en roll i hennes frigivning.

Misstankarna om Azevs verksamhet som dubbelagent blev kända först 1908 och då de nästa år bekräftades bidrog detta till, att Malmberg flyttade till London. Olika misstankar riktades också mot Malmberg. Det fanns ingenting av substans i dem, men de bidrog till den tidvis paranoida atmosfären i revolutionära och aktivistiska kretsar. Att flytta utomlands var ett modigt steg också med tanke på, ett hon samtidigt fått skilsmässa från sin make och inte hade några reguljära inkomster.

Hon hade besökt England för första gången 1895 och därefter flera gånger, bl.a. 1899 som deltagare och talare vid International Congress of Women, och hon hade redan ett utvecklat kontaktnätverk som hon medvetet började utveckla i egenskap av den finska motståndsrörelsen inofficiell delegat i landet. Hon blev vän med labour-ledaren Ramsay MacDonald och flera andra vänster- och liberala parlamentariker. MacDonald fick också henne att ansluta sig till Independent Labour Party och delta som partiets representant i internationalens kongress i Köpenhamn 1910. Bland hennes nära kontakter var också den ryska anarkistsocialisten Pjotr Kropotkin, författarna Cane Hall, Rudyard Kipling och George Bernard Shaw, vars alster hon hade översatt till finska, samt många suffragetter, journalister och sådana antikolonialistiska aktivister som Henry Nevinson och E.D. Morel.

Med sina kontakter kunde Malmberg publicera artiklar om Finland och göra flera omfattande föreläsningsturnéers i landet samt också både organisera och tala under en stor demonstration för Finlands sak i Trafalgar Square. Hon var en mycket populär föredragshållare med sin flytande engelska och verbala slagfärdighet.

Mellan 1912 och 1918 gjorde hon fyra längre resor till USA där hon reste omkring landet från Hawaii till New York och Michigan till Mississippi för att hålla föredrag on Finlands sak och knyta kontakter till radikala, socialistiska, feministiska och pacifistiska kretsar. Till hennes medhjälpare hörde också den progressiva senatorn och senare presidentkandidat Robert La Follette. Hon var också med på Henry Fords Peace Ship som automobilmagnaten sponsorerade 1915 för att befrämja de neutrala ländernas försök att medla ett fredsavtal för att få slut på världskriget.

Aino Malmbergs situation under krigsåren var synnerligen delikat. Hon var en stor beundrare av anglo-sachsisk kultur och samhälleligt liv, men krigets utbrott gjorde Britannien till bundsförvant med det hatade tsarväldet. USA lutade åt ententemakterna och i kom med i kriget i april 1917. Under kriget hade två av hennes söner, Lauri och Erik som var henne kära, anslutit sig till jägarrörelsen och kämpade i de tyska leden.

Detta liksom hennes pacifism gjorde det lätt för henne att understöda fredsrörelsen som var emot krig i England och USA, men med krigets förlängning gjorde det henne till föremål för beskyllningar att vara i Tysklands tjänst. Detta var inte heller helt obefogad, då det på Tysklands initiativ grundade och av tyskarna understödda Liga der Fremdvölker Russlands utnämnde henne som dess representant i USA år 1916. Detta kom aldrig ut i offentligheten, men det oaktad var hennes krigs- och Rysslandskritiska aktiviteter i landet tillräckliga för att göra henne misstänkt. Men för henne var det naturligtvis aldrig fråga om att befrämja Tysklands utan Finlands intressen.

Den tyska krigsledningen var beredd att söka sällsamma kumpaner för att slå Rysslands ut ur kriget. I detta syfte möjliggjorde den också Lenins och bolsjevik ledarnas genomresa från Schweiz till Petrograd 1917 i den berömda plomberade tågvagnen. Med detta i beaktande är det inte heller helt uteslutet, att Aino Malmberg skulle ha fungerat som kurir för att överföra pengar från Europa till Trotskij i USA före revolutionen. För detta finns inga bevis utom en spekulativ rapport från två ochrana-agenter i USA.

Aino Malmberg var också i USA då inbördeskriget bröt ut i Finland Hon var samtidigt socialist och mor till två jägare som kämpade för de vita, av vilka Erik avancerade slutligen till överste och Lauri till general och överbefälhavare för skyddskårerna. Han var också försvarsminister en kort period på 20-talet. Att vara jägare och socialist var ännu före inbördeskrigets utbrott möjlig. Aino Malmberg bevarade nära och förtroliga relationer med sina söner också efter skilsmässan från sin make 1910.

Båda Hella Wuolijoki och Aino Malmberg hade betraktad de rödas maktövertagande som ett katastrofalt misstag. Wuolijoki tog avstånd från den röda regeringen och i USA arbetade Malmberg för den vita senaten. Malmberg återvände efter inbördeskriget till Finland, blev belönad med IV klassens frihetskors av senaten och ställde redan hösten 1918 upp på socialdemokratiska partiets möten som talare och föreläsare.

Hella Wuolijokis sympatier stod närmare arbetarrörelsens vänsterfalang och kommunisterna. Hon blev en beundrare av Stalin men anslöt sig aldrig till kommunistpartiet. De två kvinnorna stod varandra nära, Malmberg hörde till stamkunderna i Hella Wuolijokis berömda salong efter inbördeskriget och de samarbetade på många sätt. Båda hade också en central roll i strävanden att hjälpa den amerikanska radikalsocialisten John Reed då han arresterades i Finland efter sin återkomst från Sovjet-Ryssland.

En intressant bit av information ges i Vappu Tuomiojas memoarer om sin mor Hella Wuolijoki där

år hon skriver om de ”motionstimmar ” bakom stängda eller rentav låsta dörrar som hölls för Hella, Aino Malmberg och Lydia Stahl hemma hos Hella Wuolijoki med operabalettens Theresa Degerholm som instruktör. Då man minns att Lydia Stahl senare blev avslöjad som sovjetagent kan man också spekulera i vad dessa ”motionstimmar” egentligen handlade om.

Malmberg vantrivdes i Finland och ville tillbaka till England. Det var inte lätt då misstankarna om henne som tysk agent var kända i London och det drog ut ännu till början av 1923 före hon fick visum att resa till England. Också Hella Wuolijoki drabbades av misstankar både som tysk agent genom hennes association med Malmberg och som kommunist revolutionär och förnekades visum till England i 1920. I sista hand var det dåvarande krigsminister Winston Churchill som avgjorde frågan. Till den för underrättelsevärlden inte helt främmande paranoian hörde det också att den sovjetiska underrättelsetjänsten, under en tid på 30-talet, hyste misstankar att Wuolijoki skulle ha varit brittisk agent.

I London kunde Malmberg nu fortsätta sitt arbete som Finlands inofficiella ambassadör. Men det fanns nu också en riktig officiell ambassadör, högermannen Ossian Donner, på plats, och han försökte göra allt för att förorsaka svårigheter för Malmberg. Malmberg ville för sin del också bli av med ambassadören och hennes kampanj var till slut framgångsrik. Men hennes förhållande till det nya sändebudet Armas Saastamoinen blev inte mycket bättre.

Malmberg hade gett ut tre novellsamlingar under 1900-talets första år. Nu återvände hon till sin litterära karriär med fem böcker mellan 1922-1932. De var ett slags memoarer där hon skrev om människor, både kända och okända, som hon hade träffat under sitt liv samt om händelser från de gångna åren, och därutöver skrev hon en resebok om finländare i Australien.

Malmbergs böcker fick för det mesta goda recensioner men bestsellers var de inte och är idag nästan bortglömda. Ett intressant undantag är novellen Ystävyyttä i novellsamlingen Totta ja leikkiä som kom ut 1903 som anses vara det första alstret i Finland om ett lesbiskt kärleksförhållande. Då den kom ut avstod samtliga recensenter att kommentera den och det är först dagens generation av feministiska litteraturforskarna som har uppmärksammat denna.

I överhudtaget var Malmberg tvungen trots sin flitig litterär verksamhet och höga arbetsmoral att leva mer eller mindre hela sitt liv under ekonomiskt knappa levnadsförhållanden, som tvingade henne att ständigt be andra – kagalen, tidskrifter hon skrev i, utrikesministeriet, sina vänner och bekanta – om ekonomisk understöd.

Skillnaden mellan henne och hennes vän Hella Wuolijoki var i detta avseende stor. Wuolijoki gifte sig med Sulo Wuolijoki, advokat, journalist och riksdagsledamot som härstammade från en förmögen tavastländsk rusthållarfamilj. Då hennes äktenskap började splittras under världskriget startade hon en framgångsrik affärsverksamhet som ledde till att hon strax före inbördeskrigets början hade blivit Finlands första kvinnliga miljonär som dessutom var klok nog att under kriget i Finland hålla sina millioner trygga i Stockholm.

Samtidigt som hon i sina memoarer ofta hänvisade till de svårigheter och hinder hon som kvinna mötte i affärslivet kunde hon också utnyttja sin särställning som ett slags ”vit kråka” i en av männen dominerade omgivning.

Efter inbördeskriget gick Hella Wuolijoki tillbaka till affärslivet och blev en verklig storkapitalist. Hennes företag Aunuksen Puu drev fyra sågverk med fyra tusen anställda. Men företaget kunde inte överleva 30-talets världskris och 1931 övertogs det av banken. För att förtjäna sitt levebröd – som hon själv sade – tog hon igen till pennan och fortsatte den karriär som skriftställare hon hade börjat redan i Estland före världskriget. Hon lyckades i detta så bra med sina Niskavuori-pjäser, Juurakon Hulda och andra alster, så att som under ett år fick hon som bäst 60 % av alla upphovsrättsersättningarna teatrarna i landet utbetalade.

Aino Malmberg dog av cancer 1933. Hella Wuolijoki, som var 21 år yngre, dog 21 år senare. Under andra världskriget spelade Hella Wuolijoki, åtminstone enligt sin egen bedömning, en viktig roll för fredssträvandena. Efter att hon hade tagit kontakt med utrikesminister Väinö Tanner beslöt regeringens krigskabinett skicka henne till Stockholm för att försöka öppna kontakterna till Sovjetunionen genom sin gamla vän, Alexandra Kollontaj, som då var sovjetsändebud i Stockholm. Det ledde faktiskt till, att Väinö Tanner två veckor senare kunde komma till Stockholm för att fortsätta sonderingarna.

Under mellanfredsperioden gjorde Wuolijoki också genom sina kontakter till sovjet-ambassaden och socialdemokratiska regeringsmedlemmar ett fåfängt försök att få Finland att stanna utanför det som sedermera kallades för fortsättningskriget. Under kriget tog hon emot en sovjetisk desant Kerttu Nuorteva som skickats som spion till landet och då denna häktades blev Wuolijoki också anklagad för landsförräderi och dömdes till livstids fängelse.

Att hennes agerande bröt mot krigstida lagar och fyllde landsförräderiets kännetecken kan inte förnekas. Enligt Hella Wuolijokis eget försvar tog hon emot Nuorteva som en freds sonderare, som hon inte kunde ange åt myndigheterna. Var och en kan själv bedöma hur trovärdig hennes egen beskrivning av sitt agerande var. Enligt henne var det en fortsättning av hennes strävanden att få slut på kriget är.

Då freden kom frigavs också Wuolijoki efter att ha suttit 16 månader som fånge. Efter kriget återkom hon som en central figur i det offentliga livet med goda kontakter både till övervakningskommissionen och det nygrundade folkdemokratiska partiet och andra som hade varit med i fredsoppositionen under kriget. Hon blev både generaldirektör för Finlands Rundradio och riksdagsledamot. Hon fortsatte sin karriär som skriftställare och gav ut bl.a. sina memoarer i fem band hon hade börjat skriva i fängelse.