En kuulu science fiction kirjallisuuden suurkuluttajiin eikä genren tarjonta oli minua yleensä puhutellut. Harvoihin poikkeuksiin lajin joukossa kuuluu Isaac Asimovin – jonka lapsellisia avaruusseikkailuja en muutoin ole arvostanut – poikkeuksellisesti aikamatkailua käsitellyt kirja The End of Eternity. Siinä ajassa liikkumisen salaisuuden hallitsevat ”ikuiset” (eternals) ohjaavat ihmiskunnan kehitystä tekemällä aika ajoin pieniä, mutta historian kulkuun vaikuttavia muutoksia eri vuosisatoina eliminoidakseen ihmiskunnan kehityksestä suuntauksen avaruusmatkailuun ja muunlaiset epätoivottavina pitämänsä kehityksen polut.

Tällaisia pieniä esim. laboratoriotutkimuksia sabotoivia interventioita täytyy tehdä jatkuvasti, sillä suurinkaan kehityksen kulkua kääntävä ohjaustoimi ei estä ihmiskunnan kehityksen paluuta takaisin perusuomaansa viimeistään muutaman sadan vuoden kuluessa.

Asimov on tuskin tarkoittanut ajatustaan vakavasti otettavaksi historian filosofiaksi. Silti hänen kuvauksensa on jäänyt mieleeni varmaan siksi että se intuitiivisesti vastasi omaa käsitystäni historiallisesta determinismistä.

Tällainen historiallinen determinismiä voi selviten havaita tiedon, tieteen ja niiden sovellutusten kehityskaaressa. Sattuma voi ohjata yksittäisiä tapahtumia, mutta ei muuttaa suurta laajojen kehityskaarien ohjaamaa historian suuntaa. Joku muu olisi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin keksinyt penisilliinin vaikka Alexander Fleming olisi ollut huolellisempi bakteeriviljelmiensä kanssa.

Vaikeampaa on todeta, olisiko myös poliittisessa ja valtiollisessa historiassa tällaista yhtä selvää pitkän aikavälin determinismiä.  Deterministisellä ajattelulla on sekä uskontoihin liittyvät juuret, mutta vielä enemmän vaikutusta on ollut valistusajalla syntyneellä edistysuskolla.

Noista ajoista alkaen olemme olleet sen käsityksen varassa, että maailmalla kehittyisi koko ajan parempaan suuntaan. Edistysusko saattoi olla vahvimmillaan 1800-luvun Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, ennen kuin 1900-luvun maailmansodat, keskitysleirit ja kansanmurhat sitä alkoivat ainakin joksikin aikaa horjuttaa. Tänään sitä horjuttavin voima voi olla jo ekologisen tuhon nouseminen varteenotettavaksi mahdollisuudeksi. Silläkin on deterministinen ilmiasu eritoten uusimman ajan maailmantuhon ennusteiden muodossa.

Täydellisen deterministinen maailmankuva ei jätä tilaa sen enempää sattumalle kun vapaalle tahdolle. Tällaista maailmankuvaa en jaa, koska pidän sekä sattumaa että ihmisen tahdonvaraisia valintoja mahdollisina. Tämä on kuitenkin olettamus jota ei voi verifioida eikä falsifioida, Jos vapaata tahto ei olisi, niin miten elämämme eroaisi nykyisestä? Vastaus on, ettemme itse pystyisi sitä mitenkään näkemään. Paradoksaalista on, ettei periaatteellinen usko täydelliseen determinismiin ole este näyttää aktiivisilla omilla toimilla ja valinnoilla täyttävänsä Jumalan tahtoa.

Sattuma vai determinismi haastaa myös historiantutkimusta. Ammattihistorioitsijat ovat usein karsastaneet ajatusta kontrafaktuaalisesta historiasta ja ”mitä jos” -kirjallisuudesta.  En ole sotahistorian erityisemmin perehtynyt, mutta minulle on jäänyt vaikutelma että sotahistorioitsijat olisivat ehkä muita alttiimpia harrastamaan jossittelua ja spekuloimaan sillä, miten jokin taistelu olisi voinut päätyä toisin jos vaikka puolustajan oikean sivustan vahvistukset eivät olisi myöhästyneet eksyttyään sumussa jne.

Jotenkin tuntuu siltä, että tällaisessakin tilanteessa olisi useimmiten kuitenkin jonkin ajan kuluttua toteutunut sama lopputulos, jonka välttäminen olisi edellyttänyt paljon useampia, toistuvia ja samaan suuntaan johtavia sattumia. On esim. vaikea uskoa, että ensimmäisen maailmansodan syttyminen oli kiinni vain siitä, että Frans Ferdinandin autonkuljettaja kääntyi risteyksessä väärään suuntaan niin, että kruununperillinen päätyi sitten Gavrilo Principin tähtäimeen.

Toki monet sodat ja tapahtumat olisivat hyvin voineet saada myös radikaalisti toisen ja historiaa merkittävästi muuttaneen suunnan. On esim. kiehtovaa kysyä, minkälaisen kulun toinen maailmansota olisi saanut jos Suomi olisi pyytänyt ja Ruotsi sallinut ranskalais-englantilaisen retkikunnan läpikulun Pohjois-Suomeen ennen talvisodan rauhantekoa. Se että näin ei tapahtunut, ei kuitenkaan ollut sattuman satoa vaan päättäjien tietoinen valinta.

Toteutumattomien mahdollisten tapahtumien ja niistä seuraavien kehityskulkujen kuvitteleminen voi tietysti johtaa hyvinkin kiinnostaviin ajatusleikkeihin. Mutta mitä epärealistisempien toteutumattomien vaihtoehtojen varaan näitä vaihtoehtoisia historioita rakennetaan, sitä vähemmän niillä on tekemistä vakavasti otettavan historiatieteen kanssa. Kelpo satiiria tai science fictionia niillä eväillä toki syntyy.

Aivan toinen asia on sen sijaan pohtia sattuman merkitystä maailmanpolitiikassa niiltä osin kuin sattuma todella on toteutunut. Silloin ollaan suorastaan historiatieteen ytimessä, ymmärtämässä sitä, että toisinkin olisi voinut käydä. Meillä on nykyhetkessä toimiessammekin turhan usein taipumus luulla varmuudella tietävämme, millä raiteella kohti tulevaisuutta etenemme. Silti olemme epävarmuuksien keskellä kuitenkin ehkä jollain tavoin alttiita ymmärtämään, miten vähän predestinoitua tulevaisuus lopulta on.

Historiaa tarkastellessamme olemme sen sijaan kovin herkästi taipuvaisia ajattelemaan, että tapahtumat etenivät vääjäämättä juuri toteutuneella uralla. Tällainen ilmiö on Suomen historian tarkasteleminen joulukuun 6. päivän tirkistysaukosta, jolloin kaikki sitä edeltänyt saadaan helposti näyttämään ikään kuin vääjäämättömältä kehitykseltä juuri tähän itsenäistymistulokseen. Mutta tulevaisuuden luonne on tietysti ollut menneisyydessä yhtä arvaamaton kuin nytkin.

Sattumalla on ihmisten välisessä kanssakäymisessä, jota maailmanpolitiikka mitä suurimmissa määrin on, aina sijansa. Suurilla, syvillä ja pitkäkestoisilla yhteiskunnallisilla rakenteilla ja niistä johtuvilla polkuriippuvaisuuksilla on maailmanpolitiikassa niin ikään suuri merkitys. Mutta viime kädessä politiikka on kaikilla tasoillaan ihmisten tekemää.

Kaaosteoreetikot tuntevat hyvin ajatuksen siitä, kuinka pienikin paikallinen muutos voi lopulta johtaa valtaviin, koko järjestelmään ulottuviin seurannaisvaikutuksiin. Tunnettuun perhosefektiin rinnastettavia esimerkkejä sattuman roolista maailmanpolitiikassa voi löytää yllin kyllin sekä kaukaisesta historiasta että aivan lähimenneisyydestäkin. Nykyisessä yhä keskinäisriippuvaisemmassa maailmassa tällaisten paikallisten sattumien vaikutusten nopeus ja kattavuus kasvavat alati. Maantieteellinen etäisyys on yhä vähemmän esteenä sattumien seurausten leviämiselle.

Viime vuonna muisteltiin näyttävästi kahta Euroopan historian kulkua merkittävästi muuttanutta tapahtumasarjaa, kun ensimmäisen maailmansodan syttymisestä tuli kuluneeksi sata vuotta ja Berliinin muurin murtumisesta 25 vuotta. Molemmissa tapauksissa liikkeessä olivat aikanaan lopulta valtavat historialliset voimat, joiden vaikutukset ulottuvat nykyhetkeen asti, ja joiden takana ei ollut yhtä yksittäistä syytä. Mukana taustasyiden vyyhdissä oli silti paljon sattumaakin.  Australialainen historioitsija Christopher Clark on paljon myyneessä kirjassaan ”The Sleepwalkers” osuvasti kuvannut Euroopan ajautumista suursotaan ilman, että sitä oikeastaan kukaan aktiivisesti halusi. Vallanpitäjien unissakävely oli lukuisten onnettomien sattumien summa, joka johti miljoonien ihmisten kärsimykseen.

Myös Berliinin muurin murtuminen neljännesvuosisata sitten oli osa pitkäkestoista murrosta, joka olisi tavalla tai toisella voinut johtaa kylmän sodan päättymiseen muitakin polkuja pitkin. Se, että Länsi- ja Itä-Berliinin rajan ylittäminen muuttui mahdolliseksi juuri 9.11.1989, oli sen sijaan puhdasta sattumaa, jonka alkulähde on paikallistettavissa yhteen yksittäiseen lehdistötilaisuuteen. DDR:n valtapuolueen edustajan huolimaton lausunto rajamuodollisuuksien muuttamisen voimaantulon ajankohdasta sai liikkeelle ihmismassat, joita ei enää voinut pysäyttää. Kuten kulunut sanonta kuuluu, loppu on historiaa. Ja toisin kuin Francis Fukuyama samoihin aikoihin ennusti, historia ei suinkaan loppunut. Sattuman kanssa joudumme tulemaan toimeen jatkossakin.

On syytä painottaa, etteivät maailmanpoliittisesti merkittävät sattumat suinkaan aina johda traagisiin murhenäytelmiin, olipa kyse sitten MH17-koneen alasampumisesta Ukrainan ilmatilassa tai erilaisista luonnonkatastrofeista. Esimerkkejä sattumista, joilla on arvaamattoman suuria myönteisiä vaikutuksia, löytyy lähes loputtomasti esimerkiksi tieteen ja teknologian alalta. Tieteellinen perustutkimus, alalla kuin alalla, on paitsi pitkäjänteistä ja systemaattista työtä, myös ovien avaamista sattuman hyödyntämiselle. Jättäkäämme siis myös sattumalle tilaa, ainakin tieteen teossa.

Toivotan tämänvuotisille tieteen päiville menestystä ja antoisia keskusteluja mielenkiintoisesta ja haastavasta aiheesta!

Arvoisat kuulijat, hyvät tietämisen vapauden ystävät,

Valtiopäivämies Anders Chydeniuksen aikaansaaman painovapausasetuksen (2.12.1766) voimaanastumisesta tulee tänään kuluneeksi 248 vuotta. Kahden vuoden kuluttua vietämme 250-vuotismerkkipäivää.

Kirkkoherra Chydenius oli lahjakas mies. Hän edisti vapaakauppaa ja uskonnonvapautta, mutta ennen kaikkea hän oli sananvapauden ja asiakirjojen julkisuuden puolestapuhuja. Chydeniuksen ansiosta Ruotsi, ja sen myötä Suomi, sai maailman ensimmäisen julkisuuslain.

Painovapausasetusta (tryckfrihetsförordningen) on pidetty uraauurtavana Pohjoismaisen avoimuuden ja sananvapauden takaajana. Toki se oli rajallista vapautta: kuningasta ei saanut moittia eikä liioin kirkkoa kyseenalaistaa, mutta muuten sai tuottaa painettua tekstiä, ottaa kantaa hallinnon päätöksiin ja jakaa niistä tai muista aiheista ajankohtaista tietoa.

Tähän me olemme tottuneet. Lapsemme saavat oppia vapaasti eri aiheista, ylioppilaamme kirjoittaa yhteiskunnallisista kysymyksistä ja kirjailijamme tarttua vaikeisiinkin aiheisiin. Jopa meitä poliitikoita saa kritisoida, aivan vapaasti. Valtiolta ja viranomaisilta odotamme avoimuutta ja rehellisyyttä, tietoa yhteisistä varoista ja meitä koskevista päätöksistä.

Vuosien varrella avoimuus, julkisuus ja sananvapaus ovat kestäneet erilaisia paineita, sotia ja uhkia, sensuuriakin on ollut, mutta olemme päässeet hyvään vaiheeseen. Tiedämme, että meillä on oikeus tietoon, hyvään hallintoon, asiakirjojen julkisuuteen ja vapaus jakaa tietoa eteenpäin, kommentoida sitä ja olla eri mieltä.

Hyvät ystävät,

Avoimuus on kansanvaltaisen yhteiskuntamme kulmakiviä, joten seminaaria isännöivien säätiöiden ja joidenkin yksityishenkilöiden Suomen ja Ruotsin ulko- ja oikeusministereille lokakuussa 2012 tekemät juhlavuosialoitteet herättivät mielenkiintoni.

Kun Suomen valtiollisen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuotta järjestetään valtioneuvoston johdolla, on luontevaa, että vuotta aiemmin juhlittavan kansalaisten itsenäisyyden – sananvapauden ja tietämisen vapauden – juhlavuotta edistetään kansalaisyhteiskunnan vedolla ja parlamentin tuella.

Avoimuudelle ja sananvapaudelle omistautuneiden Anders Chydenius -säätiön ja Helsingin Sanomain Säätiön koolle kutsuma 250-valtuuskunta on toimintatapana osuva. Samoin Suomen ja Ruotsin eduskuntien perustuslakivaliokuntien, jotka vaalivat nimenomaan kansalaisten perusoikeuksia, virittämä yhteistyö on sekin teemaan sopiva lähestymistapa.

Toki valtioneuvosto haluaa osaltaan olla mukana. Iloksemme Suomi on valittu Unescon järjestämän kansainvälisen lehdistönvapauskonferenssin vuoden 2016 isäntämaaksi. Päätapahtuma järjestetään 3.5.2016 Finlandia-talossa. Olen iloinen, että Suomi voi konferenssin kautta osoittaa tukeaan sille tärkeälle työlle, jota toimittajat ja muut tiedon välittäjät eri puolilla maailmaa tekevät, joskus oman turvallisuutensa uhalla.

Unescon pääjohtajan vastattua kulttuuriministeri Pia Viitaselle myönteisesti tämä mahdollisuus kannattaa yhdessä hyödyntää myös julkisuusperiaatteen edistämiseen. Kansallinen valmistelutyö käynnistyi itse asiassa eilen opetus- ja kulttuuriministeriön koollekutsumassa palaverissa.

Hyvät ystävät,

Myös ulkoasiainministeriö on aktiivinen näissä teemoissa, koska monessa maassa vapaa sana on edelleen uhattuna. Sadat miljoonat ihmiset eivät pääse osallisiksi siitä tietämisen vapaudesta, josta me nautimme. Vapaa pääsy internetiin ei ole itsestäänselvyys, kuten ei ole myöskään pääsy viranomaisten tiedonlähteille. Media voi olla harvojen mediaoligarkkien käsissä tai valtion kontrollissa, joka rajoittaa tiedon saantia ja mielipiteen vapautta ja myös mahdollistaa median käytön disinformaation, vihapuheen tai propagandan levittämiseen. Median avoin kilpailu ja sen monipuolisuuden ja -arvoisuuden turvaaminen on tärkeätä.

Pahimmissa tapauksissa mielipiteen esittämisen vapautta käyttäneitä ja avoimuutta vaatineita voidaan uhata ja heidän vapauttaan rajoittaa.

Avoimuus ja julkisuusperiaate ovatkin keskeisiä teemoja Suomen kansainvälisessä ihmisoikeuspolitiikassa. Ihmisoikeusstrategiamme painottaa avoimuutta yhtenä ihmisoikeuspolitiikkamme läpileikkaavana tavoitteena. Taustalla ovat useat Suomeakin velvoittavat YK:n ja esimerkiksi Euroopan Neuvoston sopimukset, jotka vahvistavat, että jokaisella ihmisellä on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen. Itse asiassa myös tietämisen vapauteen, koska YKn yleismaailmallinen ihmisoikeusjulistus vahvisti jo heti toisen maailmansodan jälkeen, että mielipiteen- ja sananvapauteen sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.

Lehdistön edustajathan ovat usein myös niin kutsuttuja ihmisoikeuspuolustajia. Ulkoministeriö julkaisi viime viikolla ensimmäiset sisäiset ohjeensa ihmisoikeuspuolustajien puolustamisesta, eli siitä, miten me ulkoasiainhallinnossa voimme tukea vaikeassa tilanteessa olevia ihmisoikeusjärjestöjä ja joskus jopa yksittäisiä henkilöitä.

Olemme iloisia siitä, että Åbo Akademilta tilaamamme selvitys julkisuusperiaatteen kansainvälisestä tilanteesta niin selkeällä tavalla ilmaisee avoimuuden, sananvapauden ja tietämisen vapauden ankkuroitumisen kansainväliseen oikeuteen. En mene nyt syvemmälle itse selvitykseen, sillä tiedän, että professori Markku Suksi, jota kiitän erinomaisesta selvitystyöstä, valottaa aihetta hetken kuluttua.

Avoimuuden, sananvapauden ja julkisuusperiaatteen edistäminen näkyy myös Suomen kehitysyhteistyön kohteena. Arabikevät on ollut näyttö tiedonkulun vapauden merkityksestä yhteiskunnalliselle kehitykselle.

Suomi on ollut tukemassa Unescon työtä tietämisen vapauden ja ilmaisunvapauden edistämiseksi Marokossa, Tunisiassa, Libyassa, Egyptissä, Jemenissä, Jordaniassa ja Libanonissa. Tuki on yli 2 miljoonaa euroa vuosina 2013-2016.  Yksi esimerkki Suomen tuella toteutuneista hankkeista kohdistuu toimittajiin: 52 media-alan ihmistä on koulutettu Libyassa ammattimaiseen vaalien uutisointiin.

Toinen esimerkki kohdistuu suoraan kansalaisiin: kyseessä on kahden nuorten tiedonsaantia edistävän nuorisotiedotuskeskuksen perustaminen, yksi Jordaniaan ja toinen Libanoniin syyrialaisille pakolaisnuorille. Pääsy tietoon ja koulutukseen ovat avainasemassa Libanonissa syrjäytymisvaarassa olevien pakolaisnuorten, erityisesti nuorten naisten, integroinnissa.

Suomi on yksi pitkäaikaisimpia tukijoita Unescon IPDC-ohjelmassa (The International Programme for the Development of Communication), joka on perustettu tukemaan sananvapautta ja riippumatonta mediaa erityisesti kehitysmaissa. Suomi toimi ohjelman puheenjohtajamaana vuosina 2012 – 2014, jolloin ohjelmassa valmisteltiin YK:n toimintasuunnitelmaa journalistien turvallisuusasioista (UN Plan of Action on Safety of Journalists and the Issue of Impunity) sekä laadittiin toiminnalle rahoitussuunnitelma.

Hyvät ystävät,

Vuonna 2016 vietetään siis pohjoismaisen julkisuusperiaatteen 250-vuotismerkkivuotta. Tämän vuoksi olisi toivottavaa, että merkkivuotta vietettäisiin myös pohjoismaisesti. Olen keskustellut yhteistyöstä jo pariin otteeseen Ruotsin uuden ulkoministerin Margot Wallströmin kanssa.

Suomen puheenjohtajuus Pohjoismaiden ministerineuvostossa samana vuonna antaa hyvät mahdollisuudet nostaa avoimuus ja pohjoismainen julkisuusperiaate esille Suomen puheenjohtajuusohjelmassa. Mielenkiintoista on myös todeta, että myös Yhdysvallat viettää samana vuonna oman julkisuuslakinsa (Freedom of Information Act 1966) 50-vuotisjuhlavuotta. Tämä avaa mahdollisuuksia huomioida teema myös Pohjoismaiden ministerineuvoston länsinaapuriyhteistyössä – varsinkin kun moni pohjoismaa, ml Suomi, on mukana Yhdysvaltain käynnistämässä avoimen hallinnon kumppanuudessa (Open Government Partnership).

Kiitän Helsingin Sanomain Säätiötä ja Anders Chydenius Säätiötä aloitteellisuudestanne ja toivotan teille kaikille antoisaa seminaaria.