Itä, Länsi, UKK ja Erkot
Vaikka Helsingin Sanomia julkaiseva Sanoma Oy on edelleenkin vahvasti erkkolainen – vuonna 2012 kuollut Aatos Erkko testamenttasi melkein 24 prosentin omistusosuutensa Jane ja Aatos Erkon säätiölle ja kaksi Erkon sukulaista omistaa lisäksi lähes 14 prosenttia yhtiöstä – on mediayhtiö kuitenkin viime vuosina reippaasti häivyttänyt erkkolaisuuttaan, mitä sillä nyt sitten halutaankaan ymmärtää.
Yksi ilmentymä tästä on se, että aikoinaan Suomen Pankin arkiston kanssa sulkeutuneisuudessa kilpaillut nykyisen Päivälehden arkiston Erkko-kokoelma lienee nykyisin avoin tutkijoille. Ainakin Suomen ja Venäjän poliittiseen historiaan erikoistunut Aleksi Mainio on saanut käyttää arkistoa ilmeisen rajoituksetta. Kun hän kiittää esipuheessa myös Helsingin Sanomien säätiötä moninaisesta tuesta, synnyttää se epäilyn jonkinlaisesta tilaustyöstä.
Tällainen epäily on aiheeton. Mainion kirja käsittelee täysin avoimesti ja paljastavasti – kuitenkin historiantutkijan eikä iltapäivälehden otteella – sekä Eljas Erkon että hänen perijänsä Aatos Erkon toimia heidän hallitsemansa sanomalehtiyhtiön johdossa.
Kaksi teemaa nousee yli muiden: molempien Erkkojen suhde Neuvostoliittoon sekä Urho Kekkoseen. Eljas Erkko oli aina lännen mies, mikä sai osin alkunsa siitä miten hän seurasi isäänsä Eero Erkkoa sortovuosina maanpakoon Yhdysvaltoihin. Suomessa Eljas sai Helsingin Sanomat sekä omistuksellisesti että toimituksellisesti 30-luvun alussa haltuunsa ja teki siitä edistyspuolueesta itsenäisen vaikuttajan. Kun hänestä 1938 tuli ulkoministeri, halusi hän johtaa ulkopolitiikkaa samalla itsevaltiaalla tavalla kuin lehti-imperiumiaan. Seurauksena oli talvisota, joka kenties vähän epäoikeudenmukaisesti on Paasikiven mukaan jäänyt muistoihin ”Erkon sotana”.
Talvisodan alettua Erkko lähti nopeasti Ruotsiin, jonne hänestä tehtiin Suomen lähettiläs. Kun jatkosota syyskuussa päättyi, lähti Erkko jälleen Ruotsiin perheensä kanssa, mitä Mainio ei epäröi kutsua pakomatkaksi. Kuukautta myöhemmin hän palasi Suomeen, jossa hänen ja lehden oli sopeuduttava uuteen tilanteeseen, joka edellytti Paasikiven johtoaseman ja tämän neuvotteleman YYA-sopimuksen hyväksymistä pitkin hampain.
Paasikiven seuraajana presidentiksi nousseen Kekkosen ja Erkon suhde oli vieläkin antagonistisempi. HS saattoi olla kova UKK-kritiikissään ja sortua lapsellisuuksiinkin, kuten pitkään kauteen, jolloin lehdessä ei julkaistu yhtään kuvaa presidentistä. Erkon ja Kekkosen jatkuneisiin kahdenkeskisiin tapaamisiin ei liittynyt mitään inhimillistä lämpöä eikä poliittista yhteistyötä, vaan sen perustui molemminpuoliseen realiteettien tunnustamiseen media- ja valtiollisen vallan suhteessa.
Vuonna 1965 kuollut Eljas Erkko teki pojastaan väkisin perijänsä lehtikuninkaana, mihin rooliin kompleksinen Aatos ei koskaan halunnut ja vain velvollisuudentunnosta sopeutui. Eljaksen aikana alkanut Helsingin Sanomien nousu ylivertaiseen asemaan Suomen printtimediakentässä jatkui myös Aatoksen aikana.
Aatos Erkko normalisoi lehtensä suhteet Kekkoseen 70-luvun alussa ilmoittautumalla Kekkosen tukijoukkoihin, mikä näkyi sitten Erkon määräämänä lehden tukena UKK:n poikkeuslaille v. 1974 ja tämän viimeiselle ehdokkuudelle v. 1978. Aatos oli isänsä tavoin lännen mies ja hoiti monella tavoin sekä yhtiön että Suomen USA-suhteita, mutta hän näki Kekkosen tukemisen välttämättömäksi Suomen idänsuhteiden kannalta.
Kun Kekkosen valtakausi lähestyi loppuaan päätyi Aatos Erkko omituisimpaan linjaukseensa. Hän oli valmis tukemaan Ahti Karjalaisen valintaa presidentiksi siksi, että kiristyneessä kansainvälisessä tilanteessa oli parasta tehdä niin kuin erityisen aktiivisesti Kremlin sanansaattajana toiminut Viktor Vladimirov halusi. Tätä linjausta HS:n toimituksen oli päätoimittajia myöten mahdoton nielaista ja lopputulos oli, että lehti joutui tasapainoilemaan ja esiintymään kantaa ottamattomana, vaikka toimitus selvästi oli Koiviston valinnan kannalla. Kun Koiviston valinta varmistui, antoi Erkko päätoimittaja Heikki Tikkasen kuulla kunniansa suomalaisten tehtyä kohtalokkaan virheen, jonka seurauksena olisi edessä siperialainen koirakoulu.
Mitään sellaista ei seurannut. Toisen tuoreen, samoja tapahtumia ja Mauno Koiviston idänsuhteita käsittelevän Juha Ovaskan kirjan mukaan siksi, että vaikka Karjalainen olisikin ollut Kremlin ykkössuosikki, niin Moskovassa ja Tehtaankadulla oli hyvissä ajoin otettu huomioon se mahdollisuus, että kansansuosikki valittaisiin. Tätä olivat niin matalaa profiilia idänsuhteissaan pitänyt Koivisto kuin NKP:kin jo pitkään pohjustaneet.
Siinä missä Vladimirov Mainion kuvauksen mukaan hyvin yksiselitteisesti ja kovin ottein olisi toiminut Karjalaisen hyväksi, esittää Ovaska narratiivin, jossa NKP jo hyvissä ajoin ei ollut vain varautunut Koiviston valintaan, vaan piti sitä myös Neuvostoliiton intressien kannalta ihan riittävän turvallisena tuloksena.
Ovaska on tietoinen erilaisista tulkinnoista ja selittää niiden ristiriitaa niin, että toisenlainen näkemys perustuu aikalaispuheisiin, joissa ”taustalla vaikuttaneet poliittiset juorut, erilaiset huhut ja poliittisten kilpailijoiden esittämät väitteet” Koiviston surkeista idänsuhteista olivat esim. Aarno Laitisen edustaman tulkinnan lähteitä. Voi silloin ajatella, että Helsingin Sanomia tutkinut Mainio on joutunut tällaisen tulkinnan vaikutuspiiriin.
Molemmat kirjat ovat vankkaan lähdeaineistoon ja tutkimusotteeseen perustuvia töitä. Mainio on sujuvampi ja vakuuttavampi kirjoittaja kuin Ovaska, joka olisi saattanut hyötyä enemmästä perehtymisestä Loka-Laitisen raadollisempaan politiikkakuvaan.
Mainion kirja käsittelee tietenkin Helsingin Sanomia, sen journalismia ja toimituksen sisäisiä virtauksia paljon laajemmin kuin vain yllämainittuihin asioihin liittyen. Esimerkiksi toimituksen kontakteista niin idän kuin lännen tiedustelupiireihin hänellä on myös uutta kerrottavaa. Aivan tähän päivään ei Mainion kirja ulotu vaan päättyy suurinpiirtein Suomen EU-jäsenyyden toteutumiseen, mitä Aatos Erkko piti onnellisena loppuna Suomen kolmannelle itsenäisyystaistelulle.
Huhtikuu 2018
