”Parlamentaarista demokratiaa on aina puolustettava silloin jos kritiikki kohdistuu demokraattisiin instituutioihin ja puolueita edellyttävään edustukselliseen demokratiaan”. Tämä oli lähtökohtani ja perusteesini luennossa, jonka pidin aiheesta Suomen parlamentarismin tila ja politiikan tulevaisuus tänään eduskunnan auditoriossa järjestetyssä tilaisuudessa. Kyse oli eräänlaisesta ”40-vuotistaiteilijajuhlasta” sen johdosta, että on kulunut 40 vuotta niistä eduskuntavaaleista, joissa minut ensimmäisen kerran valittiin eduskuntaan. Puhe on kokonaisuudessaan luettavissa täällä .
Neljässäkymmenessä vuodessa on eduskunnan asemassa ja kansanedustajan työssä tapahtunut valtava muutos. Muutokset, joiden yhtenä liikkeellepanavana voimana on ollut eduskuntatyön kansainvälistyminen, ovat olleet tervetulleita ja parlamentaarista demokratiaa vahvistavia, mutta samanaikaisesti on eduskunnan ja politiikan arvostus vain heikentynyt. Mahdollista on, että politiikasta kokonaan vieraantuneiden ihmisten osuus, joka jo nyt on Suomessa ennätyksellisen korkea, edelleen kasvaa. Se ei kuitenkaan ole mikään luonnonlaki, vaan riippuu myös politiikasta ja puolueista ja kansanedustajista politiikan tekijöinä.
Minulla oli sellainen tunne, että paikalla olleet politiikan veteraanit ja seuraajat eivät välttämättä olleet kaikesta samaa mieltä, mutta kuuntelivat tarkoin, minkä tulkitsen ilmaukseksi yleisemmästäkin valmiudesta tunnustaa haaste ja etsiä tapoja politiikan aseman ja siihen tunnetun luottamuksen vahvistamiseksi. Se ei kuitenkaan toteudu havittelemalla paluuta muka vanhoihin hyviin aikoihin, sillä paluuta sellaiseen kansanliikeyhteiskuntaan jollainen Suomi ensimmäisten eduskuntavaalien aikoihin vuonna 1906 ja pitkään sen jälkeenkin oli, ei ole. Keskenään kilpailevat puolueet ovat ja säilyvät aidon demokratian välttämättömänä osana, mutta ne eivät yksin sitä toteuta.
18.3. 2010
