Gyldendal, 304 s., Gjövik 2005
Ihmisiä arktisessa yössä
Norjan pohjoisen lapin Finnmark on, kuten nimikin kertoo, vanhaa kveenien eli ruijansuomalaisten asuma-aluetta. Kolmen pohjoismaan pohjoisimmat kolkat ovat aluetta, jolla vielä sata vuotta sitten eritaustaiset ja erikieliset ihmiset, suomalaiset, ruotsalaiset, norjalaiset, venäläiset ja saamelaiset liikkuivat vapaasti rajoista tietämättä tai ainakin piittaamatta. Kuten Ruotsin ja Suomen Lapissa, on kommunisteilla ollut Pohjois-Norjassa suurempi kannatus kuin muualla maassa.
Norjan television toimittajan Morten Jentoftin kirja on kertomus siitä, minkälaisiin tilanteisiin ja ristipaineisiin monet Finnmarkin asukkaat joutuivat toisessa maailmansodassa ja millaisia kauas sodan jälkeiseen aikaan ulottuneita seurauksia siitä heille oli. Kun saksalaiset keväällä 1940 hyökkäsivät Norjaan joutuivat paikalliset kommunistit hämmennyksen tilaan, sillä Natsi-Saksa ja Neuvostoliitto olivat liittolaisia eikä Neuvostoliitto tukenut minkäänlaista vastarintaa. Vasta kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon saattoivat kaikki kommunistit – joista osa tosin oli jo aiemminkin osallistunut vastarintaan – täysipainoisesti liittyä Saksan vastustajiin.
Norjan vastarintaliikettä johti Nygaardsvoldin maanpakoon joutunut hallitus Lontoosta käsin. Finnmarkissa oli kuitenkin luonnollisinta hakeutua kontaktiin lähimmän Saksaa vastaan taistelevan valtatekijän eli Neuvostoliiton kanssa. Monet norjalaiset kommunistit hakeutuivat jo ennen sodan laajentumista Venäjän puolelle, ja sodan alettua joukko kasvoi. Stalinistinen Neuvostoliitto ei suinkaan ottanut heitä kovin avosylisesti vastaan, vaan heidät tuomittiin laittomasta rajanylityksestä ja internoitiin leireihin. Paranooiseen tapaansa NKVD epäili loikkareita vakoilijoiksi ja kohteli heitä sen mukaisesti. Kuitenkin nämä norjalaiset olivat usein ideologisesti motivoituneita, käyttökelpoisia ja itse asiassa korvaamattomia apulaisia linjojen taakse lähetetyille neuvostopartisaanijoukoille.
Puna-armeijan avuksi rekrytoidut norjalaiset joutuivat vannomaan uskollisuudenvalan Neuvostoliitolle. NKVD tulkitsi tätä siten, että nämä norjalaiset olivat sitoutuneet jatkamaan Neuvostoliiton agentteina myös sodan päätyttyä. Osa suostui tähän, enemmän tai vähemmän vastahakoisesti.
Norjassa kommunistit olivat olleet erityistarkkailun kohteena jo ennen sotaa, jolloin sittemmin Quislingin poliisiministerinä toiminut Jonas Lie johti Finnmarkissa heidän kartoitustaan ja seurantaansa. Myöhemmin sodan aikana saksalaisia vastaan vastarintaa tehneet norjalaiskommunistit nousivat hetkeksi kansallissankareiksi, mikä myös näkyi kommunistien verrattain korkeina kannatuslukuina pohjoisessa sodanjälkeisissä vaaleissa. Mutta kylmän sodan aikana tiukasti USA:n kanssa liittoutunut virallinen Norja ja sen valtapuolue Arbeiderpartiet piti heitä lähtökohtaisesti vihollisen agentteina. Vasta vuonna 1992 kuningas Harald puheessaan partisaanimuistomerkillä Kibergissä pyysi virallisen Norjan puolesta anteeksi sitä syrjintää ja vainoa, jotka Neuvostoliiton rinnalla saksalaisia vastaan toimineet norjalaiset saivat sodan jälkeen kokea.
Näitä tapahtumia ja ihmiskohtaloita Jentoft valaisee myös yksittäisten ihmisten ja perheiden kokemusten kautta. Yksi näistä ihmisistä oli Osvald Harjo, vakaumuksellinen kommunisti ja suomensukuinen mies kuten monet kirjan henkilöistä. Harjo joutui talvisodan aikana kovaan ristipaineeseen, kun neuvostohyökkäys ei oikein istunut ideaalikuvaan sosialistisen valtion käyttäytymisestä. Hän kuitenkin auttoi talvisotaa paenneita suomalaiskommunisteja ja joutui sen vuoksi Lien ja suomalaispoliisien kuulusteltavaksi, mutta selvisi sillä kertaa ehjin nahoin.
Syksyllä 1940 Harjo kävi salaa Neuvostoliiton puolella ja lupautui välittämään tietoja saksalaisista Moskovaan. Harjon työn merkitys kasvoi kun sota alkoi, mutta elokuussa 1942 saksalaiset pidättivät hänet vakoilijana. Harjon kuulusteluihin Kirkenesissä osallistuivat myös suomalaispoliisit, jotka osoittautuivat Harjon mukaan Gestapoakin pahemmiksi kiduttajiksi. Lokakuussa Harjon onnistui kuitenkin paeta Neuvostoliiton puolelle, missä hänet kuitenkin vangittiin ja tuomittiin leirille saksalaisvakoojana.
Neuvostovankeudesta Harjo vapautui vasta 13 vuotta myöhemmin Stalinin seuraajien halutessa parantaa suhteita hänen vapauttamistaan vaatineeseen Norjan hallitukseen. GULAG oli karsinut nyt Harjon kommunismin ja hän julkaisi kokemuksistaan katkeran kirjan Moskva kjenner ingen tårar. Harjo oli tunnetuin, muttei ainoa samankaltaisia kokemuksia kerännyt norjalainen. Monet menehtyivät ehtimättä kertoa tarinaansa, mutta oli myös niitä joiden kokemukset yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa eivät olleet sellaisia että se olisi johtanut heidät aatteensa hylkäämiseen.
Jentoft on kertomuksensa huolellisesti dokumentoiva journalisti. Hän on hyödyntänyt hyvin laajasti arkistoja – niin Murmanskin KGB:n asiakirjoja kuin suomea taitavana myös suomalaisarkistoja. Tapahtumat joista kirja kertoo ovat jääneet toisen maailmansodan maantieteelliseen ja poliittiseen marginaaliin, eivätkä ne vaikuttaneet laajemmin sodan kulkuun. Niiden selvittäminen ja tallentaminen on kuitenkin arvokas lisä historiantutkimukselle Suomessakin.
toukokuu 2005
