Heti alkuun on todettava, että en pidä Suomen päätöstä karkottaa yksi venäläisdiplomaatti Suomesta sellaisena asiana, että sen puolin ja toisin tarvitsisi vaikuttaa siihen, miten Suomen ja Venäjän keskustelua ja suhteita jatkossakin asiallisesti hoidetaan. Voi myös olla, että päätös olla yhtymättä EU-maiden enemmistön poliittiseen reaktioon olisi ollut Suomelle isompi asia.

Presidentti Niinistön on aivan oikein korostanut miten vuoropuhelun jatkaminen Venäjän kanssa on nyt entistäkin tärkeämpää ja miten voimia tulee keskittää siihen, että ”repeävä kuilu lännen ja Venäjän välillä alkaisi asettua toiseen asentoon”.

Suomen menettely ei asiakokonaisuudessa ole mikään iso kysymys. Pääasia on tietenkin hermomyrkyllä toteutettu murhayritys Salisburyssä ja miten siihen on reagoitu. Jokainen murhayritys on vakava rikos, ja tässä tapauksessa sen vakavuutta lisää se, että välineenä on käytetty hypervaarallista kansainvälisten sopimusten kieltämää kemiallista asetta, jonka käyttö saattaa vaaraan potentiaalisesti erittäin suuren määrän täysin sivullisiakin ihmisiä.

Myös minä pidän todennäköisenä, että iskun takana oli tavalla tai toisella venäläistaho. Tällaista epäilyä vahvistaa tieto siitä, millä tavoin Venäjä on ollut syyllinen vakaviin kansainvälisen oikeuden rikkomuksiin. Mutta todennäköisyys ei vielä ole sama kuin varma tieto eikä todisteita kenenkään syyllisyydestä ole vielä esitetty. Luottamus siihen, että tiedusteluelimillä ”täytyy” olla sellaista tietoa jota ei julkisuuteen voi esittää, on vaarallisen naiivi. Lähivuosiltakin on näyttöjä siitä, miten myös läntiset tiedustelupalvelut ovat vääriin tietoihin nojaten johtaneet harhaan omia poliittisia johtajiaan.

Tämä ei tarkoita, että epäilisin tätä nytkin, mutta vahvistaa sen miksi pitävät todisteet ovat tärkeitä. Niiden puutteessa somessa jää kukkimaan erilaisia salaliittoteorioita, joista jotkut ovat täysin mielikuvituksellisia ja loputkin jäävät paljon epäuskottavammiksi kuin arvio Venäjän osallisuudesta. Oikeusvaltioperiaatteista kiinnipitäminen vakavissakin rikoksissa kuuluu Euroopan unionin perusperiaatteisiin eikä niistä poliittisista syistä saa tinkiä tavalla, joka lähentäisi meitä esim. tapaan, jolla Venäjä tai Kiina käyttävät oikeuslaitostaan poliittisen vallan välikappaleena.

Rikoksiin on reagoitava silloinkin, kun oikeudelliset näytöt eivät aina riitä. Paljon johtopäätöksiä voi tehdä myös epäillyn käyttäytymisestä ja valmiudesta osallistua rikoksen selvittämiseen. Tämän mahdollisuuden britit kuitenkin tärvelivät, kun lähtivät valmiine tuomioineen ja keskiyöhön päättyvine ultimaatumeineen vaatimaan Venäjältä vastauksia.

Tämä on antanut Putinin Venäjälle mahdollisuuden uhriintua ja kääntää epäilyt länttä vastaan. Se ei suinkaan ole minun mielestäni uskottavaa, mutta monille Putinin kannattajille se käy täydestä. Turha antaa tällaista propaganda-asetta Venäjälle, kun asiallisempi lähestymistapa olisi joko johtanut yhteistyöhön tai siihen että Venäjään kohdistetut epäilyt olisivat paljon vankemmalla pohjalla.

Siinä, että Suomi ilmoittautuu kuuluvansa länteen, ei ole mitään epäilyttävää. Tosin vierastan demokratian, ihmisoikeuksien kunnioittamisen, sananvapauden ja oikeusvaltioperiaatteen korostamista ns. läntisinä arvoina, koska ne ovat mielestäni universaaleja arvoja, kuten YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa jo 70 vuotta sitten kirjattiin. Mutta juuri länsimaana on Suomen tärkeä pitää kiinni näistä arvoista ja olla aktiivisesti vaatimassa niiden kunnioittamista silloin, kun meitä vaaditaan solidarisoitumaan lännen kanssa.

Se että selvä enemmistö EU-maista on osallistunut karkotusprosessiin on vielä varsin puutteellinen osoitus EU-solidaarisuudesta, sillä päätökset syntyivät täysin EU:n päätöksentekorakenteet sivuuttaen muutaman suuren jäsenmaan vedätyksellä. Pienille jäsenmaille jäi vain valinta liittyäkö mukaan vai ei. Pidän Suomen kaltaisen maan kannalta erittäin tärkeänä sitä, että EU:n yhteiset linjaukset ja toimet tehdään niin, että kaikki jäsenmaat, myös pienet, istuvat tasaveroisina siinä pöydässä, jossa päätökset tehdään.

Ja toisin kuin Yrjö Rautio tänään HS-kolumnissaan esittää, niin Venäjän toimista on monessa tapauksessa aivan riittävästi näyttöjä, ja ne ovat se pohja jolla Suomi Euroopan Unionissa on ollut päättämässä pakotteista, joiden määräämiseen tarvitaan tällainen oikeusperusta.

Tämän tapauksen arvioinnissa on surullista se, että pohjamudista ovat jälleen lähteneet ryömimään esiin ne jotka haluavat leimata sen tai tuon arvion joko russofobiaksi tai Venäjän trollina toimimiseksi, tai pelkäksi oppositiopolitiikaksi.

30.3.2018

Itsenäisyytemme 100 vuoden juhlintaa seuraa vuoden 1918 sisällissodan muistovuosi. Sisällissodan muistaminen tapahtui pitkään lähinnä osapuolijuhlintana vapaussodan voittojen tai luokkasodan menetysten merkeissä. Tämä oli väistämätöntä niin kauan kuin tapahtumiin osalliset olivat asialla ja niin kauan kuin sodassa ja sen jälkiselvittelyissä menehtyneiden lähiomaiset olivat elossa. Kansallista sovintoa se ei pyrkinytkään rakentamaan ja juhlinnan muodot päinvastoin osaltaan ylläpitivät haavoja ja vaikeuttivat yhteisen ymmärryksen ja sovinnon hakemista.

Vasta 50-luvun lopulta lähtien uudet kirjoittajat sekä kaunokirjallisuudessa että historiantutkimuksessa mursivat osapuolitabun ja pystyivät tuottamaan ja luomaan vanhat jakolinjat ylittävää tietoa ja ymmärrystä tapahtumista. Väinö Linna kirjailijana ja Jaakko Paavolainen historiantutkijana olivat tärkeimmät uusien avauksien tuottajat. Vieläkin esitetty arvostelu, jonka mukaan Linna ei Täällä Pohjantähden alla -teoksessaan olisi huomioinut sitä tai tätä näkökulmaa on turhaa, sillä mikään ei vähennä sitä suurta merkitystä, joka hänen tuotannollaan on ollut kansallisen yhteisymmärryksen rakentajana.

Eduskunnan valtiosalissa järjestettiin sisällissodan alkamisen 100-vuotispäivänä pienimuotoinen mutta koskettava sisällissodan muistohetki. On vienyt 100 vuotta ennen kuin tapahtumien muistelu voi tapahtua näin rakentavassa ja sovinnollisessa sävyssä. Tässä suhteessa myös Tasavallan Presidentin uuden vuoden puhe viritti jo oikean sävyn.

Melkein kaikilla suomalaisilla on jonkinasteinen henkilö- ja sukusuhde vuoden 1918 sisällissotaan. Joillekin se on ollut kotona kokonaan vaiettu asia, toisille taas sitäkin perusteellisemmin läpikäyty historia. Kuulun itse niihin suomalaisiin, jonka esivanhemmat eivät osallistuneet taisteluihin ja säilyttivät myös henkensä. Heidän sisällissotavaiheittensa käsittely avaa myös vähemmän tunnettuja näkymiä sotaan.

Isänpuoleinen isoisäni Walto Wihtori Tuomioja täytti kolmekymmentä keväällä 1918. Hän oli parkanolaisen torpparin Efraim Tuomiojan seitsemästä lapsesta nuorin ja ainoa jolle avautui mahdollisuus oppikouluun ja ylioppilaaksi. Hänen vanhin veljensä Aleksi oli isänsä torpan omakseen lunastanut maanviljelijä ja kotipitäjänsä monitoimivaikuttaja. Parkano oli yksi niistä kymmenistä paikkakunnista, joissa väki kummallakaan puolella ei halunnut lähteä sotimaan veljiä vastaan.

Helmikuun 5. päivänä kokoontuivat eri puolueväriä tunnustaneet pitäjän puoluemiehet yhteen ja tekivät yksimielisen sopimuksen, jonka mukaan oman paikkakunnan miehet eivät nouse toisiaan vastaan. Kun kokous oli pidetty, haluttiin se ajan tavan mukaan päättää yhteiseen lauluun. Sopivan puolueettoman laulun valinta ratkesi, kun kokouksen puheenjohtajana toiminut Aleksi Tuomioja ehdotti, että laulettaisiin ”Juokse porosein”.

Parkanolaisten paikallisidylli ei kestänyt, vaan parkanolaisetkin jaettiin kahtia. Se tapahtui kuitenkin ulkokuntalaisten toimesta ja pitäjä säästyi sekä varsinaisilta sotatoimilta että sodan julmimmilta seurausilmiöiltä.

W.W. Tuomioja olisi epäilemättä parkanolaisten sopuun yhtynyt, mutta hän asui Helsingissä, jossa hän kaksi vuotta aiemmin valmistuneena lakitieteen kandidaattina oli töissä Helsingin Sanomien toimituksessa. Jo silloin nuorsuomalaisena poliitikkona tunnettu W.W. Tuomioja ei siten joutunut sotatoimiin eikä hänen varsinaisesti tarvinnut piileskellä punaisessa Helsingissä, mutta hän saattoi antaa turvallisemman  piilopaikan kahdelle suomettarelaiselle kansanedustajalle.

Sodan jälkeen Tuomioja määrättiin valtiorikosoikeuden lakimiesjäseneksi. Siitä tuskin oli mahdollista kieltäytyä ja hän hakeutui tehtävästä eroon hyvin nopeasti. Punaisten kostohenkinen tuomitseminen ei istunut hänen maailmankuvaansa. Uuden tasavaltalaisten perustaman edistyspuolueen tulevana puheenjohtajana ja kansanedustajana hän oli läheisen ystävänsä K.J. Ståhlbergin tavoin armahdus- ja sovintopolitiikan kannattaja. Jo syksyllä 1918 julkaistussa pamfletissaan hän oli kirjoittanut, että käsitys sosialistien romahduksesta oli perinpohjainen erehdys ja sen vuoksi oli tärkeätä, ”että tämäkin osa kansaamme saadaan mukaan yhteistyöhön tulevaisuuden Suomea rakennettaessa”.

Äitini vanhemmat Hella ja Sulo Wuolijoki olivat sisällissodan alkaessa jo tunnettuja ja aktiivisia sosialisteja. Sulo oli valittu ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan SDP:n edustajana ja toimi tehtävässä vuoden 1913 vaaleihin saakka. Hän tunsi läheisesti kaikki kansanvaltuuskuntaan tulleet sosialidemokraatit, ja hän oli yhdessä kumouslinjaan yhtyneiden O.W. Kuusisen ja Yrjö Sirolan kanssa laatinut suomenkieliset sanat Kansainväliseen. Hänelle myös tarjottiin tehtävää kansanvaltuuskunnan valtiovarainvaltuutettuna eli finanssiministerinä, mutta hän kieltäytyi.

Sulo ja Hella Wuolijoen avioliitto oli käytännössä tuolloin jo hajonnut, mutta molemmilla oli sama käsitys vallankumousyrityksen päättymisestä surkeasti eivätkä he halunneet olla sen kanssa missään tekemisissä. Hella Wuolijoki oli maailmansodan alkuvuosina ryhtynyt kansainvälistä kauppaa harjoittavaksi liikenaiseksi ja koonnut miljoonaomaisuuden, mutta luopunut ennen sisällissotaa toimistaan ja piti rahansa turvassa Tukholmassa. Sodan aikana hän emännöi Carl Lindhagenin ja muiden, sodan lopettamiseen tähdänneitä tuloksettomia välitysyrityksiä Suomessa tehneiden ruotsalaisten sosialidemokraattien tapaamisia Helsingissä. Hän myös esitti amerikkalaiselle liikekumppanilleen mielikuvituksellisuudessaan täysin epärealistisen suunnitelman, jolla sodan osapuolet olisi viljadiplomatialla saatu sovintoneuvotteluihin.

Kokonaan kansanvaltuuskunnan tehtävistä Sulo Wuolijoki ei kuitenkaan kieltäytynyt, vaan suostui kansanvaltuuskunnan ja Neuvosto-Venäjän suhteiden järjestämistä valmistelleen sekakomission sihteeriksi. Sopimus oli Suomelle vähintään yhtä edullinen kuin kaksi vuotta myöhemmin valkoisen Suomen tekemä rauhansopimus Neuvosto-Venäjän kanssa, mutta se ei estänyt Sulo Wuolijokea joutumasta valtiorikosoikeuteen ja tuomituksi maanpetoksesta. Huomattakoon, että samalta kohtalolta säästyivät sekakomission työhön panoksensa antaneet Väinö Voionmaa ja Eino Leino.

Hella Wuolijoen suhde sisällissodan onnettomuuteen näkyy myös hänen 30-luvulla kirjoittamassaan näytelmässä Laki ja järjestys. Se sai ensi-iltansa vuonna 1933, mutta oikeusministeriö kielsi sen esitykset jo kahden näytännön jälkeen. Näytelmän keskiössä oli sosialidemokraattisen naiskansanedustajan ja porvarillisen senaattorin rakkaustarina. Pasifistinen kansanedustaja auttaa senaattoria välttämään pidätyksen punaisten hallitsemassa Helsingissä ja joutuu itse omiensa pidättämäksi. Näytelmällä ei ole onnellista loppua, sillä rakkaus ei lopulta riitä sillaksi paria erottavan luokka- ja ideologisen kuilun ylitse. Vaikka sodanvastainen näytelmä otti etäisyyttä molempien osapuolten väkivaltaan, niin sen aihe ja ehkä näytelmäkirjailijan henkilökin olivat riittävä syy silloisessa ilmapiirissä sen esityskiellolle.

Talvisodan aikana Hella Wuolijoki avusti ulkoministeri Väinö Tannerin suostumuksella rauhantunnustelujen käynnistämistä Tukholmassa. Jatkosodan aikana hänen yhteytensä neuvostotiedusteluun veivät hänet vankilaan. Näitä hänen sotaoloissa maanpetoksen tunnusmerkit täyttäneitä yhteyksiään leimasi sekoitus idealismia, naiiviutta ja laskelmointia, mutta niiden yhtenä aitona vaikuttimena oli halu saada onneton sota päättymään.

Olen siis saanut isän puolelta perintönä ymmärryksen sovintopolitiikalle ja äidin puolelta sodanvastaisuuden. Näitä perintöjä yhdistää ymmärrys siitä, että vuoden 1918 sisällissota oli koko kansakunnan suuri yhteinen katastrofi, jossa ei ollut voittajia.

(Julkaistu Pax-verkkolehdessä 13.3. 2018)

Eteläisessä Afrikassa on meneillään isoja muutosprosesseja. Ne ovat kaivattuja ja tervetulleita, mutta niiden lopputulos on vielä hämärän peitossa. Ensin Zimbabwen armeija päätti Robert Mugaben 37 vuotta kestäneen vallanväärinkäyttökauden. Keskeinen motiivi 93-vuotiaan Mugaben syrjäyttämiseen näytti olleen tämän yritys tehdä 52-vuotiaasta vaimostaan Grace Mugabesta seuraajansa.

Etelä-Afrikassa Jacob Zuman lähtölaskenta alkoi joulukuussa, kun valtapuolue ANC valitsi tiukan kamppailun jälkeen puheenjohtajakseen Cyril Ramaphosan Zuman seuraajakseen kaavaileman ex-vaimonsa Nkosazana Dlamini-Zuman asemesta. Sen jälkeen ei vienyt montaa viikkoa, kun Zuma pakotettiin eroamaan raskaitten korruptiosyytteiden varjostamana.

Tilanne Zimbabwessa on vaikeampi. Uusi presidentti Emmerson Mnangagwa on Mugaben entinen varapresidentti ja Mugaben pitkäaikainen yhteistyökumppani ZANU-PF:n johdossa eikä siten vielä edusta mitään selvästi uutta avausta. Hän on kuitenkin pitänyt oikeita ja välttämättömiä uudistuksia lupaavia puheita. Ratkaisevaksi muodostuvat uudet vaalit kesällä. Toiveita siitä että ne olisivat aiempaa rehellisemmät antaa Mnangagwan päätös toivottaa läntiset vaalitarkkailijat myös EU:sta tervetulleeksi. Mnangagwa voi ZANU-PF:n ehdokkaana pärjätä niissä, sillä oppositio on hajanainen pitkäaikaisen johtajansa Morgan Tsvangirain äskeisen kuoleman jälkeen. Voittajan suurin haaste tulee olemaan korruption kitkeminen ja maan kuralle päästetyn talouden tervehdyttäminen, mikä edellyttää oikeusvaltion vahvistamista ja ulkomaisten investointien houkuttelemista.

Etelä-Afrikassa haasteena on myös laajalle levinnyt korruptio, mutta sen talous, infrastruktuuri ja kehityspotentiaali ovat kuitenkin aivan eri luokkaa kun vaurautensa Mugaben aikana kadottaneessa Zimbabwessa. Mustana pilvenä leijuu kuitenkin ANC:n puoluekokouksen päätös ajaa kaiken maanomistuksen korvauksetonta haltuunottoa, mikä toteutuessaan veisi maan Zimbabwen tielle. Päätökselle kirjattiin kuitenkin Ramaphosan haluamina reunaehtoina, ettei sillä saa olla maan taloutta ja ruokaturvallisuutta vaarantavia seurauksia, joka vakavasti otettuna tarkoittaisi takavarikointisuunnitelmista luopumista.

Tosiasiassa Etelä-Afrikassa on ollut jo pitkään voimassa lainsäädäntö, joka mahdollistaisi tuottamattomassa käytössä olevan maan uudelleenjakamiseen tähtäävän maareformin, mutta ANC:n hallitukset eivät ole sitäkään osanneet tai kyenneet käyttää.

Etelä-Afrikka on edelleen moniarvoinen ja avoin yhteiskunta, jolla on Nelson Mandelan ja perustuslakineuvotteluissa keskeisessä asemassa olleen Ramaphosan ansiosta yksi maailman edistyksellisimmistä perustuslaeista. Äskeisellä vierailullani maassa tapasin myös joukon aivan ANC:n johtoon kuuluneita vapautustaistelun veteraaneja, jotka hyvin avoimesti ja kriittisesti käsittelivät ANC:n nykyistä tilaa. Hekin olivat valmiit pohtimaan sitä miksi yksikään vapautusliike ei ole muuallakaan kyennyt muuttumaan normaaliksi demokratian pelisääntöjä kunnioittavaksi poliittiseksi puolueeksi.

On siis edelleen olemassa kaikki mahdollisuudet siihen, että Etelä-Afrikka palauttaa Nelson Mandelan perinnön kunniaan ja ottaa paikkansa Afrikan johtotähtenä.

9.3. 2018