Etusivu 2017 elokuu 2017
30.8.2017

Hyviä ja huonoja kysymyksiä

Eilinen facebook-päivitykseni suomalaistoimittajien kysymyksestä Niinistön ja Trumpin lehdistötilaisuudessa on saanut runsaasti huomiota.

Kun kysytään minkälaista apua Yhdysvallat olisi valmis antamaan Suomelle tilanteessa, jossa Suomen suhteet Venäjään kärjistyisivät, niin kysymyksellä sekä tarkoitetaan että ymmärretään sitä, miten USA auttaisi Suomea jos Venäjä hyökkäisi.

Paikka ja yhteys, jossa asia nousi ikään kuin suomalaistoimittajien tärkeimmäksi Suomesta välittämäksi viestiksi oli onneton. Haluammeko todella antaa sellaisen kuvan, että suomalaiset pelkäävät Venäjän hyökkäystä ja haluavat varmistaa amerikkalaisten avun sitä varten?

Suomen satavuotisen itsenäisyyden aikana itäinen naapuri on hyökännyt Suomeen kerran, vuonna 1939. Viimeksi kun Suomi oli sodassa taistelimme Saksan rinnalla Yhdysvaltain tukemaa Neuvostoliittoa vastaan. Ennen itsenäisyyttä sotia käytiin Suomen maaperällä Ruotsin ja Venäjän kesken ja niiden aloittajana oli yhtä usein Ruotsi kuin Venäjä.

Sen jälkeen kun Suomi 1944 ymmärsi, että kun pidämme huolen sekä omasta puolustuskyvystämme että siitä, ettei aluettamme voi käyttää ketään muuta vastaan vihamielisiin tarkoituksiin, ei Venäjällä ole tarvetta hyökätä Suomeen. Konfliktit voivat silti Suomesta riippumattomista syistä heijastua Suomeen ja siihen mahdollisuuteen on varauduttava, mutta sen välttämiseksi on EU-jäsenyyteen, omaan puolustukseen, kansainväliseen yhteistyöhön ennen muuta Ruotsin kanssa, kansainvälisen avun vastaanottamismahdollisuuteen ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen perustuva politiikka parasta turvallisuuspolitiikkaa Suomelle. Näin myös todetaan eduskunnan tänä vuonna laajalla yksimielisyydellä hyväksymissä vastauksissa hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisiin selontekoihin. Suomi haluaa pitää yllä myös hyviä suhteita Yhdysvaltoihin, mutta se ei tarkoita, että turvallisuutemme perustuisi amerikkalaisten apuun.

Sananvapauteen kuuluu niin hyvien kuin huonojenkin kysymysten esittäminen ja keskustelu siitä, mikä kulloinkin on hyvä ja mikä huono kysymys. Tähän liittyen myös meillä poliitikoilla on oikeus arvioida ja arvostella median toimia, aivan samoin kuin mediallakin poliitikkojen toimia.

Oma kysymykseni tuossa tilaisuudessa olisi ollut, miten Yhdysvallat on valmistautunut osallistumaan ilmastonmuutoksen ja muiden kaikkien turvallisuutta uhkaavien kestämättömän kehityksen ilmentymien torjumiseen.

30.8. 2017

13.8.2017

Susan Pedersen, The Guardians. The League of Nations and the Crisis of Europe, Oxford University Press, 751 s., Croydon 2017

Mainettaan parempi Kansainliitto

Jos tämän päivän Yhdistyneitä Kansakuntia arvostellaan tehottomuudestaan ja kykenemättömyydestään estää sotia ja voimankäyttöä, niin vielä surkeamman historian tuomion on saanut osakseen sen edeltäjä Kansainliitto. Sitä pidetään Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin epärealistisen idealismin luomuksena, joka oli tuomittu epäonnistumaan osana Versaillesin seuraavan maailmansodan siemenet kylvänyttä rauhansopimusta. Lopullisen sinetin tälle antoi Yhdysvaltain senaatti, joka hylkäsi Kansainliittoon liittymisen. Muutoinkin Kansainliitto jäi maailmanjärjestönä torsoksi, kun Saksa ja Neuvostoliitto olivat aluksi sen ulkopuolella, puhumattakaan siitä että kaikki Euroopan siirtomaavaltojen hallitsemat kansat olivat vailla edustusta.

Historioitsijat tänään suhtautuvat jo vähän armeliaammin Kansainliittoon, muistuttaen siitä että se, aivan kuten YK edelleenkin, oli kuitenkin jäsenvaltioittensa tahdosta riippuvainen. Maineenpalautuksesta ei ole kyse, vaan tasapainoisemmasta tarkastelusta, jossa pyritään analysoimaan järjestön tavoitteita ja sitä missä määrin ja miksi ne eivät kuitenkaan toteutuneet. Tämä koskee myös Columbian yliopiston professorin Susan Pedersenin mainiota työtä. Se keskittyy siihen miten Kansainliitto hoiti eräille jäsenvaltioille mandaattialueina hallittavaksi luovuttamiensa Saksan entisten siirtomaiden ja Ottomaanien valtakunnasta erotettujen alueiden valvontaa.

Britit, Ranska, Etelä-Afrikka, Japani, Australia ja Uusi Seelanti saivat kukin omat alueensa vastuulleen. Ajatus oli, että kaikkia oli hallittava niitä asuttavien ihmisten etujen mukaisesti kaukaisena tavoitteena niiden valmistaminen itsehallintoon, jollaiseen ne eivät olleet kenenkään silloisen käsityksen mukaan vielä kypsiä. Mandaatin haltijat suhtautuivat tehtävään hyvin eri tavoin. Japani liitti saamansa Saksan entiset Tyynenmeren saaret käytännössä valtakuntaansa, Etelä-Afrikka pyrki tekemään samoin Lounais-Afrikan (nykyisen Namibian) kanssa. Ottomaanien entisistä alueista Irak itsenäistyi (toki brittien tehokkaassa valvonnassa) jo 1932 ja Libanon ja Syyria Ranskan alaisuudesta toisen maailmansodan jälkeen. Palestiinan itsehallinnon toteuttamista vaikeutti Balfourin julistuksen mahdoton yhtälö, kun siinä samanaikaisesti luvattiin antaa juutalaisille kansallinen koti alueella ja kunnioittaa alkuperäisen arabiväestön oikeuksia.

Kansainliitolla oli valvontatehtävää varten erillinen Permanent Mandates Commission (PMC) apunaan pieni sihteeristö. Vaikka melkein kaikki komission jäsenet nimettiin siirtomaavaltojen kansalaisista, osoittaa Pedersen enemmistön heistä suhtautuneen tehtäväänsä itsenäisesti. He eivät olleet mitään radikaaleja siirtomaavallan vastustajia, mutta tulkitsivat ”valkoisen miehen taakkaa” vastuullisesti tavalla, joka edellytti mandaatin saaneiden valtioiden hoitavan tehtäväänsä alkuperäisväestön intressien ja hyvinvoinnin mukaisesti. Tällainen edustaja oli esimerkiksi britti Frederick Lugard, joka aiemmin oli toiminut mm. Nigerian kenraalikuvernöörinä. Hän oli mitä perinteisin brittiläinen siirtomaaherra, joka jakoi aikakautensa valkoisen rasismin asenteet, mutta kannatti myös  alkuasukkaiden asteittaista kouluttamista itsehallintoon. Hän myös vastusti esimerkiksi pakkotyötä, johon Belgian ja Portugalin siirtomaavallankäyttö suruttomasti nojasi, eikä tukenut pyrkimyksiä toteuttaa valkoisten siirtolaisten vallankäyttöön perustuvia hallintomalleja.

Lugard ja enemmistö PMC:n muista jäsenistä pyrkivät varjelemaan mandaattialueiden asemaa kansainvälisessä valvonnassa ja torjuivat ajatuksen, että mandaattivallat olisivat niiden suvereeneja hallitsijoita. PMC edellytti myös mandaattivaltojen raportoivan Kansainliitolle ja vastaavan kaikkiin niille esitettyihin selvittelypyyntöihin, myös niihin lukemattomiin vetoomuksiin ja valituksiin, joita mandaattialueiden alkuperäisasukkaat Geneveen toimittivat.

PMC:n hyvää tarkoittavat yritykset torjua siirtomaavallan väärinkäyttöä eivät välttämättä kovin paljoa sitä aina hillinneet. Kuitenkin sen ja laajemminkin Kansainliiton työ esimerkiksi vähemmistöjen oikeuksien suojaamiseksi olivat myöhemmälle kansainvälisen oikeuden kehittämiselle ja vahvistamiselle merkityksellisiä.

Susan Pedersenin huolelliseen ja kattavaan tutkimukseen perustuva kirja on selkeästi kirjoitettu. Vaikka se keskittyy mandaattialueiden asemaan, on se samalla myös valaiseva katsaus Kansainliiton historiaan ja toimintaan.

Elokuu 2017

2.8.2017

Kesädekkareita

      

Elizabeth George, A Place of Hiding. Hodder.  632 s., Croydon 2012

Elizabeth George, In Pursuit of the Proper Sinner. Hodder, 707 s., Croydon 2012

Donna Leon, About Face. Arrow Books, 311 s., St Ives 2010

Donna Leon, A Question of Belief.  Arrow Books,   311 s., St. Ives 2011

Dekkareita on moneen lähtöön ja makuun. Parhaimmillaan ne voivat olla loistavaa kirjallisuutta, keskinkertaisetkin voivat olla hyvää ajanvietettä, mutta pohjakasti on pelkkää ajanhaaskausta.

Elizabeth Georgen dekkareissa päähenkilöinä ovat usein Scotland Yardin komissario Thomas Lynley ja rikosylikonstaapeli Barbara Havers. Loordi Lynley on aatelisarvon varakas perijä ja yläluokan kasvatti sormenpäitään myöten kun taas Havers on sotkuinen ja omapäinen, dementoituneesta äidistään huolta kantava työläiskodin kasvatti. Erilaisuudestaan huolimatta tuloksia tuottavasta kaksikosta George saa parhaimmillaan hyvinkin antoisia asetelmia kirjoihinsa, jotka ovat välittyneet Suomen tv-katsojillekin heistä tehdyn sarjan kautta.

Valitettavasti tämä asetelma ei kuitenkaan ole riittävä kantamaan Georgen tarinoita. Hän kirjoittaa aivan liian väkinäisesti venytettyjä ylipitkiä teoksia, jotka vähitellen tappavat lukijan mielenkiinnon. Tekstiä voisi aivan hyvin lyhentää puolellakin, sillä kirjat ovat usein täynnä jokseenkin irrallisia taustoituksia ja kertomuksia, jotka eivät vie juonta tai tarinaa mitenkään eteenpäin. Kun pikkupoika löytää nummelta murha-aseen venytetään kertomus useamman sivun mittaiseksi perhetarinaksi, kun asian olisi voinut kuitata kertomalla yhdessä kappaleessa tiiviisti mistä poliisille toimitettu veitsi oli löytynyt.

Georgen tekstiä venyttävät myös väkinäisesti laajennetut henkilögalleriat, joihin liitetään enemmän tai vähemmän uskottavia paljastuksia. Näin saadaan epäiltyjen määrä ainakin hetkellisesti maksimoitua. Jos lukija sattuisi kiinnostumaan siitä miten kaikki nämä henkilöt lopulta selviytyvät ongelmistaan, jätetään se kuitenkin usein kertomatta.

Jos Georgen teokset radikaalisti lyhennettyinä yltäisivät genren keskikastiin niin Donna Leon ja hänen venetsialaiskomissario Brunettinsa yltävät yläluokkaan. Brunetti sarjaa leimaa myös huumorilla höystetty kuivakkaan satiirinen yhteiskuntakritiikki. Kaksi Leonia kesässä käy vielä hyvin ilman yliannostuksen vaaraa.

Elokuu 2017

1.8.2017

Takaisin luokka-yhteiskuntaan?

Facebook-kommenttini Hesarin maanantaina 31.7. julkaisemasta siivous- ja kotitaloustyötä koskeneesta artikkelista on herättänyt paljon keskustelua. Lähtökohtani kritiikille oli se, että artikkelissa ei lainkaan huomioitu tuloerojen merkitystä siinä nostalgisoitujen kotiapulaisten palkkaamiselle. Kotiapulaisten palkkaaminen oli mahdollista siksi, että palkkaajan ja palkatun tulojen välinen ero oli riittävän suuri. Se ei johtunut vain palkkaajien suurista tuloista vaan siitä, että kotiapulaisen sai minimipalkalla eikä apulaisen eläke- ja muuta sosiaaliturvaa tarvinnut maksaa. En haluaisi uskoa, että kukaan kaipaa takaisin sitä luokkayhteiskuntaa.

Sodan jälkeen tuloerojen kaventuminen vei pohjaa kotiapulaisten palkkaamiselta. Tämä suuri muutos tapahtui jo ennen 90-lukua. Iso kuva tuloerojen suhteen on se, että niiden pienentyminen katkesi 90-luvun alussa, jolloin köyhyysrajan alla elävien osuus oli pienimmillään.

Lainaan Terveyden- ja Hyvinvoinnin Laitoksen kotisivulta löytyvää tekstiä tilanteesta:

”Tuloerot ja köyhyys ovat kasvaneet

Vaikka tuloerot ovat kansainvälisesti verrattuna Suomessa pienet, ne ovat kuitenkin viime vuosina kasvaneet. Tuloerot ovat kasvaneet erityisesti suurituloisimpien ja muiden välillä, mutta myös keski- ja pienituloisten välillä.

Tuloerot ja köyhyys kasvoivat Suomessa voimakkaasti 1990-luvun loppupuolella. 2000-luvulle tultaessa kasvu pysähtyi, mutta alkoi jälleen vuosikymmenen puolivälissä. Vuonna 2008 tuloerot pienenivät ja köyhyys laski ensimmäisen kerran lähes vuosikymmeneen.

Vuonna 2009 työttömien ja toimeentulotukiasiakkaiden määrät lähtivät kuitenkin kasvuun. Uusimmat tiedot työttömyyden ja toimeentulotuen asiakkaiden määrän lisääntymisestä ennakoivat sitä, että tuloerot ja köyhyys tulevat kasvamaan nykyisen talouskriisin myötä.

Köyhyysrajan alapuolella elää 13 % suomalaisista, kun vuonna 1995 osuus oli vain 7 %.”

Tämän kehityksen ja sen seurausten arvioiminen on osin eri asia kuin se, miten siivous- ja kotitaloustyölle olemassa oleva tarve ja kysyntä tyydytetään. Siivoustyön ostamisessa ei toki ole mitään hävettävää ja on hyvä että se tuottaa myös uutta yritystoimintaa. Näistä yrityksistä useimmat hoitavat työnantajavelvoitteensa moitteettomasti, mutta se ei muuta sitä, että kyse on pienipalkkaisesta, epäsäännöllisestä ja yhä useammin osapäiväisestä työstä, jolla on vaikea tulla toimeen. Lisäksi alalla on myös erityisesti maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden heikon aseman häikäilemätöntä hyväksikäyttöä.

Kysyntäpuolella tarve ja mahdollisuudet sen tyydyttämiseen eivät kohtaa, koska usein kotiapua eniten tarvitsevat ovat pienituloisuutensa vuoksi sitä vähiten käyttäviä. Verovähennysmahdollisuus ei tässäkään ole ohjaamassa tukea sitä eniten tarvitseville.

1.8. 2017