Etusivu 2017 toukokuu 2017
27.5.2017

Marjustini sajand. Marju Lauristin. Kõnelused Marju Lauristiniga elust, Eeestist, Euroopast, Marju Lauristin, Ene Hion ja Margot Visnap, 295 s., Hea Lugu, Tallinna 2016

Lauristinin vielä vajaa vuosisata

Marju Lauristin on yksi Viron itsenäisyyden palauttamiseen johtaneen prosessin keskeisimpiä toimijoita ja edelleen maan suosituimpia poliitikkoja, kuten hänen valintansa vielä 74-vuotiaana yhdeksi Viron edustajaksi europarlamenttiin osoittaa. Hänen taustansa ja elämänkaarensa on myös värikäs ja kertoo paljon sekä neuvostoaikaisesta että uudelleen itsenäisyytensä saavuttaneesta Virosta.

Marju Lauristinin vanhemmat, Olga ja Johannes, olivat 20- ja 30-luvulla pitkään Viron vankiloissa istuneita kielletyn kommunistisen puolueen johtohenkilöitä, jotka kesällä 1940 Viron miehityksen toimeenpanon jälkeen  nostettiin keskeisiin valta-asemiin. Johannes Lauristinista tuli kesällä 1940 ensin Viron kommunististen puolueen keskuskomitean sihteeri ja kuukautta myöhemmin Viron neuvostotasavallassa  sen kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja eli pääministeri. Kun Saksan armeija lähestyi elokuussa 1940 Tallinnaa oli hänet määrä evakuoida punalaivaston laivalla Venäjälle. Virallisen kertomuksen mukaan hän hukkui evakuointialuksen ajettua miinaan, mutta tässä kirjassakin esitetään vaihtoehtoisia mahdollisuuksia, joiden yhteinen nimittäjä on että NKVD olisi hänet likvidoinut hänen epäilyttävän itsenäisen asenteensa vuoksi.

Olga Lauristin evakuoitiin yksivuotiaan tyttärensä Marjun kanssa Venäjälle, josta hän palasi 1944 ensin sosiaali- ja sitten elokuvaministeriksi. Hän solmi uuden avioliiton Hendrik Allikin kanssa, joka oli vuonna 1923 22-vuotiaana valittu Johannes Lauristinin kanssa riigikoguun, mutta jo seuraavana vuonna hänet tuomittiin 14 vuodeksi vankilaan. Sodan aikana hänestä tuli Viron neuvostotasavallan varapääministeri. 50-luvulla Lauristinien puolueura katkesi ja Allik tuomittiin Siperiaan josta palasi 1955 sekä puolueeseen että pian taas ministerineuvoston johtotehtäviin. Allik kuoli 1989 ja Olga 2005. Heistä Allik oli ilmeisesti uudistusmielisempi vaikka säilytti uskollisuutensa nuoruutensa aatteelle kuolemaansa saakka.

Tytär Marju kasvoi vanhempiensa muutaman vuoden epäsuosioaikaa lukuun ottamatta nomenklatuuran etuoikeutetussa miljöössä. Hän liittyi Komsomoliin ja puolueeseen jo varhain, työskenteli Viron radiossa ja väitteli sosiologian tohtoriksi ja toimi Tarton yliopiston opettajana, profiloituen jo 70-luvulla toisinajattelijaksi. Puoluejäsenyydestä hän ei kuitenkaan luopunut kuin vasta 1990, jolloin oli perustamassa Viron sosialidemokraattista puoluetta.

Marju Lauristin oli yhdessä Jaan Kaplinskin, Paul-Eerik Rummon, Andres Tarandin, Mati Untin ja muiden kanssa yksi ns. 40 kirjeen allekirjoittajasta vuonna 1980. Kirjoittajat halusivat puolustaa viron kieltä ja vastustaa venäläistämistä sekä vallanpitäjien omavaltaista menettelyä näiden tukahduttaessa syksyn nuorisolevottomuuksia. Sitä ei tietenkään julkaistu, mutta se levisi laajalle ja sen allekirjoittajat joutuivat monenlaisiin vaikeuksiin, jotkut menettivät työpaikkansa ja Lauristin vältti nippa nappa puolueesta erottamisen, mikä olisi samalla merkinnyt loppua hänen yliopistouralleen.

Kun jäät alkoivat Neuvostoliitossa liikkua ja koitti Gorbatshovin ja perstroikan aika alkoi myös Viron oikeuksien palauttamista ajanut liike saada tuulta siipiensä alle. Marju Lauristin oli yksi sen johtoon asettuneen kansanrintaman perustajista ja hänet valittiin ensimmäisissä suhteellisen vapaissa ja samalla viimeisissä korkeimman neuvoston vaaleissa Neuvostoliiton korkeimpaan neuvostoon vuonna 1989 ja seuraavana vuonna itsenäisyyden julistaneen Viron korkeimman neuvoston jäseneksi.

Suomessa ei juurikaan kiinnitetty huomiota siihen, että Viron itsenäisyyskamppailua leimasivat myös sisäiset jännitteet. Liikkeellä olivat itsenäisyyden palauttamiseksi sekä kansanrintama että Viron kansallinen komitea. Tavoite itsenäisyydestä oli molemmilla sama. Siinä missä edellinen oli valmis toimimaan Viron neuvostotasavallan rakenteissa sen saavuttamiseksi jälkimmäinen halusi palauttaa Viron sotaa edeltäneen tasavallan vähän samankaltaisella valtiokaappauksella, jolla se oli lopetettu. Ratkaisu oli kompromissi, mutta tietty jännite ”entisten” – s.o. kommunistisessa puolueessa toimineiden – ja muiden välillä on senkin jälkeen jatkunut, mutta sitä on liennyttänyt se että molempia löytyi sekä kansanrintamasta että kansallisesta komiteasta ja myöhemmin jokseenkin kaikista Viron uusista poliittisista puolueista.

Mart Laarin vuonna 1992 aloittaneessa ja kaksi vuotta istuneessa kokoomushallituksessa Lauristin toimi sosiaaliministerinä. Se oli erityisen raskas posti siksi, että hän joutui kantamaan vastuun siitä että ennen itsenäistymistä Neuvostoliiton budjetista rahoitettujen eläkkeiden maksaminen jouduttiin varojen puutteessa lopettamaan. Lauristinille se oli epämieluisa pakkoratkaisu, mutta hallituksen uusliberalistisessa siivessä sitä hehkutettiin vain vapaustaistelun eläkeläisiltä vaadittuna uhrauksena.

Hallituskautensa jälkeen Lauristin jatkoi jonkin aikaa riigikogussa, ryhtyi sitten Tarton yliopiston sosiaalipolitiikan professoriksi ja aktiiviseksi yhteiskunnalliseksi keskustelijaksi, ja palasi vielä 1974 europarlamenttiin.

Kirja perustuu kahden toimittajan, häntä vanhemman Ene Hionin ja nuoremman Margot Visnapin kanssa käytyihin keskusteluihin, jotka Marju Lauristinin toinen aviomies Peter Vihalem on editoinut julkaisukuntoon. Kyse ei siis ole mistään kronologisesta muistelmateoksesta vaan vapaista ja välillä rönsyilevistä keskusteluista jotka ulottuvat Lauristinen perhehistoriasta ja Tarton yliopistomaailmasta, neuvostoajan absurdisuuksien kuvaamiseen ja Viron nykytilan ja Euroopan arvioimiseen. Tällaisena kirja on luettavampi ja kiinnostavampi kuin perinteinen muistelmateos, mutta edellyttää lukijalta jonkinasteista Viron uudemman historian tuntemusta.

Toukokuu 2017

 

20.5.2017

Museot vastavoimana historiattomuudelle

Riihimäen Työväentalomuseo on vuodesta 1969 toiminut Riihimäelle siirretyn, lähes 110 vuotta vanhan Tammelan Teuron kylän työväentalon tiloissa. Tänään olin avaamassa siellä tämän vuoden ”Sata vuotta työtä ja tasa-arvoa” näyttelyä. Talkoovoimin ylläpidetty pieni museo on säännöllisesti auki vain sunnuntaisin, mutta se ei sen arvoa ja merkitystä vähennä.

Aikanaan työväenliikkeen järjestäytyminen nostatti työväentaloja ympäri Suomea. Vuonna 1916 työväentaloja oli jo 940, enemmän kuin kirkkoja koko Suomessa.

Kun työväenliike järjestäytyi oli tavallista, että se tapahtui yhden suuren työväenyhdistyksen siipien suojassa niin, että naisten ja nuorten osastot, ammattiosastot, kuorot, orkesterit, kirjastot, opintopiirit, lukusalit, ravitsemusliikkeet, näyttämöt ja urheiluseurat olivat saman yhdistyksen jaostoja. Silloin myös työväentaloista tuli näiden kaikkien kotipaikkana todellisia työväestön monitoimitaloja, joiden merkitystä työväen valistustyön areenoina ja sitä kautta siihen saakka koulutuksesta sivuun jätetyn kansanosan tiedon, tietoisuuden ja sivistystason nostattajana ei voi yliarvioida.

Toiminta työväentaloissa on kuitenkin ratkaisevasti muuttunut noista ajoista. Ensiksi työväenyhdistysten piirissä organisoituneet sivistys-, urheilu- , ammatilliset ym. toiminnot erkaantuivat omiin erillisjärjestöihinsä ja osa näistä erillisjärjestöistäkin, kuten aikanaan niin vahva Työväen urheiluliitto, on enää varjo entisestään. Tätä voi pitää menetyksenä ja nostalgisoida näiden perään, mutta samalla tämä kertoo myös koko suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta ja aiempien luokkavastakohtaisuuksien lientymisestä.

Iso osa niistä toiminnoista jotka saivat alkunsa työväentaloissa ovat siirtyneet kuntien hoidettavaksi, kuten kirjastot ja monet sosiaali- ja kulttuuritoimen tai sosiaalitoimen nykyisin hoitamat toiminnot. Haasteita työväentalojen toimintojen ylläpitämiselle toi myös 50-luvulla kukoistaneen iltama- ja tanssikulttuurin jo 60-luvulla alkanut hiljainen hiipuminen.

Monet työväentalot ovat siten kadonneet ja tulleet kiinteistöjalostuksen kohteeksi, mutta monet ovat löytäneet kestävän roolin ja jatkavat uusimuotoisina monitoimisina ja kukoistavina keskuksina.

Jos vanhaa työväentalokulttuuria on enää mahdotonta ylläpitää alkuperäisessä muodossaan, on sitäkin tärkeämpää että talojen historia säilyy ja tunnetaan. Elämme muutoinkin kasvavassa määrin historiatonta aikaa, jolloin ihmiset yhä harvemmin tietävät ja ymmärtävät miten ja mistä olemme tulleet siihen missä tänään olemme, eivätkä sen vuoksi kykene näkemään tulevaisuuteenkaan.

Sen sijaan että historian opetusta kouluissa vähennetään, tulisi sitä lisätä. Kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa on entistäkin tärkeämpää ei vain oma historiansa osaaminen, vaan myös yhteen kasvavan maailman yhteisen menneisyyden hallinta. Työväentalomuseo ja koko Suomen uudistuva museoverkosto tekevät tärkeätä työtä ihmiset tuuliajolle jättävän menneisyyden unohtamisen yhtenä vastavoimana.

20.6. 2017

6.5.2017

Kenen asialla päivän Ainola?

Olli Ainolan kirjoitus tämän lauantain Iltalehdessä on käsittämätön. Olen ulkoministerinä edellisen hallituksen aikaan toiminut erinomaisessa yhteisymmärryksessä Tasavallan Presidentin kanssa kaikissa ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruskysymyksissä.  Yhteydenpitomme on jatkunut samassa hengessä myös sen jälkeen ja olemme olleet hyvin tyytyväisiä ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon käsittelyssä eduskunnassa saavutettuun laajaan yhteisymmärrykseen.

Jää vain miettimään kenen aloitteesta ja missä tarkoituksessa tällaisia juttuja tehdään.

6.5. 2017

1.5.2017

Suurin uhkamme on kestämätön kehitys

Maailman tila on hyvin huolestuttava. Käynnissä olevat sotilaalliset konfliktit, terrorismi, voimapolitiikan käyttö Euroopassa, kansainvälisen oikeuden rikkomukset ja myös lähiympäristössämme näkyvä uhmakas voimannäyttö ovat nostaneet turvallisuuskysymykset etualalle.

Suomi ei kuitenkaan ole uhanalainen maa, mutta sotilaallisten jännitteiden heijastuminen lähialueillemme edellyttää, että myös sotilaallinen turvallisuus otetaan riittävästi huomioon. On arvokasta, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruskysymyksistä on hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon käsittelyssä ollut laaja yhteisymmärrys eduskunnassa.

Valmiuksista ja varautumisesta huolehtiminen ei tarkoita että Suomi olisi varustautumassa sotaan. Sodankäyntiä arkipäiväistävä kielenkäyttö tiedotusvälineissä on sekä perusteetonta että vaarallista.

Pelonlietsontaa käytetään myös pehmentämään kansalaisia hyväksymään tiedustelutarpeiden nimissä merkittäviä rajoituksia perustuslain turvaamiin kansalaisvapauksiin ja yksityisyyden suojaan. Minulla ei ole vielä kantaa siihen, minkälaiset tiukennukset ja lisävaltuudet valvontaan ovat mahdollisesti perusteltuja ja mitkä eivät. Tätä pohdintaa ei kuitenkaan tule harjoittaa minkäänlaisen pelkoja lietsovan hypetyksen vallassa.

Suomen turvallisuuden paras tae on hyvin toimiva, tasa-arvoinen ja kaikista kansalaisistaan huolen pitävä hyvinvointivaltio, jonka yhteenkuuluvuutta ei ulkoa voi horjuttaa. Siksi eriarvoisuuden kasvu ja hyvinvointipalvelujen alasajo vaarantaa sekä sisäistä että ulkoista turvallisuutta.

Pelkään, että tämän porvarihallituksen jäljiltä, jos se vielä saa jatkaa vaalikauden loppuun saakka ja toteuttaa sote-uudistuksen nimellä kulkevan ja keskustan saamalla maakuntahallinnolla ostetun massiivisen yksityistämissuusuunnitelmansa, elämme vielä nykyistä paljon eriarvoisemmassa ja siten myös turvattomammassa maassa, jossa nyt tehtyjen ja kalliiksi tulevien suurten virheiden korjaaminen on ison työn ja tuskan takana.

Vaikka sotaisa retoriikka ja voimannäyttö lähialueillamme on huolestuttavaa, on ymmärrettävä että myös Suomen turvallisuuden suurimmat haasteet ovat seurausta mm ilmastonmuutoksena ja luonnon monimuotoisuuden kuihtumisena näkyvästä maailmanlaajuisesta kestämättömästä kehityksestä.

Turvallisuuspolitiikka ei saa olla sisäänpäin käpertyvää varautumista, vaan sen tulee olla kriisien ja konfliktien ratkaisuun ja ennaltaehkäisyyn suuntautuvaa aktiivista vaikuttamista. Sen täytyy suuntautua myös niin ekologisen kuin maailmanlaajuisena rikkauksien kasaantumisena näkyvän sosiaalisen kestämättömyyden torjumiseen.

Siten kehitysyhteistyön rajut leikkaukset ovat heikentäneet mahdollisuuksiamme harjoittaa tällaista vaikuttamista, jonka tarve on koko ajan vain lisääntynyt. Ne ovat myös heikentäneet vaikutusmahdollisuuksiamme YK:ssa ja muissa monenkeskisissä järjestöissä ja kohdistuneet kansalaisjärjestöjen toimintaan erityisen kielteisin seurauksin. Korkealle arvostetun osaamisemme sotilaallisessa ja siviilikriisinhallinnassa on edelleen oltava kansainvälisten järjestöjen käytettävissä konfliktien ratkaisussa.

Kasvavan ja jakamattoman keskinäisriippuvuuden maailmassa kestävyyttä ja turvallisuutta ei synny voimapolitiikalla, rajojen sulkemisyrityksillä ja vastakkainasetteluilla, vaan ainoastaan mahdollisimman laajalla monenkeskisellä yhteistyöllä.

Venäjä on tämän osaltaan toimillaan kyseenalaistanut ja nähtäväksi jää miten Yhdysvallat tulee lähivuosina toimimaan. On tärkeätä, että Suomi yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa toimii aktiivisesti vakauden ja yhteistyövaraisen turvallisuuden vahvistamiseksi. Pohjoismaisen yhteistyön mahdollisuuksia on käytettävä täysimääräisesti hyväksi ja vastattava pohjoismaisen mallin menestyksen maailmalla herättämään kiinnostukseen mallin toimivuutta parantamalla ja olemalla valmis jakamaan muiden kanssa mallin antamia kokemuksia kestävän kehityksen toteuttamiseksi.

Euroopan Unioniin kohdistuu nyt korostetusti odotuksia, että se kykenisi ottamaan vahvemman roolin maailmanpolitiikassa ja globalisaation hallinnassa. SDP tukee Unionin toimintakyvyn vahvistamista mukaan lukien sen oman turvallisuus- ja puolustuspolitiikan alalla.

Suomen puolustus perustuu omaan kansalliseen puolustusratkaisuun ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen. Sille tärkeä tuki on jäsenyytemme Euroopan Unionissa, kehittyvä pohjoismainen yhteistyö ja hyvin toimiva kumppanuus Naton kanssa. Riittävä oma puolustus sekä mahdollisuus kriisitilanteessa ottaa vastaan ja antaa muille apua ovat sotilaallisen turvallisuutemme perusta, yhtä lailla kuin se, että pidämme huolen siitä, ettei kenelläkään ole aihetta epäillä Suomen kykyä ja halua estää alueensa käyttö minkäänlaisiin muille sotilaallisesti vihamielisiin tarkoituksiin.

Tärkeimmässä asemassa kansainvälisessä yhteistyössä on Suomen tiivistyvä puolustusyhteistyö Ruotsin kanssa. Kahden sotilaallisesti liittoutumattoman maan yhteistyö ei tähtää kahdenväliseen puolustusliittoon, vaikka sitä mahdollisuutta ei pidemmällä tähtäyksellä tule sulkea pois. Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuus palvelee hyvin vakautta Itämeren piirissä. Liennytykseen pyrkivän turvallisuuspolitiikan pitää ensi sijassa tähdätä vakavien konfliktien ja aseiden käyttöön johtavien tilanteiden välttämiseen.

Nationalististen ja muukalaisvihamielisten voimien nousu Euroopassa uhkaa Euroopan yhdentymisen saavutuksia ja pahimmassa tapauksessa koko unionin olemassaoloa. Tällaisille Euroopan yhtenäisyyttä ja sen demokraattista, ihmisoikeuksia kunnioittavaa arvopohjaa nakertaville voimille ei tule antaa periksi.

EU:n on kyettävä uudistamaan itsensä ja menettelytapansa. Samalla kun markkinoiden toiminnan kannalta turhaa keskitettyä säätelyä on vähennettävä, on asioita joissa tarvitsemme yhdentymisen tiivistämistä vakaan taloudellisen kehityksen turvaamiseksi, finanssikriisien estämiseksi ja ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen mahdollistamiseksi. Euroopassa ei saa olla tilaa veronkierrolle, sosiaaliselle polkumyynnille tai minkään väestöryhmän syrjimiselle.

Puheesta vappujuhlissa Heinolassa, Lahdessa ja Nummelassa 1.5. 2017