Etusivu 2016 joulukuu 2016
30.12.2016

Simo Muir, Ei enää kirjeitä Puolasta. Erään juutalaissuvun kohtalonvuodet, Tammi, 296 s., ei painopaikkaa 2016

muir

Suomalainen näkökulma holokaustiin

Suomen pienen juutalaisyhteisön historiaa ja sen selviytymistä toisen maailmansodan aikana Natsi-Saksan kanssasotijamaassa Suomessa on käsitelty lukuisissa muistelmissa ja tutkimuksissa. Huolimatta kuolemanlaiva SS Höhenhornilla Saksaan tuhoamisleireille päätyneen kahdeksan juutalaispakolaisen tapauksesta Suomessa oltiin pitkään varsin tyytyväisiä siihen, että meillä Suomen puolustukseen muun väestön kanssa tasa-arvoisina rintamalla ja kotijoukoissa osallistuneita juutalaisia suojeltiin ja Himmlerin yritykset saada Suomen koko juutalaisväestö Saksaan torjuttiin toteamalla, ettei meillä ole juutalaisongelmaa.

Vähitellen on tähän omahyväiseen kuvaan tullut ikäviä säröjä. Sellainen oli jo se, miten sodanaikaisen Valpon luovutuksista vastannut ja Gestapon kanssa läheisessä yhteistyössä ollut Arno Anthoni ensin paettuaan Ruotsiin ja Suomeen palattuaan joutui syytteeseen, josta hän lopulta selvisi vain tuottamuksellisesta virkavirheestä annetulla varoituksella. Sittemmin on uudempi tutkimus osoittanut, että sodanaikaisen Valpon toimesta luovutettiin saksalaisille kaikkiaan 129 valtaosaltaan Neuvostoliiton kansalaista. Vielä hälyttävämpää on, että sotilaslinjalla saksalaisille luovutettuja oli kaikkiaan lähes 3000. Joukossa oli sotavankeja, ml. puna-armeijan komissaareja ja myös juutalaisia, vaikka tämä ei luovutusten nimenomainen peruste ollutkaan.

Suomenjuutalaisen kulttuurin skottitaustaisen tutkijan Simo Muirin Ei enää kirjeitä Puolasta täydentää tätä historiaa Suomen juutalaisyhteisön kokemusten näkökulmasta. Se kertoo Blaugrund-suvun vaiheista Puolassa ja Suomessa ja heidän tiiviin suku- ja ystäväverkostonsa kohtaloista.

Blaugrundit etabloituivat Helsinkiin 1918 suvun päämiehenä kangaskauppiaana menestynyt entinen sotilas Bernhard Blaugrund. Suvun toisen haaran päämies oli Bernhardin nuorempi veli Perec, joka oli Puolan Lodzissa asunut menestyvä kangastehtailija. Veljekset menettivät sodanaikaisissa juutalaisvainoissa neljä sisarustaan ja paljon muuta sukua. Tämän suvun vaiheet Muir kertoo tarkoin ennen kaikkea suvun kirjeenvaihdon perusteella. Vaikka sensuuri valvoi viestejä saatiin Suomen juutalaisyhteisöön kuitenkin lähes reaaliajassa tieto siitä, miten juutalaisille Puolassa ja muualla Keski-Euroopassa oli käymässä. Ennen sotaa Puolassa asuneesta yli kolmesta miljoonasta juutalaisesta menehtyi 90 % holokaustissa. Vainot, syrjintä ja pogrommit olivat olleet jo ennen Saksan miehitystä heille tuttuja, mutta järkyttävää on, miten niitä vielä sodan ja kuolemanleirien sulkemisen jälkeenkin jatkettiin.

Kuvaukset sukuun kuuluneiden juutalaisten kohtaloista ovat tässäkin kirjassa koskettavia. Pelkkää mustavalkoisuutta ei kuvaus ole. Hirmutöihin osallistuivat myös muutamat keskitysleirien luottojuutalaiset ja vaikka puolalaiset eivät laajemmin juutalaisia yrittäneetkään suojella on tässäkin kirjassa esimerkkejä siitä, miten monet henkensä kaupalla auttoivat piileskeleviä juutalaisia.

Muirin kirja kertoo siitä, että toisin kuin saksalaisten toimia hienotunteisesti käsitelleen suomalaisen lehdistön tiedon varassa elänyt suomalainen kantaväestö, oli Suomen juutalaisyhteisö tarkoin perillä siitä miten juutalaisille Saksan miehittämissä maissa oli käynyt. Sataprosenttista varmuutta siitä, ettei Suomessakin voisi käydä samoin ei heillä ollut ja vuonna 1944 varauduttiin siihenkin, että Suomen juutalaisväestö olisi evakuoitu turvaan Ruotsiin, jonne Tanskan koko juutalaisväestö oli vuonna 1943 päässyt turvaan. Tätä historiaa ei Suomessakaan saa koskaan unohtaa.

Joulukuu 2016

28.12.2016

YK:n joululahja rauhan hyväksi

Kansainvälisen yhteisön – tai kenties oikeammin asian ratkaisseen Barack Obaman – paras joululahja oli YK:n turvallisuusneuvoston oikeudellisesti sitova päätös Israelin siirtokuntien laittomuudesta länsirannalla ja Itä-Jerusalemissa. Päätös ei toki välittömästi muuta mitään. Israelin hallituksen raivokkaat ja uhmakkaat reaktiot ilmoituksineen siirtokuntien laajentamisen kiihdyttämisestä kertovat päinvastoin tilanteen kärjistämisestä ja uskosta siihen, että se voi luottaa muutaman viikon päästä virkaantuvan Donald Trumpin hallituksen rahalliseen ja asetoimitusten tukeen kansainvälistä oikeutta uhmaavalle politiikalleen.

Muun maailman on korkea aika alkaa kohdella Israelia samojen periaatteiden mukaan kun muitakin. EU ja Yhdysvallat ovat asettaneet Venäjälle pakotteita kolme vuotta jatkuneen Krimin laittoman miehityksen perusteella, mutta eivät vielä mitään sen johdosta, että Israelin miehitys on jatkunut kohta 50 vuotta. Vaati suuren työn ennen kuin EU sai aikaiseksi edes päätöksen siirtokuntatuotteiden asianmukaisesta merkitsemistä.

Jo vuosia on puhuttu siitä, että kahden valtion malli Israelin ja Palestiinan suhteiden rauhanomaiseksi ratkaisuksi elää viimeisillään, kun Israelin jatkuva siirtokuntiensa laajentaminen koko ajan vaikeuttaa sen toteuttamista. Israelin nykyinen hallitus on täynnä ministereitä, jotka irtisanoutuvat  kahden valtion mallista ja käyttävät palestiinalaisista sellaista kieltä, joka missä tahansa sivistysvaltiossa juutalaisiin kohdistettuna johtaisi oikeustoimiin.

Jos kahden valtion malli julistetaan kuolleeksi on sille yksinkertainen ja selkeä vaihtoehto: demokraattinen yhtenäinen valtio koko entisen Palestiinan mandaattialueella, jossa jokaisella asukkaalla on sama yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Tämä tai Palestiinalaisvaltion perustaminen ovat ainoat tiet, joilla Israel voi välttää ajautumisen ihmisoikeuksia rikkovaksi apartheid-valtioksi.

Tiedän kokemuksesta, että tällaisen näkemyksen esittäminen aiheuttaa Suomessakin välittömän vuodatuksen anti-semitismistä ja muslimiterroristien tukemisesta. Ja jos esimerkiksi esittää, että Israelille täytyy olla samanlaisia sanktioita seurauksena kuin muillekin sotarikoksiin syyllistyneille niin heti tulee vertaus juutalaisten kauppojen boikotointiin 30-luvun Natsi-Saksassa. Vertailu ei vain onnu vaan on arvoton. 30-luvun juutalaissyrjintä oli rikos, joka kohdistui täysin viattomaan väestöryhmään rasistisin perustein. Israelin valtioon kohdistuvat toimet taas perustuvat täsmällisiin kansainvälisen oikeuden normeihin ja niiden rikkomiseen.

Sanomattakin on aina selvää, että anti-semitismi, vihapuhe ja terrorismi, kohdistipa ne kuka tahansa keneen tahansa, ovat ja pysyvät tuomittavina rikoksina. Valtioterrorismi ei liioin oikeuta terrorin käyttöä vastarintaan, eikä päinvastoin.

Parhaat kommentit YK:n päätöslauselman hyväksymisen jälkeen saatiin Israelista, jossa Haaretz-lehti kiitti YK:ta siitä, että maailmanyhteisö on vihdoinkin ryhtynyt toimiin pelastaakseen Israelin siltä itseltään. Näin juuri asia on. Kaikkien jotka sanovat kantavansa huolta Israelin olemassaolosta ja sen asukkaiden turvallisuudesta tulisi kiittää YK:ta ja toimia kaikin tavoin sen päätösten toteuttamiseksi.

28.12. 2016

22.12.2016

Valinnanvapaus vai valinnan pakko?

 

Vaikka kuulun niihin jotka ovat välillä lähempääkin saaneet mahdollisuuden seurata suuren Sote-uudistuksen valmistelua edellisessä hallituksessa, olen yhä edelleen sen sisällön ja seurausten suhteen lähes yhtä suuressa tietämättömyyden ja ymmärtämättömyyden tilassa kuin prosessin alussa.

Tai oikeastaan olen aiempaa suuremmassa epätietoisuudessa. Alusta alkaen uudistuksen tavoitteena on ilmoitettu olevan ”kaventaa ihmisten hyvinvointi- ja terveyseroja, parantaa palvelujen yhdenvertaisuutta ja saatavuutta sekä hillitä kustannuksia”. Tämä on sellaista äitiys- ja omenapiirakkakamaa, josta kaikki suomalaiset voivat olla samaa mieltä. En kuitenkaan kykene ymmärtämään miten nyt julkistetut suunnitelmat auttaisivat toteuttamaan yhtäkään näistä tavoitteista.

Se että päätöksiä valmistelleet ja esitelleet ministerit näyttävät minun silmissäni olevan yhtä ulalla siitä miten uudistusta viedään eteenpäin ja mihin se johtaa on enemmänkin lisäämässä huoltani kuin tuomassa ymmärtämättömyyden jakamisesta seuraavaa lohtua.

Se kuitenkin on selvää, että uudistuksessa ollaan tekemässä iso lehmänkauppa, jossa kepu saa maakuntahallinnon ja kokoomus valinnanvapauden pumpuliin käärityn massiivisen julkisten palvelujen yksityistämisen. Kummankaan tarvetta ja autuutta en ole ymmärtänyt.

Olen toki vuosikymmeniä jo kaivannut radikaalia ja demokratiaa vahvistavaa aluehallinnon uudistamista, mutta nähnyt sen edellyttävän suuria kuntarakenteen muutoksia ja metropolihallinnon toteuttamista siellä missä yhdyskuntarakenteen eheyttävä kehitys sitä vaatii. Maakuntahallinto uhkaa haudata molemmat.

Miten uudistuksessa toteutuu tavoiteltu sosiaali- ja terveyspalvelujen keskinäinen integrointi ,on samoin jäänyt minulle täysin epäselväksi.

Olen myös koittanut pohtia, mikä tässä valinnanvapaudessa on niin hienoa ja miksi siihen kuitenkin suhtaudun epäluuloisesti.

Vapaus on sanana positiivinen ja helposti kannatettava asia kun sen vastakohtana nähdään pakko. Olen kuitenkin myös miettinyt valinnanvapauden ja valintapakon dialektista suhdetta.

Esimerkiksi otan taksipalvelut. Ne ovat Suomessa yleisesti ottaen luotettavia ja laadukkaita. Aina on toki parantamisen varaa, mutta parannusta ei tuo se, jos joutuu yhden julkisesti valvotun, hinnoittelultaan säädellyn ja tunnetun taksitolpan ja taksikeskuksen asemesta valitsemaan ja vertailemaan erilaisten taksifirmojen tarjouksia ja luotettavuutta. Tällaisella vapaalla kilpailulla voi ehkä löytää, varsinkin jos siihen on aikaa käytettävissä, edullisempia tarjouksia, mutta tietämättä mitään siitä mikä on palvelun laatu ja kuljettajan osaaminen ja luotettavuus.

Minusta hyvä yhteiskunnallinen palvelu on sellainen, joka on samaan hintaan kaikkien käyttäjien saatavissa ja jonka laatutasoa julkinen valvonta – kuluttajien palautetta hyväksikäyttäen – tehokkaasti valvoo.

Kun tätä taksien osalta ollaan romuttamassa niin voi kysyä, mikä on seuraava ala johon tämä pakkovalinta ja –kilpailuttaminen halutaan ulottaa. Olisiko se jossain vaiheessa yleinen järjestyksenpito ja poliisitoimi niin, että voisimme netistä käydä valitsemassa sen firman hälytysnumeron jonne soitamme jos haluamme estää tai selvittää rikoksen? Onhan näin jo asianlaita silloin jos haluamme varmistaa yleisen turvallisuuden ja vartioinnin järjestämisen, jota yksityiset turva- ja vartiointiliikkeet koko ajan kasvavassa määrin ovat ottamassa markkinoiden haltuun.

Kaipa tässäkin jonkinlainen valinnanvapaus toteutuu, ellei sitten päädytä sisilialaiseen suojelupalvelumalliin, joka perustuu valintapakkoon.

Terveydenhuollon kaikkien ammattilaisten pätyvyysvaatimuksia ja osaamista valvotaan tarkoin ja alalla toimivien ihmisten ammattietiikka on Suomessa korkealla tasolla. Olen kuitenkin aina pohtinut sitä ristiriitaa mikä syntyy silloin kun terveyspalvelujen järjestäminen ja toteuttaminen siirretään osakeyhtiöille, joiden ainoa velvollisuus on (kuten Nalle Wahlroos jatkuvasti päihimme takoo) osakkeenomistajien voittojen ja omaisuuden arvonnousun maksimointi.

Tällä en tarkoita, että yhtiöiden omistajien etujen maksimointi tapahtuisi vain asiakkaiden kustannuksella – asiakastyytymättömyys iskisi nopeasti myös omistajien kukkaroon–  ja etteikö yrittäjyydelle saa olla myös terveyspalveluissa sijaa. Ei maailma muutoinkaan toimi näin mustavalkoisesti ja tiedän hyvin, että terveydenhuollon yrityksissä työtä tekevät ammattilaiset tietenkin katsovat potilaitten hyvinvoinnin perään. Ristiriita on kuitenkin olemassa myös siinä, että tyytyväinen asiakas ei välttämättä ole sama kuin parhaan tai kustannustehokkaimman hoidon saanut asiakas, erityisesti silloin jos yhteiskunta maksaa kaikki ne tutkimukset, kokeet ja hoidot joita terveysbisness on valmis asiakkailleen myymään.

Sellainen valinnanvapaus joka samalla tarkoittaa hoitoa hakevalle valintapakkoa ei minua lämmitä, eikä pakkoyhtiöittäminen, pakkokilpailuttaminen ja pakkoulkoistaminen sen keinoina. Sen sijaan pidän tärkeänä, että julkiseen terveydenhoitojärjestelmään saataisiin mukaan valinnanmahdollisuus, sillä se on myös yksi tärkeä keino toteuttaa palvelujen laadunvalvontaa. Valinnanmahdollisuus on meillä jokseenkin kaikissa palveluissa (ei kuitenkaan vielä poliisin) olemassa, mutta vain niillä joilla on siihen varaa.

22.12. 2016

11.12.2016

Arvo Myllymäki. Korpikommunisti. Kolarilainen Eemeli Lakkala vainotusta vallankäyttäjäksi, Into, 327 s., Riika 2016

myllymaki

Suomalainen korpikommunisti

Korpikommunismi on aikaan Erik Allardtin käyttämä käsite SKP:n vahvasta kannatuksesta Pohjois- ja Itä-Suomen pienviljely- ja metsätyövaltaisilla alueilla, erotuksena vahvojen ja vanhojen teollisuuspaikkakuntien suuresta SKP:n kannatuksesta. Koko maassa korpikommunismin vahvimmaksi tukialueeksi muodostui Kolarin kunta Tornionjokilaaksossa, jossa SKDL:n kannatus oli suurimmillaan reilusti yli 50 prosenttia. Se ei ollut mikään sodanjälkeinen ilmiö, vaan jo kansalaissodan jälkeen maanalaisen SKP:n pääosin hallitsemat äärivasemmiston vaaliliitot ylsivät Kolarissa vuonna 1929 yli 60 prosentin kannatukseen.

Kolarissa kommunistien keskeisin hahmo oli v. 1900 syntynyt Eemeli Lakkala, joka oli yhden kauden jo 20-luvulla kunnanvaltuutettuna. Kuten monien muidenkin kommunistiorganisaattoreiden myös Lakkalan tie vei Tammisaaren pakkotyölaitokseen vuosiksi 1930-1931. Ilman kansalaisluottamusta ei Lakkalalla ollut ensin paluuta kuntapolitiikkaan eivätkä myöhemmin sosialidemokraatit, joiden kautta SKP kansanrintamakaudella pyrki saamaan vaikutusvaltaa, huolineet häntä listoilleen.

Lakkala oli merkitty mies ja talvisodan alla hänet otettiin turvasäilöön ja vietiin uudelleen Tammisaareen. Sieltä hän välirauhan aikana vapautui, mutta otettiin uudelleen kiinni jatkosodan alla ja vietiin ensin Köyliön pakkotyölaitokseen, josta turvasäilöläiset keksittiin lähettää ns. Nikke Pärmin pataljoonassa käytännöllisesti katsoen ilman sotilaskoulutusta rintamalla. Se kokeilu päättyi lyhyeen, kun iso osa pataljoonasta heti ensi tilaisuuden tullen loikkasi vihollisen puolelle. Lakkalan seuraava sijoitus oli pakkotyöleiri Itä-Karjalassa, mutta vuonna 1942 hänelle räätälöitiin uusi viiden vuoden kuritushuonetuomio. Siitä hän vapautui jatkosodan jälkeen muiden vasemmistovankien tavoin.

SKP perustettiin nyt laillisena puolueena ja sen johtama SKDL saavutti suuren menestyksen heti sodanjälkeisissä vaaleissa. Kunnallispolitiikassa SKDL:stä ja Eemeli Lakkalasta tuli Kolarin johtava voima. Lakkala toimi vuoteen 1972 saakka valtuutettuna ja kymmenen vuotta kunnahallituksen ja viisi vuotta kunnanvaltuuston puheenjohtajana. Kolme kertaa presidentin valitsijamiehenä toiminut Lakkala ylsi myös yhdeksi kaudeksi eduskuntaan vuonna 1958. Valtakunnan politiikassa Lakkalan vaikutus jäi vähäiseksi, mutta Kolarin kunnassa hän oli yli kahdenkymmenen vuoden ajan kunnan kiistattomasti johtavin poliitikko, Kolarin keisariksikin mainittu. Se ei perustunut vain SKDL:n vahvaan asemaan vaan myös siihen, että Lakkala osasi hoitaa suhteita myös kunnan toiseen suurpuolueeseen maalaisliittoon.

Siinä missä Suomen kommunistien kansainväliset yhteydet kulkivat voittopuolisesti tai yksinomaan itärajan ylitse, katsottiin Tornionjokilaaksossa länteen. Ruotsin Norrbotten oli sikäläisten kommunistien vahvinta aluetta ja erityisen vahvaa kannatus oli Länsipohjan suomenkielisen väestön keskuudessa. Molemmin puolin rajaa kommunismi ja laestadiolaisuus olivat vahvoilla ja näiden aatteiden keskinäistä suhdetta ei voi kuvata vain antagonistiseksi vaan paremminkin dialektiseksi. Samana vuonna kun Lakkala valittiin eduskuntaan, nousi sinne myös SKDL:n listoilta valittuna laestadiolaissaarnaaja Martti Linna Nivalasta.

Mikään suuri neuvostoliiton ihailija ei Lakkala ollut. Hän esitti sodanaikaisissa kuulusteluissaan silloiselle Valpolle jopa niin kriittisiä kommentteja naapurista, että se vuosikymmeniä myöhemmin eväsi häneltä puolueen kultaisen ansiomerkin, kun nämä tiedot olivat sodan jälkeen jääneet punaisen valpon haltuun ja kulkeutuneet puolueen henkilöstöosaston käyttöön. Oli siten hyvin selvää, että SKP:n jaossa Lakkala oli yksiselitteisesti enemmistöläisten riveissä.

Näistä aineksista ja Lakkalan elämästä voisi saada todella mielenkiintoisen niin sosiologiaan kuin historiaan liittyvän lukuelämyksen aikaiseksi. Valitettavasti juuriltaan länsipohjaisen emeritus professori Arvo Myllymäen kirja jää kuitenkin pettymykseksi. Myllymäki ei ole historioitsija vaan julkisoikeuden professori ja Korpikommunisti jää sekä asiasta toiseen hyppelevältä esitystavaltaan että historiakuvaukseltaan valitettavan epätyydyttäväksi.

Jopa itse päähenkilö jää jonkin verran arvoitukselliseksi. Supon arkistosta löytyy luonnehdinta Lakkalasta, jonka mukaan tämä oli ”heikohko johtaja, huono puhuja ja kiero”. Tämän arvion allekirjoittanut supon apulaispäällikkö Henry Stenlund tuskin oli Lakkalaa edes koskaan tavannut, mutta jotenkin olisi toivonut Myllymäeltä perustellumpaa selvitystä siitä miksi tällainen ei pitänyt paikkaansa.

Joulukuu 2016

6.12.2016

Itsenäisyyden ytimessä

Suomi juhlii ensi vuonna satavuotista itsenäisyyttään. Juhlittavan itsenäisyyden ydin on siinä, että päätämme demokraattisessa järjestyksessä itse asioistamme.

Monet maat maailmassa voivat juhlia pitempiaikaista itsenäisyyttä, mutta harvoissa se on perustunut yhtä pitkäaikaiseen kansanvaltaan kuin Suomessa.

Suomi oli ensimmäinen maa, joka jo vuonna 1906 toteutti yleisen ja yhtäläisen ja ääni- ja vaalioikeuden sekä miehille että naisille. Vuoteen 1917 mennessä vain Norja, Tanska ja Islanti olivat valtiollisella tasolla tehneet samoin.

Suomen kansanvaltaisuus on ollut monesti koetuksella, mutta se on kestänyt niin, että sisällissodan jälkeen hyväksytty tasavaltalainen perustuslaki on keskeisiltä piirteiltään edelleen voimassa. Näin sen jälkeen, kun Suomen oikeiston kuningashaaveet romahtivat Saksan keisarikunnan luhistumiseen syksyllä 1918, mikä samalla pelasti Suomen päätymästä Saksan vasallivaltioksi.

30-luvulla fasismin nousu kaatoi Euroopassa tukuttain demokratioita, mutta Suomessa vaara torjuttiin. Suomi joutui toiseen maailmansotaan mukaan, ensin Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi ja jatkossa ajautuen Natsi-Saksan kanssasotijaksi, mutta demokratiamme kesti, toki suuresti natisten, nämäkin koettemukset.

Demokratiamme on kestänyt siksi, että se ei ole tarkoittanut ainoastaan kaikkien tasavertaista oikeutta päättää vapaissa vaaleissa kansakunnan suunnasta vaan siksi, että tämän valtiollisen kansalaisoikeuden rinnalla olemme halunneet asteittan toteuttaa ja laajentaa kansanvallan tasa-arvoperiaatteen koskemaan myös taloudellisia, sosiaalisia ja sivityksellisiä perusoikeuksia.

Sodan jälkeen olemme onnistuneet rakentamaan hyvin toimivan pohjoismaisen hyvinvointivaltion. Sen kansalaisina voimme olle ylpeitä siitä, että Suomi on jo usean vuoden ajan arvioitu maailman vähiten epäonnistuneeksi valtioksi.

Kuinka kauan tällainen suhteellinen menestys voi jatkua, on kuitenkin kysymys, joka esitetään yhä useammin tämän päivän Suomessa.

Itsenäisyys ei ole koskaan tarkoittanut täydellistä riippumattomuutta muista. Päinvastoin, itsenäisyyden edellytys on, että osaamme toimia oikealla tavalla yhdessä niin naapureiden kanssa kuin koko kansainvälisen yhteisön jäseninä. Koskaan aikaisemmin ei tällainen keskinäisriippuvuus ole ollut yhtä selvää kuin tänään.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruskysymyksistä on Suomessa kyetty päättämään laajalla yhteisymmärryksellä. Se että eduskunta on tätä osaltaan vahvistanut hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon käsittelyssä, on maalle tärkeä ja arvokas asia.

6.12. 2016