Etusivu 2015 lokakuu 2015
24.10.2015

Jaakko Iloniemi, Maantieteelle emme mahda mitään. Docendo, 219 s. Juva 2015

Iloniemi

Kaikki kansan nimissä ja puolesta, mutta ei sen toimesta 

Jaakko Iloniemi on tehnyt komean uran ensin ulkoministeriön palveluksessa mm. Suomen ETYK-valtuuskunnan johtajana, poliittisen osaston päällikkönä ja Suomen suurlähettiläänä Washingtonissa. Ministeriön jätettyään hän on toiminut SYP:n pankinjohtajana, EVA:n johtajana ja myös Paasikivi-Seuran puheenjohtajana. Hän on myös sosialidemokraattisen puolueen jäsenkirjasta luovuttuaan kokeillut siipiensä kantavuutta politiikassa nuorsuomalaisten eurovaaliehdokkaana.

Hän on kiistatta taitava ja osaava diplomaatti ja hänen analyysikykynsä sekä taitonsa esitellä analyysinsä tulokset ovat huippuluokkaa, kuten hänen uusin kirjansa osoittaa. Tiivis kirja koostuu lähes sadasta luvusta, joista jokainen on harkittu historian ja kansainvälisten suhteiden kiteytys jostain teemasta alkaen Suomen asemasta Ruotsin valtakunnan osana, autonomisena suurruhtinaskuntana ja itsenäisyyttään Tukholman, Pietari-Moskovan ja Berliinin ja nyttemmin myös Brysselin voimakentässä varjelevana toimijana. Bryssel ei ole tässä mainittu Belgian vuoksi, vaan siksi että se on sekä Euroopan Unionin että NATOn pääkonttorin sijaintikaupunki.

Iloniemi kirjoittaa polemiikkia välttäen eikä hänen historiallisiin tiivistyksiinsä juurikaan ole huomautettavaa. Hyödyllistä on ajankohtaisia yhteistyöhankkeita ajatellen muistuttaa siitä, että ei Suomea talvisodankaan aikana ihan yksin jätetty, siksi merkittävää oli puolueettomuusjulistuksesta pidättäytyneen ja itsensä ei-sotaa käyväksi maaksi määritelleen Ruotsin monimuotoinen tuki Suomelle.

ETYK-prosessia läheisesti seurannut Iloniemi kertoo siihen liittyen pienen ainakin minulle uuden tiedon. ETYK:n Dipolin valmisteluvaiheen lopussa ratkaistiin olisiko kolmas vaihe eli huippukokous Genevessä vai Helsingissä. Viimeisessä istunnossa USA:n edustaja sai ohjeet sisältävän suljetun kirjeen pääkaupungistaan, mutta avasi sen vasta käytettyään ensin Helsinkiä kannattavan puheenvuoron. Ohjeissa kuitenkin luki, että USA:n tulisi kannattaa Geneveä. Siihen olisiko kuoren oikea-aikainen avaaminen todella vienyt kokouksen Helsingistä ei Iloniemi ota selvää kantaa.

Yksiselitteisen selvien kantojen välttäminen on muutoinkin Iloniemen metodi. Tämä koskee myös keskustelua Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä, jonka avoimesta suosittamisesta hän tässä kirjassa pitäytyy vaikka esitteleekin asetelmaan liittyvät kysymykset niin johdattelevasti, että toivottu vastaus ei jää epäselväksi.

Kenelle vastauksen antaminen kuuluu on Iloniemen maailmankuvassa selvä: kansan valitsemille johtajille, mutta ei missään nimessä itse kansalle. EU-kansanäänestyskin oli tässä suhteessa iloniemiläisittäin iso riski. Iloniemi kirjoittaa, että toisin kuin Ruotsissa nähtiin Suomessa asia niin, että jäsenyys tarkoitti myös rahaliittoon sitoutumista. Tätä läheisesti seuranneena voin todeta että totta, mutta vain siinä tapauksessa että Suomi samastetaan sen eliittiin, joka kieltämättä varmaan enimmäkseen näki asian näin, mutta varoi visusti antamasta kansalle tätä tietoa.

Presidentinvaaleissa 1994 kaikki ehdokkaat nostivat EI-lapun kysyttäessä tulisiko Suomen luopua markasta. On myös ilmeistä, että jos kansanäänestyksen alla olisi kerrottu jäsenyyden tarkoittavan, että samalla sitoudumme rahaliittoon, olisi tulos voinut olla hyvinkin toinen. Tällaista kansanvallan riskiä ei Iloniemen eliittikerrostuma halua Natonkaan suhteen ottaa.

EU-vastainen populismi huolettaa Iloniemeä, oli kyse sitten oikeisto- tai vasemmistopopulismista. Kuvaavaa on Iloniemen armeliaisuus, kun hän kirjoittaa ettei Syriza ole sentään yksin vastuussa kaikista maan ongelmista. Vaikka Syriza ei yhtään näistä ongelmista ole yksin kykenevä ratkaisemaan, ei sillä sentään ollut osuutta niiden synnyttämiseen.

Iloniemi on Suomen ulkopolitiikkaa luotsanneen diplomaattijoukon ehdotonta eliittiä. Sen hän myös tietää itse. Osaamista ja taidokkuutta etenkin silloin kun se on annettu maan palvelukseen ei kannata väheksyä eikä kadehtia. Sitä kannattaa myös kuunnella ja käyttää kuitenkin muistaen, ettei valta ja vastuu demokratiassa kuulu eliitiksi itsensä mieltäville kansainvälisissä herrakerhoissa viihtyville mandariineille.

Lokakuu 2015

19.10.2015

”Eurooppalaiset arvot ja ihmisoikeuspolitiikan haasteet”, puhe Euroopa-tiedotuksen seminaarissa 19.10. 2015, Eurooppa-talo, Helsinki

Kun mielellämme korostamme Euroopan johtajuutta ihmisoikeusasioissa on hyvä tiedostaa, kuinka nuori asia ihmisoikeuksien määrittäminen ja kunnioittaminen myös Euroopan historiassa on.

Ihmisoikeuksien periaatteita voi hakea toki jo hyvin varhaisilta ajoilta ja niin filosofien kuin uskonnollisten johtajien kirjoituksista. Englannin Magna Carta vuodelta 1215 mainitaan yhtenä virstanpylväänä, kuten myös brittiparlamentin 1679 hyväksymä Bill of Rights.

Vuosi 1789 pidetään ihmisoikeuksien historiassa erityisen merkittävänä. Silloin hyväksyttiin sekä Ranskan vallankumouksen tiimellyksessä ihmisoikeuksien julistus Déclaration des droits de l’homme et du citoyen että Yhdysvaltain perustuslain kymmenen ensimmäistä Bill of rights –nimellä tunnettua lisäystä.

Mikään näistä ei kuitenkaan vielä ollut universaalinen. Ihmisoikeudet eivät olleet naisten oikeuksia, ne eivät kieltäneet orjuutta ja pyrkivät ennen muuta varallisuutta omaavan porvariston oikeuksien varmistamiseen suhteessa monarkkiseen vallankäyttöön.

Modernin universaalisen ja mihinkään ryhmään poikkeuksia kohdistamattoman ihmisoikeuskäsityksen kärkisaavutus on YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus vuodelta 1948. Ihan yksimielisesti sitä ei silloinkaan hyväksytty: kahdeksan maata, mm Neuvostoliitto, Etelä-Afrikka ja Saudi-Arabia äänestivät tyhjää. Silloin pidättäytyneistä ehkä vain Etelä-Afrikka voisi hyvällä omallatunnolla tänään äänestää sen puolesta.

Sittemmin on ihmisoikeuksista tehty monia muitakin alueellisia ja maailmanlaajuisia sopimuksia joista osa on oikeudellisesti sitovia.

Viimeisinä vuosikymmeninä on kuitenkin osoittautunut vaikeammaksi tehdä uusia sopimuksia tai saada vanhojen sopimusten sitoutumuksia uudelleen vahvistetuksi. On kyseenalaistettu, kykenisikö YK:n yleiskokous enää tänään hyväksymään ihmisoikeuksien julistusta jos se nyt ensimmäistä kertaa tulisi äänestykseen.

Maailmanlaajuisessa ihmisoikeustoiminnassa on kieltämättä ristiriitaisia trendejä. Olemme joutuneet samanmielisten maiden kanssa yhä useammin puolustamaan ihmisoikeuksien yleismaailmallista luonnetta, erityisesti keskusteltaessa naisten tai seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista.

 

Siten on aiheellista kysyä, onko maailman ihmisoikeustilanne alkanut taas luisua huonompaan suuntaan?

Näen kuitenkin, että tämäkin itse asiassa kertoo siitä, että ihmisoikeuksissa on tapahtunut edistystä. Aiemmin monet valtiot olivat valmiimpia hyväksymään päätöslauselmia ja sopimuksia ihmisoikeuksien vahvistamisesta sen vuoksi, että eivät erityisemmin uskoneet joutuvansa niiden täytäntöönpanosta vastaamaan. Nyt ne ovat havainneet, että näin ei ole, vaan kansainväliset sopimus- ja valvontajärjestelmät ovat vahvistuneet. Sopimukset jäävät yhä harvemmin kansalaisten käytännön elämän kannalta merkitykseksettömiksi teksteiksi ja niiden rikkomuksista saattaa joutua vastaamaan mahdollisesti jopa kansainvälisessä rikostuomioistuimessa.

Tähän on vaikuttanut myös se, miten kansalaistoiminta on laajentunut sekä kehittyneissä että kehittyvissä maissa. Sekäerinteinen että uusi, sosiaalinen media puuttuvat myös aktiivisemmin ihmisoikeusloukkauksiin, joiden piilottaminen ja vastaavasti niihin reagoimatta oleminen on käynyt aikaisempaa vaikeammaksi.

Arvoisat kuulijat

Perustellusti voi ja pitää kuitenkin kysyä, miten on kaikkien Euroopan Unionin jäsenmaiden siotutuminen ihmisoikeuksiin toteutunut.

Uskottavuus ihmisoikeuspolitiikassa alkaa kotona. Olen ollut lukemattomissa kansainvälisissä ihmisoikeuksia käsittelevissä kokouksissa joissa kaikki puhujat yleensä keskittyvät muiden kohteeltaan vaihtelevien maiden ihmisoikeuspuutteisiin, mutta harva on halunnut tuoda esiin niitä ongelmia, joita perus- ja ihmisoikeuksiin liittyy puhujan omassa maassa.

Uskottavuus edellyttää että kotikenttä on kunnossa. Suomalaisina kerromme mielellämme ja perustellusti saavutuksistamme esim. sukupuolten tasa-arvon suhteen, joka on keskeisin tekijä sille, että Suomi on toistuvasti arvioitu maailman vähiten epäonnistuneeksi valtioksi. Samalla on kuitenkin tärkeätä tuoda esiin, että myös meillä Suomessa riittää parannettavaa, ikävimpänä esimerkkinä naisiin kohdistuva väkivalta, jonka määrään myös kansainväliset ihmisoikeuselimet ovat kiinnittäneet huomiota.

Myös kahden tärkeän ihmisoikeussopimuksen, vammaisten oikeuksien sopimuksen ja ILOn alkuperäiskansojen oikeuksia koskevan konvention ratifiointi tai voimaansaattaminen on kesken, mihin on kiinnitetty aiheellista huomiota.

Kolmanneksi on korostettava sitä, että uskottavan ihmisoikeuspolitiikka on sekä alettava kotoa ja oltava johdonmukaista. Jälkimmäisen suhteen esiintyy myös paljon korjattavaa. Olisi siten perusteltua että esim. Saudi-Arabian tai Israelin ihmisoikeustilanteeseen kiinnitettäisiin yhtä paljon huomiota Iranin tai Venäjän.

Pakolaiskriisi mittaa Euroopan ihmisoikeuspolitiikan tilaa, kaikissa maissa, eikä kuva suinkaan ole aina rohkaiseva, eikä kyse ole vain Unkarista tai joistain muista itäisen Euroopan maista, kyse on myös Suomesta ja millaiseen viiteryhmään olemme nyt itsemme asettaneet.

Monet kansainväliset palkinnot ovat usein jättäneet sen mielikuvan, että vähintään yhtä tärkeätä kuin huomionosoituksen antaminen palkitulle voi olla huomion hankkiminen antajalle. Haluan kuitenkin luottaa siihen, että Saharov-palkinnon osoittamisessa pyritään maksimaaliseen, tasapuoliseen ja uskottavaan vaikuttamiseen ihmisoikeuksien hyväksi.

19.10.2015

Eurooppalaiset arvot ja ihmisoikeuspolitiikan haasteet

Euroopan parlamentti jakaa vuosittain Saharov-palkinnon toiminnasta mielipiteen vapauden ja ihmisoikeuksien puolesta. Tämän johdosta Eurooppa-tiedotus järjesti tänään seminaarin, jonka avauspuhujana minun piti olla otsikolla ”Eurooppalaiset arvot ja ihmisoikeuspolitiikan haasteet”. Äänen vieneen flunssan takia en kuitenkaan tilaisuuteen päässyt, mutta tässä se mitä oli tarkoitukseni siellä sanoa:

Kun mielellämme korostamme Euroopan johtajuutta ihmisoikeusasioissa on hyvä tiedostaa, kuinka nuori asia ihmisoikeuksien määrittäminen ja kunnioittaminen myös Euroopan historiassa on.

Ihmisoikeuksien periaatteita voi hakea toki jo hyvin varhaisilta ajoilta ja niin filosofien kuin uskonnollisten johtajien kirjoituksista. Englannin Magna Carta vuodelta 1215 mainitaan yhtenä virstanpylväänä, kuten myös brittiparlamentin 1679 hyväksymä Bill of Rights.

Vuotta 1789 pidetään ihmisoikeuksien historiassa erityisen merkittävänä. Silloin hyväksyttiin sekä Ranskan vallankumouksen tiimellyksessä ihmisoikeuksien julistus Déclaration des droits de l’homme et du citoyen että Yhdysvaltain perustuslain kymmenen ensimmäistä Bill of rights –nimellä tunnettua lisäystä.

Mikään näistä ei kuitenkaan vielä ollut universaalinen. Ihmisoikeudet eivät olleet naisten oikeuksia, ne eivät kieltäneet orjuutta ja pyrkivät ennen muuta varallisuutta omaavan porvariston oikeuksien varmistamiseen suhteessa monarkkiseen vallankäyttöön.

Modernin universaalisen ja mihinkään ryhmään poikkeuksia kohdistamattoman ihmisoikeuskäsityksen kärkisaavutus on YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus vuodelta 1948. Ihan yksimielisesti sitä ei silloinkaan hyväksytty: kahdeksan maata, mm. Neuvostoliitto, Etelä-Afrikka ja Saudi-Arabia äänestivät tyhjää. Silloin pidättäytyneistä ehkä vain Etelä-Afrikka voisi hyvällä omallatunnolla tänään äänestää sen puolesta.

Sittemmin on ihmisoikeuksista tehty monia muitakin alueellisia ja maailmanlaajuisia sopimuksia, joista osa on oikeudellisesti sitovia.

Viimeisimpinä vuosikymmeninä on kuitenkin osoittautunut vaikeammaksi tehdä uusia sopimuksia tai saada vanhojen sopimusten sitoutumuksia uudelleen vahvistetuksi. On kyseenalaistettu, kykenisikö YK:n yleiskokous enää tänään hyväksymään ihmisoikeuksien julistusta, jos se nyt ensimmäistä kertaa tulisi äänestykseen.

Maailmanlaajuisessa ihmisoikeustoiminnassa on kieltämättä ristiriitaisia trendejä. Olemme joutuneet samanmielisten maiden kanssa yhä useammin puolustamaan ihmisoikeuksien yleismaailmallista luonnetta, erityisesti keskusteltaessa naisten tai seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista.

Siten on aiheellista kysyä, onko maailman ihmisoikeustilanne alkanut taas luisua huonompaan suuntaan?

Näen kuitenkin, että tämäkin itse asiassa kertoo siitä, että ihmisoikeuksissa on tapahtunut edistystä. Aiemmin monet valtiot olivat valmiimpia hyväksymään päätöslauselmia ja sopimuksia ihmisoikeuksien vahvistamisesta sen vuoksi, että eivät erityisemmin uskoneet joutuvansa niiden täytäntöönpanosta vastaamaan. Nyt ne ovat havainneet, että näin ei ole, vaan kansainväliset sopimus- ja valvontajärjestelmät ovat vahvistuneet. Sopimukset jäävät yhä harvemmin kansalaisten käytännön elämän kannalta merkityksettömiksi teksteiksi ja niiden rikkomuksista saattaa joutua vastaamaan mahdollisesti jopa kansainvälisessä rikostuomioistuimessa.

Tähän on vaikuttanut myös se, miten kansalaistoiminta on laajentunut sekä kehittyneissä että kehittyvissä maissa. Sekä perinteinen että uusi, sosiaalinen media puuttuvat myös aktiivisemmin ihmisoikeusloukkauksiin, joiden piilottaminen ja vastaavasti niihin reagoimatta oleminen on käynyt aikaisempaa vaikeammaksi.

Perustellusti voi ja pitää kuitenkin kysyä, miten on kaikkien Euroopan Unionin jäsenmaiden sitoutuminen ihmisoikeuksiin toteutunut.

Uskottavuus ihmisoikeuspolitiikassa alkaa kotoa. Olen ollut lukemattomissa kansainvälisissä ihmisoikeuksia käsittelevissä kokouksissa, joissa kaikki puhujat yleensä keskittyvät joidenkin muiden maiden ihmisoikeuspuutteisiin, mutta harva on halunnut tuoda esiin niitä ongelmia, joita perus- ja ihmisoikeuksiin liittyy puhujan omassa maassa.

Uskottavuus edellyttää, että kotikenttä on kunnossa. Suomalaisina kerromme mielellämme ja perustellusti saavutuksistamme esim. sukupuolten tasa-arvon suhteen, joka on keskeisin tekijä sille, että Suomi on toistuvasti arvioitu maailman vähiten epäonnistuneeksi valtioksi. Samalla on kuitenkin tärkeätä tuoda esiin, että myös meillä Suomessa riittää parannettavaa, ikävimpänä esimerkkinä naisiin kohdistuva väkivalta, jonka määrään myös kansainväliset ihmisoikeuselimet ovat kiinnittäneet huomiota.

Myös kahden tärkeän ihmisoikeussopimuksen, vammaisten oikeuksien sopimuksen ja ILOn alkuperäiskansojen oikeuksia koskevan konvention ratifiointi tai voimaansaattaminen on kesken, mihin on kiinnitetty aiheellista huomiota.

Uskottavan ihmisoikeuspolitiikan on myös oltava johdonmukaista. Tässäkin on paljon korjattavaa. Olisi siten perusteltua, että esimerkiksi Saudi-Arabian tai Israelin ihmisoikeustilanteeseen kiinnitettäisiin yhtä paljon huomiota kuin Iranin tai Venäjän.

Pakolaiskriisi mittaa Euroopan ihmisoikeuspolitiikan tilaa, kaikissa maissa, eikä kuva suinkaan ole aina rohkaiseva, eikä kyse ole vain Unkarista tai joistain muista itäisen Euroopan maista, kyse on myös Suomesta ja siitä,  millaiseen viiteryhmään olemme nyt itsemme asettaneet.

Monet kansainväliset palkinnot ovat usein jättäneet sen mielikuvan, että vähintään yhtä tärkeätä kuin huomionosoituksen antaminen palkitulle voi olla huomion hankkiminen antajalle. Haluan kuitenkin luottaa siihen, että Saharov-palkinnon osoittamisessa pyritään maksimaaliseen, tasapuoliseen ja uskottavaan vaikuttamiseen ihmisoikeuksien hyväksi.

19.10.2015

11.10.2015

Paranevatko työolot todella?

Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyt historia-teoksen julkaisemisesta on jo yli kymmenen vuotta. Se oli enemmän kertomuksiin kuin tutkimukseen perustuva kirja, mutta juuri sellaisena paksu tiiliskivi sai käsittämättömän suuren suosion. Ihmiset lukivat sitä kuin koillismaalaiset kaltaistensa ihmisten kokemuksia kirjannutta Kalle Päätaloa: juuri tuolla tavoin ovat olot minunkin työpaikallani muuttuneet.

Luonnollisesti mittarikallet riensivät osoittamaan lakikirjaan, tilastoihin ja numeroihin nojautuen, että toisin kuin Siltalan kertomusten mukaan voisi uskoa, niin huonontumisen asemasta työelämän olosuhteet ovat itse asiassa vain parantuneet.

Tämä tuli mieleen tänään kun HS:n kolumnisti vakuuttaa, että ”toisin kuin höttökyselyt, tilastokeskuksen työolotutkimukset osoittavat, että työelämä on parantunut ja paranee aina vaan”. Ongelma on kolumnistin mukaan vain siinä, että kun työelämä muuttuu koko ajan paremmaksi, niin ”odotukset työelämää kohtaan kasvavat sitäkin nopeampaa vauhtia”.

Tämä liittyy sopivasti keskusteluun hallituksen aikomuksesta toteuttaa sairauspäivän palkkakarenssi. Suomalaisten työmoraalia puolustanut ja karenssipäivää vastustanut Anna-Maija Lehto sai vastauksen palvelualojen työntantajien edustajalta Matti Paavoselta. Hän viittasi työolotutkimuksiin, joista selviää, että ”mielestään merkityksetöntä työtä tekevien tai työssään tyytymättömien sairauspoissaoloriski on moninkertainen muihin verrattuna” todeten, että ”näissä tapauksissa syyt tuskin ovat terveydellisiä”. Tätä voisi toki lukea toisinkinpäin, eli että mielekkääksi työnsä kokevat tyytyväiset ihmiset tulevat muita alttiimmin sairainakin töihin.

Yhtä kaikki johtopäätöksen kai tulisi olla se, että työoloja tulisi kehittää niin, että entistä useampi tuntisi työnsä mielekkääksi ja olisi siihen tyytyväinen. Valitettavasti tämä näyttää suomalaisessa työelämäkeskustelussa jääneen tyystin sivuun.

11.10. 2015

4.10.2015

Olavi Hurri, Oikeastaan aika mielenkiintoinen elämä. Olavi Hurrin muistelmat, toimittanut Merja Minkkinen, TSL, 175 s., Tampere 2011

Hurri

Työväenliikkeen pitkän linjan valistaja

Olavi Hurri teki pitkän ja monipuolisen elämäntyön työväenjärjestöjen palveluksessa. Aviottomana lapsena syntynyt Hurri ei tiedä isästään mitään ja ahtaalla ollut ja sairastellut äitikin luovutti pienen poikansa kasvattiperheeseen. Tämä oli kuitenkin Hurrille hyväksi ja hän kuvaakin sijaisperhettään lämmöllä ”erinomaisena ratkaisuna” elämälleen. Politiikkaa ei tyypillisen työläisperheen kotona puhuttu, mutta työväenliike ja sen aatemailma vetivät luonnollisella tavalla Hurrin mukaansa.

Hurri liittyi sodan aikana sosialidemokraattiseen nuorisoliittoon ja SDP:n jäseneksi 18-vuotispäiväneen syksyllä 1945. Jo seuraavna vappuna hän aloitti Suomen Sosialidemokraatin toimitusharjoittelijana. Seuraavat työpaikat olivat nuorisopiirin siihteeriys ja Nuorisoliiton lehden Vihurin päätoimittajuus, jonka toimituksessa hän työskenteli mm Kalevi Sorsan kanssa kunnes v 1954 siirtyi TUL:n toimitsijaksi.

Tätä ennen Hurri oli suorittanut asevelvollisuutensa vuonna 1951. Se ei muodostunut kovin rasittavaksi sillä puolustusministerinä oli SDP:n puheenjohtaja Emil Skog joka järjesti sotamies Hurrin poliittiseksi sihteerikseen. Hurri kertoo jo sodan aikana vakiintuneensa tannerilaiseksi, ja sitä oli myös Skog ennen kun puoluehajaannus vei hänet TPSL:n puheenjohtajaksi. Eduskuntaryhmän tiedottajana ennen TUL-pestiään käväissyt Hurri ei kuitenkaan seurannut Skogia oppositioon. Opposition linnakkeeksi muodostuneesta TUL:stä Hurri pelastautui ensin Jyväskylään Työn Voiman päätoimittajaksi ja sieltä kolme vuotta myöhemmin vakuutusyhtiö Turvan hankintapäälliköksi Tampereelle. Tätäkään pestiä ei kestänyt kuin vajaa neljä vuotta kun hänet rekrytoitiin takaisin Helsinkiin Työväen Sivistysliiton pääsihteeriksi.

Kymmenvuotinen kausi TSL:naloitteellisena ja uudistavana mm Jätkän kulttuuripäivät ja Valkeakoksen työväen musiikkitapahtuman ideoineena pääsihteerinä oli varmaan Hurrin elämäntyön kohokohta. TSL:n jälkeen työ jatkui Kulutusosuuskuntien Keskusliiton valistuspäällikkönä ja sitten E-liikkeen julkaiseman Me-lehden päätoimittajana. Tästä tehtävästä hän siirtyi pois henkilökemian epäonnistuttua KK:n johtoon istutetun Niilo Hämäläisen kanssa ja ryhtyi uudelleenorganisoidun Kansan Sivistysrahaston asiamieheksi vuonna 1983, mistä tehtävästä jäi eläkkeelle.

Hurri oli jo vuonna 1988 ryhtynyt kirjoittamaan omaelämäkerrallisia muistiinpanoja, mutta julkaisuvalmista kirjaa hän ei saanut valmiiksi ennen vuonna 2010 tapahtunutta kuolemaansa. Runsaasta ja pitkälle valmiista aineistosta hänen tyttärensä Merja Minkkinen ryhtyi kokoamaan muistelmakirjaa julkaisukelpoiseen muotoon. Tällaisena se on hyödyllinen ja mielenkiintoinen lisä työväenliikkeen historian kartoitukseen, vaikka onkin jossain määrin aukollinen ja epätasainen. Monessa mukana olleen Hurrin kirjaamat kohtaamiset ja työskentely SDP:n monien johtajien kanssa tuovat väriä ja tietoa moniin tapahtumiin ja henkilökuviin.

Lokakuu 2015