Etusivu 2015 helmikuu 2015
14.2.2015

Suomi, jalkaväkimiinat ja ihmisoikeudet

Kansainväliset humanitaarisen oikeuden periaatteet sekä sopimusten kunnioittaminen  ovat kulmakiviä  Suomen kuten jokaisen vastuullisen valtion toiminnassa sekä kansallisilla että kansainvälisillä areenoilla. Meidän on myös varmistettava, että ihmisoikeuksia noudatetaan ja että toimimme kansainvälisesti yhteisesti sovittujen periaatteiden mukaisesti.

Asevalvonta ja aseidenriisunta on muiden tavoitteidensa lisäksi konkreettista kansainvälisen humanitaarisen oikeuden ja ihmisoikeuksien toimeenpanoa. Kansainvälisissä aseriisuntaan liittyvissä keskusteluissa punnitaan aina kansallisten puolustustarpeiden ja humanitaaristen tavoitteiden tasapainoa. Maailmanlaajuisesti on katsottu, että jalkaväkimiinojen aiheuttamat humanitaariset kärsimykset ovat suhteettoman suuret ja etteivät niiden käytöstä johtuvat seuraukset ole hyväksyttäviä.

Suomi sitoutui ensimmäistä kertaa tavoitteeseen jalkaväkimiinojen kansainvälisestä täyskiellosta vuonna 1996 EU:n yhteisessä kannassa eli jo ennen Ottawan jalkaväkimiinat kieltävän sopimuksen syntyä. Asiaa käsitellyt raportti julkaistiin vuonna 1997, jossa ehdotettiin sopimukseen liittymistä vuonna 2006.

Asiaan palattiin vuonna 2004, jolloin liittymistä ryhdyttiin valmistelemaan. Päätös perustui tuolloin tarkkaan harkintaan siitä, miten kansallisen puolustuksen turvaamisen edellytykset voidaan yhdistää Suomen asemaan kansainvälistä humanitaarista oikeutta ja kansainvälisiä aserajoitustoimia vahvasti puolustavana maana. Kun liittyminen suunnitellusti vuonna 2012 tapahtui, oli puolustuvoimille budjetoitu resurssit korvata jalkaväkimiinojen poistamisesta johtuva suorituskyky muulla tavoin. Näin on tapahtunut ja jalkaväkimiinavarastot on puolustusvoimien tekemän suunnitelman mukaisesti käytännössä hävitetty. Jalkaväkimiinat eivät siis ole enää vuosikymmeneen olleet osa Suomen puolustussuunnittelua.

Ajatuksen, että eduskunnan suuren enemmistön hyväksymästä Ottawan sopimuksesta erottaisiin,  ymmärtävät useimmat sitä esittävätkin mahdottomaksi. Löysä politikointi vakavalla asialla ei silti ole pelkästään harmitonta. En ihmettele, jos ammattisotilaat ovat erityisen kiusaantuneita tällaisista puheista.

Vaikka Suomen käytössä miinoja ei olekaan kylvetty vastuuttomasti eikä niitä ole viety ulkomaille, vaan ne on pidetty meitä koskevan kriisin varalta varastoissa, emme kuitenkaan poikkea tässä suhteessa useimmista sopimukseen liittyneistä. Mutta kansainvälisten asevalvontasopimusten kattavuudelle ja toimivuudelle on tärkeätä, että ne ovat mahdollisimman universaaleja. Sopimus on lähes maailmanlaajuinen – yhteensä 162 valtiota, kaikki EU-maat mukaan lukien, on liittynyt sopimukseen.

Ottawan sopimus on osoittanut tehonsa. Se on jo radikaalisti vähentänyt jalkaväkimiinojen tuotantoa ja määrää maailmalla ja käytännössä jalkaväkimiinojen markkinat ovat näivettyneet ja miinauhrien määrä on kääntynyt laskuun,  mutta monilla alueilla tulee vielä paljon siviiliuhreja ennen kuin miinojen raivaustyö, jota Suomi tukee, saa ne poistetuiksi maastosta.

Suomi myös tukee vuosittain ns. humanitaarista miinatoimintaa, eli pääasiassa miinanraivausta ja miinauhrien avustamista. Tuen kohteina ovat olleet erityisesti hauraat ja sodan runtelemat valtiot, joiden väestöä on voitu tukea vaikeassa tehtävässä raivata räjähteitä maaperästä. Suomen tuella on pystytty ottamaan maata jälleen mm. viljelykäyttöön ja monen lapsen koulutie on jälleen turvallinen. Turvallisemman ympäristön luominen takaa paremmat edellytykset myös muulle kestävälle kehitykselle ja aktiivisuudelle.

Suomi on osa kansainvälistä yhteisöä ja kannamme vastuumme. Työ ei ole kuitenkaan päätöksessä. Suuren uhan luovat tällä hetkellä konfliktialueilla mm. kotitekoiset terroriräjähteet, jotka kylvävät tuhoa siviiliväestön keskuudessa ja vaikeuttavat esimerkiksi rauhanturvaajien työtä. Pyrimme jatkossakin tekemään maailmasta turvallisemman paikan meille kaikille.

14.2. 2015

12.2.2015

Loppuisiko sotiminen Ukrainassa?

On vielä liian aikaista riemuita uusimmasta Minskin sopimuksesta Ukrainan konfliktin lopettajana, niin tervetullut kuin tuo Saksan ja Ranskan johtama vääntö Ukrainan ja Venäjän kanssa olikin.Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun samasta asiasta on Minskissä sovittu. Nyt ensimmäinen testi on, loppuuko sotiminen sunnuntain koittaessa ja pitääkö sovittu aselepo. Sitten katsotaan jatkuuko se raskaiden aseiden pois vetämisellä ja vankien vaihdolla.

Nämä ovat kuitenkin vasta välttämättömät alkutoimet. Valmista ei tule eikä kestävää rauhaa ellei myös poliittisiin ratkaisuihin Itä-Ukrainan asemasta ja maan perustuslain uudistamisesta edetä Ukrainan suvereenisuutta kunnioittavalla tavalla ja ellei Ukraina saa omaa Venäjän rajaansa täysin omaan hallintaansa.

Ei kuitenkaan pidä ottaa ”ei tästä mitään tule”-asennetta vaan on annettava kaikki tuki Suomesta myös EU:n ja ETYJ:n puitteissa sille, että nyt todella saataisiin konflikti päättymään ja sen myötä pystyttäisiin palaamaan normaalimpiin suhteisiin EU:n ja Venäjän välillä. Mutta parhaassakin tapauksessa vaurioiden korjaaminen – niin aineellisen tuhon kuin menetetyn luottamuksen osalta – vie vielä kauan.

12.2. 2015

8.2.2015

Eriarvoisuus tappaa

Vaikka maailmassa on viime vuosikymmenen aikana saavutettu ilahduttavaa edistystä pahimman köyhyyden vähentämisessä, on kasvava eriarvoisuus maailmanlaajuinen ongelma. Oxfamin hiljattain julkistettu raportti maailman varallisuuden kasaantumisesta kertoo, että rikkain prosentti maailman väestöstä omistaa jo 48 prosenttia koko maailman varallisuudesta. Osuus on viidessä vuodessa kasvanut 5,5 %, eli lähes samalla määrällä, jonka varattomin 80 % maailman väestöstä yhteensä omistaa.

Koskeeko tämä myös Suomea, joka edelleen on kansainvälisissä vertailuissa hyvin menestynyt, tasa-arvoinen ja onnellisten ihmisten asuttama maa, joka on toistuvasti arvioitu maailman vähiten epäonnistuneeksi valtioksi? Valitettavasti isompaan riemuun ei meilläkään ole aihetta.

Huono-osaisuuden lisääntymisen myötä on myös Suomeen vuosien mittaan juurtunut asioita, joiden ei voinut 20 vuotta sitten kuvitellakaan jäävän pysyväksi. Meillä esimerkiksi on 20 000 ihmistä leipäjonoissa joka viikko. Ehkä joidenkin mielestä onnistuneen valtion tunnusmerkiksi riittää se, jos jonottajat todella lopulta saavat leivän käteensä.

Asiaintila on myös todettu korkealla valtiollisella tasolla.”Eriarvoisuuden kasvu on vaara suomalaiselle yhteiskunnalle ja elämäntavalle. Köyhyyttä eriarvoisuutta ja epätasa-arvoa vähennetään.” Näin asia ja lupaus sen korjaamisesta kirjattiin kesällä 2011 hallituksen ohjelmaan. Yllätyksenä ja pyytämättä eriarvoisuuden kasvu ei kuitenkaan ole toteutunut, vaan tulo- ja varallisuuserot kääntyivät Suomessa uudelleen kasvuun jo kaksikymmentä vuotta aikaisemmin ennen kuin siihen puuttuminen kirjattiin taas hallitusohjelmaan.

Tuloerojen kasvu näyttäisi todella pysähtyneen. Se on ollut osittain huonon suhdannekehityksen seurausta. Politiikan suurin panos tähän on ollut vaalikauden alussa toteutettu perustoimeentuloturvan häpeällisen jälkeenjääneisyyden korjaaminen.

Eriarvoisuuden kasvuun on monta syytä. Globalisaatio ja markkinayhdentyminen ovat siihen myötävaikuttaneet. Eivät kuitenkaan niin ratkaisevasti, että olisimme niiden armoilla. Kyse on ollut myös tietoisesta, joskin harvemmin julkilausutusta arvovalinnasta. Euroopassa se näkyy siten, että puheet sosiaalisesta Euroopasta ovat vaienneet, ja meillä muun muassa tuloverojen alentamistarjouksina, joita on nytkin kirjattu vaaliohjelmiin.

Viime päivien keskustelu yritysten hallituspalkkioista on tästä yksi esimerkki. Samalla kun työntekijöitä halutaan kannustaa palkanalennuksilla ja työtahdin kiristyksillä, tarvitsevat kriisiyritysten hallitukset kiitokseksi yritysten kriisiin ajamisesta tuntuvat korotukset palkkioihinsa.

Suhtautumisessa tulojen ja varallisuuden jakaantumiseen on kyse intresseistä ja arvoista, joiden suhteen näkemyksiä on mahdotonta sovittaa yhteen. Jos eriarvoistamista taas perustellaan talouskasvun ja työpaikkojen luomisella, ei perustelu ole enää uskottava. Suuret tuloerot jarruttavat kasvua, pienituloisten elinmahdollisuuksien parantaminen antaa sille pontta.. Kestävän kehityksen yksi pilari on juuri sosiaalinen kestävyys, jota ilman emme saavuta ekologista tai taloudellista kestävyyttä.

Tasa-arvolla on monta ulottuvuutta. Yksi on naisten ja miesten tasa-arvo ja naisten rajoittamaton ja täysimääräinen osallistuminen yhteiskunnan kaikilla tasoilla Se on asia, jonka aina ensimmäisenä mainitsen, kun perätään syitä Pohjoismaiden hyvään menestykseen erilaisissa hyvinvointia, kilpailukykyä, osaamista, onnellisuutta, arkielämän turvallisuutta tai muita yleisesti tavoiteltuina pidettäviä asioita arvioivissa kansainvälisissä vertailuissa.

Mutta sukupuolten tasa-arvoa ei voi tarkastella irrallaan laajemmasta tasa-arvosta. Sekään ei toteudu yhteiskunnissa, joita muutoin leimaavat erilaiset suuret eriarvoisuudet, luokkaerot ja kastijaot.

On ymmärrettävä miten monin tavoin eriarvoisuus vahingoittaa yhteiskunnan toimintaa. Varsin vakuuttavaa näyttöä on siitä, että eriarvoisissa yhteiskunnissa on enemmän sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia. Tästä ovat Richard Wilkinson ja Kate Pickett kirjoittaneet suomeksikin käännetyn kirjansa Tasa-arvo ja hyvinvointi: Miksi pienet tuloerot koituvat kaikkien hyväksi, jonka lukemista suosittelen.

(Julkaistu kolumnina Lännen Median lehdissä 8.2.2015)

 

2.2.2015

Vinterkrig-seminariet i Stockholm 2.2.2015

Dagens seminarium är ett tillfälle där vi alla saknar Krister Wahlbäck. Han skulle självfallet ha varit en naturlig inledare för våra diskussioner idag, med sin djupa kännedom om Finlands historia och Sveriges och Finlands relationer. I sin artikel Svek Sverige Finland hösten 1939? som först publicerades i Nordisk Tidskrift 1988 och åter i den samling av Wahlbäcks skrifter Fred och säkerhet i tider av förändring som kom ut i fjol, har han ingående svarat på frågan om Sveriges ”svek”. Svaret kan sammanfattas med Heikki Talvitie’s förträffliga summering: Sverige har aldrig svikit sina förplikter eller löften gentemot Finland, till skillnad från finländarnas egna förväntningar och hopp.

 

Sverige har varit och är fortfarande det land som har det största intresset av att Finlands självständighet och suveränitet bevaras. Sverige förblev inte neutralt under vinterkriget utan förklarade sig ett icke-krigförande land, som bidrog med vapenleveranser och annat materielstöd samt frivilliga till Finlands försvar på ett sätt, som borde ha uppskattats högre än en stor del av de bittra finnarna var redo att göra.

 

Det som vi också först långt senare kunde uppskatta, var Sveriges beslut att inte låta den planerade fransk-engelska hjälpexpeditionen passera genom Sverige till Finland, eftersom flertalet av trupperna då skulle ha stannat på malmfälten och de enheter som hade nått Finland inte skulle ha varit tillräckliga för att hejda röda arméns frammarsch.

 

Att fredsträvandena under vinterkriget fördes i Stockholm var ingen slump. Sverige hade största intresse i att få ett snabbt slut på kriget på ett sätt som skulle bevara Finlands suveränitet. Sverige var från första början medveten om den mission som Hella Wuolijoki hade i Stockholm. Huruvida Sverige var informerad om vems initiativet var – Wuolijokis eget eller Tanners och den finska regeringens, eller eventuellt även Sovjets – är oklart, men inte heller särskilt viktigt.

 

Då jag skrev biografin om Hella Wuolijoki, som utgavs 2008 under namnet Ett stänk av rött, hade jag redan i nästan tio år försökt ta del av dokumenten i Rysslands krigsarkiv om Hella Wuolijokis sammanträden i Stockholm med sovjetrepresentanterna i januari 1940. Först nu, efter åtskilliga försök och samtal och skrivningar till ryska ledare med början från Putin, har jag nu i december 2014 genom utrikesminister Lavrov fått en kopia på den rapport som NKVDs agenter Andrei Grauer och Boris Jartsev (alias Boris Rybkin) skickade till Moskva den 24 januari 1940 om deras samtal med Wuolijoki.

 

Den ger egentligen inga nya insikter om själva fredsförhandlingarna, men däremot kompletteras bilden av Wuolijokis roll, verksamhet och förhållande till Sovjets underrättelsetjänster. Grauer och Jartsev rapporterar utan förbehåll att de skickades till Stockholm för att möta NKVDs agent Wuolijoki. Hon utsattes för ett långt och detaljerat förhör om förhållandena i Finland. De berörde inte enbart politiska förhållanden utan också information om till vilka ställen regeringsanstalterna hade omplacerats i Helsingforsnejden och om de hade utrustats med luftvärnsutrustning, vad hon visste om krigsskadorna på kommunikationsleder osv. Huruvida de uppgifter Wuolijoki kunde ge var av reell militär nytta är osäkert och förhörsledarna konstaterade att uppgifterna ovillkorligen måste kontrolleras. Att ge några svar alls var naturligtvist högst olämpligt, men antagligen något som hon ansåg nödvändigt för att vinna förhörsledarnas förtroende. Det att agenterna också hade försökt få ut information av militär betydelse berättade hon även för Tanner, men hon nekade till att hon skulle ha berättat något komprometterande.

 

Wuolijoki beskrev sin resa enbart som ett uppdrag från Tanner och regeringen, utan någon hänvisning till att hon själv skulle ha varit initiativtagare och naturligtvis ännu mindre med hänvisning till att hon skulle ha agerat på NKVDs uppdrag, något som de misstänksamma agenterna Grauer och Jartsev också skulle ha vetat. Det dessa agenter rapporterade vidare om den finska regeringens fredsintresse stämmer i stort sätt överens med det hon rapporterade om samma diskussion för Tanner.

 

Grauers och Jartsevs omedelbara reaktion på det budskap om fred hon hade förmedlat till dem hade varit avvisande, men kontakterna och sammanträdena fortsatte efter att agenterna hade fått nya instruktioner från Moskva. NKVD-männen förbigick också Kollontaj i den mån att hon i sin dagbok den 26 januari skrev: ”Varför skickade Tanner hit denna kvinna? Jag har ingenting till övers för henne, dessa möten bakom min rygg på den hemliga avdelningen förargar och irriterar mig bara”.

Även om varken Sverige eller Kollontaj hade någon central roll i de inledande skedena av fredssträvandena var de senare viktiga aktörer. I februari var tiden kommen för Tanner att själv komma till Stockholm, där han träffade Kollontaj under konspirativa förhållanden här på Grand Hôtel i Wuolijokis rum.

 

Jag skall nu fortsätta med kommentarer till dagens situation och förhållandet Sverige – Finland – Ryssland, men jag börjar dock med en jämförelse med 1938.

 

Då Sverige och Finland förhandlade om militär samverkan på trettiotalet skedde det i skuggan av en ökad spänning i Europa, med två totalitära stater som med all rätta uppfattades som hot mot Europas små (och för den delen också större) stater. Uppfattningarna om vilket som var det större hotet varierade dock beroende på respektive lands geografiska läge. För Finland var det i första hand Sovjet, t.o.m. till den grad att det var många i landet, om än inte i regeringen, som ansåg att man vid behov måste välja den andra djävulen för att avvärja det östra hotet. För Danmark var det klart att Tyskland var det främsta hotet, medan Sverige såg båda som sådana hot gentemot vilka försvaret måste upprustas. Detta var ytterligare ett skäl till varför en militärallians mellan Sverige och Finland var orealistisk.

 

Vinterkriget lämnade fortfarande existerande, men kanske också motstridiga spår i det finska psyket. En följd har varit, att finnarna ser med påfallande försiktighet på såväl givandet som mottagandet av löften. Fruktan över att bli lämnad ensam var också en känsla som vinterkriget närde, men fortsättningskriget gav också den lärdomen, att det inte heller var så givande att ingå i en allians (som ännu aldrig får nämnas som sådan) med en stormakt. Den mest bestående lärdomen är kanske, att Finland bör sköta sin politik så, att vi inte kan misstänkas bli ett stödområde som en tredje aktör skulle kunna använda för fientliga militära ändamål mot grannlandet.

 

Om man nu i februari 2015 skulle ta på allvar det en inte oväsentlig del av media både i Finland och Sverige skriver och rapporterar, kunde man tro att vi nu när som helst står inför en rysk attack mot Finland och/eller Sverige. Denna fruktan har naturligtvist en reell bakgrund i Rysslands maktpolitiska agerande i Ukraina och annekteringen av Krimhalvön, men avslöjar också i de flesta fall en nästan total frånvaro av historisk medvetenhet och kunskap. 2015 är inte 1939, och Finland är inte Ukraina.

Den internationella situationen och den ökade spänningen med militärt maktspel är naturligtvist inget att ringakta. Vi har åter fått se maktpolitik idkas med militära medel också mitt i Europa, något som vi alla trodde och hoppades på att vi lämnat bakom oss i och med slutet av det kalla kriget.

 

Detta är viktigt, t.o.m. kanske livsviktig att notera, och att rätta sig efter. Men samtidigt är det minst lika viktigt, att inte frånse de megatrender i världen som helt har förändrat utrikes- och säkerhetspolitikens miljö och villkor.

Med detta hänvisar jag till, att vi idag lever i en värld som karakteriseras av ett hela tiden växande ömsesidigt beroende, både på gott och ont, och att det oavsett vad vi tycker om detta beroende, är något som inget land vare sig en supermakt eller dvärgstat kan befria sig från.

 

Jag vill också påminna om befolkningstillväxtens roll i detta. Sedan världskrigets slut har vi sett en mer än trefaldig ökning av världsbefolkningen från 2,3 miljarder till 7,3 idag. Detta betyder att vi aldrig tidigare har levt i en sådan värld och att många av de sätt vi har skött relationerna på staterna emellan varken är möjliga eller acceptabla idag.

 

Detta gäller naturligtvis vårt förhållande till miljön där vi först relativt sent har förstått att de sätt vi använt naturresurser på, hur vi omvandlat dem till olika produkter och hur vi i processen lämnat en växande mängd utsläpp, avfall och gifter i miljön har varit helt ohållbara, och att vi nu, i bästa fall, endast har några decennier på oss att globalt övergå till en ekologiskt, socialt och ekonomiskt hållbar utveckling. Misslyckandet med detta kommer också att ha dystra konsekvenser för vår välfärd och säkerhet.

 

Behovet av att omfatta nya modeller gäller också maktpolitik och användingen av militära medel. De flesta, om inte alla, av hoten mot säkerheten i dagens värld är sådana som inte enbart kan avvärjas med militära medel. Och de förmåner som man i en tidigare värld, åtminstone under vissa omständigheter och under en viss tid, hade kunnat vinna med maktpolitik för att främja det egna nationella intresset på andras kostnad, kan inte längre uppnås och bevaras på ett hållbart sätt med maktpolitik.

 

Detta sagt, måste vi fortfaranda vara beredda på, att det ännu finns ledare, generaler och andra som tror att maktpolitik kan medföra förmåner. Rysslands agerande i Ukraina påvisar detta, men det visar också hur fåfäng och kortsiktig maktpolitiken är för landet, som nu har hamnat i en djup ekonomisk kris, som användningen av maktpolitiken har fört med sig, och som inte enbart beror på sanktionerna.

 

Sverige och Finland har en lång gemensam historia, vi delar samma värden och vår insyn i och våra intressen beträffande globaliseringen och världspolitiken sammanfaller. Vi har båda ansett att ett aktivt medlemskap i den Europeiska Unionen och en fortsatt militär alliansfrihet motsvarar våra intressen och ger oss de bästa möjligheter att bevara stabiliteten i våra närområden, att fortsätta med aktiva insatser för att förebygga konflikter, bidra till krishantering och att ta itu med de stora globala utmaningar vars bemötande förutsätter ett effektivt multilateralt samarbete.

 

Jag är också övertygad om, att vår nordiska samhällsmodell, som har bidragit till att samtliga nordiska länder brukar finnas bland tio i topp i alla internationella jämförelser där man rangordnar länder efter jämlikhet, ekologisk hållbarhet, social jämlikhet, gemenskaplighet, ekonomisk konkurrenskraft, samhälleligt hållbarhet och stabilitet eller till och med efter medborgarnas lycklighet, inte enbart är en värdefull utan också en nödvändig förutsättning för såväl vår samhälleliga trygghet och externa säkerhet som för våra möjligheter att bidra till internationell fred och stabilitet.

 

Idag kan vi också konstatera att det nordiska samarbetet kan fördjupas och utvidgas till att också omfatta försvarspolitik på en mycket pragmatisk grund, omfattande övningar, utbildning, krishantering, övervakningsuppgifter och anskaffningar. Detta sker trots att vi har tre Natomedlemmar och två alliansfria länder i den nordiska kretsen.

 

Men självfallet är det det bilaterala samarbetet de två alliansfria grannländerna Sverige och Finland emellan som väcker det största intresset och ger de största potentiella förmånerna för våra länder. Nyttan kommer från ökad kostnadseffektivet i en tid då vapensystem blir allt dyrare och ökar trycket på försvarskostnaderna, samtidigt som alla offentliga utgifter måste hanteras med stor återhållsamhet. Men ännu viktigare är, att samarbetet förstärker säkerhetspolitikens och förvarets trovärdighet för båda länderna.

 

Då Sverige och Finland kan komma att ta mycket långtgående steg i försvarssamarbetet, så att det kan omfatta försvarsplanering och anskaffningar för gemensamt bruk, är det naturligt att många har hunnit fråga, om detta inte borde ha en ömsesidig bilateral försvarsallians som mål. Det är dock en förhastad slutsats, som många idag också skulle ta avstånd från, även om de annars understöder detta samarbete. Det att eventuella anskaffningar av material för gemensamt bruk kan påkalla vissa avtal om deras användning i krissituationer, förutsätter inte någon förvarsallians.

 

Vårt försvarssamarbete måste gå stegvis framåt så, att varje steg i sig är förmånligt och nyttigt för båda länderna oavsett om och när nästa steg tas. Men härmed vill jag inte utesluta, att vi om 5, 10 eller 15 år framåt kan komma till slutsatsen, att en bilateral försvarsallians blir möjlig och önskvärd, även om den inte är vår målsättning idag.

 

Ju mera vi samarbetar inom försvaret, desto mera måste vi också kunna koordinera vår breddade utrikes- och säkerhetspolitik. Då jag första gången år 2000 tillträdde som utrikesminister kunde jag med min dåvarande kollega Anna Lindh konstatera, att Sverige och Finland aldrig kommer att förorsaka varandra några överraskningar i säkerhetspolitiken, utan vi informerar och konsulterar varandra inför varje mera betydande säkerhetspolitiskt beslut. Vi gör båda våra egna självständiga beslut, men nuförtiden är det mycket sällsynt att vi skulle komma med olika ställningstaganden.

 

Att vi ville understryka detta med en sådan deklaration hade sin anledning i misslyckandet med informerandet i samband med Sveriges beslut att söka om medlemskap i EU, som lämnade djupa spår i de högsta beslutsfattarnas medvetande i båda länder – något som jag kan vittna om p.g.a. de många samtal jag har haft med Ingvar Carlsson och Mauno Koivisto där de självmant har återkommit till händelsen med djup ånger.

 

Detta samförstånd har jag konfirmerat med samtliga fem svenska utrikesministrar, och det har fungerat på ett rätt tillfredställande sätt.

 

2.2.2015

Matti Kääriäinen, Kehitysavun kirous. Into, 171 s., Riika 2014

Kääriäinen

 

Kehitysapuko pahasta?

Eläköitynyt UM:n virkamies, suurlähettiläänä Keniassa ja Mosambikissa toiminut Matti Kääriäinen on julkaissut kehitysyhteistyötä yleensä ja erityisesti  Suomen kehitysyhteistyötä kriittisesti käsittelevän muistelmapamfletin. Se tuo mieleen sambialaisen ekonomistin Dambisa Moyon muutama vuosi sitten julkaiseman kirjan Dead Aid,  joka ilmestyessään synnytti maailmanlaajuisen, Suomeenkin ulottuneen keskustelun kehitysyhteistyön hyödyistä ja haitoista.

Moyon sanoma oli paljon monipuolisempi ja analyyttisempi kuin mediassa pelkistetty ja väärinymmärretty viesti, että kaikki kehitysapu on pahasta ja siksi lopetettava. Sanoman sisältö ei  suinkaan ollut, etteikö Afrikka tarvitse rahaa rikkaista maista, vaan että se tapa jolla sitä valtioidenvälisenä kehitysapuna on annettu, ei ole Afrikkaa juurikaan auttanut. Länsimaiden apu on päinvastoin ylläpitänyt ja ruokkinut riippuvuutta, tehottomuutta ja korruptiota. Afrikka tarvitsee rahaa ja investointeja, mutta ne on hankittava markkinoilta markkinaehtoisesti, jolloin markkinavoimien kuri pitää huolen siitä, että rahahanat sulkeutuvat heti, jos tulosta ei synny tai raha katoaa väärinkäytöksiin.

Moyon esittämä  väärin suunnatun ja korruptiivisia rakenteita ylläpitävän kehitysyhteistyön kritiikki on täysin perusteltua samoin kuin hänen ohjelmallinen näkemyksensä, että kehitysyhteistyö tulee ajaa alas ja korvata normaaleilla kauppaan ja taloudelliseen yhteistyöhön liittyvillä rahavirroilla. Enin osa kansalaisjärjestöissä toimivista kehitysmaa-aktiiveista on tuskin tästä eri mieltä.

Dambisa Moyoon viittaa myös Kääriäinen tuoreessa Kehitysavun kirous kirjassaan. Tosin siinä missä Moyo pyrkii nojaamaan analyysiin on Kääriäisen pääpaino anekdooteissa ja muistelmissa. Huomiota on haettu tekstin kärjekkäällä sävyllä ja ehkä vielä enemmän sen kärjekkäällä markkinoinnilla. Näin kirja on saanut hyvän vastaanoton niissä perussuomalaisissa piireissä, joissa aina on vastustettu solidaarisuutta maailman köyhille ja osattomille.

Räväkkyyden hakeminen on johtanut Kääriäisen myös turvautumaan sisäisesti epäjohdonmukaiseen argumentointiin. Esimerkkinä se, miten kirjassa ensin tuodaan malliksi oikeudenmukaisempi talousjärjestelmä, johon liittyy demokratia eikä pelkästään köyhyyden vähentäminen; 50 sivua myöhemmin todetaan taas, ettei demokratiaa oikeasti tarvita, vaan Kiina sopii parhaaksi esikuvaksi. Kirjasta voi löytyy myös perustelut sille, että äärimmäisen köyhyyden vähentäminen on samanaikaisesti väärä ja oikea tavaoite kehitysyhteistyölle.

Kääriäinen käsittelee myös Suomen kehitysyhteistyön menneitä vaiheita ja kaikkia tähän asti kehitysyhteistyöstä vastanneita ministereitä. Kenestäkään ei jää virheetöntä kuvaa, mutta ylivoimaisesti kielteisimmät arviot kerää Paavo Väyrynen, joka pyrki palauttamaan kehitysyhteistyön perinteisille vienninedistämislinjoille. Paljon parempaa arvosanaa Kääriäinen ei kuitenkaan anna Heidi Hautalan ihmisoikeuspainotuksillekaan.

Toki Kääriäisen kirjassa on paljon myös perusteltuja huomioita, sekä mikro- että makrotasolta. Minä en ainakaan ole eri mieltä hänen suuresta rakennepoliittisesta linjastaan, tasaveroisemmasta yhteistyöstä ja kansainvälisestä kaupparegiimistä kehitysmaiden kanssa, suuryritysten keinottelun lopettamisesta ja veroparatiisien sulkemisesta sekä tulojen ja varallisuuden keskittymisen turmiollisuudesta ja toteamuksesta, ettei ”valtioiden köyhyys vähene jos kansallisen tason poliittiset ja taloudelliset instituutiot palvelevat vain hallitsevan eliitin intressejä”.

Mutta mikä on kehitysavun osuus tässä? Jos lasketaan ensin pois Suomen kehitysavussa löytyneet takaisinperintään johtaneet promilleluokan väärinkäytöstapaukset, joita tuskin on suhteessa enemmän kuin mitä Suomessa vuosittain peritään takaisin väärin perustein annettuja kuntien tai järjestöjen valtionapuja, niin olemme ehkä samassa tilanteessa kuin yritykset mainonnan suhteen. Yleisen arvion mukaan puolet yrityksen mainoskuluista on hukkaan heitettyä rahaa, mutta ongelma on siinä mistä tietää kumpi puoli se on. Tähänkin koitetaan koko ajan kehittää entistä parempia kehitysavun evaluaatiomenetelmiä, joiden tuloksia  ulkoministerössä halutaan avoimesti ja täysimääräisesti hyödyntää toisin kuin Kääriäinen antaa ymmärtää.

Helmikuu 2015