Etusivu 2014
13.2.2014

EU-rauhanprojektina myös Ukrainassa -kolumni Demokraatissa 13.2. 2014

Euroopan integraation sodan raunioiden keskellä kiteytynyt perusajatus on ollut kahden Euroopan maaperältä alkaneen tuhoisan maailmansodan jälkeen tehdä tulevat sodat Saksan, Ranskan ja muiden yhteisöön liittyneiden maiden kesken mahdottomaksi. Kuuden maan yhteisöstä nyt 28 maan unioniksi kasvanut EU on laajentumisensa myötä samalla myös laajentanut rauhan ja vakauden aluetta lähiympäristöönsä.

 

Tämä on myös suurin houkutin päästä Euroopan Unioniin niille Länsi-Balkanin maille, jotka vielä viime vuosikymmeninäkin ovat kokeneet sotia ja väkivaltaa. Viimeksi tätä eurooppalainen perspektiivi on saattanut myös Kosovon ja Serbian yhteiseen neuvotteluun järjestämään EU:n välityksellä suhteensa normaalimmalle pohjalle.

 

Euroopan unioni tarkoituksena ei ole tuoda vakautta ja rauhaa vain yhteisön piiriin, vaan myös laajemmin edistää sitä. On silloin selvää, että EU ei liioin halua eikä ota jäsenikseen maita, joilla on avoimia rajariitoja tai muutoin huonot suhteet muihin naapureihinsa.Tämä koskee myös Ukrainaa samoin kuin muita EU:n ns. itäisen kumppanuuden maita.

 

Tilanne Ukrainassa jatkuu jännittyneenä ja voi tämän tekstin ilmestyessä olla muuttunut, huonompaan tai parempaan suuntaan. Vaikka vakavammilta yhteenotoilta on viime päivinä vältytty varaudutaan molemmin puolin barrikadeja uusiin yhteenottoihin. Neuvotteluja presidentin ja opposition kesken on käyty, mutta presidentti Janukovitsin myönnytykset oppositiolle ovat jääneet puolinaisiksi. Pattitilanteen jatkuessa heikkenee myös opposition ote mielenosoittajiin, joiden joukossa väkivaltaan valmiit ääriainekset eivät kohta kuuntele ketään malttiin kehottavaa.

 

En usko edelleenkään, että kukaan merkittävä taho Ukrainassa tai sen naapurustossa haluaisi tilanteen luisuvan sisällissodaksi. Ei kukaan kesällä 100 vuotta sitten myöskään halunnut maailmansotaa, mutta se saatiin, kun johtajat eivät hallinneet tapahtumia vaan pysyttäytyivät uhmapuheissa ja antoivat aseiden ottaa tapahtumien kulun haltuunsa.

 

Ukrainassa tarvittaisiin nyt sellaista valtiomiesviisautta jota maan läpikorruptoitunut valtiollinen elämä ei ole toistaiseksi tuottanut. Maidanin vahvistama uusi vapaa kansalaisyhteiskunta herättää toiveita, joiden lunastaminen edellyttää myös edustuksellisen politiikan tervehdyttämistä. Nykyiset puolueet eivät ole uskottavasti tarjonneet sitä ihmisoikeuksien kunnioitukseen perustuvaa, korruptiosta vapaata demokratiaa, jota ukrainalaiset tarvitsevat ja janoavat.

 

Vain aikaistetut vapaat vaalit uuden laajaa luottamusta nauttivat hallituksen johdolla voivat ratkaista kenelle valta kuuluu, mutta absoluuttista valtaa vaaleissa saatu enemmistö ei oikeusvaltiossa anna kenellekään. Poliittisen järjestelmän legitiimisyyden vahvistaminen vaatii myös perustuslain tarkistamista vähemmän presidenttivaltaiseen suuntaan.

 

Nollasummapeliä ei Ukrainan naapureidenkaan tule pelata. Ei EU ole halunnut itäisellä kumppanuudella rakentaa suljettua etupiiriä eikä esittänyt Ukrainalle mitään, joka olisi vahingoksi kolmansille tahoille. Järkevässä maailmassa Ukrainan vakauden ja kehityksen tukeminen olisi EU:n ja Venäjän yhteinen projekti. EU:n ei tule tinkiä arvoistaan ja periaatteistaan, joihin kuuluu myös valmius tällaiseen yhteistyöhön heti jos se on mahdollista.

 

11.2.2014

Sveitsi ja EU

Sveitsin viime viikonvaihteen kansanäänestystulos on herättänyt aika lailla hämmennystä. Äärimmäisen niukalla 50,3 prosentin enemmistöllä sveitsiläiset kannattivat aloitetta, jossa halutaan kiintiöiden asettamista EU-maista tuleville maahanmuuttajille. Aloitteen takana oli puolueista oikeistopopulistinen SVP. Vaikka maan hallitus oli hyvin selvästi aloitteen hyväksymistä vastaan, tulee Sveitsin hallitus tietenkin toimimaan kansanäänestystuloksen mukaisesti, ja me muutkin kunnioitamme sveitsiläisten kantaa. Sveitsi ei kuitenkaan yksipuolisesti voi muuttaa EUn kanssa tekemiään sopimuksia, joihin molemminpuolinen vapaa liikkuvuus sisältyy. Kansanäänestys johtaa siis neuvotteluprosessiin, jonka kesto ja tulos on epävarma. Uskon, että sen aikana tulee käymään selväksi, että kansanäänestystuloksen täytäntöönpanosta seuraa myös sveitsiläisille kustannuksia ja menetyksiä, mikä voi johtaa vielä asian uudelleen arviointeihin. Sellainen reaktio, että sveitsiläisten katsottaisiin sulkeneen itsensä laajemman Euroopan ulkopuolelle, on kuitenkin torjuttava.Myös EU-maissa esiintyy tuttujen ”mamukriitikoiden” kritiikkiä vapaata liikkuvuutta ja avoimia työmarkkinoita kohtaan. Vapaa liikkuvuus on kuitenkin yksi Euroopan yhdentymisen perusperiaatteita, joka on myös tuottanut konkreettista taloudellista ja muunlaistakin hyötyä kaikille siinä mukana oleville maille. Hyvään voi kuitenkin liittyä myös kielteisiä lieveilmiöitä, joista on voitava puhua avoimesti ja joihin on puututtava. Useimmiten ne syntyvät sillon, kun  sitä periaatetta, että jokaisessa maassa työnteon on tapahduttava kunkin maan  kansallista työlainsäädäntöä ja sitovia työehtosopimuksia noudattaen, ei kyetä tai tahdota toteuttaa.11.2. 2014

9.2.2014

Teemu Keskisarja, Viipuri 1918. Siltala, 406 s., ei painopaikkaa 2013

    1391978386_Keskisarja.jpg

Suomi sotarikosten maana

On kestänyt lähes sata vuotta vuoden 1918 sisällissodasta ennen kuin siitä on voitu luontevasti kirjoittaa ilman minkäänlaista osapuolikiihkoa suuntaan tai toiseen.  Uusin ja tähän asti paras esimerkki –  Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle kuvauksen ansioita kiistämättä – on Teemu Keskisarjan uusin teos jonka ytimekäs nimi on Viipuri 1918. Keskisarja kuvaa tapahtumia ja henkilöitä tekemättä kenestäkään sankareita tai roistoja. Huolellisesti dokumentoidussa teoksessa ei myöskään sellaisenaan niellä mitään aiempia sotakuvauksia, vaan tekijä kirjaa usein terveen epäilyn hurjimpien kertomusten ja väitteiden paikkansapitävyydestä.

Mitään liioittelua ei aihe kaipaakaan. Se mitä Suomessa 1918 päästettiin valloilleen vetää hyvin vertoja niille tapahtumille, joita viime vuosikymmeninä olemme kauhistelleet Länsi-Balkanilla, Lähi-idässä tai parhaillaan eräissä Afrikan maissa. Sisällissodat ovat aina sodista julmimpia ja tämä koskee myös Suomen sisällissotaa. Sodassa ja sen jälkiselvittelyissä kuolleista yli 36 000 ihmisestä – 27 000 punaisten ja  5000 valkoisten puolella sekä 4000 muihin laskettuina – valtaosa kuoli olosuhteissa, jotka eivät vain tämän päivän vaan silloistenkin kriteerien perusteella täyttävät jonkinasteisen sotarikoksen tuntomerkit. Valkoisista näistä ei käytännöllisesti katsoen kukaan joutunut vastaamaan, punaisten puolella runsaastikin, niiden ohella jotka eivät mihinkään sotarikoksiin olleet syyllistyneet.

Viipuri oli vuonna 1918 sekä sodan alkupaikka että päätepiste. Viipurissa otettiin yhteen jo toista viikkoa ennen sodan samanaikasta aloittamista Pohjanmaalla ja Helsingissä ja sota päättyi käytännössä Viipurin valtaukseen vapun alla, vaikka pieniä vastarintapesäkkeitä puhdistettiin vielä viikon verran tämän jälkeen. Punaisten kansanvaltuuskunta siirtyi Helsingistä Viipuriin 8. huhtikuuta ja jatkoi saarretusta kaupungista pakoaan laivalla Pietariin 25.4. Karjalan rintama oli lyhyen sodan vakain sillä Mannerheim ei antanut Karjalan armeijakuntaa komentaneelle Sihvolle tämän pyytämiä vahvistuksia ennen Tampereen ja Helsingin valtausta.

Sotatoimet kahakoineen ja panssarijunineen keskittyivät rautateiden varsille erityisesti Karjalassa, jossa Pietarin rata oli punaisten tärkein elämänlanki, ensin bolshevikkien ei kovin merkittävän aseavun reittinä ja lopuksi pakotienä. Keskisarjan kirjan pääpaino ei ole kuitenkaan sotahistoriassa ja taistelukuvauksissa, vaan se keskittyy ihmisiin ja heidän kohtaloihinsa ja heidän mentaliteettiensa arviointiin. Se mikä perinteisissä sotahistorioissa näyttäytyy suunnitelmalliselta ja johdonmukaiselta toiminnalta ja tapahtumien kululta osoittautuu tässä tarkastelussa paljolti sattumanvaraiseksi sekoiluksi. Alkoholillakin oli, puolin ja toisin johtoporrasta myöten, osuutensa tapahtumiin.

Viipuri oli vuonna 1918 myös Suomen historian suurimman joukkoteloituksen toimeenpanopaikka, kun yli 300 Viipurin venäläistä tai sellaisiksi oletettuja koottiin linnoituksen valleille ja ammuttiin, ja se mitä vainajilta vielä oli otettavissa ryöstettiin. Joukossa oli siviilejä, sotilaita, punaisia, valkoisia ja täysin sivullisia. Tapahtunut oli sen verran räikeä rikos, että Mannerheim joutui teettämään siitä tutkimuksen, jonka perusteella koskaan ei kuitenkaan saatettu tapahtumista ketään minkäänlaiseen vastuuseen. Vastuullisia käskyttäjiä ei nimeä Keskisarjakaan, mutta osallisia sitäkin enemmän, joista monet tekivät kunniallisen karriäärin itsenäisen Suomen sotavoimissa.

Keskisarjan kertomus etenee paljolti sekä rivimiesten että johtajien vaiheiden seuraamisen kautta molemmin puolin rintamalinjaa ja sodan sekavissa loppuvaiheissa. Heitä ovat eri puolilla Viipuriin päätynyt turkulaisen Arbetaren-lehden toimittaja Gunnar Mörne, joka lopulta teloitettiin syyskuussa kiihottajana, vaikka ei tiettävästi aseisiin tarttunut eikä ollut punaisten siviilihallinnossakaan vastuuasemissa. Paremmin selvisi sodan kuukaudet Viipurissa piileskellyt suomalaisen puolueen entinen puoluesihteeri ja kansanedustaja K.N. Rantakari, hänkin alunperin turkulainen. Rantakari ei tuntenut punaisia kohtaan sympatiaa eikä sääliä, mutta kaupungin poliisimestariksi ja sitten komendantiksi punaisten karkotuksen jälkeen nostettuna pyrki kuitenkin estämään ryöstelyn ja summittaiset teloitukset.

Ylimmät johtajat eivät näyttäydy kirjassa mitenkään edullisessa valossa. Punaisten puolella, jolla johtoasemaan kohosivat kaikkea sotilas- ja muutakin koulutusta vailla olleet kellokkaat, tämä on entuudestaan tuttua, Vähemmän tunnettua on se katkera kilpailu, joka valkoisten puolella käytiin Karjalan armeijakunnan johtoon nousseen nuoren Aarne Sihvon, koko itäarmeijan komentajaksi nimitetyn kenraali Ernst Löfströmin ja Vaasassa ylipäällikkönä toimineen Mannerheimin välillä.

Tämäkin historia nostaa lopulta sen muillekin samanlaisen katharsiksen kokeneille maille relevantin kysymyksen, että miten saattoi tällaisen sisällissodan jälkeen olla mahdollista, että maa kuitenkin jo seuravana vuonna saattoi vakiinnuttaa parlamentaarisen demokratian, jossa sosialidemokraatit nousivat eduskunnan suurimmaksi puolueeksi ja seitsemän vuoden päästä ensimmäisen kerran jo hallitukseen?

Helmikuu 2014

  

6.2.2014

Olympiakullan huuhdontaa

Talviolympialaiset Sotshissa alkavat tänään. Sotshi ja olympiaboikotit nousivat esiin myös eduskunnan kyselytunnilla. Tämä oli odotettua, ovathan olympialaiset nykymaailmassa sellainen megaluokan mediatapahtuma, jota mitä erilaisemmat tahot isäntämaasta alkaen haluavat käyttää omiin tarkoituksiinsa. Näillä ei tarvitse olla mitään tekemistä urheilun kanssa, ja ne voivat olla yhtä lailla hyviä ja kiitettäviä kuin pahoja ja torjuttavia. Viimemainituista kauhistuttavimmat ovat kisoihin kohdistetut terrori-iskut.

Aikanaan olympiakomitean hallituksessa olin torjumassa valtioiden käynnistämiä 80-luvun boikottiliikkeitä, sillä hallitusten ei tule istua tuleen riippumattomien urheilujärjestöjen housuilla. Toisaalta riippumattomillakin urheilujärjestöillä on silti velvollisuus katsoa sen perään, ettei kisoja anneta maihin, jotka voivat käyttää niitä tueksi ihmisoikeuksia loukkaaville toimille, mistä esimerkkinä ovat kohta Minskissä alkavat jääkiekon MM-kisat.

Poliitikoilla on tästä riippumaton harkintamahdollisuus osallistua tai olla osallistumatta kisakatsomoihin. Itse en ole vuoden 1952 jälkeen tuntenut minkäänlaista kiinnostusta istua olympiakatsomossa, enkä varsinkaan niiden avajaisten megaspektaakkeleissa.

6.2. 2014

 

6.2.2014

Speech ”EU Common Security and Defence Policy – what changed after the December European Council?” at the Seminar A Finnish view on EU peacebuilding and civilian CSDP, 5.2.2014Helsinki

Ladies and gentlemen,

It is my great pleasure to be here at this important seminar. We have a full agenda today with themes that are very important to Finland and form key elements of our foreign and security policy. 

Today, I will make some remarks relating to the European Council discussion on Common Security and Defence Policy in December. This was an important moment, aimed at providing further impetus to EU work on security and defence questions. Much has been achieved in the CSDP in the last decade. But at the same time, there was a feeling that this European Council was called for in order to strengthen the cooperation and provide perspectives for further work.

Early on, Finland saw the necessity to take CSDP and defence cooperation to the Heads of State and Government. True European leadership and political commitment from the highest level was crucial as it had been many years since CSDP had been on the agenda of the European Council.  Finland played an active role in the preparations of the December European Council and we pushed for an ambitious agenda.

Overall, we are quite content with the outcome of the European Council as reflected in the Council conclusions.

Finland has been strongly committed to the development of CSDP since its early days. This has been demonstrated by our active participation in EU crisis management operations and missions, and the related work in developing relevant capabilities. For example, Finland is currently the biggest contributor within the EU to civilian crisis management missions in relation to our population, with approximately 100 experts abroad. Finland’s contribution reflects our long-term commitment to international crisis management. Overall, Finland has about 120 experts serving in international civilian crisis management missions, and over 500 soldiers in military crisis management operations.

We believe that it is in the interest of all the EU member states that the EU has a strong and coherent security and defence policy. This is also crucial in view of EU´s external action and foreign policy.

The CSDP debate in December centered around three clusters: developing the CSDP, fostering capability development, and strengthening Europe’s defence industry. The EU took several important steps in December.  Let me just briefly go through the main messages and outcomes:

FIRST: Regarding increasing the effectiveness, visibility and impact of CSDP: it is clear that the Union needs to be able to respond rapidly to security challenges to protect its interests and values. In order to do so, the use of the comprehensive approach and engagement with partners is of essence. In our view, the European Council gave a clear message of our political commitment to enhance the EU’s role as a global security provider.  This was at the same time an important signal for Europe as well as towards our partners, in our neighborhood and globally.

SECOND: Enhancing European defence capabilities to be able to act: this means that cooperation and genuine efforts toward Pooling and Sharing are necessary to do more with less with the declining defence budgets that are a European reality.

THIRD: Reinforcing Europe’s defence industry: a strong and healthy industrial base is a prerequisite for developing and sustaining defence capabilities. In addition, this industry is also a driver for jobs, growth and innovation.

As regards results in CSDP, we saw a reiteration of EU commitment to crisis management.  EU’s crisis management operations and missions are perhaps the most visible demonstration of the EU’s commitment to enhancing international security with 7000 civilian and military personnel deployed in a wide range of operations. The first CSDP operations were launched early in 2003 – the police mission in Bosnia and Herzegovina, and a military operation Concordia in Macedonia.  By now around 30 different missions have been launched, and the EU has genuinely promoted peace and security, rule of law, and state building in many different circumstances around the world. The operations and missions are a tangible and concrete illustration of CSDP. At the same time, they have been a driver in the development of the CSDP.

A particular advantage of the EU is the wide tool-box of different policy instruments it has at its disposal.  The aim should be to become better in acting comprehensively in international conflicts and crises. Finland has supported efforts to strengthen the EU’s comprehensive approach in external action as a whole. Using all instruments from military and civilian crisis management to political dialogue, from trade to development policy should be interlinked in the EU’s objectives.

In addition, we need to ensure that horizontal and cross-cutting themes such as the implementation of resolution 1325 as well as capacity-building in crisis management of countries in crisis areas are adequately taken into account. Only this way we will ensure the EU efforts produce sustainable results in the long term.   

We firmly believe that the long-term vision of Common Security and Defence Policy needs to be based on a common analysis of the EU’s strategic context. In this regard, we would have liked to see further steps from the European Council, a more ambitious tasking to the High Representative. Yes, the December tasking is a step in the right direction, but a modest one.  We believe that the EU needs a foreign and security policy strategy – times are changing and challenges are evolving. No member state can alone face the multifaceted security challenges. We need more synergies, more coordination and more commitment for coherent foreign and security policy.

The European Council Conclusions rightly stressed that effective crisis management also requires adequate civil and military capabilities. Furthermore, we should aim for more flexible and speedy decision-making so that the EU can deploy both civilian missions and military operations rapidly, when necessary. As to military rapid response, improving the usability of EU Battle groups is a key.  I’m pleased that the conclusions include some concrete steps as regards these issues. By now, it has become evident that just having a plan of using Battle groups as one single capability – fully or not at all – is not functional as each crisis has particular requirements for the planning of operations. The Battle Group concept should be re-examined so that the resources invested in them can be more flexibly used.

By increasing transparency and intensifying cooperation in capability development we can be more efficient, remedy shortfalls and allow willing member states to benefit from economies of scale. Regional capability cooperation arrangements such as NORDEFCO should be seen here as complementary to cooperation at the European level.

We were also pleased with the further steps that were taken towards opening the European defence market. The measures should all aim at creating market conditions for the European Defence industry that are based on competitiveness. This will ultimately strengthen the European defence technological and industrial base. In our view, it is important that steps towards opening the European defence market are also combined with measures to further enhance and broaden Security of Supply arrangements in Europe.

Ladies and gentlemen,

All in all, Finland was pleased with the results achieved at the December European Council. Numerous taskings were given the High Representative, the Commission and the European Defence Agency.  The European Heads of State and Government agreed to revert to these issues at the June European Council in 2015.  Hence, the December European Council can be seen as an important milestone in furthering CSDP and defence cooperation.

One can argue that already the preparations and anticipation of the December European Council raised general interest in questions regarding European security and defence.  This forward-looking spirit was very much needed. In addition, an important outcome of the meeting was that the EU28 is moving forward and was able to endorse a common approach in a wide range of issues.

Now it is time to focus on next steps and develop the necessary means to fulfil the objectives set in December as well as during its substantial preparations. We need to keep up the positive momentum as well as truly build on the political commitment achieved so far. The ambition level must remain high and the Member States must continue to give strategic guidance to further development of CSDP and defence cooperation.

We can all agree that we took significant steps in December, but a lot of challenges remain. The EU must act decisively and use all of its instruments in line with the comprehensive approach. We need to act decisively and action needs to be based on the political will of EU capitals. CSDP has to complement the objectives of the EU’s Common Foreign and Security Policy. We need to engage in strategic thinking, set objectives and strive for results. CSDP requires adequate civilian and military capabilities. In this regard, we need synergies, best practices, strategic planning and political commitment. It is important that we can move ahead in CSDP at 28 without creating new division lines.   

The escalating crisis in the Central African Republic is an important test case for the EU after the December European Council. CSDP concepts and policies need to be developed in Brussels, but the practical implementation of this work forms the core of effective CSDP. This means e.g. that we need to generate political commitment and demonstrate the EU’s willingness to participate in international efforts to stabilize crisis such as the Central African Republic is currently facing. So far, the EU has been swift in its efforts to plan and launch a military crisis management operation. There has been consensus of the member states that there is a need for rapid action and the EU has to act.  However, the bottom line is that we need to translate this commitment into concrete contributions and presence. This is a genuine challenge for EU capitals. Finland is preparing the decision on our possible participation in the CAR operation.

Ladies and gentlemen,

There is an enormous amount of work ahead of us – both technical and political – and we believe it is essential to proceed systematically and in a determined manner. The EU member states have an important role to ensure that the taskings are being taken forward and there is a systematic follow-up. By regularly examining the progress made, we can push for continuing development and ensure lasting results, also in the long term.  

It is clear that only by increasing the member states’ political commitment to developing EU Common Security and Defence Policy (CSDP) can the EU truly contribute to peace and stability in our neighborhood and in the world. Enhancing this commitment was one of the main objectives when the Heads of States convened in December. Developing the CSDP is a work in progress, and Finland is committed to ensuring that the direction is forward.